Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


torstai 19. joulukuuta 2013

Aikalisä

Olen alkanut viime aikoina ymmärtää jollakin tavalla niitä, jotka ihmettelevät, miksi joku pitää blogia ja haluaa tehdä elämästään julkisen. Minusta on nimittäin alkanut tuntua siltä, että eihän tässä ole mitään järkeä. Tunnen itseni jotenkin hölmöksi, kun avaudun elämästäni ja ajatuksistani ja kirjoittelen niistä tänne ihan vieraiden ihmisten luettavaksi. Ketä se oikein palvelee? Itseäni vai muita?

Ehkä tällaisia aatoksia ei pyörisi päässäni, jos olisin pitänyt blogini alun pitäenkin vähemmän henkilökohtaisena ja kirjoitellut asioista vain yleisluonteisella tasolla. Toisaalta pidän itse eniten henkilökohtaisista blogeista, ja ehkä tämä on ajanut minutkin "paljastelemaan". Mieli on alkanut kuitenkin harata vastaan, ja tästä syystä meinaankin ottaa nyt aikalisän. Kukkapilli jää siis ainakin joksikin aikaa tauolle. Palaan kirjoittelemaan, jos ja kun siltä tuntuu.

Toivottelen kaikille ihanaa joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta. Kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet olla mukanani elämäni kiemuroissa, jättää viestejä ja ilahduttaa. Pitäkää itsestänne huolta. ♥

Joulupukki. On olemassa.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Vaikea asiakas

En tiedä, olenko tullut vanhaksi vai mitä, mutta kaupoissa soiva musiikki ärsyttää minua aina vain enemmän. Erityisesti näin joulun alla musiikin rooli korostuu, kun kaupoissa soivat enemmän tai vähemmän samat joulurenkutukset. En muista, että musiikki olisi häirinnyt minua ennen näin kovasti, ja olenkin miettinyt, mistä lisääntynyt ärsytys johtuu. Olenko itse jotenkin "häiriintynyt", kun en siedä ulkoisia ärsykkeitä, vai olenko päinvastoin rauhoittunut, enkä kaipaa ympärilleni meteliä? Vai soitetaanko musiikkia yksinkertaisesti kovemmalla kuin ennen? En mitenkään haluaisi uskoa, että olen jo niin kalkkis, että kovaääninen jumputus häiritsisi minua ikäni puolesta, mutta kai iälläkin jotain vaikutusta on - teinishoppailijoita kun ei näytä kovaäänisinkään musiikki häiritsevän.

Muistelen jonkun kertoneen tutkimuksesta, jonka mukaan nopeatempoinen musiikki saisi ihmiset ostamaan enemmän ja hidastempoinen taas vastaavasti vähemmän. En löytänyt tuolle teorialle vahvistusta, vaan pikemminkin löysin todisteita siitä, että asia on juuri päinvastoin: hidastempoinen musiikki pidentää aikaa, jonka asiakas viettää tavaratalossa, ja lisää kulutusta jopa 33 prosentilla. Mitä nopeampaa musiikki taas vastaavasti on, sitä nopeammin asiakas marssii ulos liikkeestä. Jos ihmiset todellakin käyttäytyvät näin, miksi sitten kaupoissa tuntuu kuitenkin useimmiten soivan nopeatahtinen musiikki? Vai päteekö sääntö vain tavarataloihin, ja vaate- ja muissa erikoisliikkeissä vallitsevat aivan eri lait? Tavarataloissahan liikkuu kaikenikäisiä ihmisiä, kun taas erikoisliikkeiden - erityisesti joidenkin vaateliikkeiden - asiakasryhmät ovat tarkemmin rajatut ja musiikkikin enemmän tietyn asiakasryhmän makuun kohdistettu.

Minulle musiikin nopeudella tai hitaudella ei ole niin paljon merkitystä kuin sillä, millä äänenvoimakkuudella musiikkia soitetaan. Jos musiikki soi liian kovalla, en pysty keskittymään mihinkään - saati sitten tekemään ostopäätöksiä - kun musiikki vie kaiken keskittymiskyvyn ja mielenrauhan. Kävin eilen yhdessä vaateliikkeessä, jossa musiikki ravisteli niin, että pää meinasi lähteä irti. Kyllä tuli ulko-ovea hyvin nopeasti ikävä! Kuinka ihmeessä työntekijät pystyvät olemaan töissä tällaisessa ympäristössä ja kuuntelemaan kovaäänistä musiikkia päivästä toiseen? Olen puolivakavissani miettinyt, että laitan seuraavalle kauppareissulle korvatulpat korviin. Kuulosuojaimet olisivat vielä paremmat, mutta ne herättäisivät ehkä hieman liikaa huomiota. Smiley

Jos musiikki olisi edes hyvää, sitä ehkä vielä jotenkin kestäisi, mutta minun mieleiseni kappale sattuu soimaan kaupassa ehkä kerran tai pari vuodessa. Miellyttävä kappale vaikuttaa ihan selkeästi mielialaani: kaupasta ei ole mikään kiire pois, vaan shoppailu alkaa tuntua varsin mukavalta puuhalta. Toisaalta taas ei tulisi kyllä mieleenkään ostaa kaupasta mitään vain sen takia, että siellä soi hyvä musiikki. Kyllä myytävänä olevat tuotteet, makumieltymykset, tarve, hinta ja muut seikat lopulta ratkaisevat. Minua ette musiikillanne huijaa!

Joskus hiljaisempikin musiikki alkaa ärsyttää, jos kappale ei ole lainkaan mieleinen. Eilen kuulin niin ruman version Whamin kappaleesta Last Christmas, että minua alkoi kiukuttaa, ja teki mieli lähteä kaupasta ulos ihan vain siksi, että en olisi jaksanut kuunnella sitä kiekumista. Onko kaupoissa ylipäänsä pakko soittaa musiikkia? Olisiko se kauppiaalle ihan katastrofaalista, jos kaupassa ei soisi musiikki lainkaan tai jos siellä soisi korkeintaan rauhallinen ja hiljainen taustamusiikki? Ehkä jumputtava taustamusiikki on ajan tyyli, ja yksikään kauppa ei uskalla lähteä hiljaiselle linjalle, kun siitä voisi seurata jotain ihan kamalaa. Asiakkaat kaikkoaisivat, eikä kukaan ostaisi mitään!

Toisaalta minun ei kyllä pitäisi valittaa musiikista ja sen äänenvoimakkuudesta mitään, sillä Intiassa tilanne on vielä pahempi: siellä ei joissain ostoskeskuksissa saa ääntään kuuluville, ja jos on asiaa kaverille, joutuu huutamaan. Intiassa tosin on meteliä muutenkin niin paljon, että kauppojen metelikin on jossain mielessä ymmärrettävämpää. Suomessa kontrasti melusaasteisten kauppojen ja ulkomaailman välillä on niin suuri, että ehkä sen takia äänekäs musiikki ärsyttääkin niin paljon. Kontrastissa on tietysti hyvätkin puolensa: jos ei kestä kauppojen meteliä, voi paeta metsään kannon päälle istumaan.

Musiikki ei ole ainoa keino, jolla kauppiaat yrittävät saada ihmisiä narutettua ostamaan. Yhdellä kurssilla eräs opettaja - entinen kauppias - selitti syyn siihen, miksi kaupat vaihtelevat tavaroidensa paikkoja säännöllisin väliajoin: näin tehdään siksi, että jos kuluttajat tottuvat liiaksi tuotteiden sijaintiin kaupassa, he kulkevat aina samoja reittejä ja ostavat samoja tuotteita. Kun tavaroiden paikkoja vaihdellaan, asiakkaat joutuvat etsimään tuotteita ja samalla mukaan saattaa tarttua jotain ylimääräistäkin. Muita menekinedistämiskeinoja ovat muun muassa liian isot ostoskärryt, liikkumista hidastavat liukuporrasjärjestelyt ja tavaroiden sijoittelu niin, että tarpeelliset tavarat sijoitellaan liikkeiden takimmaisiin osiin, jolloin niiden luokse päästäkseen joutuu kiertelemään ja katselemaan muuta tarjontaa. Alehintaiset tuotteet saattavat olla sekaisissa kasoissa, mutta normaalihintaiset tuotteet pidetään siististi järjestyksessä, koska kauniisti järjestellyt tuotteet vaikuttavat houkuttelevammilta. Kaupassa etenemistä pyritään hidastamaan peileillä, koska turhamaiset ihmiset pysähtyvät katsomaan niistä itseään, ja kassojen lähelle sijoitetaan edullisia heräteostostuotteita. Kuulostaako tutulta?

Itse kuvittelen olevani suunnitelmallinen ja tarkka kuluttaja, joka ei kauppiaiden kikkoihin haksahda, mutta kyllä minäkin olen varmasti langennut ansaan monet kerrat. Väittäisin silti, että en ole kovin helposti haksahtavaa sorttia, sillä en tee heräteostoksia juuri koskaan. Ruokakauppaan mennessäni minulla on aina lista, jonka mukaan ostan, eikä listan ulkopuolelta tule juurikaan ostettua. Jos olen tullut hakemaan kaupasta yhtä maitopurkkia, niin haen juuri tasan sen yhden maitopurkin enkä mitään muuta. Muissa kaupoissa käyn silloin, kun on tarvetta, mikä ei ole aina hyvä asia, koska eihän kaupasta löydä koskaan sitä, mitä sieltä on lähtenyt hakemaan. En koe shoppailua niin nautinnollisena, että tykkäisin pyöriä kaupoissa ihan huvin vuoksi, mikä taas puolestaan saattaa vaikuttaa siihenkin, että musiikki ärsyttää minua niin kovin. Jos viettäisin kaupoissa enemmän aikaa, ehkä tottuisin äänekkääseen musiikkiinkin?



Jos musiikin vaikutus ostokäyttäytymiseen kiinnostaa enemmänkin, kannattaa tutustua seuraaviin tutkimuksiin:

Musiikin vaikutus kuluttajan tunteisiin, ostoaikomuksiin ja käytökseen H&M myymälässä (pdf) (Markkinoinnin maisterin tutkinnon tutkielma/Anna Räisänen, 2012)
Taustamusiikki markkinoinin työvälineenä suomalaisissa tavarataloissa (pdf)
(Musiikkitieteen pro gradu -tutkielma/Jaakko Jäätmaa, 2007)
Tavaratalon taustamusiikin huomioitavuus ja asiakkaiden suhtautuminen taustamusiikkiin (Word) 
 (Musiikkitieteen kandidaatintutkielma/Sanna Toivola, 2009)

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Joulutunnelmissa(ko)

Voi tätä ilon ja onnen päivää! Minulla on taas kamera! Jippii! Smiley

Kameran puute tuli jo uniinkin: näin pari yötä sitten sellaista unta, että olimme automatkalla Indonesiassa(!), ja auton ikkunasta näkyi aivan uskomattoman upeita maisemia ja kauniita rakennuksia. Minua raivostutti, kun minulla ei ollut kameraa, enkä saanut ikuistettua niitä. Vielä herätessäkin harmitti niin paljon, että päätin, että nyt se kamera on pakko saada ja vähän äkkiä.  

Ensimmäiseksi piti mennä harjoittelemaan kuvaamista Helsingin keskustaan, kun kaupungin jouluvalot jäivät minulta viime vuonna kokonaan näkemättä. Olin kuvitellut, että valot olisivat joka vuosi erilaiset, mutta ihan samanlaisiltahan nuo näyttivät kuin toissa vuonnakin. Valot olivat siis vähän pettymys, mutta olihan kaupungilla paljon muutakin katseltavaa. Ihmispaljous oli kyllä semmoinen, että oli taas ihan kiva päästä rauhallisemmille vesille Espoon perukoille. Smiley






Minna Parikan näyteikkunassa oli jouluinen tunnelma, ja mukaan oli siroteltu sopivasti myös kenkiä.





Kuka sanoo, että matkalaukun pitäisi olla aina yksivärinen?

Tuosta matkalaukusta tuli mieleen sellainen, että kun ihmiset voivat teettää nykyään omista valokuvistaan hiirimattoja, mukeja, paitoja ja mitä vielä, niin miksei matkalaukkujakin voisi tehdä omilla valokuvilla? Olisiko vähän hienoa, kun saisi poimia laukkuhihnalta laukun, jonka kyljessä komeilisi lemmikkikoira tai -kissa tai vaikkapa oma naama? Kenellekään ei ainakaan jäisi epäselväksi, kenelle laukku kuuluu.


Tuomaan markkinat alkoivat eilen, joten Senaatintorillakin tuli pyörähdettyä.







Tuomiokirkossa kävin lämmittelemässä.








Tajusin juuri, että jouluun ei ole enää kuin reilut kaksi viikkoa, enkä minä ole ostanut vielä ensimmäistäkään joululahjaa. Pitäisiköhän asialle tehdä jo jotain, vai pitäisiköhän jättää ostokset viimeiseen viikkoon, niin saisi pienen joulustressin aikaiseksi? Olen ihmetellyt sitä, miksi joulu tuntuu vuosi vuodelta jotenkin vähemmän joululta. Luulin, että joulufiilistä ei löytynyt viime vuonna sen takia, kun olin Intiassa, mutta ei sitä ole löytynyt nyt tänäkään vuonna, vaikka olen Suomessa. Löytyisiköhän vika peilistä?

perjantai 6. joulukuuta 2013

Kaikkitietävä mumisija vai sohiva tyrkyttäjä?

Näin itsenäisyyspäivän ratoksi on hyvä kaivaa taas vuoden 1977 Käytös- ja tapatieto esiin ja pohtia esimerkiksi sitä, millaisiin kanssaihmisiin tuolla jouluostoksilla ja erilaisissa tilaisuuksissa saattaa törmätä.

"Oheisena luettelo eräistä sietämättömyyksistä, joihin törmäämme joka päivä. Ehkäpä jokin luonteenpiirre sopii omalle kohdallenne. Kannattaa tarkkailla omaa käyttäytymistään, ettei kävisi niin, että olisitte esimerkiksi

Ääneenajattelija

Onko teillä  taipumus höpistä ääneen ostoksia tehdessänne, vaikka lähettyvillä ei ole ketään, jolle voisitte ajatuksenne osoittaa. Puhutteko kadulla? Teettekö huomautuksia kanssaihmisistä ääneen? Ikävä tapa, joka saa teidät helposti vaikuttamaan höyrähtäneeltä.

Myöhästyjä

Myöhästelettekö usein? Odottaako teitä aina joku kadunkulmassa tai kantakahvilassa? Joku, jonka posket punoittavat kiukusta? Mitä teette? Varmaankin selviätte tilanteesta helakalla naurulla. "Minä olen tällainen ikuinen myöhästelijä", ja sanotte sen annos hellyyttä äänessänne. Te ette voi ymmärtää ihmisten pikkumaisuutta: hermostua nyt mokomasta kymmenestä minuutista.

Teidät tunnetaan laajoissa piireissä. Te olette se, joka kolistelee teatteriin ja konserttiin jo esityksen alettua. Teidän takianne puolet penkkirivistä joutuu nousemaan, mutta se ei teitä liikuta. Kyllä ihmisillä sen verran huumorintajua pitää olla.

Sohija

Te ette lähde liikkeelle ilman sateenvarjoa, salkkua tai ostoskassia. Täytyyhän teidän varustautua. Kadulla kulkeminen ja yleisissä kulkuneuvoissa liikkuminen sujuu niin paljon joutuisammin, kun voi sateenvarjolla raivata tietä.

Sateenvarjon te avaatte ripeästi ja turhaa huomaavaisuutta osoittamatta. Mitäs tuppaavat tielle. Syyttäkööt itseään, jos piikki osuu silmään. Ja onko nyt teidän vikanne, jos reippaasti heiluva salkkunne repii vastaantulevan daamin sukat. Hupsista, te sanotte leikkisästi siihen.

Eräs asia teitä kuitenkin ihmetyttää: miksi kaikki ihmiset ovat niin äreitä? Miksei teille koskaan hymyillä?
Hohottaja

Teillä on mainio huumorinlahja. Teitä naurattaa niin vietävästi, ja kun teillä on hauskaa, te vedätte keuhkot täyteen ilmaa ja hohotatte sydämenne kyllyydestä. Kerrankin - se oli Kansallisoopperan Wagner-illassa - teitä rupesi kesken kaiken naurattamaan muuan juttu ja te nauroitte niin, että se kuului yli symbaalien ja rumputulen. Ja on teillä hauskoja ystäviäkin. Muuankin sanoi uskaltavansa lyödä vetoa, että teidän naurunne kuuluisi Stadionilta Messuhallille.
Seisoskelija

Teillä on paljon ystäviä, ja seurallinen kun olette, tapaatte heittäytyä juttusille heidän kanssaan. Kadulla on mukava seisoskella, kadunkulmassa nimenomaan. Usein juttutuokio venähtää varttitunniksi tai pidemmäksikin. Ihmisivilinä on inspiroiva tekijä. Kas kas, kuinka tänään onkaan tungosta, ihan meinaavat päälle tulla, vaikka te ihan selvästi seisotte keskellä jalkakäytävää, niin että kaikkien pitäisi huomata ja osata väistää.

Yskijä

Missään tapauksessa teitä ei voida sanoa vätykseksi. Ehei, pieni yskä ja flunssanpoikanen ei teitä sänkyyn kaada. Eikä ainakaan estä teitä menemästä teatteriin. Siitä vain pakka nenäliinoja mukaan, ja voitte vallan mainiosti nauttia murhenäytelmästä. Välillä tosin ankara yskänpuuskanne tutisuttaa koko penkkiriviä, mutta saavatpa kaikki tuta, että on oikea tervaskanto liikkeellä. Ei pienistä vaivoista välitetä.

Rapistelija

Teillä on aina taskut täynnä hyvää. Popcornia, aniskaramelleja ja pastilleja. Ilman niitä ette voi ajatellakaan elokuvanautintoa. On kamalan kiva rapistella makeispussia auki pimeässä elokuvateatterissa juuri kun John Wayne on nitistämäisillään roiston. Tämän olette havainnut kelpo tavaksi myös sinfoniakonsertissa. Aina välillä, kun kapellimestarin tahtipuikko on ylhäällä ja orkesteri vain odottaa merkkiä iskeäkseen viuluihin kiinni, te nappaatte pastillirasian auki. Vain aniharvoin tapahtuu sellainen vahinko, että eukalyptukset kierähtävät lattialle ja rullaavat iloisesti penkkiriviltä toiselle.

Osoittelija

Te teette vilkkaasti huomioita ympäristöstänne ja näette helposti epäkohtia. Sojottava etusormenne osoittaa niitä napakasti: "Tuolla naisella on sitten hassu hattu!"

Kun seurassa haluatte lausua mielipiteenne jostakin kauempana olevasta henkilöstä, elävöitätte esitystänne suuntaamalla etusormen sinne päin. "Tuo mies tuolla, tuo, jolla on kamalan värinen solmio."

Etusormenne on taaskin sojottamassa. Varokaa, ettei joku pure sitä. 
Mumisija

Omasta mielestänne olette vain ujo. Ette millään viitsi sanoa nimeänne selvästi. Ujostuttaa. Tyydytte mumisemaan. Olette niin vaatimaton ja vähäpätöinen ihminen. Mihin tahansa teille esitettyyn kysymykseen saa vastaukseksi muminaa.

Vaellatte koko elämänne hiljaisena, ja vain tarkkaavaisimmat ja teräväkuuloisimmat kuvittelevat joskus erottavansa yksittäisiä sanoja muminastanne. Loukkaannutte, kun teitä kehotetaan toistamaan kolmasti asianne.

Luultavasti selitys muminaan on löydettävissä varhaislapsuuden traumoista, mutta ikävä kyllä, ympäristö pitää sitä vain tyhmänä ja loukkaavana tapana. Ihmiset näet edellyttävät, että heille tarkoitettu puhe on niin kuuluvaa ja selkeää, ettei heidän tarvitse suoranaisesti liimata korvaansa suuhunne.  
Arvuuttaja

Ihme, että olette vielä hengissä. Olette nimittäin yksi yhteiskunnan ärsyttävimmistä tyypeistä, se joka saa takana seisovat ulvomaan raivosta.

Te ette koskaan tiedä, mitä haluatte. Aseman lippujonossa te arvuutatte lipunmyyjää sillä, otatteko makuuvaunupaikan vaiko päivävaunupaikan. Lihakaupassa myyjä hikoilee ehdotellessaan ruokalajeja päivälliseksi. Ette nimittäin tiedä, mitä laittaisitte, poronkäristystä vaiko kukkakaalilaatikkoa.

Teitä odotellaan aina, sillä ette tiedä, miten pukeutuisitte. Ottaisitteko turkin vaiko sydvestin. Teillä on oltava joku, joka neuvoo ja opastaa ja ratkaisee kaikki asiat puolestanne. Elämä on nimittäin yhtämittaista arvoitusta.

Kaikkitietävä

Te olette väärällä alalla. Valtakunnan neuvojan virka olisi ainoa oikea toimi teidänlaisellenne nerolle.

Te tiedätte kaiken. Jo aikapäiviä tiesitte, ettei Lapin metsähakkuista hyvä seuraisi tai että Kurkisen pitäisi ehdottomasti pistää palkkansa käyttötilille eikä shekkitilille. Teiltä ei kenenkään tarvitse pyytää neuvoja, niitä tulee kysymättäkin. Teillä on aina patenttiratkaisu kiperimpiinkin ongelmiin. Eduskunnan olisi tajuttava tämä ja pyydettävä teitä asiantuntijaksi kaikkiin komiteoihinsa. Tulisi kerrankin maan asiat hoidetuksi kunnolla.

Valittaja 

Onneksi on ystäviä, joiden velvollisuus on kuunnella valituksia. Ja teillähän niitä on. Krooninen epäonni vainoaa, tänäänkin kengästänne irtosi kantalappu.

Te olette siitä mukava ihminen, ettette tuota turhia yllätyksiä ystävillenne. Tietää jo etukäteen, millaisin lausein tervehditte heitä: hohhoijaa, kyllä teillä on vaikeaa.

Kenelläkään ei ole niin vaikeaa kuin teillä, eivätkä kenenkään murheet ole niin mielenkiintoisia kuin teidän. Totta vieköön, kyllä kaikkien täytyy syventyä puntaroimaan ongelmienne koko laajuutta.

Älkää hellittäkö, vaikka ystävänne joskus satunnaisesti osoittaisivatkin kyllästymisen oireita. Lisätkää kaasua. Korottakaa ääntä. Pääasia ettette luovu aiheesta.

Tyrkyttäjä

Te olette aktiivinen ja haluatte, että muutkin ovat. Teidän mielestänne jehovalaisuus on ainoa oikea uskonto, Knorrin tomaattikeitto on parempaa kuin muut, Italia halvempi turistimaa kuin Jugoslavia ja Harmony Sistersin laulamat Kodin kynttilät ainoa levy, jota kannattaa soittaa.

Kunpa toisetkin ymmärtäisivät nämä asiat, ettei teidän tarvitsisi niin uutterasti kiertää tolkuttamassa niistä. Teitä oikein riipaisee, kun näette jonkun ihan tyhmyyksissään ostavan kermajuustoa, vaikka te moneen kertaan olette sanonut, että tahkojuusto on parempaa.

Pahimpia ovat ne, jotka käskevät teitä olemaan puuttumatta asioihinsa. Eivät raukat tiedä, että te tiedätte paremmin."

Jätin listalta pois muutaman tyypin, kuten etuilijan, tupruttelijan ja komentelijan, mutta listaa silmäillessäni totesin, että ihmiset taitavat olla aika samanlaisia nykyään kuin tuolloin vajaat 40 vuotta sitten. Löysin itsenikin listalta: olen ääneenajattelija, rapistelija, osoittelija ja toisinaan myös arvuuttelija. Kaikkitietävät ja valittajat ovat minusta taas kaikkein raivostuttavimpia ihmistyyppejä...    

Nyt mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille! Totesin itse viettäväni itsenäisyyspäivää hyvin erilaisissa merkeissä kuin viime vuonna. Tänä vuonna syödään uunipossua, juodaan glögiä, käydään saunassa, poltellaan kynttilöitä ja katsellaan itsenäisyyspäivän juhlia televisiosta. Ukkeli tosin jättää varmaan tänäkin vuonna kättelyt katsomatta, enkä minä millään ymmärrä, miksi. Smiley Toisaalta, nyt kun ajattelen, huolestuisin ehkä enemmän siitä, jos hän istuisi kanssani arvostelemassa naisten leninkejä...

maanantai 2. joulukuuta 2013

Pilven kultareunat

Kirjuri haastoi minut taannoin kolmen päivän positiivisuuskurssille, jonka aikana pitää joka päivä listata kymmenen asiaa, joista on iloinen tai kiitollinen. Koska omat kiitollisuuden- ja ilonaiheeni tuntuvat liian henkilökohtaisilta paljastettavaksi, päätin muuttaa haastetta hieman ja etsiä kymmenen myönteistä asiaa siitä, että tulin taannoin ryöstetyksi. Yllättävää kyllä, myönteisiä puolia ei tarvinnut edes mitenkään etsiskellä, vaan ne tulivat mieleen aika helposti.

1. En ole enää riippuvainen älypuhelimesta. Olin kyllä tajunnut, että puhelin oli minulle tärkeä, mutta sitä en ollut tajunnut, kuinka riippuvaiseksi siitä olin loppujen lopuksi tullut. Sähköposti piti tarkistaa välittömästi, kun puhelin piippasi, ja kaikki joutoajat (esimerkiksi bussia odotellessa) piti käyttää puhelimen räpläämiseen. Kyllähän odotteluajat pitää hyödyntää; ei sitä nyt saa ihan toimettomanakaan olla! Kun joskus jätin puhelimeni kotiin latautumaan siksi aikaa, kun kävin vaikkapa kaupassa, minulla oli tosi orpo olo. Olin ihan varma, että puhelimeeni tulisi jotain hirveän tärkeää juuri nyt, kun puhelin ei ollut minulla mukana! Kännykkä toimi myös ajannäyttäjänä ja herätyskellona, mikä antoi hyvän tekosyyn pitää kännykkää yöpöydällä. Jos uni ei tullut, saatoin taas hipelöidä vähän kännykkää.  

Nyt minulla on pelkkä peruspuhelin, jota en käytä muuhun kuin puheluihin ja tekstiviesteihin, eikä minulla ole mitään kiirettä hankkia uutta älypuhelinta. Peruspuhelin tuntui aluksi hyvin ankealta, mutta nyt olen salaa tyytyväinen siitä, että puhelin ei aiheuta minussa enää minkäänlaista hötkyilyä. Puhelin ei hallitse minua, vaan minä hallitsen puhelinta!

2. Asenteeni poliisia kohtaan on muuttunut aivan täysin. Aiemmin inhosin poliisia sydämeni kyllyydestä, ja aina kun näin poliisiauton partioivan jossakin, ensimmäinen ajatukseni oli, että eikö noillakaan ole muuta tekemistä kuin kytätä ihmisten tekemisiä. Varsinkin liikennepoliisit, tutkat ja peltipoliisit saivat minut aivan raivon partaalle (viimeksi mainituista en kyllä pidä vieläkään). Nyt kun näen poliisiauton jossakin, tulee hyvä ja turvallinen olo. Kiitos poliisit, että olette olemassa! Sitä paitsi suomalaiset poliisit ovat aika inhimillisiä monen muun maan poliiseihin verrattuna.

3. Laihduin kahden viikon aikana yli kolme kiloa.

4. Tiedän, että tämä kuulostaa aika ristiriitaiselta, mutta tapaus palautti jollakin tavalla uskoni ihmisiin. Olin aiemmin vakuuttunut siitä, että jos kadulla jotain käy, sinne saa kyllä jäädä makaamaan - apua on turha odottaa saavansa keneltäkään. Tämä olettamus tuli todistettua vääräksi, ainakin tässä tapauksessa, vaikka avunsaanti taitaa olla myös vähän onnesta kiinni. Luin juuri viikonloppuna helsinkiläismiehestä, joka löysi itsensä mystisesti Porvoosta pelkät shortsit jalassa. Miehelle ei käynyt yhtä onnellisesti kuin minulle, sillä yksikään ohikulkija ei auttanut miestä. En tiedä, kuinka humalassa (tai muissa aineissa) tuokin mies mahtoi olla, mutta siitä huolimatta tunsin sympatiaa häntä kohtaan.

5. Muistan jo muutaman puhelinnumeron ulkoa, ja lisää meinaan vielä opetella. En enää ikinä luota siihen, että "ovathan ne numerot siellä kännykässä; mitä niitä turhaan ulkomuistista opettelemaan".

6. Luulin, että vaaleanruskeat nahkakenkäni olivat lopullisesti pilalla, sillä veritahrat eivät lähteneet kengistä pois sitten millään. Meillä ei ollut kotona kuin tummanruskeaa kenkälankkia, mutta en tajunnut lankin ja kenkien värieroa, ennen kuin olin vetäissyt komean lankkiviirun toisen kengän päälle. Ei auttanut muu kuin vetää loputkin tummanruskealla lankilla, ja niin vaaleanruskeista kengistä tuli tummanruskeat. Kengät näyttävät nyt paljon paremmilta kuin aiemmin.

7. Minulla on ollut pitkin syksyä vähän sellainen alakuloinen olo, ja minusta on tuntunut välillä, että olen tässä maailmassa aivan yksin. (En suostu käyttämään sanaa 'masentunut', koska sanaa käytetään minusta usein todella väärin: monet sanovat olevansa masentuneita, kun he oikeasti ovat alakuloisia ja apeita. Minusta elämään kuuluukin se, että ollaan välillä hieman alamaissa; todellinen masennus on jotain aivan muuta.) Kaiken lisäksi olen semmoinen ihminen, joka suostuu pyytämään apua vasta viimeisessä hädässä - ja mieluiten ei silloinkaan. Miksi kuormittaa omilla murheillaan jotakuta toista, kun kaikilla on omatkin murheensa? Ei kenenkään tarvitse toimia minun kaatopaikkanani ja henkilökohtaisena terapeuttinani.

Tämä tapahtuma sai minut kuitenkin muuttamaan näkemystäni hieman - ei paljon, mutta vähän kuitenkin. Läheisten myötätunnon määrä yllätti, ja välittäminen tuntui niin hyvältä, että ehkä uskallan jatkossakin helpommin kertoa, jos minulla ei ole kaikki hyvin.  

8. Tajusin, että voin liikkua ihmisten ilmoilla ilman meikin hiventä, ilman että kuolen siihen. En ole aiemminkaan ollut mikään kova laittautuja, päinvastoin, mutta perussiisti meikki on kyllä pitänyt aina laittaa ennen uloslähtöä. Nyt kun toinen silmäni loisti mustanviolettina, turvonneena pussina, meikkaaminen tuntui äkkiä kovin toissijaiselta ja turhalta. Yksi rutiini jäi arjesta pois, kun ei tarvinnut aamulla tehdä naamalle mitään. Jatkossa en kuitenkaan meinaa kuitenkaan meikittä liikkua (ellen taas saa jostain syystä mustaa silmää!) mutta nyt ainakin tiedän, että pystyn siihen, jos haluan.

9. Olen ollut vähän semmoinen pupujussi: ongelmien ilmetessä laittaisin kovin mielelläni pääni pensaaseen, vaikka juuri silloin pitäisi mennä tulta päin. Sain teiltä lukijoilta kullanarvoisia vinkkejä, kuinka tästä eteenpäin, ja mieltäni aluksi jäytänyt pelko on muuttunut nyt sisuuntumiseksi. Saakeli, jos joku vielä jotain yrittää, niin täältä kyllä pesee! Löytötavaratoimistosta löytynyttä laukkuani en halunnut käyttää aluksi ollenkaan, ja jouduin pakottamaan itseni kaivamaan laukun esille ja ottamaan sen taas käyttöön. Tajusin kuitenkin hyvin pian, että hyvänen aika: sehän on vain laukku!

10. Aika parantaa haavat, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tapahtunut kuuluu menneisyyteen, eikä minun tarvitse antaa tapahtuneen hallita elämääni millään lailla. 

torstai 28. marraskuuta 2013

Missä ovat halvimmat munat?

Sain vinkin Numbeo-nimisestä sivustosta, josta löytyy kattava luettelo hintatietoja maailman eri kaupungeista ja maista. Koska tykkään tehdä kaikenlaisia analyyseja ja vertailuja, poimin Numbeon tietokannasta kahdeksan kaupunkia eri puolilta maailmaa ja vertailin niiden hintatasoa. Päätin laittaa vertailuni tulokset teidän lukijoiden kiusaksi iloksi tänne blogiinkin.

Numbeo toimii vapaaehtoisperiaatteella, eli kuka tahansa voi lisätä tietokantaan tietoja. Olin tästä syystä ensin hieman epäluuloinen Numbeon suhteen, sillä hintojen todenperäisyys riippuu ihan hintojen lisääjästä. Kaiken lisäksi hinnat saattavat vaihdella paljonkin tuotteen merkistä ja ostopaikasta riippuen. Helsingin ja Hyderabadin hintoja katseltuani totesin niiden kuitenkin pitävän aika hyvin paikkansa, joten ehkä muidenkin kaupunkien hinnat ovat suunnilleen oikeat? Vaikkeivät hinnat aivan sentilleen tarkkoja olisivatkaan, niin ainakin niistä pystyy päättelemään kunkin paikan hintatason noin suunnilleen.

Alla oleva kartta on Numbeon sivuilta, ja siitä näkee aika helposti yhdellä silmäyksellä, missä on kallista ja missä on edullista: mitä tummempi punainen täplä, sitä kalliimpaa; mitä tummempi vihreä täplä, sitä halvempaa.




Kalleinta näkyisi noin yleisesti ottaen olevan Keski- ja Pohjois-Euroopassa sekä Australiassa ja edullisinta taas Itä-Euroopassa ja Intiassa.

Valitsin kahdeksaksi vertailukaupungikseni Helsingin, New Yorkin, Melbournen, Hyderabadin, Kapkaupungin, Lontoon, Sao Paulon sekä Tokion. Nämä ovat kaikki väkirikkaita kaupunkeja (paitsi Helsinki) eri maanosissa, joten arvelin vertailun olevan siinä suhteessa reilu.

Kalleimmat paikat olen merkinnyt taulukkoihin punaisella, halvimmat vihreällä. Hinnat ovat kaikki euroina.  (Hinnat on käännetty kunkin maan valuutasta euroiksi, ja koska en halunnut pyöristää desimaaleja, luvut näyttävät vähän kummallisilta.) Valitettavasti kaikki kaupungit eivät mahtuneet sivulle yhtä aikaa, joten piti jakaa taulukko kahtia.


Helsinki New York Melbourne Hyderabad
Ravintola-ateria kahdelle* 60 55,20 53,50 5,90
Maito, 1 l 1 0,97 1 0,45
Vaalea leipä, 500 g 2 2,20 2 0,26
Kananmunat, 12 kpl 2,25 2,2 2,67 0,53
Luuton kanafilee, 1 kg 11,5 5,7 8 2,1
Omenat, 1 kg 2 3,24 2,67 1,65
Perunat, 1 kg 1 1,47 2 0,24
Vesipullo, 1,5 l 1,9 1,47 1,67 0,3
Paikallinen olut, 0,5 l 2,5 1,47 3 1,41
Savukeaski (Marlboro) 5,35 9,57 12 1,18
Taksilla ajaminen/1 km 1,52 0,92 1,2 0,18
Polttoaine, 1 l 1,69 0,78 0,98 0,88
Sähkö-, vesi- ym. kulut ** 79,69 110,46 133,46 17,68
Kuntosalijäsenyys, 1 kk 60 66,28 46,80 11,79
Leffalippu 12 9,94 12,03 1,77
3 mh:n asunnon vuokra keskustassa 1800 3682 2005 235
3 mh:n asunnon vuokra kesk. ulkop. 1200 2209 1337 118

* Kolmen ruokalajin ateria keskitasoisessa ravintolassa
** Sisältää kuukausittaiset sähkö-, vesi-,  lämmitys- ja jätekulut 85 neliömetrin kokoiselle asunnolle.


Kapkaupunki Sao Paulo Lontoo Tokio
Ravintola-ateria kahdelle 21,62 31,85 60 36,07
Maito, 1 l 0,72 0,9 1,2 1,44
Vaalea leipä, 500 g 0,63 1,27 1,2 1,44
Kananmunat, 12 kpl 1,37 1,27 2,81 1,59
Luuton kanafilee, 1 kg 3,96 3,19 8,41 7,21
Omenat, 1 kg 1 1,7 2,16 4,33
Perunat, 1 kg 0,72 1,27 1,26 2,16
Vesipullo, 1,5 l 0,86 0,64 1,2 1
Paikallinen olut, 0,5 l 0,83 1,19 1,8 1,95
Savukeaski (Marlboro) 2,16 1,8 9,30 3,17
Taksilla ajaminen/1 km 0,72 0,96 2,61 2,13
Polttoaine 0,88 0,86 1,68 1,08
Sähkö-, vesi- ym. kulut 65,14 63,71 182,91 144,29
Kuntosalijäsenyys, 1 kk 25,23 47,78 60 72,14
Leffalippu 3,39 6,53 12 12,99
3 mh:n asunnon vuokra keskustassa 865 1274 3123 2020
3 mh:n asunnon vuokra kesk. ulkop. 577 796 1922 1136

Hinnoissa minut yllätti lähinnä se, ettei niissä ollut kuitenkaan tuon enempää hajontaa. Elintarvikkeet näyttävät esimerkiksi olevan aika samanhintaisia kaikkialla - paitsi Hyderabadissa, jossa elintasokin on muihin kaupunkeihin verrattuna alhaisempi. Tästä syystä oli ehkä vähän epäreilua edes ottaa Hyderabad mukaan vertailuun, mutta halusin sen kuitenkin vertailuun mukaan, itsekkäistä syistä tietenkin. Hyderabad on - eikä mitenkään yllättäen - lähes joka suhteessa edullisin, kun taas kalleudessa on paikkojen välillä enemmän hajontaa. Ihmettelen kyllä joitakin Intian hintoja: en esimerkiksi tiedä, mistä saa luutonta kanaa kahdella eurolla. (Anoppi saattaisi hyvinkin tietää!) Vuokratkin näyttävät minun silmääni vähän alhaisilta, samoin kuin kuntosalijäsenyyden hinta.

Kasvikset (tai ainakin vertailussa olevat peruna ja omena) näyttävät olevan kalleimpia Tokiossa, mutta koska Tokio on samalla suunnalla kuin Etelä-Korea, en hirveästi yllättynyt. (Muistan Terhin joskus kirjoitelleen, kuinka järkyttävän kalliita omenat Etelä-Koreassa ovat.) Kana (tai broileri) taas on kalleinta Suomessa, ja minusta tuntuu, että sen hinta on noussut ihan viime aikoina todella paljon. Kun Intiasta tultuani halusin ensimmäisen kerran ostaa luutonta broileria, meinasin pyörtyä hinnan nähdessäni. Vai muistanko vain väärin, ja onko se ollut aina yhtä kallista?

Tuloksia katsellessani olin hieman järkyttynyt siitä, kuinka kallista asuminen New Yorkissa ja Lontoossa on. New Yorkin hintataso olikin jo minulle entuudestaan tuttu, sillä ukkelin veli asuu Manhattanilla, ja siellä saa maksaa asumisesta itsensä kipeäksi. Suomen asumiskustannukset tuntuvat kovin alhaisilta näihin kaupunkeihin verrattuna. New Yorkin luvuissa ihmettelin suuresti myös edullista polttoainetta - voiko polttoaine maksaa siellä todellakin vain 78 senttiä litralta, vai onkohan tuo luku väärin? Kalleinta polttoaine on Suomessa ja Lontoossa, mikä ei kyllä hirveästi yllättänyt (tai Lontoo ehkä vähän).

Olin kuvitellut Australian olevan kallis paikka, mutta ihan kaikkein kallein paikka Australia ei taida kuitenkaan olla, ainakaan näiden lukujen perusteella. Tupakkaa ei Australiassa kyllä kannata polttaa, sillä aski Marlboroa näyttää maksavan huikeat 12 euroa! Kyllä loppuisi suomalaisiltakin tupakointi varmasti aika äkkiä, jos laitettaisiin askille tuommoinen hinta. Tai sitten ei.

Elinkustannusten lisäksi kävin vielä kurkkaamassa Numbeon rikollisuus-, saaste- ja liikennelukuja. Korkein rikollisuusindeksi on Guatemalalla, jota seuraavat Caracas Venezuelassa ja Johannesburg Etelä-Afrikassa. Olisin osannut sijoittaa Venezuelan aika korkealle, mutta en olisi arvannut Guatemalan olevan niin rikollinen paikka, vaikka Annika juuri Guatemalan aseista kirjoittelikin. Intian Noida on listalla yhdentenätoista - mistähän tämä mahtaa johtua?

Saasteisin paikka näiden tilastojen mukaan näyttää olevan Lucknow Intiassa. Minä olisin saattanut veikata Lucknow'n tilalle jotakin Kiinan kaupunkia tai edes jotain toista Intian kaupunkia. Toisena tuleekin Kiinan Guangzhou ja kolmantena Kathmandu Nepalissa. Kathmandun saasteisuus tuli sekin minulle suurena yllätyksenä.

Liikenneindeksiin lasketaan mukaan muun muassa liikkumiseen kuluva aika, päästöt sekä liikenteen yleinen sujuvuus, ja korkein liikenneindeksi löytyy (hieman yllättäen) Istanbulista. Tervisiä vaan sinne Minelle, joka juuri sijoitti Istanbulin liikenteen Istanbulin vähiten ikävöityjen TOP 10 -listan kärkeen. Istanbulin jälkeen listalla tuleekin sitten kova kolmikko Intiasta: Mumbai, Pune ja Kolkata.

Olisihan näitä juttuja kiva vatvoa vaikka kuinka pitkään, mutta ehkä tämä riittää nyt tällä erää.

Nyt lähden lenkille PIMEÄÄN. Smiley

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kilpparit kilpasilla

Marraskuu alkaa olla lopuillaan, mutta talvesta ei ole vielä tietoakaan. Minua se ei kyllä haittaa lainkaan, vaikka voisihan talvisuus tuoda vähän vaihtelua.

Vietin muuten tässä taannoin yhtä vuosipäivää:  minulle tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun minulla oli viimeksi flunssa. Olen siis saanut olla ilman flunssaa jo kolme vuotta (yskää minulla oli tosin vähän jossakin vaiheessa)! En oikein ymmärrä, miten tämä on mahdollista, koska en ole mitenkään erityisesti tavoitellut flunssattomuutta. Ehkä tämä lohduttaakin kaikkia niitä, jotka ajattelevat, että flunssattomuus voidaan saavuttaa vain terveellisiä elintapoja noudattamalla ja vitamiineja syömällä. En ole nimittäin syönyt ensimmäistäkään vitamiinia, enkä ole ollut muutenkaan mikään terveellisyyden perikuva, vaan olen elänyt välillä kuin sika pellossa. En mitenkään väheksy terveellisiä elintapoja, mutta flunssattomuus voidaan saavuttaa näköjään näinkin. Smiley

Viime viikolla minulla oli erikoinen kohtaaminen parin eläinkunnan edustajan kanssa. Havahduin yhtenä iltana kummalliseen surahteluun, joka tuli selkäni takaa keittiöstä. Kun menin tutkimaan asiaa, löysin keittiöstä ampiaisen, joka pöristeli pöydällä vähän kohmeisen oloisena. Myöhemmin illalla löysin keittiöstä vielä toisenkin ampiaisen. Miten ihmeessä kerrostalossa voi olla marraskuussa ampiaisia?! Yritin keksiä, mistä ampiaiset olisivat voineet tulla sisälle, ja etsin keittiöstä jopa ampiaispesää, mutta en (onneksi) löytänyt mitään. Lukemani mukaan ampiaisia saattaa tulla sisälle joskus keskellä talvellakin puuvajasta tuotujen klapien mukana, kun klapien mukana sisään kulkeutuneet ampiaiset virkoavat hereille sisätilan lämmössä. Meillä tämä selitys ei kyllä päde, sillä eihän meillä mitään klapeja käsitellä. Hyvä jos tulitikkuja. En siis ymmärrä, mistä ampiaiset olisivat voineet tulla, kun ulkonakin oli niin kylmä, etteivät ne selviäisi ulkona hengissä, enkä ollut edes pitänyt ovia tai ikkunoita auki. Todella kummallista.

Eläinkunnan edustajista tuli mieleen, että minullahan on postaamatta jääneitä Sea Lifen kuvia. Kävimme Sea Lifessa parisen viikkoa sitten, ja onneksi olin ehtinyt siirtää kuvat koneelle. Ei kuvissa kyllä mitään kovin ihmeellistä ole, sillä suurin osa kuvista on epätarkkoja tai muuten vain epäonnistuneita. Kilpikonnia oli kuitenkin ihan hauska ja helppo kuvata, sillä ne pysyivät aika hyvin paikallaan ja valaistuskin oli riittävän hyvä.

Aluksi oli hauska katsella pikkuista kilpikonnaa, joka lekotteli tyytyväisenä ilmeisesti äitinsä kilven päällä. Myöhemmin jouduimme kuitenkin todistamaan harmillista perhetapahtumaa.

Mamman kyydissä.

Parivaljakon vieressä makaillut toinen iso konna, ehkä isäkonna, tuli nimittäin kateelliseksi pikkukonnalle ja päätti ajaa pikkukonnan törkeästi pois ja vallata paikan itselleen.

Hus matkaan siitä!


Auttakaa mua, kaverit! Iskä vei mun paikan!

Mitä veikkaisitte, mikä tässä seuraavassa kuvassa voisi olla?


Kuvassa on hain muna, jota sanotaan myös merenneidon kukkaroksi. Emo pudottaa munat pareittain veteen, ja ne kiinnittyvät kuvassa näkyvien kiinnittimien avulla meren pohjaan. Noin yhdeksän kuukauden päästä munista kuoriutuu sitten pieniä hain poikasia.

Eikö olekin suloinen veijari?




Tämä on nyt ensimmäinen postaus, jonka kirjoitan uudella läppärillä. Viime päivät olen yrittänyt harjoitella Macin käyttöä, ja on pakko tunnustaa, että Windowsista Maciin siirtyminen on ollut aika työlästä. Macin koneessa kaikki tuntuu olevan toisin: ikkunoita ei suljetakaan oikeasta yläkulmasta vaan vasemmasta; delete-toiminto ei olekaan delete vaan move to trash; kansiot eivät olekaan hierarkkisesti C-levyn alla vaan Finder-nimisen napin takana, hiiri toimii ihan eri periaatteella, kuten myös ylälaidassa oleva komentorivistö vai miksi sitä nyt sanotaan. Käyttöliittymäkin vaikuttaa paljon Windowsia alkeellisemmalta, ja monien ohjelmien, kuten Photoscapen, Mac-versio on paljon Windows-versiota riisutumpi. Huokaus.

Aluksi olinkin sillä kannalla, että haluan ehdottomasti "tavallisen" läppärin, jossa on Windows ja jossa kaikki toimii totutulla tavalla, mutta loppujen lopuksi vaaka kallistui kuitenkin Macin puoleen. Ensinnäkin olin kyllästynyt siihen, että koneen tuuletin huusi jatkuvasti ja kone kuumeni todella paljon (tällaisia ongelmia ei Macin kanssa pitäisi olla). Toiseksi koneen omat järjestelmät ja toiminnot vievät Macissa paljon Windowsia vähemmän muistia, joten muistitilan kanssa ei tarvitse jatkuvasti taistella. Kone käynnistyy myös todella nopeasti, ja akku kestää ihan uskomattoman pitkään (täydessä latauksessa yli 11 tuntia). Mac ei ole myöskään yhtä altis viruksille kuin Windows, ja järjestelmä on muutenkin Windowsia vakaampi. Ilmeisesti myös synkronointi muiden laitteiden - kameran, kännykän jne. - kanssa on helpompaa - mutta tätä en ole kuitenkaan päässyt vielä kokeilemaan, kun niitä muita laitteita ei tällä hetkellä ole.

Kaikista näistä eduista huolimatta en siltikään ole vielä varma, olenko ihan tyytyväinen päätökseeni valita Mac. Minulla on teknisissä laitteissa jonkinlainen muutosvastustus: kun olen tottunut yhteen tapaan käyttää jotakin laitetta, tuntuu kauhean vaikealta sopeutua uuteen laitteeseen. Varsinkin kun erot ovat niin suuret kuin Windowsissa ja Macissa - tuntuu, että joutuu järjestämään koko ajattelutapansa uudelleen. Toivon kuitenkin, että ratkaisu osoittautuu ajan myötä oikeaksi, sillä vanhaan läppäriin ei ole enää paluuta. Sen akku on niin surkea, että konetta ei voi käyttää ilman virtajohtoa enää lainkaan, eikä akku virtajohdostakaan huolimatta enää lataudu. On tässä uudessa koneessa ainakin se etu, että tämän kanssa pystyy ihan oikeasti liikkumaan ja pitämään konetta - nimensä mukaisesti - vaikka sylissä, kun kone on niin kevytkin. Mietin jo, miten mukavaa matkustaminenkin voisi tämmöisen koneen kanssa olla, kun voisi katsella esimerkiksi elokuvia ihan omalta koneelta. Smiley


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Ja mitä sitten tapahtui

Kiitos teille, rakkaat ihmiset, myötäelämisestä ja tuesta. Vaikeassa tilanteessa jokainen lämmin ajatus on kullanarvoinen ja antaa voimia. ♥

Lauantaina sain sähköpostitse pyynnön ottaa yhteyttä poliisiin niin pian kuin mahdollista, ja pyynnön syyksi ilmeni se, että minun piti mennä poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Poliisikuulustelu kuulosti minusta hirveän pelottavalta, mutta eihän siinä auttanut muu kuin mennä. Kuulustelu sovittiin jo sunnuntaiksi, ja ukkeli lähti mukaan, vaikka ei kuulusteluhuoneeseen lopulta päässytkään. Onneksi kuulustelu ei ollut lopulta kovinkaan pelottava, vaikka lain kiemurat ja termit olivatkin minulle ihan tuntemattomia. Kuulustelun aikana käytiin läpi yksityiskohtaisesti ryöstön tapahtumat ja käsiteltiin muun muassa sellaisia asioita, haluanko asianajajan, suostunko sovitteluun, jos tekijä saadaan kiinni, ja onko minulla korvausvaatimuksia ja jos on, niin millaisia. Vaikeita asioita tällaiselle ummikolle. Korvausvaatimuspaperi on minulla edelleenkin työn alla, kun sen täyttäminen tuntuu niin vaikealta.

Kuulustelun aikana minulle selvisi sekin, että ne nuoret, jotka olivat soittaneet poliisit paikalle, olivat nähneet varkaan pakenevan ja pystyneet siis antamaan hänestä melko hyvät tuntomerkit. Tekijä oli ulkonäkönsä perusteella ulkomaalainen, mutta tarkempia viitteitä miehen ulkomaalaisuudesta en uskalla paljastaa, jos en vaikka saa puhua näistä asioista julkisesti. Minulla itselläni ei olisi ollut mitään hajua miehen ulkonäöstä, koska minähän "näin" hänet vain takaapäin. Miehen pakomatka oli näkynyt myös muutamassa poliisin valvontakamerassa, mutta mitään takin väriä tarkempaa niissä ei kuitenkaan näkynyt.

Sunnuntaina sain myös tietää sen, että puhelintani ei ollut käytetty yön aikana lainkaan. Minähän suljin liittymän vasta lauantaiaamuna, joten siinä olisi ollut monta tuntia aikaa tehdä puhelimella kaikenlaista. Ukkeli oli yrittänyt soittaa minulle yöllä monen monta kertaa, mutta numeroon ei ollut saatu yhteyttä. Ilmeisesti varas oli sulkenut puhelimen melko pian ryöstön jälkeen. Ukkeli oli suositellut jo kauan sitten minulle Find My iPhone -palvelun käyttämistä, mutta minä en ollut jaksanut kuunnella ukkelin ehdotusta edes loppuun, vaan olin viitannut kintaalla koko palvelulle: minun puhelintanihan ei tarvitse kenenkään jäljittää! Nyt olisi ollut hyvä, jos puhelimessa olisi ollut tämä palvelu, sillä sen avulla olisi ehkä pystynyt jäljittämään puhelimen tai ainakin poistaa puhelimesta kaikki tiedot. Tosin varas oli juuri ehkä jäljittämisen pelossa sulkenutkin puhelimen, joten ehkä palvelusta ei lopulta olisi ollut mitään hyötyä.

Maanantaina selvisi myös se, että tililläni ei ollut tapahtunut mitään luvatonta - varas ei ollut nostanut tililtäni rahaa (mikä olisikin ollut miltei mahdotonta, koska minulla ei ollut lompakossa tunnuslukua) eikä luottokortillani ollut ostettu mitään. Kotiavainten kohtalo tuntui ikävältä, sillä myös ne olivat laukussani, samoin kuin ajokortti. Ei olisi temppu eikä mikään ottaa osoitettani selville ja tulla avaimilla sisään. Varsinkin illalla ja yöllä hissin ääntä tuli kuunneltua erityisen tarkkaan - mihin kerrokseen hissi menee ja yrittääkö joku tulla sisään. Lopulta laitoimme yön ajaksi ulko-oven taakse kuntopyörän, joka on niin raskas, että vaikka oven saisikin työnnettyä auki, kolina olisi ainakin niin kova, että siihen taatusti heräisi.

Joku jo tuossa aiemman postauksen kommenteissa sanoikin minulle, että laukku saattaa hyvinkin löytyä sen jälkeen, kun varas on heittänyt sen tarpeettomana pois, ja jo maanantaina sain soiton löytötavaratoimistosta, että laukkuni on siellä. Toimisto oli kuitenkin mennyt jo kiinni, joten pääsin hakemaan laukkuani vasta eilen tiistaina. Laukku oli kuulemma löytynyt Finlandia-talolta - ei siis kovin kaukana siitä paikasta, jossa ryöstö oli tapahtunut. Laukku näytti ulkoapäin yllättävän siistiltä - ei ainakaan sellaiselta, että se olisi pyörinyt roskiksessa hampurilaispaperien joukossa. Löytötavaratoimiston virkailija pyysi minua vielä katsomaan, että kaikki laukun sisällä oleva kuului minulle. Pikainen tutkimus paljasti, että sisältö kuului minulle mutta että laukusta oli viety kaikki käteinen (jokaista kolikkoa myöten), kamera sekä puhelin. Kotiavaimet olivat tallella, samoin kuin henkilöllisyyspaperit ja jopa pankki-/luottokortti. Lompakkokin oli tallella, vaikka sen sisältö oli myllätty hyvin tarkkaan ja joka ikinen kolo tutkittu. Sekin viisikymppinen, jonka olin hartaasti taitellut yhteen taskuun "vararahaksi siltä varalta, että illan aikana tulee jokin akuutti rahantarve", oli viety. Kaikki jäljellä olevat kortit olivat tahmaisia, ikään kuin niiden päälle olisi kaatunut jotain juomaa. Kummilapset hymyilivät minulle lompakkoon liimatuista valokuvista yhtä suloisesti kuin ennenkin.

Maanantaina olin ollut jo paremmalla mielellä, mutta laukun takaisin saaminen teki tapahtumat taas hyvin konkreettisiksi. Melkein tuntui siltä, että olisi ollut parempi, jos en olisi nähnyt koko laukkua enää koskaan. Ymmärrän kyllä, että selvisin todella vähällä, mutta silti tuntuu pahalta, että jonkun likaiset näpit ovat käyneet kaikki tavarani läpi. Tiedän senkin, että materia on vain materiaa, mutta silti ikävöin erityisesti kameraani. Tunnen itseni tyhmäksi ja pinnalliseksi, kun murehdin kadonneiden tavaroiden perään, kun itselleni olisi voinut käydä paljon huonommin. Kamera oli jo vanha ja vähän epäkuntoinenkin, mutta en silti olisi halunnut luopua kamerastani ainakaan näin. Uusi läppäri on ollut ostoslistalla jo aika pitkään, mutta nyt tuli muutakin hankittavaa, enkä tiedä, mihin tässä oikein on varaa.

Minulla on ryöstön jälkeen ollut sellainen olo, että haluan vain käpertyä peiton alle, ottaa nallen kainaloon ja lukea kirjaa. Ei huvita oikein mikään. Kirjan lukeminenkin on tosin sellaista, että huomaan lukevani samaa kappaletta jo ties kuinka monennen kerran, enkä edelleenkään tajua lukemastani yhtään mitään, kun ajatukset lähtevät harhailemaan. Ehkä tällainen olotila johtuu siitäkin, että olin jo ennen tätä tapaustakin hieman allapäin, joten tämä vielä oikein kruunasi kaiken. Taisin jo tuolla jossakin aiemmassa postauksessani sanoa, että tästä ei ole kuin yksi suunta eli ylöspäin, mutta vielähän sitä päästiin alaspäinkin! Nyt on jo melkein pakko nauraa.

Aiemmin tykkäsin tehdä iltapimeässä pitkiä kävelyretkiä ja mennä sellaisille kaduille ja kujille, joilla en ennen ollut ollut. Suunnistin kännykän avulla ja nautin viileistä ja pimeistä myöhäissyksyn illoista. Nyt pimeydessä vaeltelu ei enää oikein houkuttele, vaikka kyllä kai tässä on pikkuhiljaa yritettävä palata takaisin normaaliin elämään, ettei tämä yksittäinen sattumus veisi kaikkea iloa elämästä. 

Silmän pullotus alkaa pikkuhiljaa laskea, vaikka normaaliin ulkonäköön on vielä matkaa. Huomaan ulkona liikkuessani, kuinka ihmiset katsovat silmääni tutkivasti ja varmaankin miettivät, että mitäköhän tuollekin on mahtanut tapahtua. Jossakin muualla maailmassa ihmiset olisivat varmasti jatkuvasti utelemassa, miksi minulla on musta silmä, mutta Suomessa kaikki ovat hienotunteisesti hiljaa. Miettivät vain varmaan mielessään, että tuo on saanut mieheltään turpaan tai että tuo on ollut jossakin kapakkatappelussa.

On ollut mieltä lämmittävää huomata, kuinka paljon ukkelinkin perhe ja suku välittää minusta. Jopa autonkuljettaja on soitellut ja kysellyt, kuinka Satu-amma (Satu-rouva) voi. On tällaisissa tilanteissa ainakin se hyvä puoli, että saan muistutuksen siitä, että on ihmisiä, jotka välittävät. Paljon enemmän kuin tiesinkään. 

lauantai 16. marraskuuta 2013

Sano että tämä on unta

Tiedättekö sen helpotuksen tunteen, kun herää kamalasta unesta ja tajuaa, että se olikin vain unta? Minä toivon edelleen, että heräisin ja voisin huokaista helpotuksesta: ei tämä ollutkaan totta. Näin ei vain taida käydä, vaan viimeöiset tapahtumat ovat todellakin tapahtuneet. En jaksaisi oikeastaan edes kirjoittaa niistä, mutta toivon, että asioista puhuminen helpottaa.

Olin eilen keilaamassa ja istumassa iltaa, ja hieman ennen puoltayötä seuralaiseni hyppäsi taksiin, mutta minä sanoin meneväni bussilla kotiin, kun ajattelin säästää siinä parikymppiä. Läksin kävelemään bussiasemalle, ja yhtäkkiä takaani syöksyi mies, joka ryösti käsilaukkuni ja tönäisi minut maahan. En oikein siinä vaiheessa tajunnut, miten pahasti minun oli käynyt. Silmäkulmani oli osunut johonkin terävään ja siitä vuoti verta ihan järjettömästi. Olin pyyhkinyt käsilläni silmäkulmaa, ja käteni olivat yltä päältä veressä, aivan kuin olisin tehnyt murhan. Onneksi paikalle osui ihmisiä, jotka soittivat poliisin ja ambulanssin.

Silmään tuli tikit, ja nyt silmä on muurautunut kiinni isoksi mustaksi palloksi. Koska olin lyönyt pääni, minua ei päästetty yöllä kotiin, vaan jouduin olemaan tarkkailussa. Suurin murheeni oli ukkeli, jonka oli määrä lentää eilen kotiin ja joka tiesi vain sen, että olin mennyt keilaamaan. Istuin yöllä monta tuntia tarkkailuhuoneen lattialla ja itkin lohduttomasti, kun kuvittelin ukkelin suurta hätää, kun minua ei näy koko yössä. Kaiken huipuksi en muista ensimmäistäkään puhelinnumeroa ulkoa, ja numerotiedustelussa oli jostain syystä ukkelin vanha numero. Sain lainata hoitajien puhelinta, mutta en siis päässyt kertomaan ukkelille, missä olin, kun numero oli väärä. Aamulla sitten rupesin tutkimaan numeroa tarkemmin ja totesin, että se ei näytä ihan oikealta. Äidiltä sain sitten ukkelin numeron, ja lopulta ukkeli tuli hakemaan minut kotiin. Olin yltä päältä veressä, ja meinasi heittää vaatteet roskin, mutta liottelin niitä ja tungin ne kuitenkin pesukoneeseen. Ihmeiden ihme, mutta veri taisi lähteä vaatteista kokonaan pois.

Minulta meni kaikki mitä käsilaukussa oli. Kamera, kännykkä, lompakko ja sen sisältö sekä paljon muuta. Vihkisormuskin katosi. Aineellisia vahinkoja pahempia on kuitenkin henkiset vahingot. Ahdistaa ihan hirveästi. Syytän myös itseäni tapahtuneesta - jos olisin ottanut muutaman drinksun vähemmän, jos minäkin olisin mennyt taksilla, jos olisin kävellyt toista kautta... Tiedän kyllä, että itsesyytöksistä ei ole mitään hyötyä, kuten poliisit ja hoitajatkin sanoivat. Kenelläkään ei ole oikeutta hyökätä toisen kimppuun, oli tilanne mikä oli, joten vika on aina tekijän.

Nyt pitäisi kai sitten hommata kaikki uudet paperit ja kortit ja alkaa palauttaa elämää raiteilleen. Elättelen vielä toiveita, että laukkuni löytyisi jostain, ja saisin takaisin edes jotain. Maanantaina soittelen poliisille ja kysyn, kuuluuko asiassa mitään uutta. Nyt en oikein pysty keskittymään mihinkään, eikä missään ole hyvä olla. Luojan kiitos ukkeli on kotona eikä minun tarvitse olla yksin. Toivon, että elämä näyttäisi huomenna valoisammalta, mutta epäilen, että ei tämä tästä miksikään muutu. Jospa tämä olisi sittenkin unta?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Mä katson maailmaa ämpäri päässä

Sain CurryKanelilta ja Pupuleipomolta kymmenen/yhdentoista kysymyksen haasteet, ja ajattelin vastata tässä samalla kertaa kumpaiseenkin.

CurryKanelin kysymykset:

1. Mikä on parasta elämässäsi tällä hetkellä?

Vapaus.

2. Mikä sai sinut bloggaamaan?

Ruokablogistahan se ensin lähti, ja sitten kun läksin Intiaan, aloitin tämän Kukkapillin. Kukkapilli on muuttunut aikojen saatossa aika radikaalisti, mutta ilokseni joku on sentään tainnut pysyä matkassa ihan alusta asti, vaikka blogi onkin muuttunut niin paljon.  

3. Mitä kaikkia kieliä osaat ja minkä kielen haluaisit oppia?

Parhaiten osaan englantia ja espanjaa, ja seuraavaksi parhaiten telugua. Ruotsia ja saksaa olen myös joskus hallinnut, aika hyvinkin, mutta ne kielet ovat painuneet käyttämättöminä unholaan. Uskon kuitenkin, että ne löytyisivät pienellä muistelulla aika helposti. Olen myös opiskellut hindiä kymmenen opintoviikon verran, ja hindin perustaidotkin saattaisivat löytyä muistia kaivelemalla.  Kaivamiseen tosin tarvittaisiin lapio!

Olen miettinyt näitä kielijuttuja ja ihmetellyt sitä, miksi yksi kieli pysyy mielessä ja jokin toinen taas unohtuu, vaikka ei ole käyttänyt kumpaakaan kieltä pitkään aikaan. Olen tullut siihen tulokseen, että siihen vaikuttaa varmasti ainakin osittain se, miten syvällisesti kielen on aikoinaan oppinut. Opiskelin espanjaa ennen muinoin yliopistossa pääaineena, ja kieltä tuli lähestyttyä siellä niin monelta kantilta, että se varmasti edesauttoi kielen muistiin painumisessa. Siitä syystä espanja ei ehkä ole unohtunut samalla tavalla kuin vaikkapa ruotsi.

Olen tullut vissiin laiskaksi, sillä en enää motivoituisi opiskelemaan uutta kieltä ihan vain oppimisen takia. Jos kielelle tulisi tarve - muuttaisin esimerkiksi uuteen maahan, jonka kieltä en osaa - olisin valmis oppimaan minkä kielen tahansa.


4. Mikä elokuva on jäänyt unohtumattomasti mieleesi ja miksi?

Ensimmäisenä mieleen tulee elokuva nimeltä Bagdad Cafe. En ymmärrä, mikä elokuvassa oli niin tavattoman kiehtovaa, mutta taisin katsoa sen ainakin seitsemän kertaa. Muistan myös edelleenkin elokuvan tunnuskappaleen Calling You.

5. Kuka on suosikkiartistisi/yhtyeesi?

Tykkään elektronisesta musiikista, vaikka monen mielestä se ei edes ole oikeaa musiikkia. Minulle musiikissa on tärkeintä se, että se nostattaa mielialaa ja että tekee mieli tanssia. Ikiaikaisia suosikkejani ovat muun muassa Armin van Buuren, Tiësto ja ATB.

6. Mikä on "ykkösharrastuksesi"?

Varmaankin se on tämä bloggaaminen.

7. Onko jokin taito, jota et vielä osaa, mutta haluaisit oppia?

Olisi kiva osata korjata kodin pienkoneita. Autoakin olisi kiva osata korjata. 

8. Suosikkikirjailijasi?

Olen erittäin satunnainen lukija, enkä ole mitenkään kirjailijauskollinen. Mieleeni tuli kuitenkin Paolo Coelho. Pidän hänen kirjoitustyylistään ja siitä, että hänen kirjansa antavat aina ajattelemisen aihetta.

9. Mikä on vuoden 2013 paras muistosi?

Apua, nyt ei tule mitään mieleeni! Se paras muisto syntyy varmaankin sitten joulukuussa? Koko tämä vuosi on ollut sellaisen tasainen perushyvä vuosi - ainakin, jos unohdetaan kaikki ikävät asiat. Smiley

10. Valitse kysymyksistä, joihin minä olen vastannut, jokin kysymys, johon itse haluaisit vastata ja vastaa siihen. Valitsin kysymyksen "minkä teatteriesityksen/elokuvan olet nähnyt viimeksi?"

Katsoin vihdoin ja viimein pitkään koneella olleen elokuvan Meri sisälläni (Mar Adentro). Olen siirtänyt ja siirtänyt kyseisen elokuvan katsomista, koska olen arvellut sen olevan liian masentava, ja sitähän se loppujen lopuksi olikin, vaikka tarinan yllä leijui aika ajoin myös positiivinen vire. Tulipahan itkettyä kunnon itkut.



Sitten Pupuleipomon kysymykset: 

1. Kerro mukavin lapsuusmuistosi. 

Leikimme kummisetäni kanssa piiloa, ja kummisetä heittäytyi mukaan leikkiin niin, että istuimme lopulta saunan lauteiden alla ämpärit päässä.

2. Oletko joskus voittanut arpajaisissa? Mikä oli mukavin voittosi?

Voitin nuorena arpajaisissa useinkin. Muistelen joskus voittaneeni hienon mankan, josta tykkäsin aika paljon. Voitin matkailumessuilta kerran myös risteilyn.

3. Mikä on lempimakeisesi? Älä sano vain "suklaa" vaan kerro mikä ja mikä merkki? Mitä siis ostat useimmin?

Ei ole Geishan voittanutta. 

4. Onko sinulle tapahtunut jotakin selittämätöntä?

Ei muistaakseni. En ole kovin potentiaalinen ihminen selittämättömille tapahtumille, koska uskon järkähtämättömästi siihen, että mitään selittämätöntä ei tapahdu. Tämä taas johtuu siitä, että kaikki mahdollisesti selittämätön pelottaa minua, joten on parempi tuudittautua siihen uskoon, että selittämättömiä ilmiöitä ei ole. Olen tosin joskus haaveillut siitä, että minut kaapattaisiin yöllä avaruusalukseen, mutta vielä ei ole hakijoita näkynyt. Tai sitten minut on haettu ja palautettu, enkä tiedä itse siitä mitään!

5. Kerro painajaisesi jonka muistat?

En muista enää kyseistä painajaista, mutta sen muistan, että siitä tuli oikea valve-elämän painajainen. Olin alta kaksikymppinen, ja luin pikkutunneille asti Stephen Kingin kirjaa Talismaani. Luin tuolloin paljon Kingiä ja Koontzia, vaikka kirjat olivatkin välillä aika pelottavia. Kävin nukkumaan, mutta aloin nähdä jotakin ihan kamalaa painajaista, joten herätin itseni. (Pystyn tajuamaan unessa, että tämä on vain unta ja herättämään itseni niin, että kiskon silmäluomet väkisin auki. Luomet tuntuvat aina hirveän raskailta, ja herääminen on siksi hyvin työlästä.) Katselin makuuhuonetta hetken varmistaakseni, että olin täysin hereillä, ja nukahdin uudestaan. Mutta sama painajainen jatkui siitä, mihin se oli jäänyt. Tämä toistui vielä kaksi kertaa - heräsin, nukahdin ja uni jatkui - ja loppujen lopuksi ei auttanut muu kuin nousta sängystä ylös, kun en päässyt unesta millään eroon. Kirja jäi kesken, enkä ole sen koommin lukenut yhtäkään kauhukirjaa!




6. Kerro pienestä asiasta joka tuo arjessa sinulle iloa.

Jouluvalot, jotka ovat olleet minulla ikkunassa jo monta viikkoa. Aiemmin olen noudattanut sitä kirjoittamatonta sääntöä, että jouluvalot laitetaan ikkunaan vasta marraskuun lopussa, mutta tänä vuonna päätin, että laitan jouluvalot ikkunaan juuri silloin kuin minua huvittaa.

7. Mikä on pahin paheesi tai piirteesi josta et pidä, josta eroon pääsemällä elämäsi paranisi?

Voisin esimerkiksi olla vähemmän ankara itselleni.

8. Joutuisit aikavääristymään ja palaisit nykyjärjelläsi ja mielelläsi aikaan jolloin olit 18-vuotias. Mitä tekisit?

Tuskin tiedän vieläkään, mitä tekisin, mutta ainakin tiedän sen, mitä en tekisi. En ainakaan rupeaisi opiskelemaan merikapteeniksi, salakuljettaisi viinaksia opiskelija-asuntolaan, ketjupolttaisi itsekäärittyjä sätkiä ja harrastaisi yhden illan suhteita.

9. Kerro kolme miellyttävää tuntemusta.

Ilo, väsymys ja rentous.

10. Kerro kolme epämiellyttävää tuntemusta.

Kipu, pakokauhu ja kylmä.

11. Tee tämä pikainen numerologinen tulkinta. Pitääkö se kohdallasi paikkansa? 

Pitää ja ei pidä. Löysin testituloksista paljon itseeni sopivaa mutta myös paljon, joka ei sopinut itseeni. Olen muuten joskus ollut hyvinkin kiinnostunut numerologiasta ja biorytmeistä ja jopa piirtänyt biorytmejä sekä itselleni että muille. Kaikkea sitä on tullut harrastettuakin. Smiley




Koska CurryKanelin haasteen yhtenä sääntönä oli lupa huijata ja muuttaa haastetta mieleisekseen, ajattelin listata tähän kymmenen kysymystä, joista kuka tahansa voi poimia itselleen yhden tai vaikka kaikki.

1. Nykyään kun puhutaan niin paljon blogeissa olevasta (piilo)mainonnasta, niin ajatellaanpa asiaa toisin päin. Mitä tuotetta et mistään hinnasta suostuisi mainostamaan blogissasi ja miksi?

2. Millaiset piirteet miehessä/naisessa sinua miellyttävät? 

3. Paras kahvila Suomessa tai muualla?

4. Mitä mieltä olet naturisteista? Voisitko kuvitella osallistuvasi itse esim. Nakukymppi-juoksuun?

5. Mitä teet illalla viimeiseksi?

6. Jos saisit tehdä yhden järjestyssäännön, joka koskisi koko asuintaloasi/naapurustoasi ja jota kaikkien olisi pakko noudattaa, minkä säännön tekisit?

7. Mikä matkustamisessa on kaikkein rasittavinta?

8. Mitä haluaisit osata tehdä käsilläsi? Dreijata savea? Ommella mekkoja? Kirjoittaa kolumneja? Leipoa pullaa? Korjata autoja? Hakata nyrkkeilysäkkiä? Tapetoida? Parantaa?

9. Pelekääkkö nää polliisia? Oletko joutunut tekemisiin poliisin kanssa?

10. Rakkaus. Mitä sinulle tulee sanasta mieleen?

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kieroon kasvanut


***

Tyhjyys tulee vastaan,
se tietää nimeni.
Käsi haroo tyhjää
- miksen tunne mitään?
Silmät katsovat mutta eivät näe,
ajatus etsii alkua - tai edes loppua.
Hiljaisuus puhuu vierasta kieltä.


Tänne ei kannata jäädä,
ei täällä voi elää.
Lähteminen on vaikeaa,
mutta oleminen on työtä.
Kaivinkone kaivaa rinnassani
- mistä kaikki nämä kivet?
Rumiakin vielä.


Saisinpa siivet, tai edes toivoa.
Jotta voisin lentää, tai edes haaveilla.
Kestän vielä hetken, mutta sitten väsyn.
Tahtoisin löytää, 
mutta en osaa etsiä.
Tahtoisin uskaltaa,
mutta pelkään yrittää.

***

torstai 24. lokakuuta 2013

Läpäläpä

Asiaa ei nyt oikein ole, mutta onpahan lenkkeilykuvia taas. Oli niin kivan harmaa päivä, että päätin lähteä kameran kanssa lenkille, vaikka lähtiessäni totesinkin, että kameran akussa oli virta aika vähissä. En kuitenkaan malttanut jäädä latailemaan akkua, vaan arvelin, että kyllä virta riittää. No eihän se mitään riittänyt. Harmitti, mutta toisaalta ei sitten tullut kuviakaan niin paljon järjesteltäväksi! Smiley


Rakkauslukkoja Haukilahden venesataman kupeessa. Kyllä tuonne vielä lisääkin mahtuisi!


Olen pohtinut viime aikoina uuden kameran ostoa, ja tänäänkin tuli mieleeni, olisiko paristokäyttöinen kamera akkukäyttöistä kameraa sittenkin parempi, kun ylimääräisiä paristoja voisi ottaa aina varuiksi mukaan. Toisaalta paristojen kanssa räpeltäminen tuntuu aika työläältä, ja olen ajatellut paristojen myös kuluvan aika nopeasti ja paristokäyttöisen kameran tulevan loppujen lopuksi kalliiksi. Akku kestää - täyteen ladattuna, hehe - hyvinkin pitkään, mutta sitten kun akku on tyhjä, niin minkäs teet. Kuvia et ota ainakaan.


Huomasin ilokseni rannalla joutsenperheen, ja kyllä harmitti, kun akun varoitusvalo alkoi jo tässä vaiheessa vilkuttaa punaista.




Ihmettelin poikasia, kuinka ne eivät vieläkään olleet vaihtaneet väriään, vaikka ne olivat jo yhtä isoja kuin vanhempansakin ('vanhemmat' kuulostaa tässä yhteydessä kyllä vähän hassulta...). Joutsenet ovat upeita lintuja, mutta nuo kiertyneet kaulat aiheuttivat minussa jonkinlaisen inhotusreaktion. Ihan kuin käärmeitä! Yhyy!






Syksyn ruska oli yllättävän äkkiä ohi, ja lehdet ovat pudonneet puista jo melkein kokonaan. Syksy tuntuu minusta edelleen ihanalta, mikä on perin kummallista, sillä olen ennen vihannut syksyä sydämeni pohjasta. 




Tässä minun oli tarkoitus kuvata Poseidonin temppeliä muistuttava huvimaja, jonka olen kuvannut kerran kesäisempänä ajankohtanakin. Ehkä sen tuolta vastarannalta juuri ja juuri erottaa, jos oikein kovasti pinnistelee?

Sitten tulisi hevoskuvia, koska en ole vielä koskaan aiemmin hevosia kuvannutkaan. Pollet olivat siirtyneet talviaikaan ja saaneet ylleen talvivaatetuksen.



Olen aina luullut pelkääväni hevosia, mutta nyt totesin, että en taida pelätäkään niitä. Pari heppaa tunki turpansa melkein kameraan kiinni - luulivat varmaan, että minulle oli taskussa herkkupaloja - mutta siitä huolimatta en pelännyt niiden haukkaisevan minua. Smiley Sisälle hevosaitaukseen en kyllä ehkä uskaltaisi mennä, koska siellä olisi niitä kavioita.

Korppua, leivänkannikkaa, intialaista currya?

Olen huomannut, että kamera toimii minulla jonkinlaisena pelon lievittäjänä: tuoreessa muistissa on vielä Kruunuvuori, jonka autiotaloja ei tullut mieleenkään pelätä. Vasta illalla rupesin kauhistelemaan mielessäni, missä olinkaan ollut: olisin voinut nähdä haamuja ja kuulla kuolleiden kuiskintaa! Kyse on luultavasti siitä, että kun olen oikein keskittynyt kuvaamiseen, ajatukset pyörivät vain kuvaamisen ympärillä, ja pelkoa synnyttävät ajatukset eivät pääse tulemaan mieleen. Jos olisin ollut Kruunuvuoressa ilman kameraa, minulla olisi ollut paljon enemmän aikaa ajatella ympäristöäni ja itseäni (apua, mikä tuo ääni oli; nyt minua alkaa varmaan pelottaa!). On kyllä mielenkiintoista, miten paljon itseensä pystyy vaikuttamaan ihan pelkän ajatuksen voimin: miten ajattelemme, siten tunnemme ja käyttäydymme.

Kruunuvuoresta tuli mieleen, että luin Kruunuvuoren historiasta kertovan Kruunuvuori-kirjan, mikä sai minut lumoutumaan paikasta entistä enemmän. Harmitti, etten lukenut kirjaa ennen Kruunuvuoressa käyntiä, koska silloin olisin tiennyt paikasta jo etukäteen enemmän ja osannut katsella taloja ihan toisin silmin, kun olisin tiennyt niiden asukkaiden historiasta jotain. Vielä enemmän harmittaa se, että sain tietää paikasta vasta nyt, kun talot kohta puretaan.

Esimerkiksi Lindbergin talon viimeisestä asukkaasta, Naima-neidistä, kerrotaan kirjassa seuraavaa:

"Naiman tunteneet kuvaavat häntä avuliaaksi ja vaatimattomaksi. Hän ravitsi hentoa ruumistaan niukasti ja vei usein ruokaa yhtä vaatimattomalle ystävälleen Kalastaja-Kallelle, joka asui Kaitalahden pohjukassa. Joskus hän ansaitsi muutaman lisäpennosen myydessään puutarhansa tuotteita ja metsämarjoja Kruunuvuoren kesäasukkaille. Monet muistavat, kuinka Naima vielä ikääntyneenäkin ilmestyi ovensuuhun ja niiaten kysyi: "Saisiko teille olla muistikoita?"

Kun Naima täytti 80 vuotta, huvila-asukkaat järjestivät hänelle juhlat Villa Hällebossa. Naima ei ollut tottunut huomionosoituksiin tai koreiluun. Sen verran hän kuitenkin oli ennakoinut tulevaa, että oli syntymäpäiväkseen hankkinut uudet kumitossut."   

Olisinpa tiennyt Naiman persoonasta ennen käyntiäni Kruunuvuoressa, niin olisin voinut kuvitella hänet kalosseissaan poimimassa marjoja Kruunuvuoren metsissä. Smiley

Nyt olen eksynyt kyllä aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Niitä lenkkikuvia siis. Smiley




Lenkin jälkeen maistuikin sitten kuuma glögi. Olen ihan hulluna Valion sokeroimattomaan glögiin (ei ole mainos; kerronpa vain pitäväni kyseisestä juomasta), ja olen jo monta vuotta ostanut pelkästään sitä (plus lisäksi jotain holillisia versioita). Tänä vuonna järkytyin pahasti, sillä en meinannut löytää sokeroimatonta glögiä enää mistään. Mihin ihmeeseen se on kadonnut? Ei kai sen valmistusta vain meinata lopettaa? Erittäin pitkällisen ja sinnikkään haeskelun seurauksena löysin glögiä vihdoinkin yhdestä kaupasta, ja sitä pitikin sitten ostaa samalla viisi purkkia. Smiley

On se höyryävän kuumaa.