Jos vartalosi ei ehdi täksi kesäksi bikinikuntoon, ei hätää: syksyn tullen saatat olla oikein hyvässä ponchokunnossa.


lauantai 4. huhtikuuta 2020

Suo siellä, vetelä täällä

Kaipailin uusia patikkamaastoja ja muistin Meikon. Kun kolmisen vuotta sitten kirjoittelin Torronsuosta (postaus löytyy täältä), lukija vinkkasi minulle Meikon luonnonsuojelualueesta, joka sijaitsee Kirkkonummella. Jostain syystä en ole tullut kuitenkaan vielä koskaan käyneeksi Meikossa. Oli siis korkea aika lähteä tutustumismatkalle! Kaiken lisäksi Meikossa oli lukemani mukaan muutakin kiinnostavaa kuin erämaiseksi mainittu luonto, nimittäin bunkkereita ja juoksuhautoja.

Kuutisen kilometriä Kirkkonummen keskustasta pohjoiseen ajettuani tulin Meikon parkkipaikalle.

Parkkialue on iso, mutta viikonloppuina tämäkin on varmaan ääriään myöten täynnä. Arkipäivänä tilaa oli ihan mukavasti.
Korona ei jätä rauhaan täälläkään.
Meikolla on kolme erilaista rengasreittiä: 3,2 kilometrin pituinen Kuikankierros, 4,4 kilometrin pituinen Kotokierros 4,4 km sekä 8,3 kilometrin mittainen Meikonkierros. Valitsin Meikonkierroksen, koska se kiertää Meiko-järven, joten tarjolla olisi varmasti mukavia järvimaisemia. Myös bunkkerit sijaitsevat Meikonkierroksen varrella. 

En tiedä, miten päin reitti olisi tarkoitus kulkea, mutta vastaantulijoista päätellen ilmeisesti myötäpäivään. Parkkipaikalta lähti juuri ennen minua kaksi naista kiertämään polkua kyseiseen suuntaan, joten minulle jäi tasan yksi vaihtoehto: lähteä päinvastaiseen suuntaan. Metsässä kun pitää saada olla mahdollisimman rauhassa ja juosta kilpaa korkeintaan hirvien kanssa. En tykkää kulkea jonkun kannoilla, ja vielä vähemmän tykkään, jos joku huohottaa niskaan.  👻

Tästä se lähtee! Meikonkierros on merkitty keltaisin vinoneliöin, eikä reitiltä voi mitenkään eksyä.


Saavuin aika pian tulipaikalle, joka tosin oli hieman sivussa reitiltä. Tulipaikalle oli kumminkin selkeä opastus polulta.

Puitakin löytyy.
Ja huussi. Vessapaperia ei ollut.
Näkymät tulipaikan rannasta.


Polku seuraili tiiviisti järven rantoja pääasiassa mänty- ja kuusimetsikössä. Pitkospuitakin oli siellä täällä.

Luoteispohjukassa polku rupesi kuitenkin kääntymään sisämaahan, mikä tuotti pientä hämmennystä. Bunkkerit ja juoksuhaudat kun näyttivät sijaitsevan järven rannalla. Kuinkas minä nyt bunkkereille pääsisin?

Kun näytti siltä, että polku ei menisi läheltäkään bunkkereita, ei auttanut muu kuin poiketa polulta ja lähteä rymistelemään metsän läpi kohti rantaa. Myöhemmin kävi ilmi, että rannassakin kulkee polku, minkä olisin kyllä huomannut, jos olisin tutkinut alueen karttaa ennen kierroksen tekemistä enkä vasta sen jälkeen. Niin tyypillistä meikäläiselle, että karttaa katsellaan vasta sitten, kun reissu on jo heitetty.

Pienen rymyämisen jälkeen saavuin bunkkerin koordinaateille, mutta jouduin tekemään paikalla pienen kierroksen, ennen kuin saatoin olla varma, että bunkkeri tosiaan oli siinä.

Kivikasa vai bunkkeri?
Olin kuvitellut, että bunkkeriin pääsisi sisälle, ja pettymys oli suuri, kun tajusin, että bunkkeri oli täytetty kivillä. En tiedä, miksi näin oli tehty, mutta olettaisin, että bunkkeri on ollut sen verran huonossa kunnossa, että se on ollut turvallisuusriski, ja bunkkeri on poistettu tällä tavalla käytöstä. 

Kurkistelin oviaukosta, mutta en viitsinyt yrittää sisälle, kun tie näytti päättyvän alkuunsa. Jospa seuraavaa bunkkeria pääsisi tutkiskelemaan sisältäkin?

Meikon bunkkerit, juoksuhaudat ja muut rakennelmat kuuluvat Porkkalan parenteesiin eli Porkkalan vuokra-alueeseen. Kun jatkosota päättyi vuonna 1944, yhtenä rauhanehtona Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli Porkkalan alueen vuokraaminen sotilastukikohdaksi Neuvostoliitolle. Vuokra-alue käsitti noin 380 neliökilometrin suuruisen maa-alueen ja siihen liittyvän merialueen, ja alueeseen kuuluivat mm. Kirkkonummi ja Porkkala. Vuokra-ajaksi sovittiin 50 vuotta ja vuokran määräksi viisi miljoonaa markkaa vuodessa.

Porkkalan vuokra-alue. Kartta täältä. (Olen merkinnyt Meiko-järven karttaan nuolella.)
Tämä tarkoitti siis sitä, että suomalaisten piti muuttaa alueelta pois. Evakuoinnin piti tapahtua nopeasti, ja täydet kuorma-autot ja hevoskärryt kuljettivat kotinsa menettäneiden omaisuutta yötä päivää. Karjaa kuljetettiin öisin, jottei kapeille teille olisi syntynyt ruuhkaa. Vain kymmenessä päivässä 7300 asukasta ja 8000-päinen karja oli siirretty muualle, ja syksyn satokin oli korjattu neuvostoliittolaisten alta parempaan talteen.

Vuokra-alueelle johtavat tiet ja sillat suljettiin 29.9.1944, ja Porkkalasta tuli kuin pieni Neuvostoliitto Suomen sisällä. Alueelle siirrettiin neuvostosotilaita ja siviilejä lähinnä Leningradin lähialueilta, ja sinne ruvettiin rakentamaan kasarmeja ja bunkkereita. Porkkalasta tuli sotilaskaupunki, jolla asui ainakin 10 000 siviiliä ja 20 000 sotilasta ja jossa oli myös sotasatama, lentokenttä, sairaala, kouluja ja päiväkoteja.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan Suomi olisi saanut Porkkalan takaisin Neuvostoliitolta 50 vuoden päästä eli vasta vuonna 1994. 1950-luvun puolivälissä maailmanpoliittinen tilanne oli kuitenkin muuttumassa, ja Neuvostoliitto ilmoitti yllättäen luopuvansa Porkkalan vuokra-alueesta. Porkkala oli menettänyt strategisen asemansa, ja Neuvostoliitto halusi purkaa ulkomaisia tukikohtiaan.

Neuvostoliiton vuokra-aika päättyi siis jo vuonna 1956, ja rajat avattiin tammikuun 26. päivänä. Suomalaisten paluu alueelle ja jälleenrakennus saattoivat alkaa.

Meikon bunkkerit ja muut rakennelmat ovat siis jäänne tuolta neuvostoliittolaisten yksitoista vuotta kestäneeltä vuokra-ajalta. Maailma bunkkereiden ympärillä on muuttunut (ja kuinka paljon!), mutta bunkkerit ovat ja pysyvät, vaikkakin sitten kivillä täytettyinä.

Toinen bunkkeri löytyi helposti rannassa kulkevaa polkua seurailemalla. Tämä bunkkeri oli yhtä piilossa kuin edellinenkin – ja tämäkin oli tukittu kivillä. 




Katselin bunkkerin oviaukkoa ja päätin mennä sisälle. Tutkiskelisin bunkkeria sen verran, minkä pystyisin.


Oviaukolta pääsi kulkemaan esteittä ehkä reilun metrin, ja sitten vastassa olikin jo kivivuori. Kiipesin kivikasan päälle vain todetakseni, että myös käytävän päässä olevat tilat olivat täynnä kiviä. 


Ei siis auttanut muu kuin palata takaisin.

Kohti valoa.
Jäin kahvittelemaan bunkkerin vieressä olevalle kalliolle, eikä kahvimaisemissa ollut valittamista.

Bongasin maastosta myös lempijäkäläni "pusujäkälän" eli punatorvijäkälän.




Löysin myös ison koveran puunkuoren, johon jotkin ötökät olivat kaivaneet käytäviään.

Minusta kuorenpalanen oli hieno; ihan kuin taiteilijan tarkoituksella kaivertama!


Juoksuhautojakin löytyi, mutta en saanut niistä kummoisiakaan kuvia. Myös muutama geokätkö tarttui pitkästä aikaa haaviin.

Maisemakallioilla.


Loppupätkä oli mutapeltoa, joten vedenpitävät retkeilykengät olivat tarpeen.
Loppumatkasta matkanteko alkoi jo hieman puuduttaa, ja kierros oli kokonaisuudessaankin ehkä hienoinen pettymys. Minulla saattoi olla liian korkeat odotukset Meikoa kohtaan, tai sitten vertasin Meikoa alitajuisesti Torronsuohon. Torronsuota hienompaa paikkaa kun on vaikea Etelä-Suomesta löytää. Ehkä pitäisi käydä kiertämässä kaksi muutakin Meikon reittiä ja muodostaa lopullinen mielipide vasta sen jälkeen?

Lähteitä sekä lisää tietoa Porkkalan parenteesista:

Suosittelen katsomaan tämän seitsemän minuutin pätkän Porkkalan evakuoinnista. Vetää kyllä hiljaiseksi.
Porkkalan evakuointi (Yle Areenan filmi)

Muita lähteitä:
Porkkalan vuokrakausi 1944–1956
Puna-armeija miehitti Porkkalan 70 vuotta sitten
Rautaesirippu naapurissa

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Uusi normaali

Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa. Se, mikä tuntui vielä viikko sitten oudolta, ahdistavalta ja pelottavalta, onkin muuttunut nyt uudeksi normaaliksi. Ravintoloihin ja kahviloihin ei ole asiaa, Uudenmaan rajaa ei tarvitse ylittää eikä tulevaisuutta kannata suunnitella huomista päivää pidemmälle. Minäkin olen lakannut pullikoimasta vallitsevia olosuhteita vastaan ja sopeutunut pikkuhiljaa uudenlaiseen arkeen. Ahdistuksen aiheet eivät ole toki kadonneet minnekään, mutta painopiste ei ole enää ahdistuksessa. Elämässä on taas värejäkin.





Aika monta kuvaa saa otettua leskenlehdestäkin.


Kaikenlainen puuhastelu yleensä auttaa, ja tekemistä onkin löytynyt, kunhan vain sain ruoskittua itseni ensin liikkeelle. Yksi projekti, jota olen siirtänyt kuukaudesta (ellen peräti vuodesta) toiseen, on ollut alakerran varastokopin siivous ja tyhjennys kaikesta ylimääräisestä roinasta. Jotenkin kummassa olen keksinyt aina jotain tärkeämpää tekemistä juuri silloin, kun kopin siivoaminen on tullut mieleeni. Nyt kun elämä on pelkkää kotonaoloa muutenkin, tekosyitä ei tahtonut oikein enää löytyä, ja sain kuin sainkin siirrettyä itseni yhtenä päivänä varastokopille. Olin henkisesti varautunut siihen, että urakkaan menisi koko päivä ja että mitään muuta en sinä päivänä sitten ehtisikään.

No. Tunnin päästä koppi oli käyty läpi ja tavarat lajiteltu kierrätyskeskukseen ja roskiin meneviin kamoihin sekä koppiin jääviin tavaroihin. Kahden tunnin päästä kierrätyskeskuskamat oli viety ja nouto pesukoneelle ja yhdelle isolle seinähyllylle oli tilattu seuraavaksi päiväksi.

Että semmoinen hermoja raastava projekti se.

Muistatteko vielä näitä jalkakylpylaitteita? Tämmöinenkin meiltä löytyi.
Kun pähkäilin, miten pääsisin helpoiten eroon vanhasta pesukoneesta, joka on ollut varastokopissa niin kauan kuin olemme tässä asuneet, löysin netistä ilmoituksen Lassila & Tikanojan Helpponouto-palvelusta. Mainoslause oli kuin meikäläiselle tehty: 
"Mihin vanhat huonekalut tai käytetyt toimistokalusteet? Etkö jaksa itse myydä tai lahjoittaa tavaroitasi netin myynti- tai kierrätyspalstoilla? Tuntuuko tavaroiden vieminen Kierrätyskeskukseen, Fidalle tai SPR:lle raskaalta ajatukselta? Kenties tavarasi ovat jo niin vanhoja, että ne pitäisi kuljettaa mahdollisesti kaukana olevalle jäteasemalle tai kaatopaikalle, kuten Sortti-asemalle? Etkö jaksa vuokrata pakettiautoa ja kysyä kavereilta kantoapua? Haluaisitko kerralla kaikesta tavarasta eroon mahdollisimman nopeasti jo vaikka huomenna? Etkö jaksa odottaa Kierrätyskeskuksen tai SPR:n ilmaisia noutopalveluita tai eikö Nouto-Sortin jäteaseman kuljetuksen aikataulu toimi sinulle?"
Meillä ei ole autossa edes vetokoukkua, joten jos haluaisimme päästä eroon jostakin suuremmasta tavarasta, pitäisi vuokrata pakettiauto. Edellisestä pakettiauton vuokrauskerrasta on jäänyt niin karmeat muistot, että en halua vuokrata pakettiautoa ihan pian uudestaan. Ensinnäkin pakettiauto oli niin vanha ja ruostunut, että pelkäsin sen jättävän tielle hetkenä minä hyvänsä. Vaihdekeppi (sellainen lyhyt tappi) olikin yllättäen kojelaudassa, eikä kepissä ollut sitä eri vaihteiden sijainnista kertovaa kaaviota ollenkaan. Minulla ei ollut siis hajuakaan, missä mikäkin vaihde sijaitsi ja millä vaihteella kulloinkin ajoin. Tuli siis jurruteltua tuolla maanteillä (moottorin äänestä päätellen) ykkösellä tai kakkosella, ja auto kärytti niin, että meinasimme ystäväni kanssa oksentaa. Suomalaisten autoilijoiden kunniaksi on mainittava, että vain kaksi tai kolme autoilijaa soitti minulle torvea.

Käsijarrukin oli sijoitettu ovelasti kuljettajan istuimen ja oven väliin, ja sitä oli hankala saada vedettyä pohjaan asti. Parkkeerasin pieneen ylämäkeen, paukautin oven kiinni – ja auto lähtikin liukumaan alaspäin hitaasti mutta varmasti. Ei muuta kuin hirveällä hädällä ovi auki ja loikkaus autoon. Muutakin seikkailua taisi olla, mutta en nyt jaksa enää muistella. Ja tuokin show tuli järjestettyä ihan vain sen takia, että sain vietyä vanhan kuntopyöräni Ämmässuolle.

Ajattelin siis, että tämmöinen Helpponouto olisi ihan minun juttuni, ja palvelu toimikin loistavasti. Sain varattua noutoajan jo seuraavalle päivälle, ja pojat tulivat paikalle sovittuun aikaan ja veivät hyllyn ja pesukoneen mennessään. Minun ei tarvinnut muuta kuin toimia päällysmiehenä. Kahden tai kolmen ison tavaran nouto kustantaa 99 euroa, ja tuon summan minäkin noudosta pulitin. Epäilen kyllä, että sen klaffilipaston raahaamisesta seitsemän kerrosta alaspäin olisi saattanut joutua maksamaan jotain lisämaksua. 😆

Sunnuntaina koitti taas ilon päivä, kun saimme käännellä kelloja.

Talviaika.



Jännittävää puuhaa tämä kellojen kääntäminen.



Meidän uunikellon ajan muuttaminen on niin vaikea operaatio, että se vaatii aina pitkällisen räpellyssession ja hermojen kiristymisen ja onnistuu lopulta vahingossa (jos onnistuu). Kello jäi viime syksynä kesäaikaan, kun en jaksanut ruveta säätämään sitä, ja lopulta ajattelin, että olkoon sitten kesäajassa koko talven. Jos sietäisin väärää kellonaikaa tarpeeksi kauan, siirtyisimme ennen pitkää takaisin kesäaikaan, ja uunissakin olisi taas oikea kellonaika. Sunnuntaina koittikin sitten tämä armon päivä.  

Rupesin tämän seurauksena miettimään, eikö kelloja voisi siirrellä vähän useammin, jotta puuhaan tulisi jonkinlainen rutiini. Voisimme ottaa käyttöön kesä- ja talviajan lisäksi esimerkiksi väliajat, eli kevät- ja syksyajan. Kellojen kanssa puuhastelu neljästi vuodessa pitäisi mielen virkeänä.

Lauantaina oli yllättävän keväinen päivä, ja mekin kävimme ukkelin kanssa vähän käyskentelemässä Tapiolassa meren rannalla.






Ihmiset olivat jo veneidensä kimpussa, ja ukkeli oli ihan pöyristynyt asiasta. Hän kuului selostavan sukulaisilleen Amerikkaankin, kuinka suomalaiset ovat vastuuttomia, kun rassaavat veneitään tällaisena aikana. Itse en näe veneiden parissa puuhastelussa mitään pahaa, sillä minusta riski tartuttaa tai saada korona venesatamassa on varsin pieni. Mutta jokaisellahan on näistä asioista oma mielipiteensä (ja se oma mielipide on tietysti aina se oikea).






Nyt kun ravintolat on suljettu, olemme tilanneet pari kertaa ruokaa kotiin. Ensimmäisellä kerralla tilasimme sapuskaa georgialaisesta ravintolasta (Rioni) ja toisella thaimaalaisesta (Bangkok9).

En tiedä, onko georgialainen ruoka aina yhtä raskasta, vai tulimmeko tilanneeksi erityisen tuhteja juttuja (mm. juustotäytteistä leipää, imeruli khachapuri), mutta en kyllä välttämättä tilaisi samoja ruokia toistamiseen.

Kuvat eivät tee ruoille oikeutta, mutta nälkäisenä ei jaksa ruveta somistamaan.

Kun syöminen meni vielä varsin myöhäiseksi (puoli yhdeksään), yöunet kärsivät melko pahasti tuhdin aterian takia. No, oma moka.

Thairuoka oli hieman kevyempää ja osui muutenkin makuhermoon. 


Tilasimme ison tom yum -keiton (jota tuli kaksi isoa rasiaa), nuudeleita tofulla sekä paistettua riisiä kanalla ja munalla. Paistettu riisi oli lasten annos, kun keksin, että nyt kun ei ole ravintoloiden tätiä ja setiä vahtimassa, voisimme tilata lasten annoksiakin. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään kuningasidea, sillä en ollut tullut ajatelleeksi sitä, että lasten annokset taitavat olla yleensä aika mauttomia miedosti maustettuja. Tuossakaan riisissä ei ollut mitään makua. Ruokaa oli niin paljon, että riisi sekä toinen keitto jäivätkin seuraavaan päivään. Kun paistoin riisin pannulla ja lisäsin siihen runsaasti sambal oelekia ja ponzua, siitä tulikin ihan pirun hyvää. Nuudelit ja keitto olivat erittäin maukkaita ilman tuunauksiakin, vaikka keitto olikin niin suolaista, että jouduin juomaan illalla melkein litran vettä. Ja taas yöunet kärsivät.

En ole koskaan aiemmin tilannut Suomessa ruokaa ravintolasta kotiin (muuta kuin pizzaa), mutta ainakin nämä kaksi kokemusta olivat niin myönteisiä, että ruoan tilaaminen varmasti jatkuu. Tuleepahan tuettua samalla ravintoloitakin.




Yritetään jaksaa elämässä eteenpäin. ❤