Kannattaa aina pitää yöpöydällään jotain hienolta kuulostavaa kirjaa, jos vaikka sattuu kuolemaan nukkuessaan.


torstai 31. toukokuuta 2018

Katu täyttyy askelista

Tykkään tehdä pitkiä kävelylenkkejä tuntemattomissa paikoissa, ja viime aikoina on tullut käppäiltyä pitkin Santa Cruzin katuja useampanakin päivänä. On niin mukava ikään kuin eksyttäytyä vieraassa paikassa ja kuljeskella ilman minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa. Tässä tulisi nyt sitten taas "pienimuotoinen" kuvakooste kävelyretkistäni.

Erikoisliikkeet ovat täällä keskittyneet paljolti samalle alueelle, ja yhtenä päivänä löysin itseni alueelta, jossa myytiin lähes pelkästään kankaita.



Tuosta kuvasta näkyy muuten hyvin se, millaisia korkoja bolivialaiset usein kengissään käyttävät. Bolivialaiset naisethan ovat yleensä varsin lyhyitä, joten pituutta täytyy tuoda lisää sitten koroilla.

Kaupoissa oli ihan uskomattomat valikoimat kaikenvärisiä ja -kuvioisia kankaita. Mitä tuolta ei saa, sitä ei tarvitsekaan!

Herrain pukukankaita.
En oikein ymmärtänyt, mitä essuja nuo olivat, mutta sitten näin yhden kanakauppiaan päällä tuollaisen essun. Jospa nuo ovatkin työessuja?

Pienet ja autiot kujat joskus hieman arveluttavat tällaista yksin tallustelevaa naisihmistä, mutta toisaalta ne voivat olla joskus hyvinkin idyllisiä.



Tästä on kyllä idylli kaukana. Ei ole roskis ihan riittänyt!

Joskus kannattaa vilkaista myös yläilmoihin, koska sielläkin voi olla myös jotain mielenkiintoista katsottavaa - esimerkiksi pyykkinarulla kuivumassa olevia lihanpaloja.

Kun ukkeli laittoi eilen viestiä, että mentäisiinkö illalla ulos syömään, laitoin hänelle tämän "lihat pyykkinarulla" -kuvan ja vastasin, että mulla olisi kyllä täällä päivällinen odottamassa.😋


Näin yhdellä alueella Santa Cruzin keskustassa tämän varoituskyltin, jossa varoitettiin alueella olevista palomilloseista. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä kyseinen sana tarkoitti. Tarkoittikohan palomillos puluja?

Myöhemmin selvisi, että palomillos tarkoittaa taskuvarkaita, eli porukoita, jotka parveilevat kyseisellä alueella ja pöllivät ihmisiltä erityisesti kännyköitä ja lompakoita.

(Pulu on muuten espanjaksi paloma. Niin lähellä, ja kuitenkin niin kaukana!)

Mie en ole mikään pulu.

Näitä pystytukkaisia lintuja on täällä tosi paljon, mutta en ole saanut selville, mitä nuo mahtavat olla nimeltään.

Kerran menin apteekkiin ostamaan laastareita, ja muistin matkalla apteekkiin ihan hyvin, että laastari on espanjaksi tirita. Kun astuin apteekin kynnyksen yli, sana kuitenkin katosi mielestäni, ja mieleeni tuli vain tijeras (=sakset). Yritin selittää myyjille kiertoteitse, mitä halusin: "jos tulee vaikka haava sormeen, niin sitten päälle laitetaan niitä". Myyjät toivat minulle vaikka mitä sidetarpeita ja teippejä, mutta laastareita ei vain näkynyt. Sitten laitoin kännykkääni googlen kuvahakuun suomen kielellä sanan laastari, ja näytin kuvan myyjille, ja johan rupesi lentämään laastareita pöytään. Silloin selvisi myös, että täällä laastari ei olekaan tirita vaan curita. (Kuten taksikaan ei ole taxi vaan móvil eikä peruna ole patata vaan papa.) Luulisin, että muistan tämän nyt lopun ikääni.

Siellä takana bodaa joku upea mies.


Näin yhdellä kadulla valtavan kauniin rakennuksen, ja kun rakennuksen ovi oli auki, oli mentävä kurkkimaan, mitä sisällä oli.

Kävi ilmi, että rakennus oli myymälä, jossa myydään alkuperäiskansoihin kuuluvien naisten ja mestitsiyhteisöjen tekemiä käsitöitä. Käsityöt ovat peräisin 14 eri yhdistykseltä Santa Cruzin lähistöltä.

Myymälä oli aivan ihana ja idea myymälän takana enemmän kuin kannatettava.






Yksi Santa Cruzin monista puistoista.
Pullokapokki kukassaan.
Olisipa mielenkiintoista nähdä, miltä tämä kuntosali näyttää sisältäpäin!
Kouluja on tullut nähtyä kävelykierroksilla paljonkin. Useimmiten ne näyttävät aika kivoilta paikoilta.


Ope ja oppilaat.

Koulujen liepeillä on yleensä kaupustelijoita, jotka myyvät koululaisille ja opiskelijoille välipalaa.


Eläimiä tapaa täällä joskus varsin yllättävissä paikoissa. Tämäkin hevonen (ja monta muutakin hevosta!) käyskenteli urheilukentällä.


Kun taas katselin hieman yläilmoihin, näin yhdessä puistossa mielenkiintoisen näköisiä lintuja, jotka piileskelivät puiden oksien suojassa.

Google tiesi taas kertoa, että nämä linnut olivat keltasilmätikkoja. Harmitti, kun ei ollut mukana parempizoomista kameraa, koska näitä olisi ollut kiva kuvata. Mutta ehkä palaan rikospaikalle vielä myöhemmin. 😀

Kilautetaanko kaverille?


Joidenkin kampaamojen edustalla oli erikoisia kuivaustelineitä.

Hygieenisen näköisiä pyyhkeitä.


Sellaista se on: joidenkuiden leipä on kiinni siitä, että saa pyydystettyä edes yhden asiakkaan, ja joillakuilla on vara valita ja jopa valittaa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.








tiistai 29. toukokuuta 2018

Liika on aina liikaa

Virheiden tekeminen on siitä mukavaa, että voi toimia varoittavana esimerkkinä muille. Joskus virheistään voi ottaa ihan itsekin opikseen!

Kerroinkin jo aiemmin, että aloitin tammikuussa täällä Boliviassa vähän tavoitteellisemman treenaamisen salilla. Treenit sujuivat loistavasti, ja kehitystäkin tuli, mutta treenien jälkeinen olotila oli useimmiten kaamea. Muutama tunti treenin jälkeen iski aivan hirveä väsymys, jota jatkui koko loppupäivän. Väsymys on oikeastaan vähän lattea sana kuvaamaan olotilaani, sillä oloni oli niin kokonaisvaltaisesti vetämätön, että ruoanlaittokin tuntui aivan mahdottomalta ponnistukselta. Päänuppikaan ei oikein toiminut, vaan aivot tuntuivat jotenkin sumuisilta. Ajatus ei kulkenut, mieli oli synkkä ja elämä tuntui kaikin puolin lohduttomalta. Muistan yhdenkin päivän, kun läksimme illalla ukkelin kanssa mekko-ostoksille niitä maaliskuisia häitä varten. Meillä oli silloin auto vuokrattuna, ja minua pelotti lähteä auton rattiin, kun päässä oli jotenkin niin holtiton olo. Ihmettelin oloani, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Ajattelin kai, että uupumus kuului jollakin tavalla asiaan, kun olin alkanut treenata uudella tavalla.



Kun tulimme nyt toukokuussa takaisin Boliviaan ja menin ensimmäisen kerran salille, olin treenin jälkeen niin voimaton ja flegmaattinen, että tajusin jotakin olevan vialla ja pahasti. Tuskin jaksoin edes liikuttaa itseäni mihinkään, ja makasin vain sängyssä, ilmastoidussa huoneessa, videoita katsellen. Mieli oli niin synkkä, etten nähnyt missään mitään järkeä, ja tunteet kulkivat omia polkujaan, ilman minkäänlaista kontrollia.  Kun äiti ei ollut vastannut kahteen viestiini, päätin lopulta soittaa äidille, ja kun hän vastasi puhelimeen, sain aivan hillitsemättömän itkukohtauksen. Uupumusta jatkui kokonaisen vuorokauden ajan, sillä olo normalisoitui vasta seuraavana iltapäivänä.

Oli pakko ruveta miettimään mahdollisia syitä uupumukselle, koska eihän tuollainen ollut enää mitään normaalia treeniväsymystä. Koska uupumus iski ainoastaan salitreenin jälkeen (ei koskaan aerobisen liikunnan jälkeen), mieleeni tuli ensimmäiseksi, että treenini olivat liian rankat ja että minun pitäisi keventää niitä jotenkin. Tämä teoria ei kuitenkaan tuntunut oikealta siitä syystä, että olin treenannut samalla tavalla Suomessakin, enkä ollut koskaan kokenut siellä vastaavaa uupumusta. Tätä tapahtui vain ja ainoastaan Boliviassa.

Sitten rupesin miettimään olosuhteita. Suomessa käymilläni saleilla oli ollut yleensä aika viileää, mutta täkäläisellä salilla on ilmastoinnista huolimatta varsin lämmin. Olen ollut aina kova hikoilemaan, mutta täällä hikoilen entistäkin enemmän. Ehkä olikin kyse nestehukasta, ja minun pitäisi juoda enemmän? Tämäkin teoria kuitenkin ontui siitä syystä, että virtsani oli väriltään hyvin vaaleaa, miltei väritöntä. Se ei näyttänyt ollenkaan sellaisen ihmisen virtsalta, joka oli juonut liian vähän.

Hikinauha päässä näyttää ihan naurettavalta (Jane Fonda täällä, hei), mutta ilman sitä en pärjää. Muuten muut joutuisivat kaivamaan soutuveneet esille.

Kokeilin kuitenkin ennen seuraavaa treenikertaa sellaista, että rupesin juomaan vettä jo hyvissä ajoin ennen treeniä. Siitä ei ollut kuitenkaan mitään apua, ja sama uupumus iski jälleen pari tuntia treenin jälkeen.

Sitten mieleeni tuli natriumtasapaino. Hikoilin salilla runsaasti, ja menetin hien mukana varmasti aika paljon natriumia. Samanaikaisesti vetelin salilla treenin aikana huiviin melkoisen määrän vettä, niin että joskus kaksi puolen litran pullollista ei riittänyt. Jospa elimistööni tulikin liikaa vettä, ja tuntemukseni johtuivatkin veren liian alhaisesta natriumpitoisuudesta?

Olin tietysti ajatellut, että koska hikoilen niin paljon, minun pitää juodakin paljon. Nyt kun jälkeenpäin ajattelen asiaa, niin en ollut koskaan ollut niin janoinen, että minun olisi oikeasti tarvinnut juoda treenin aikana sellaista määrää, jonka join. Veden juomisesta oli tainnut tulla vain tapa, sillä juominen tarjosi jotain tekemistä sarjataukojen ajaksikin. (Olen ollut aina hirveän huono pitämään salilla mitään taukoja, ja minun on pitänyt opetella taito alusta pitäen - kun ensin vihdoin tajusin, että miksi niitä taukoja oikein pidetään.)

Seuraava suunnitelma olikin sitten sellainen, että vähentäisin veden juomista salilla ja joisin veden lisäksi myös jotakin muuta nestettä. En ole ikinä pitänyt mistään urheilujuomista, koska jo niiden keinotekoinen haju saa vatsani kääntymään ylösalaisin, ja mietinkin, voisinkin tehdä itse jonkinlaista "urheilujuomaa". Täällä Boliviassa en edes uskaltaisi ostaa mitään urheilujuomia, kun niistä ei tiedä, mitä ne pitävät sisällään.

Löysinkin sitten netistä pari helpon ja mukavan kuuloista elektrolyyttijuoman ohjetta (tämän ja tämän), joista tein oman versioni.


Omaan versiooni tulee:

n. 4 rkl sitruunamehua
1 rkl hunajaa
n. 1/8 tl hyvälaatuista suolaa
yhden appelsiinin mehu
5 dl vettä

Laita kaikki ainekset pulloon tai tiiviiseen lasipurkkiin ja hyrskyttele sekaisin. Juo aina tarpeen vaatiessa.

Juotin muuten tuota juomaa ukkelillekin, kun hän oli ripulissa, ja uskon, että juoma oli siinäkin tapauksessa enemmän kuin paikallaan.

Päätin juoda ennen treeniä sekä treenin jälkeen yhden pienen lasillisen elektrolyyttijuomaa ja treenin aikana korkeintaan yhden pullollisen eli enintään puoli litraa vettä. Olen nyt noudattanut tätä uutta juomavaliota toista viikkoa aina treenipäivinä, ja arvatkaa mitä? Sitä hirveää uupumusta ei ole enää tullut! Kyse oli siis hyponatremiasta (veren alhaisesta natriumpitoisuudesta), joka johtui liiallisesta veden juomisesta.

Soimaan itseäni, etten tajunnut asiaa aikaisemminkin, enkä viitsinyt ruveta edes pohtimaan uupumuksen mahdollisia syitä, ennen kuin oli ihan pakko. Minä vain kuvittelin uupumuksen johtuvan siitä, etten ollut juonut tarpeeksi, joten join vielä vähän lisää. Se pahensi asiaa entisestään, koska minun olisi pitänyt toimia tismalleen päinvastoin ja vähentää juomistani. Onneksi kuitenkin tajusin asian ajoissa, sillä vesimyrkytykseenhän voi pahimmassa tapauksessa kuollakin. Tuntuu hurjalta ajatella, että niinkin yksinkertainen ja elintärkeä asia kuin vesi voi saada liiallisesti nautittuna ihmisen aivan sekaisin.

Juokaa vettä, mutta juokaa sitä(kin) kunnioituksella.

Kun suola-asiat ovat kunnossa, jaksaa lähteä vielä illalla rimpsallekin - ja ottaa vaikka vessaselfieitä.😀

Loppukevennyksenä vielä yksi aivan hillittömän hauska video erilaisista tyypeistä kuntosalilla. Repesin niin monta kertaa tätä katsoessani! Onneksi en sentään tunnistanut itseäni yhdestäkään tyypistä! 



ATHLEAN-X on muuten yksi lempparikanavistani You Tubessa ja fysioterapeutti sekä valmentaja Jeff Cavaliere aivan mielettömän ammattitaitoinen tyyppi. Miten ihmeessä tulimme ennen toimeen ilman You Tubea?!

lauantai 26. toukokuuta 2018

Monenlaista maradonaa

Tuossa melkein "meidän" makuuhuoneen ikkunan alla on armeijan työntekijöiden virkistyskeskus, jossa reippaat urheilijanuorukaiset pelaavat aika usein jalkapalloa ja muitakin pelejä. (Miesteema näköjään jatkuu. 😎)

Merkkasin kuvaan vähän muitakin siinä näkyviä paikkoja.




Virkistyskeskuksessa oli taas tällä viikolla jokin jalkapalloturnaus, ja miesten peliä katsellessani iski vanha tuttu kaihomieli.



En kuolannut tällä kertaa pelihousujen perään, vaan mietin sitä, kuinka mukava olisi ollut itsekin harrastaa jotakin joukkueurheilua. Harrastinkin nuorena pesäpalloa, mutta lopetin pelaamisen joskus teini-iässä. Pesäpallo ei olisi voinut silloin vähempää kiinnostaa. Pesäpallon lopettaminen harmittaa minua vielä tänäkin päivänä, vaikka toisaalta ymmärränkin päätökseni, sillä pelaaminen oli minulle henkisesti erittäin rasittavaa. Vaadin itseltäni todella paljon, ja otin pienetkin epäonnistumiset raskaasti. Jos mokasin jotenkin, minusta tuntui kuin olisin pettänyt koko joukkueen. Meillä oli kiva joukkue, hyvä joukkuehenki ja mukava valmentaja, mutta silti stressasin aina ihan hirveästi omaa suoriutumistani. En osannut koskaan oikein nauttia pelaamisesta, kun minulla oli aina niin hirveä jännitys päällä.


En ole koskaan lakannut haikailemasta joukkuelajien pariin, vaikka tässä iässä semmoiset haaveet saakin jo auttamatta haudata. Enkä ole muutenkaan varma, osaisinko suhtautua pelaamiseen yhtään sen rennommin nyt kuin silloin nuorempanakaan. Minusta tuntuu, että voisin tulla hyväksytyksi joukkueen jäseneksi vasta sitten, jos onnistuisin koko ajan täydellisesti. Kukaan ei ole koskaan antanut minun ymmärtää mitään tällaista, vaan olen kehitellyt pelkoni ihan oman pääni sisällä.

Vielä suurempikin pelon aihe olisi mahdollinen ulkopuolisuuden tunne: mitä jos tuntisinkin oloni joukkueessa ulkopuoliseksi? Jos ympärillä olisi koko joukkueellinen pelikavereita, mutta tuntisin silti olevani yksin? Olen painiskellut ulkopuolisuuden tunteen kanssa elämäni aikana niin paljon, etten enää jaksaisi sitä - ja kuitenkin se yllättää aina silloin tällöin (viimeksi tänään).


Joskus ajattelen, että olisi kiva, jos voisi kääntää kellon viisareita ja siirtyä vuosissa taaksepäin. Mutta toisaalta: osaisinko tehdä sittenkään mitään toisin, vaikka saisinkin uuden mahdollisuuden? Kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta sellaisen kuin olen, ja olen nykyiseen minääni aika tyytyväinen. Ehkä olisin päätynyt tähän samaan pisteeseen myös jotakin toista kautta, ehkä en. Nyt on näin, ja sillä hyvä.

Mitäköhän varten minä nyt tällaisia rupesin miettimään? Eteenpäin, sanoi mummo Tinderissä.

Huomenna on sitten se bolivialaisten äitienpäivä, ja täytyy kyllä sanoa, että bolivialaisten äitienpäivähössötys menee pikkuisen överiksi. Pari päivää sitten lehdessä vertailtiin esimerkiksi sitä, kuinka paljon erilaiset äidille tilatut serenadit tai bändiesitykset tulisivat maksamaan.

Esimerkiksi kuvassa näkyvä mariachifirma Mariachi del Alba (paikan ulkonäöstä päätellen laatulafka!) tarjoaa kymmenen laulun serenadikokoelman äidille hintaan 800 bolivianosia (99 euroa). Hintaan sisältyy myös mariachi-bändin kuljetus minne tahansa kantakaupungin alueella.

Minusta mariachi-musiikki on maailman hirveintä kuunneltavaa (anteeksi vain kaikki mariachin ystävät), ja varmaan repisin hiukset päästäni, jos pitäisi kuunnella mariachia kymmenen kappaleen verran. Jos kiinnostaa, miltä mariachi-serenadi äidille kuulostaa, sellaisen voi käydä kuuntelemassa esimerkiksi täältä.

Olin menossa torstaiaamuna Plazalle, ja näin (ja kuulin!) jo kaukaa, että Plazalla oli meneillään jotain erikoista. Plazaa ympäröivät tiet oli suljettu autoliikenteeltä, ja kaukana näkyi vellova ihmismassa. Asiaa piti mennä tietysti tutkimaan asiaa lähempää.

Normaalisti tämä on yksi keskustan ruuhkaisimmista kaduista.
 
Selvisi, että Boliviassa vietettiin torstaina kansallista rasismin ja syrjinnän vastaista päivää, ja meneillään oli marssi kumpaakin vastaan.

Valokuvat eivät kerro tunnelmasta mitään, joten tässä siis reportterinne video paikan päältä:



Boliviassa tehdään vuosittain 220 ilmoitusta syrjinnästä tai rasismista, ja määrä tuntuu minusta aika pieneltä, kun ottaa huomioon, että Boliviassa asuu kumminkin yli kymmenen miljoonaa ihmistä. Joko Boliviassa ei koeta syrjintää, tai sitten - mitä itse epäilen - syrjinnästä ei tehdä ilmoituksia samalla lailla kuin jossakin muualla päin maailmaa.

En ehtinyt kovin kauaksi Plazasta, kun törmäsin toiseenkin äänekkääseen mielenilmaukseen. Tämän mielenosoituksen marssijat olivat bussikuskeja sekä kauppiaita, jotka protestoivat sitä, että kaupunki oli sulkenut erään kadun bussiliikenteeltä. Otin videon tästäkin mielenosoituksesta, ja videolta näkyy muun muassa, kuinka paukut ammutaan suoraan kädestä. Paukut saadaan sytytettyä kätevästi suussa roikkuvalla tupakalla.



Vielä muutama kuvakin tästä jälkimmäisestä mielenilmauksesta:


Missä ihmisiä, siellä ruokaa.
 
Viisumistani ei ole kuulunut vieläkään mitään, joten jännitys alkaa tiivistyä. Viisumivapaat päiväni alkavat nimittäin käydä vähiin, ja niitä on - pikaisen laskutoimitukseni mukaan - jäljellä kokonaiset seitsemän (7) kappaletta. En melkein osannut laskeakaan noin moneen.

Ensi viikoksi on luvattu ihan kamalaa ilmaa, joten on pitänyt tankata tällä viikolla aurinkoa varastoon. Olen jopa makoillut muutamana päivänä uima-altaalla, mitä en normaalisti koskaan tee, syystä että auringossa makoilu on minusta kuolettavan tylsää. Onkin pitänyt heittää välillä rinksaa uima-altaassa. 

Siellä se aurinkokin möllöttää - pohjoisessa. 😀

Tänään kun olin uima-altaalla, ukkeli soitti minulle tuohtuneena, että etkö lue viestejäsi. Ukkeli ei ymmärtänyt, että olin uima-altaalla, vaan komensi minua menemään heti kotiin. Ihmettelin, mikä oikein oli hätänä, jolloin selvisi, että ukkeli oli viety poliisiasemalle ja että poliiseja oli ukkelin mukaan kaikkialla. Ukkeli oli ollut menossa hondurasilaisen kollegansa kanssa töihin Uberilla, mutta poliisipartio, joka oli tarkastanut autoja ja niiden matkustajia, oli pysäyttänyt myös kyseisen Uberin. Koska ukkelilla ja hondurasilaisella kollegalla ei ollut passeja mukana, heidät oli viety poliisiasemalle.

Onneksi hondurasilainen kollega osaa espanjaa, joten hän oli hälyttänyt apuun työpaikan lakimiehen (sen saman, joka hoitaa minunkin viisumiasiaani). Lakimies oli tullut poliisiasemalle ja ryhtynyt neuvottelemaan poliisien kanssa. Poliisit olivat aluksi pyytäneet maksuksi kahtasataa dollaria per nuppi, mutta lakimies oli saanut tingittyä maksun viiteenkymppiin. Niin ukkeli ja hondurasilainen kollega pääsivät lähtemään poliisiasemalta, eikä lompakkokaan keventynyt kovin paljon.

Ukkeli neuvoi minua pysymään kotona, kun minullahan ei ole tällä hetkellä passia ensinkään, kun se on siellä maahanmuuttoviranomaisten hallussa. Minulla ei kuitenkaan ole aikomusta mökkiytyä neljän seinän sisälle mokoman asian takia, mutta en viitsinyt hirveästi mainostaa asiaa ukkelille. Muistin kaiken lisäksi, että minulla oli ollut jo aiemmin tällä viikolla yksi läheltä piti -tilanne - en vain ollut tajunnut sitä silloin. Olin mennyt Uberilla keskustaan, ja matkalla oli ollut samanlainen poliisiratsia, ja poliisit olivat pysäyttäneet kaikki ohikulkevat autot. Jostakin syystä poliisit eivät kuitenkaan pysäyttäneet sitä autoa, jonka kyydissä minä olin, vaan antoivat auton mennä menojaan.

Lakimies oli muuten sanonut ukkelille, että minun pitäisi saada viisumini muutaman päivän kuluttua. Saa nähdä, miten käy!