Texmex-lääkkeitä, kookoksia ja drooneja

Olen kirjoitellut monesti aiemminkin appivanhempien tontista, jonka he hankkivat vuonna 2012. Tontti on ollut siitä lähtien tyhjillään, mitä siellä nyt on joskus laitettu tietä ja muuta pientä. Mitään rakennusaikomuksia tontilla ei ole kuitenkaan ollut. 

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus rakentaa tontille talo. Tontti on Hyderabadin laitamilla Himayat Sagar -järven lähellä, ja aika on nyt ilmeisesti otollinen, sillä alue on alkanut kasvaa. Toisaalta Hyderabadin saasteet, melu ja pöly ovat alkaneet tympiä yhtä sun toistakin. 

Ensimmäisenä tontille pitää saada tietenkin vettä, ja se onnistuu poraamalla tontille porakaivo. Intialaiseen tapaan porakaivon poraaminenkaan ei ole sillä tavalla yksinkertaista, että tilattaisiin vain työmiehet ja ruvettaisiin poraamaan. Ensin pitää selvittää kalenterista suotuisa päivä, joka sopii porakaivon poraamiseen, sillä jos päivä valitaan väärin, se voi tuoda mukanaan kaikenlaista epätoivottua. Sen jälkeen pitää suorittaa  ns. porakaivopuja eli rituaali, jonka tarkoituksena on muun muassa taata tasainen vedentulo ja estää kaivon kuivuminen.

Suotuisasta puja-ajankohdasta oli hieman epäselvyyttä, mutta ukkeli päätti kysyä tämänkin ChatGPT:ltä, jonka mukaan seuraava suotuisa ajankohta oli maanantaina aikaisin aamulla. Niinpä laitoimme maanantaiaamuna kellot soimaan puoli viideltä, jotta olisimme tontilla kuuteen mennessä. Maanantai sattui olemaan Intiassa pyhäpäiväkin, koska silloin juhlittiin tasavallan päivää. Pujaa ennen pitää puhdistautua, eli meidän olisi pitänyt käydä aamulla suihkussa, mutta anoppi antoi minulle tautini takia vapautuksen ja sanoi, että riittäisi, jos pesisin kasvoni. 

Kello tuli viisi ja sitten puoli kuusi, eikä autonkuljettajaa näkynyt eikä kuulunut. Anoppi soitti autonkuljettajalle vaikka kuinka monta kertaa, mutta autonkuljettaja ei vastannut. Hän vastasi vasta ukkelin puheluun, ja kävi ilmi, että hän oli nukkunut pommiin. Tämähän alkoi lupaavasti! 

Lähtömme tontille siis hieman myöhästyi, mutta onneksi tontille on vain noin puolen tunnin ajomatka. 

Tasavallan päivä on tärkeä juhla intialaisille, ja sitä juhlitaan siksi, että Intian perustuslaki astui voimaan ja maa muuttui itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1950. Intialaiset tuntuvat suhtautuvan tasavallan päivään hyvin intohimoisesti, sillä silloin näkee kaikkialla upeita Intian lipun värisiä koristeita ja valoja sekä Intian lippuja. Kuvassa näkyvä rakenteilla oleva talokin oli valaistu Intian lipun värein.

Ukkeli oli tilannut tontille aamuksi porakaivofirman, koska porakaivon poraaminen pitäisi aloittaa heti pujan jälkeen. Olin 150-prosenttisen varma, että tontille ei tulisi tähän aikaan ketään, vaan jäisimme nuolemaan näppejämme. Automme kipusi pilkkopimeässä tontille johtavaa tietä ylös mäelle, enkä ollut uskoa silmiäni, kun näin, että mäen laella odotti jo kaksi porakaivofirman kuorma-autoa ja lauma työmiehiä valmiina aloittamaan poraustyöt. Jumankekka sentään!

Täällä ollaan.

Tontilla oli käynyt edellisenä päivänä joku paikallinen mies merkkaamassa porakaivolle sopivan paikan ja jättänyt merkiksi ison kiven. Emme kuitenkaan löytäneet kiveä, vaikka kuinka etsimme kännyköiden taskulamppujen valossa. Ei siis auttanut muu kuin kilauttaa samaiselle kaverille, joka saapui paikalle kookospähkinänsä kanssa. 

Ihastelin sillä välin aamuista näkymää kukkulan laelta. 

Porakaivon paikkahan löytyy sillä tavalla, että käsissä pidetään kookospähkinää, ja sitten kävellään ympäriinsä. Kun kookos nousee pystyyn, porakaivon paikka on siinä.

Tässähän tämä, sanoo kookos. 

Kiviä merkiksi, ettei paikka huku.

'Drill king' nauratti. Poraamisen kuningas. 🤣

Hindupujissa on tärkeää, että siinä on mukana kaikki viisi elementtiä – maa, vesi, tuli, ilma ja avaruus. Maata edustavat esimerkiksi kumkum-jauhe ja hedelmät; vettä vesi tai maito; tulta diya-öljylamput tai tulenliekki; ilmaa suitsuketikut, ja avaruutta kukat tai kellon ääni.

Kookoksen rikkominen on käsitykseni mukaan melkeinpä tärkein osa puja-seremonioita, ja kookoksen kanssa oli meinannut käydä vähän huonosti, sillä anoppilassa huomattiin sunnuntai-iltana yhdeksältä, että kookos oli unohtunut. Appiukko kävi sitten hakemassa kookoksen iltamyöhällä jostain, ja anoppi käski vielä autonkuljettajaakin tuomaan aamulla mukanaan kookoksen. Porakaivon paikantajakin oli tuonut kookoksen, joten lopulta kookoksia oli vaikka muille jakaa. 

Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että jumalille tarjottavat puja-kookokset ovat eri asia kuin juotavat kookokset. Puja-kookokset ovat karvaisia ja kovakuorisia, ja niiden sisällä on vain vähän nestettä, kun taas juotavat kookokset ovat vihreitä tai kellertäviä, isoja, ja niiden sisällä on runsaasti kookosvettä ja syötäväksi kelpaavaa hedelmälihaa. Kyseessä on sama hedelmä, mutta karvainen kookos on täysin kypsä, kun taas vihreä kookos on vielä nuori. 

Nuoria kookoksia, joita autonkuljettaja toi yhtenä päivänä anoppilaan juotavaksi. 

Kookosvesi tuntuu olevan ihmelääke, joka auttaa moneen vaivaan. Tällä kertaa anoppi pyysi tuomaan kookoksia, koska hänen silmiään poltteli. En kyllä tiedä, millä mekanismilla juotu kookosvesi auttaa silmien poltteluun, mutta ehkä anoppi on asiassa viisaampi?

Palatkaamme tontille. 

Kun puja oli suoritettu, oli aika siirtää porausauto oikealle kohdalle eli pujapaikan päälle. 

Päiväkin oli jo valjennut tässä vaiheessa. 

Pora on aseteltu tarkalleen oikeaan kohtaan.

Sitten oli aika aloittaa poraaminen. Tarkoitukseni oli ottaa poraamisen aloituksesta video, mutta säikähdin äkillistä meteliä ja laajalle lentävää pölypilveä niin, että säpsähdin, ja sormeni tökkäsi nauhoituksen poikki. Seuraavassa kuitenkin pätkä poraamisesta ja kukkulalta näkyvistä maisemista. En voinut mennä kovin lähelle tapahtumien keskipistettä, koska anoppi ja ukkeli olivat sitä mieltä, että hiekkapöly saattaisi pahentaa tautiani. 

Katselimme poraamista hetken ja lähdimme sitten ajelemaan takaisin kaupunkiin. Aamut ovat Intiassa parasta aikaa, varsinkin maaseudulla, kun luonto ja pikkukylät heräävät uuteen päivään. Näin paluumatkalla pelloilla tepastelevia riikinkukkoja, ja se näky veti variksiin tottuneen suomalaisen hiljaiseksi. 

Aamupäivällä anoppi keksi, että lähdetään käymään Sai Baba -temppelissä. Anoppi oli halunnut viedä minut temppeliin Intiaan tulostani lähtien, mutta sopivaa ajankohtaa ei ollut löytynyt, kun aina oli tullut jotain muuta. Anoppi halusi, että temppelissä suoritettaisiin seremonia, jolla pyydetään minulle terveyttä (erityisesti sen ihosyöpäkeissini jälkeen).

Anoppi pakkasi muovikoriinsa kaiken tarvittavan, kuten kukkia, kookospähkinän ja uhrilahjoja (ruokatuliaisia) jumalalle. Tavallisimmin ruokatuliaiset ovat hedelmiä, mutta tämä temppeliin lähtö oli niin spontaani, että anoppi nappasi mukaansa vain keksejä, jotka hän pakkasi metallirasiaan. Hauska yksityiskohta on, että minä olin tuonut kyseiset keksit Suomesta. Suomalaiset keksit päätyivät siis Sai Baba -temppeliin. 

Portaat Sai Baba -temppeliin.

Ensiksi menimme tiskille, jossa nimemme kirjoitettiin lapulle, ja käsitin, että kyseessä oli jonkinlainen esirukouspyyntölipuke. Lappu annettiin myöhemmin pujarille eli papille, joka suoritti rituaalin.

Tämän jälkeen anoppi lähti ostamaan kadun varresta kukkia, ja minä jäin odottelemaan anoppia temppelin pihalle. Toisella puolelle tietä oli meneillään jotain kiinnostavaa, joten ei muuta kuin kamera esiin. 

Menossa oli patsaan kukitusseremonia, ja veikkaisin, että kyse oli jonkin puolueen tasavallan päivän juhlaseremonioista. 

Tuiman näköinen täti. En lähtisi haastamaan riitaa tuon kanssa. 🤭

Tekoäly tiesi kertoa, että patsas esittää Chakali Ilammaa, joka oli kärkihahmo Telanganan vallankumouksessa vuosina 1946–1951.

Anopin palattua kukkaostoksilta aloitimme temppeliseremoniat. Ensin piti tervehtiä kaikkia temppelin ulkopuolella olevia jumalhahmoja ja kukittaa ne. 

Nandi-härkä.

Krishna-jumala. Krishnan tunnistaa huilusta.

Kolmipäinen Dattatreya-jumala, jonka kolme päätä edustavat Brahmaa, Vishnua ja Shivaa.

Sitten siirryimme sisälle temppeliin. En viitsinyt ottaa sisällä kuin muutaman kuvan (nekin pujarin huomaamatta), kun en ollut varma, saako sisällä kuvata. En halunnut, että esirukous kaatuisi hääräilyyni kameran kanssa.    

Takana keskellä on temppelin pääjumala Sai Baba.

Ensiksi kävimme tervehtimässä ja kunnioittamassa Sai Babaa, ja koristelimme hänetkin kukilla. Tässä vaiheessa huomasin, että anoppi oli leikannut upeat ruusunsa, joita olin ihaillut aiemmin anopin parvekeella, ja tuonut nyt ne minun takiani Sai Baballe. 🫣 Anoppi muisti mainita tämän pujarillekin: ihan omia ruusuja toin! 

Olin kuvannut ruusuja aiemmin anoppilassa.

Seuraavaksi oli vuorossa pujarin suorittama rituaali, johon kuuluivat taas tutut elementit, kuten kukat, tuli ja kookospähkinä. Anoppi tai pujari neuvoivat minulle koko ajan, mitä minun piti kulloinkin tehdä, mutta tunsin silti itseni kömpelöksi tumpeloksi. 

Sitten oli vuorossa kävelykierrokset temppelin ympäri. Anoppi neuvoi, että minun pitäisi kävellä temppelin ympäri yhdeksän kierrosta. Tulisin kiertäneeksi tällä tavalla siis Sai Babankin ympäri yhdeksän kertaa, koska Sai Baba oli temppelin keskellä. Anoppi sanoi kävelevänsä vain kolme kierrosta, koska hänellä oli ollut polvikipuja.

Temppelin ympäri kiertämisellä (= Pradakshina) on runsaasti erilaisia merkityksiä, mutta erityisesti se symboloi sitä, että jumala on elämän keskipiste. Kävely on meditatiivista toimintaa, jolla kävelijä osoittaa antautumista ja kunnioitusta jumalaa (tai muuta pyhää kohdetta) kohtaan, luopuen samalla omasta egostaan ja kiintymyksestään materiaan. On tärkeää kiertää temppeliä myötäpäivään, koska sillä tavalla jumala jää itsen oikealle puolelle. Vastapäivään kierretään vain hautajaisseremonioissa, jolloin vainaja jää kiertäjän vasemmalle puolelle. 

Anoppi neuvoi minua kävelemään omaan tahtiini ja toistelemaan kävellessäni Om Sai Ram -mantraa. Minulta ei tullut maanantaina ääntä juuri lainkaan, ja mietin, että aikamoinen rasitus äänelle, jos pitää vetää yhdeksän kierrosta koko ajan jotain höpöttäen. Varmistin anopilta, että oikeinko minun pitää toistella mantraa ääneen, mutta sain kuulla, että sydämessä toistelu riittää. 

Om Sai Ram unohtui kuitenkin varsin pian, kun piti pällistellä ympäristön tapahtumia.

Ihmettelin esimerkiksi näitä viereisellä tontilla olevia pyykkejä. Mietin, liittyivätköhän pyykit jollakin tavalla temppelin toimintaan, kun naruilla oli niin paljon samanväristä pyykkiä.

Jossain kuudennen tai seitsemännen kierroksen kohdalla menin sekaisin laskuissa, enkä ollut varma, oliko kierros kuudes vai seitsemäs. En siis tiedä, kiersinkö lopulta kahdeksan vai yhdeksän kierrosta. 

Temppelin vieressä näkyi olevan jonkinlainen tori. 

Anoppi ei lopettanutkaan kolmeen kierrokseen, vaan hän jatkoi kiertämistä yhtä kauan kuin minä. Anoppi ihmetteli myöhemmin, kuinka hänkin oli jaksanut yhdeksän kierrosta. Ehkä hän oli saanut jotain jumalallista voimaa? Anoppi ei tosin ainakaan kiertänyt yhdeksää kierrosta, sillä ohitin hänet kierroksella jossain vaiheessa. Mutta pääasia oli kai ajatus eikä kierrosten tarkka määrä. 

Lopuksi kävimme vielä sisällä temppelissä tervehtimässä uudestaan Sai Babaa ja istuskelemassa hetken hänen edessään. 

Joku toinen nainen tervehtimässä Sai Babaa. 

Sai Baballa oli hyvin lempeä ja ystävällinen katse, kuten hindujen jumalilla yleensä on. Tärkeintä temppelikäynneissä onkin darshan eli katseyhteyden saaminen jumalaan. Ymmärrän tämän hyvin, sillä katseyhteyden avulla jumalasta saa varmaan jonkinlaista lempeää energiaa. Toisaalta samanlaista lempeää energiaa voi saada myös katsomalla esimerkiksi nallea tai vaikkapa parvekkeella pesivää lintua. 🤭   

Anoppi ehti jutustella pujarin kanssakin kaikenlaista ja saada selville esimerkiksi sen, mitä pujari syö lounaaksi (riisiä ja linssejä) ja päivälliseksi (chapatileipää). 

Kaikki temppeliseremoniat suoritettuamme laskeuduimme portaat ja siirryimme temppelin pihalle, jossa oli tarjolla prasadamia eli temppelin tarjoamaa ja jumalan siunaamaa ruokaa. Prasadam oli tällä kertaa makeaa riisipayasamia, jota sai ottaa itse teräskulhosta. Kulhon kimpussa olikin jo pari poikaa, jotka olivat kipaisseet kadulta nauttimaan temppelin antimista. 

Anoppi jakoi pojillekin keksejä.

Semmoinen oli se temppelikäynti.

Lopuksi ostimme vielä kaksi pussillista kukkia kadun varresta – tällä kertaa kotiin vietäväksi.

Jumalkuvat koristellaan päivittäin tuoreilla kukilla, ja siksi kotona pitää olla aina kukkia. 

Iltapäivällä anoppi tuli makuuhuoneeseemme, kuunteli röhisevää yskääni ja katseli minua huolestuneen näköisenä: pitäisiköhän sinun lähteä lääkäriin? Tuohon olisi varmasti hyvä saada antibiootteja? Minä toppuuttelin ja kerroin, että tämä oli minulle tuttua. Minulla oli ollut keuhkoputkentulehdus sen verran monta kertaa, että tiesin, että vaiva paranisi itsekseen noin kahdessa viikossa. Lääkkeitä ei tarvittaisi, eikä niitä taideta Suomessa oikein enää antaakaan. Tosin vaikka keuhkoputkentulehdus oli tuttu juttu, minulla ei ollut koskaan ollut semmoista tautia, joka vie äänenkin. Äänen katoaminen kuitenkin kuulemma kuului tällä hetkellä liikkeellä oleviin viruksiin, ja monelta appivanhempien tutultakin oli lähtenyt ääni. 

Anoppi oli kauhistuneen näköinen, kun kuuli, että paranemiseen menisi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa! Eikö paranemista voisi nopeuttaa hakemalla antibiootteja? Yritin väittää vastaan, mutta annoin lopulta periksi. Pian anoppi ja appiukko istuivat taas sohvalla vierekkäin järjestelemässä asioita ja soittelemassa sille samaiselle luottoystävälle, joka lupasi kysellä minulle aikaa perhelääkäriltään. Lääkäriaika järjestyikin vielä samalle päivälle, iltaseitsemäksi. 

Ukkeli oli lähtenyt autonkuljettajan kanssa iltapäivällä takaisin tontille, sillä poraajat eivät olleet löytäneet vieläkään vettä. Ukkeli palasi auringon laskettua tontilta kotiin ja kertoi, että vettä ei ollut löytynyt, vaikka porakaivomiehet olivat poranneet 800 jalan eli 243 metrin syvyyteen. 🫣 Työmiehet olisivat halunneet lopettaa poraamisen jo paljon aiemmin, mutta ukkeli oli ollut toiveikas ja käskenyt jatkamaan. Luottoystävä sanoi myöhemmin lääkärille mennessämme, että poraaminen olisi tosiaan pitänyt lopettaa paljon aiemmin, koska porakaivofirman ukot ovat kokeneita ja osaavat tulkita merkkejä siitä, onko vettä mahdollisesti löytymässä vai ei. Mutta ukkeli-parka ei ole mikään porakaivojen asiantuntija, ja hän oli tehnyt siitä syystä väärän ratkaisun. Meni siis aikamoinen summa rahaa kankkulan kaivoon. Kankkulan kaivo onkin harvinaisen sopiva sanonta tähän yhteyteen. 🤣

Poraamista jatkettiin eilen illalla neljän jälkeen – kun kookosmies oli käynyt ensin tontilla kookoksensa kanssa paikallistamassa uuden porauspaikan. Kysyin ukkelilta, eikö porakaivon paikantamiseen olisi olemassa mitään luotettavampaa keinoa kuin kookospähkinä, mutta ukkeli vastasi kookoksen olevan yksi luotettavimmista keinoista. Porauspaikalla piti tehdä tietysti myös taas uusi puja, jonka suoritti eräs tuttava. Saimme toimenpiteestä videomateriaalia todisteeksi. Puja näytti hyvin erilaiselta kuin anopin suorittama.

Ukkelin palattua tontilta kotiin lähdimme ajelemaan kohti klinikkaa ja nappasimme matkalla luottoystävän kyytiin. 

Vastaanottohuoneen tiski.

Hoitaja otti vastaanottohuoneessa tietoni ja mittasi verenpaineeni, joka oli huomattavan korkea eli 157/97. Selitin, että minulla on aina lääkärin vastaanotolla korkea verenpaine, mutta siitä huolimatta hoitaja halusi ottaa verenpaineen hetken päästä uudestaan. Syke oli hoitajan mielestä liian matala, kun se oli "vain" 47. Verenpaine oli toisella kerralla hieman matalampi mutta edelleen korkea, mutta kolmatta mittauskertaa ei onneksi enää tarvittu. Vaa'allakin piti käydä, mikä hieman ihmetytti ja ärsytti, mutta sain pidettyä mölyt mahassani. Sitten piti maksaa lääkärikäynti, joka kustansi 500 rupiaa eli 4,5 euroa. 

Lääkäri oli oikein miellyttävä naisihminen, ja kerroin hänelle oireeni ääni pihisten. Lääkäri kuunteli keuhkoni, ja hoitaja mittasi happisaturaation. Koska mitään hälyttävää ei ollut, lääkäri määräsi minulle antibiootteja ja jotain perusflunssalääkettä ja neuvoi jatkamaan astmalääkkeen ottamista saamieni ohjeiden mukaan. Lääkäri takertui jostain syystä sykkeeseeni, joka oli hänen mielestään epätavallisen alhainen. Kerroin hänelle, että 47 ei ole minulle edes mikään alhainen lukema, vaan leposykkeeni on tavallisesti neljänkymmenen tienoilla ja usein sen allekin. Lääkäri ihmetteli, olenko urheilija ja harrastanko paljon esimerkiksi juoksua. Eikö sinua pyörrytä koskaan, kun sykkeesi on noin alhainen, hän tiedusteli, mutta minusta kysymys oli hassu. Oloni kun tuntuu päinvastoin rauhalliselta ja levolliselta, kun leposykkeeni on minulle normaali eli noin 40 lyöntiä minuutissa. 

Autonkuljettaja kävi hakemassa paluumatkalla apteekista lääkkeet, jotka myydään täällä irrallisina liuskoina, ilman minkäänlaisia pahvipakkauksia. 

Ukkeli kysyi eilen, oletko muistanut ottaa Texmex-lääkkeesi. 🤣

Lääkkeiden vanhenemispäivämäärät on sentään merkitty liuskoihinkin. Mitään erillisiä lääkereseptejä täällä ei myöskään ole, vaan lääkäri kirjoittaa lääkemääräykset samaan paperiin kuin hän kirjoittaa potilaan taustatiedot ja oireetkin. 

Tämän lapun kanssa sitten marssitaan apteekkiin, jossa ei tehdä lappuun mitään merkintöjä, että nyt asiakas on hakenut lääkkeensä. Periaatteessa saman paperin kanssa voisi siis käydä apteekissa vaikka kuinka monta kertaa. En tiedä, toimitaanko täällä kaikkien lääkkeiden (kuten esim. keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden) kanssa samalla tavalla, että niitäkin voisi hakea useamman kerran, mutta luulen niin. Täällä ei ole siis mitään "Omakantaa" tai vastaavaa rekisteriä, jonne reseptit ja lääkkeiden ostotapahtumat kirjautuisivat. Ajatuskin huvittaa. 

Yhden päivän aikana kerkesi tapahtumaan siis aika paljon, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun istuin illalla kirjoittamassa päiväkirjaan, ulkoa alkoi kuulua yhtäkkiä niin omituista ääntä, että oli pakko mennä parvekkeelle katsomaan, mitä ulkona tapahtui. 

Jos olisi pitänyt arvata äänen lähde, olisin veikannut kaikkea muuta, mutta en tätä. Parvekkeemme edessä surrasi neljä isoa droonia, joista roikkui valotauluja, ja meneillään oli lähtölaskenta johonkin. 

Hieman pelotti, mitä lähtölaskennan päätyttyä tapahtuisi, mutta otin kaiken uhallakin videon. 

Kävi ilmi, että kyseessä oli jonkinlainen tasavallan päivän droonishow. Aika kätevää, että pystyin katselemaan showta omalta parvekkeelta, vaikka alhaalta show olisi näkynyt tietysti vieläkin paremmin. 

Sanoisinko, että aika moniulotteinen ja tapahtumarikas päivä. 

Eilen illalla kymmenen aikaan ukkelin kännykkään kilahti toivottu video tontilta: vettä tuli, ja sitä tuli reippaasti! Tällä kertaa oli saatu porata 400 jalkaan (121 metriin) asti, mutta mitä väliä, kun lopputulos oli toivottu! 

     

Lääkärissä ja salilla

Lauantaina oli vähän jännittävä päivä, sillä minulla oli lääkäriaika niiden persekipujen takia. Suurin pelkoni oli se, että lääkäri takertuisi heti treenaamiseen, syyttäisi sitä kivuistani ja "ratkaisisi" ongelmani sillä, että hän käskisi minun lopettaa treenaamisen ja harrastaa vain joogaa ja kävelyä. Sellaisiakin tapauksia olen Intiassa nähnyt.

Olin kuitenkin kuullut tästä ortopedista paljon hyvää, joten ajattelin, että tämä kortti kannattaa ehdottomasti katsoa. Lääkäri oli sama, joka oli operoinut autonkuljettajan käden toissa vuonna, ja anoppikin oli saanut samalta lääkäriltä avun olkapäävaivoihinsa. En ehtinyt edes hermoilemaan lauantaina ennen lääkärikäyntiä, sillä koko aamupäivä oli täynnä ohjelmaa, kun kiersimme katselemassa tontteja yhden perhetutun ja muutaman muun kanssa. Kyseinen perhetuttu tuntee ortopedin todella hyvin, ja hän oli se, joka oli alun perin järjestänytkin minulle lääkäriajan. Täällähän on varminta mennä sellaiselle lääkärille, joka on jonkun tuttu ja josta ihmisillä on hyviä kokemuksia. 

Minua jännitti senkin takia, koska vaivani oli takapuolessa. Hanuri kun on sellainen alue, jota ei mielellään esittelisi kenellekään. Mietin, mahtaako perhetuttukin tulla mukana vastaanotolle, mutta tulin siihen tulokseen, että ei kai nyt sentään. Hän jäisi varmasti odottelemaan odotushuoneeseen. Sitäkin mietin, miten selittäisin lääkärille kivun paikan (=peräaukon ympärillä) hienostuneesti, kun itselleni tulivat mieleen vain vähemmän sivistyneet sanat 'asshole' ja 'bunghole'. Minun oli ollut tarkoitus kysyä asiaa ukkelilta ennen lääkärille menoa, mutta koska tonttikierros venyi ja perhetuttava istui koko ajan kanssamme autossa, en kehdannut yhtäkkiä ehdottaa, että puhuttaisiinko vähän perserei'istä.

Lääkärin vastaanotolla. Ja kengät piti jättää ovensuuhun...

Lääkäri on ns. epäkaupallinen lääkäri, joka hoiti aiemmin potilaansa ilmaiseksi, ihan hyväntekeväisyysmielessä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että lääkäri ei määrää turhia lääkkeitä eikä turhia operaatioita, vaan ensin kokeillaan muut keinot. Koronan jälkeen lääkärin täytyi kuitenkin ruveta perimään käynneistä pientä maksua, koska vastaanottotiloista pitää maksaa vuokraa, ja muitakin kuluja tietysti on. Minunkin käyntini kustansi saman kuin muidenkin, eli 300 rupiaa (noin 3,4 euroa).

Kävi niin onnekkaasti, että odotushuone oli typötyhjä, ja pääsin kävelemään ilmoittautumisen jälkeen suoraan vastaanotolle. 

Odotushuone.

Ukkeli käveli perässäni vastaanottohuoneeseen – ja niin teki myös se perhetuttu. Totesin mielessäni, että eipä tässä mitään; nyt meitä olisikin oikein monta kuulemassa, kuinka raportoin takapuoliongelmistani. Koska mitään ei ollut enää tehtävissä, ei auttanut muu kuin unohtaa häveliäisyys.

Vastassa oli lempeän ja ystävällisen näköinen lääkäri, jonka seurassa oli heti miellyttävä olla. Lääkäri kuunteli oireeni (keksinpä hätäpäissäni sellaisen sanan kuin 'anus' kuvaamaan kivun paikkaa, ja sana taisi olla tilanteeseen ihan sopivakin ukkelin nyökyttelystä päätellen). Lääkäri teki muutaman lisäkysymyksen, kuten että tuleeko uloste ulos kunnolla, ja pyysi minua näyttämään kivun paikan (oikein miellyttävä tilanne 😆). Sen jälkeen minun piti kääntyä selkä lääkäriin päin, ja lääkäri painoi sormellaan häntäluutani ja kysyi, sattuiko siihen. Painaminen tuntui hieman epämukavalta, mutta en tuntenut mitään suurta kipua. Seuraavaksi minun piti taivuttaa itseäni sormet kohti maata, ja lääkäri painoi taas samasta kohdasta, jolloin sattuikin jo hieman enemmän. 

Kaikkeen tähän meni ehkä viisi tai kymmenen minuuttia, ja sitten diagnoosi oli valmis: coccygodynia eli häntäluun pitkäaikainen kiputila. Häntäluusta kipu säteilee peräaukon tienoille, ja koska häntäluun kautta kulkee hermoja alas jalkoihin ja häntäluun alueen turvotus painaa kyseisiä hermoja, kipu tuntuu joskus myös takareisissä. Takareisikipunihan on tosi pinnallista (ei siis mitään lihaskipua), ja tilanteen ollessa pahimmillaan jopa housukangas aiheuttaa polttelua ja pistelyä. Lääkärin mukaan mitään lisätutkimuksia tuskin tarvittaisiin, eikä Suomessa otettuja magneettikuviakaan ollut tarvetta katsoa.

Lääkäri rauhoitteli, että ongelmani ei ole mikään vakava, vaikka se kiusallinen onkin, eikä se vaadi esimerkiksi leikkaushoitoa. Hoidoksi lääkäri määräsi fysioterapiaa, johon sisältyy muun muassa ultraäänihoitoa, sekä joitakin lääkkeitä, joista en kuitenkaan usko olevan apua (gabapentiiniä sain jo Suomessa, eikä siitä ollut mitään hyötyä). Istumista tulisi helpottaa rengastyynyllä, ja kipuun voisi kokeilla kylmägeeliä (😆). Kahden viikon päästä tilannetta katsotaan uudestaan, ja jos edellä mainituista keinoista ei ole ollut apua, kokeiltaisiin kortisonipiikkiä, joka auttaisi kuulemma varmasti.

Diagnoosi ja hoito.

Diagnoosi voi toki olla vääräkin, mutta minä olen satavarma siitä, että se on aivan oikea. Tajusin nimittäin nyt senkin, miksi kaikki polvennoston tyyppiset jutut, joissa polvia nostetaan kohti rintaa (esimerkiksi polvennostot seisoen tai vuorikiipeilijän tyyppiset vatsalihasliikkeet) ovat kaikkein pahimpia: ne aiheuttavat alaselän pyöristymisen, mikä lisää painetta häntäluun alueelle, ja se puolestaan aiheuttaa kipua takapuoleen ja takareisiin. 

Tuntuu käsittämättömältä, että olen juossut Suomessa lääkäriltä toiselle ja käynyt ties missä kuvauksissa, mutta kivun syytä ei ole siitä huolimatta saatu selville – ja täällä asia selvisi (jos siis diagnoosi on oikea) viidessä minuutissa parilla sormen painalluksella! Yksikään lääkäri Suomessa ei edes koskenut kertaakaan takapuoleeni ja yrittänyt etsiä tunnustelemalla kivun alkuperää, vaan kaikki vain määräsivät uusia kuvauksia, tutkimuksia ja kokeita. Edes fysioterapeutti (joka oli kaiken lisäksi olevinaan hyväkin fysioterapeutti) ei tajunnut, mistä kipu on lähtöisin. Voisin siis sanoa, että tällä hetkellä luottoni suomalaisiin lääkäreihin ja fysioterapeutteihin on pyöreä nolla. Toki intialaisilla lääkäreillä on puolellaan se etu, että täällä on valtava määrä ihmisiä, ja lääkärit näkevät jatkuvalla syötöllä kaikenlaisia tapauksia, joten kokemusta kertyy ihan toisella tapaa kuin suomalaisille lääkäreille. Mutta silti!

Nyt on siis haussa fysioterapeutti, joka saisi olla mieluusti nainen, sillä kaikki olivat sitä mieltä, että ei ole kovin hyvä ajatus, jos vieras ukko tulee hieroskelemaan takapuoltani. Toki jos sopivaa naispuolista fysioterapeuttia ei löydy, niin kyllä se mieskin sitten kai käy. Pääasia on, että saan hoidon alulle.

Kokeilin viime viikolla pitkästä aikaa salitreeniäkin, ja se tuntui ärsyttävän takapuolen aluetta paljon vähemmän kuin kehonpainotreenit, joita olin viime aikoina harrastanut. Nyt tajusin, että kehonpainotreenien ärsyttävyys johtuu varmasti nimenomaan noista polvennostoja sisältävistä liikkeistä, joita olin tehnyt ja joita tulee nyt varmaankin välttää jonkin aikaa. Nyt kun tiedän, mistä kipu johtuu, pystyn suunnittelemaan treenitkin paremmin. 

Tällä asuinalueella on kuntosali, ja kävin katsastamassa sen yhtenä päivänä. Ajatuksena oli, että jos sali olisi kelvollinen, minun ei tarvitsisi mennä minnekään ulkopuoliselle salille, vaan voisin treenata ihan ilmaiseksi. Sali oli – mitenköhän tämän nyt kauniisti sanoisi – mielenkiintoinen. 

Erityisesti nuo tangon päällä roikkuvat treenimatot näyttivät hyvin houkuttelevilta. 😆

Toki tälläkin salilla olisi voinut tehdä jotakin, mutta kun katselin laitteita ja painoja tarkemmin, minusta tuntui, että todennäköisemmin loukkaisin tuolla itseni kuin tekisin itselleni mitään hyvää. 

Oli siis etsittävä sali muualta. Suuntasimme ukkelin ja autonkuljettajan kanssa samalle salille, jolla kävin toissa vuonnakin. Sali oli siitä kiva, että se oli kävelymatkan päässä, joten en tarvinnut salikäyntiin autoa. Sali oli kolmannessa kerroksessa, ja ihmettelimme alaovella, miksi hissin vieressä ei ollut enää salin mainoksia. Heräsi epäilys, onko salia enää olemassakaan. Hissiä odotellessamme katse osui kellarikerrokseen ja siellä lappeellaan oleviin kaappeihin.

Jos salin kaapit on dumpattu kellariin, se on melko varma merkki siitä, että sali ei ole enää toiminnassa.

Tämäkin sali piti siis unohtaa. Pieni googlettaminen tuotti tulosta, ja kävi ilmi, että aivan tuon lakkautetun salin naapurissa on myös kuntosali, emmekä olleet edes huomanneet sitä. Seuraavaksi lähdimme katsomaan sitä. 

Siellä se on!

Saimme tutkiskella salia vapaasti, ja kun se osoittautui mukiinmeneväksi, otimme kuukauden jäsenyydet, jotka kustansivat 4000 rupiaa eli n. 45 euroa per henkilö. Sisäänpääsyyn ei tarvittaisi mitään kortteja tai appseja, vaan sisäänkirjautuminen suoritettaisiin sormenjälkitunnistimella. Boliviassa ja Kolumbiassa oli myös samanlainen sormenjälkisysteemi, joten se oli entuudestaan tuttu. Epäilykseni heräsivät kuitenkin siinä vaiheessa, kun meidän piti antaa laitteelle sormenjälkemme. Laite ei ollut nimittäin edes päällä, vaikka sali oli auki, ja vastaanoton miehellä kesti hyvä tovi käynnistää laite. 

Ukkeli antaa sormenjälkinäytettä.

Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, sillä tuo laite ei ole koskaan päällä, vaan sisään mennään vain ovi avaamalla. 😆

Kun muodollisuudet oli hoidettu, pääsin treenaamaan. Salilla on kaksi kerrosta: ykköskerroksessa on toiminnallisempi tila, ja kakkoskerroksessa on painoharjoittelu- ja laitealue. 

Ykköskerrosta.

Kakkoskerrosta.

Sali on kuulemma avattu vasta viime vuoden tammikuussa, eikä sitä ollut siis edes olemassa toissavuotisella käynnilläni. Salilla ei ole ajateltu ihan kaikkea loppuun asti, mutta aika harvalla salilla on. Esimerkiksi kelkka on ykköskerroksessa, mutta kaikki levypainot ovat kakkoskerroksessa. Kuinkakohan moni viitsii työnnellä tyhjää kelkkaa – tai vaihtoehtoisesti hakea kelkkaan painoja yläkerrasta? Toisaalta salilla on sellaisia juttuja, joita harvemmin näkee, ainakaan täkäläisillä saleilla. 

Tällaista traktorinrengassysteemiä en ole tainnut nähdä aiemmin missään.

Ykköskerroksessa ei ole ilmastointi koskaan päällä, mikä tarkoittaa aika tukalia treeniolosuhteita, mutta kakkoskerroksessa ilmastointi on, koska kaikki suurella pieteetillä painoja pumppaavat ja itseään peilistä ihailevat intialaiset salipellet treenaavat siellä. Yläkerrassa on siis ihanan viileää, mikä on iso plussa edelliseen saliin verrattuna (siellähän ei ollut ilmastointia lainkaan, tai ainakaan se ei ollut koskaan päällä). 

Sali ei ole mikään täydellinen, mutta se on ihan riittävä minun tämänhetkiseen tarpeeseeni. Tykkään käydä treenaamassa iltapäivällä, ja silloin salilla saa olla aika rauhassa – mitä nyt yksi salityöntekijä kulkee koko ajan perässäni ja vahtii, mitä teen. Todella ärsyttävää. 

Tämä oli nyt tällainen terveys- ja treenauspostaus, mutta loppuun vielä loppukevennyksenä kotihoito-ohje korvakipuun. En tiedä, suosittelenko kokeilemaan vai en! 

Ukkelilla on ollut pientä flunssanpoikasta ja korvakipua, mutta ei hätää: anopilta löytyy hoitokeino joka vaivaan.

Ensin kuumennetaan hieman seesaminsiemenöljyä.

Sitten öljyyn lisätään muutama valkosipulinkynsi, joiden annetaan tiristä öljyssä.

Öljy jäähdytetään ja valkosipulit poistetaan, minkä jälkeen öljy kaadetaan korvaan. Pumpulia korvaan tupoksi, ja siinä se!

P.S. Jos intialaiset lääkäriasiat kiinnostavat, kannattaa lukea ihan ensimmäisestä käynnistäni intialaisella lääkärillä (täältä). Sinä päivänä ei mennyt kaikki ihan putkeen. 😁