Mitä saa sanoa?

Kampaajalla tuli taannoin puhetta suorapuheisuudesta, ja totesin itse tykkääväni siitä, että asiat sanotaan suoraan. Jäin kuitenkin miettimään, että asia ei ole ihan noin yksioikoinen, sillä suorapuheisuuttakin on monenlaista. On hyvää ja rakentavaa suorapuheisuutta, ja sitten on sellaista röyhkeyttä lähentelevää töksäyttelyä, jota suorapuheisuudeksikin kutsutaan. Töksäyttelijällä on mielestään oikeus sanoa mitä sylki suuhun tuo, koska "hän nyt vain sattuu olemaan suorapuheinen luonne".

En suuremmin arvosta jälkimmäisen kaltaista suorapuheisuutta, sillä ajatusten julkaiseminen ilman minkäänlaista suodatuskykyä on minusta osoitus sosiaalisten taitojen ja käytöstapojen puutteesta. Kommunikoinnin ainoa tarkoitus tällaiselle ihmiselle on saada oma viestinsä viedyksi perille - aivan sama, mitä toinen siitä ajattelee. Jos toinen on niin herkkänahkainen, että loukkaantuu, niin sehän on hänen ongelmansa! Töksäyttelijältä puuttuu empatiakykyä asettua toisen asemaan, ja koska häneltä puuttuu usein myös kyky kuunnella toista, kommunikointi tällaisen ihmisen kanssa voi olla vaikeaa.

Se, mikä ketäkin loukkaa, riippuu tietenkin henkilöstä, mutta kukaan tuskin ilahtuu esimerkiksi ulkonäköönsä kohdistuvasta arvostelusta. Ulkonäön arvostelu on minusta muutenkin epäreilua, sillä ihminen ei voi hirveästi vaikuttaa siihen, millaisen naaman tai kehon on syntyessään saanut. Harva on varmasti säästynyt kuulemasta Anu Saagimin kohua herättäneestä, Maria Veitolaan kohdistuneesta kommentista. Saagimhan sanoi television keskusteluohjelmassa Veitolan olevan ruma ja perusteli kommenttiaan sillä, että hän on vain rehellinen. Asiasta nousi kohu, kun Veitola ihmetteli Twitterissä yleisön reagointia, sillä yleisö oli vain nauranut. En viitsi vaivautua pohdiskelemaan Saagimin persoonaa sen syvällisemmin, mutta en voi olla miettimättä, millainen ihmisen pitää olla, että hän sanoo jotakin tuollaista. Vaikka Saagim - tai joku toinen vastaavasti käyttäytyvä - ei piittaisikaan toisen tunteista, niin luulisi hänen välittävän edes siitä, millaisen kuvan hän itsestään antaa. Tuollaisen kommentin lausuja vaikuttaa nimittäin kovin typerältä ihmiseltä. Jokainen saa ajatella mielessään mitä haluaa - vaikka että joku on ruma - ja kyseenalaisiksi ajatukset muuttuvat vasta siinä vaiheessa, kun ne sanotaan ääneen.

Nykyaikana tuntuu muutenkin olevan tavallista, että oma mielipide pitää tuoda julki, oli asia mikä tahansa. On oltava oma kanta joka asiaan ja se on myös tehtävä selväksi, vaikka ei olisikaan riittävästi taustatietoa asiasta tai perusteita mielipiteen esittämiselle. Ilmiö on minusta varsin mielenkiintoinen, ja olen miettinyt, mistä tämä mahtaa johtua. Onko "ryhmiytyminen" nykyajan ihmiselle niin tärkeää, että elämä on jatkuvaa ja osin tiedostamatontakin kuulumista johonkin? Vastustetaan sitä tai tätä tai ollaan sen tai tämän asian puolesta. Vai onko nykyajan ihmisellä niin suuri tarve näkyä, että mielipide asiasta kuin asiasta pitää tuoda julki? Muutenhan voi hukkua some-massaan, olla ei-mitään ja ei-kukaan.

Jos ulkonäköön kohdistuva kommentointi ei ole soveliasta, niin entä sitten toisen tekemät valinnat tai toimintatavat? Saako niitä kommentoida suorasukaisestikin? Saako ystävälle esimerkiksi sanoa, jos hänen päällään oleva vaate ei sovi hänelle lainkaan? Tai jos työtoveri toimii tavalla, joka on omasta mielestä väärä, tuleeko siitä sanoa? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yksiselitteistä vastausta. Itse ajattelisin, että sopiva toimintatapa riippuu ainakin kyseisen ihmissuhteen laadusta sekä motiiveista.

Kun menin viime syksynä ensimmäisen kerran yli 20 vuoden tauon jälkeen kampaajalle, kampaaja nosteli hiuksiani ja totesi: "nämä sinun hiuksesi ovat ihan hirveässä kunnossa" ja "nämähän ovat ihan vihreät". En voinut muuta kuin nauraa, sillä tottahan asia oli. Ei tullut mieleenkään loukkaantua, koska kampaajalla oli ammattinsa puolesta ikään kuin oikeus sanoa noin; olihan hän alan asiantuntija. Jos sen sijaan joku toinen, esimerkiksi äitini tai ystäväni, olisi sanonut minulle saman, olisin varmasti suutahtanut: mikä sinä olet minun hiuksiani arvostelemaan!

Motiiveja on monenlaisia, ja saatamme haluta sanoa asioita hyvin eri syistä. Motiiveja kannattaakin aina hieman kuulostella, ennen kuin sanoo jotakin. Jos esimerkiksi työpaikalla on tarkoitus vaikuttaa työilmapiiriin tai työn laatuun, asioista on mielestäni sanottava, silläkin uhalla, että joku loukkaantuu. Mutta jos halu sanoa jotakin kumpuaa esimerkiksi siitä, että toinen ärsyttää, on ehkä parempi vaieta. Olen huomannut, että  "suorapuheisuus" tulee itsessäni helposti ilmi silloin, kun asiat eivät mene mieleni mukaan ja minua ottaa päähän. Silloin tekee mieli ilkeillä ja sanoa kaikenlaista ajattelematonta. Tällaiset motiivit eivät ole koskaan hyviä, sillä silloin kyse ei ole enää suorapuheisuudesta vaan vittuilusta. Tällaisissa tilanteissa olisikin hyvä pysähtyä ja miettiä hieman pidempään, mitä aikoo suustaan päästää.

Jos unohdetaan töksäyttelijät, niin suorapuheisten ihmisten kanssa on minusta helpompi olla kuin sellaisten, jotka kiertelevät ja kaartelevat. Suorapuheisista ihmisistä tietää, mitä he ajattelevat: ei tarvitse arpoa, vaan kommunikointi on suoraa ja avointa. Sellaisesta suorapuheisuudesta minä pidän - ja siinä olisi itselläni vielä opittavaa.

Muistatko?

Tällä viikolla oli ensimmäisen psykologian kurssin tentti, ja minäkin kävin siellä raapustelemassa papereihin jotakin. En ole siis ainakaan vielä lopettanut opintojani, vaan asiassa on oikeastaan käynyt päinvastoin: olen innostunut aiheesta vieläkin enemmän. Eihän tämä ensimmäinen kurssi toki vielä mitään varsinaista psykologiaa ollut, sillä kurssilla perehdyttiin lähinnä vain aivojen ja hermoston toimintaperiaatteisiin, tarkkaavaisuuteen ja muistiin.

En meinaa täyttää blogiani millään psykologisilla höpinöillä, mutta työmuistista pitää kuitenkin ihan pikkuisen kirjoittaa, kun se on minusta niin mielenkiintoinen aihe.

Muisti on jakautunut kahteen osaan, lyhytkestoiseen työmuistiin ja pitkäkestoiseen säilömuistiin. Työmuisti pitää mielessä kullakin hetkellä käsiteltävänä olevat asiat, jotka pysyvät mielessämme vain niin kauan, että ehdimme hyödyntämään tietoja meneillään olevassa puuhassa tai vaihtoehtoisesti tallettamaan ne säilömuistiin. Työmuisti on hyvin hatara, sillä asiat unohtuvat työmuistista yleensä jo 10-20 sekunnissa. Työmuistin kapasiteettikin on aika surkea, koska työmuistissa ("mielessä") pysyy kerralla enintään 4-7 yksikköä, esimerkiksi numeroa, nimeä tai asiaa. Erityisesti merkityksettömät yksiköt - vaikkapa oudot puhelinnumerot - unohtuvat nopeasti.

On siis sula mahdottomuus pitää mielessä samanaikaisesti paljon tietoa. Työmuistin rajallisuus tulee jatkuvasti vastaan: Jos lähtee kauppaan ilman ostoslistaa ja ostettavana on paljon tuotteita (siis enemmän kuin tuo 4-7), melko varmasti jokin unohtuu. Kun laittaa ruokaa reseptin mukaan, ohjetta pitää vilkuilla vähän väliä, koska koko reseptiä ei pysty tallettamaan kerralla muistiinsa. Vaikeaselkoista tekstiä lukiessa saman lauseen voi joutua aloittamaan monta kertaa uudestaan, kun lauseen alku on jo unohtunut siinä vaiheessa, kun on päässyt lauseen loppuun. Jos lähtee hakemaan toisesta huoneesta jotakin ja kiinnittää matkalla huomionsa johonkin toiseen asiaan ("ai niin, nuo pyykithän pitäisi levittää kuivumaan"), uusi havainto pyyhkäisee alkuperäisen asian mielestä ja unohdamme kokonaan, mitä meidän oikein pitikään tehdä.

"Valitsen kaupan heviosastolla yleensä maksimissaan kaksi tuotetta kerralla, minkä jälkeen kiikutan pussit vaa'alle punnittavaksi. Viime viikolla en kuitenkaan jostain syystä jaksanut kävellä vaa'alle jo kahden tuotteen jälkeen, vaan pussitin vielä kolmannenkin tuotteen, mikä tarkoitti sitä, että minun täytyi muistaa vaa'alle asti kolmen eri tuotteen kaksinumeroiset punnituskoodit. Toistelin koko ajan vaa'alle kävellessäni näitä numeroita mielessäni, koska pelkäsin, että ne unohtuisivat, ja joutuisin käymään katsomassa numerot uudestaan. Oikein tunsin, kuinka pinnistelin työmuistini äärirajoilla: jos mikä tahansa - kännykän pirinä, naapurin tutut kasvot, auenneet kengännauhat - olisi vienyt huomioni pois noista kolmesta koodista, olisin unohtanut ne välittömästi."

Työmuisti on erittäin altis häiriötekijöille. Koska lyhytaikainen muistaminen perustuu usein sisäiseen puheeseen (asioita kertaillaan mielessä "ääneen"), jokin ulkoinen häiriö saattaa tyhjentää muistin kerralla. Omalla mielentilalla ja vireydellä on niilläkin vaikutusta työmuistin toimintaan, kuten myös tarkkaavaisuudella: jos asiaan ei jaksa keskittyä, ei voi oikein pitää mielessäkään mitään.

Pitkäkestoisella säilömuistilla ei sen sijaan ole aika- eikä kapasiteettirajoja, vaan siellä voi olla tallessa rajaton määrä asioita vuosikymmenien takaa. Siellä on esimerkiksi sellainen tieto, että Tukholma on Ruotsin pääkaupunki, että Petteri Punakuono on poro ja että minulla oli kuudennella luokalla vihreä villapaita.

Ihmisten työmuistissa voi olla hyvinkin paljon eroja. Joidenkin työmuistikapasiteetti on suurempi kuin toisten, joten he pystyvät pitämään samanaikaisesti mielessään enemmän asioita. Ihmiset, joilla on hyvä työmuisti, näyttäisivät olevan myös nopeampia oppimaan, taitavampia ratkaisemaan ongelmia ja ymmärtämään luettua. Jotkut osaavat myös hyödyntää työmuistiaan tehokkaammin kuin muut: on olemassa esimerkiksi niin sanottuja supermuistajia, jotka pystyvät muistamaan jopa 80 eri tietoyksikköä samalla kertaa. Heidän kohdallaan on tavallisesti kyse kuitenkin siitä, että he osaavat järjestää tietoa mielessään taitavammin ja muuttaa tiedon itselleen merkityksellisiksi yksiköiksi, jolloin tieto jää mieleen paremmin. Muistettavat numerosarjat voidaan muuttaa vaikkapa läheisten syntymäpäiviksi, vuosiksi tai muiksi tutuiksi luvuiksi.

"Hankin jokin aika sitten kirjastokortin yliopiston kirjastoihin. Jos haluaa uusia lainojaan ja tehdä varauksia netin kautta, kirjaston tietokantaan pitää syöttää kirjastokortin numero. Kortti on minulla lompakossa, joten minun piti aina numeroa tarvitessani lähteä kaivamaan kortti lompakosta, koska en kaikista yrityksistäni huolimatta pystynyt mitenkään painamaan mieleeni lainauskortin numerosarjaa, vaikka siinä ei ole kuin kymmenen numeroa. Numerosarja kun on sellainen, että en saa muokattua siitä mitenkään sellaista kokonaisuutta, jonka muistaisin helposti. Lopulta annoinkin periksi ja kiinnitin kortin numeron teipillä kiinni läppäriini, ettei aina tarvitse käydä kaivamassa korttia esiin."

Syytä ihmisten työmuistin eroavaisuuksiin ei kuitenkaan tiedetä. Kyse voi olla geeneistä, lapsuuden kasvuympäristöstä tai koulutuksesta.Huonolla työmuistilla on todettu olevan yhteyksiä muun muassa oppimisvaikeuksiin, esimerkiksi lukihäiriöihin, ADHD-tarkkaavaisuushäiriöön ja Aspergerin oireyhtymään. Huono työmuisti voi vaikuttaa koulumenestykseen, älykkyyteen ja elämänlaatuun yleensäkin. Mielenkiintoista on myös se, että tyttöjen työmuisti näyttäisi aiemmin kuin poikien työmuisti, joten tyttöjen tavallisesti paremman koulumenestyksen voisi ehkä selittää osin työmuistillakin.

Työmuistiaan voi parantaa muistia kuormittavilla toiminnoilla, kuten pelaamalla muistipeliä, ratkaisemalla sudokuja ja tekemällä ristikoita. Shakinpeluun on sanottu myös olevan erinomaista jumppaa työmuistille, koska pelaaja joutuu analysoimaan mielessään erilaisia siirtovaihtoehtoja ja pitämään samalla muutkin vaihtoehdot työmuistissaan. Lukeminen on sekin hyvää harjoitusta aivoille, etenkin jos teksti on vaikeaa.

Lisää luettavaa työmuistista
Tieteen Kuvalehti - Miten muisti toimii?
Tieteen Kuvalehti - Kertaus tekee muistosta pysyvän
Tiede.fi - Työmuisti tekee terävän
Turun Sanomat - Työmuisti kuntoon treenaamalla

(Kuvat: ElementsForHealth, WEC11, LearningWorksForKids ja BrainConnection.)

Tee itsesi iloiseksi

Olen lueskellut Ajatus-nimistä kirjaa, joka pitää sisällään erilaisia vinkkejä aivojen tehokkaaseen hyödyntämiseen. Törmäsin kirjassa helppoon vinkkiin, miten saa itsensä nopeasti iloiseksi: mieliala kohoaa välittömästi, kun katselee hymyileviä ihmisiä.

(Postauksen kuvat ovat Suomi-Ghana -seuran juhlista kulttuurikeskus Caisasta syyskuun alusta. Ghanalaisten tanssiesitys oli aivan uskomattoman energinen ja hyväntuulinen, ja tanssijoista paistoi ilo ja tanssimisen riemu kilometrien päähän. Heitä katsellessani huomasin itsekin äkkiä hymyileväni korvasta korvaan.)

Kasvojen ilmeet, kuten hymy, eivät ole pelkkiä signaaleja muille ihmisille, vaan niiden takana on oikea tunne. Iloinen ihminen tuntee iloa, joten hän hymyilee; vihainen ihminen taas ilmaisee tunteensa kurtistelemalla kulmiaan. Erikoista ilmeissä on niiden tarttuvuus: jäljittelemme muiden ihmisten ilmeitä automaattisesti ja tahtomattamme, jopa televisiota katsellessamme. Ilmeiden jäljittely auttaa meitä eläytymään muiden ihmisten tunteisiin.

Omasta mielestäni kaikki eivät kuitenkaan matki muiden ilmeitä yhtä paljon. On ihmisiä, jotka reagoivat hyvinkin voimakkaasti toisten ilmeisiin, mutta on myös ihmisiä, joiden naama näyttää pysyvän peruslukemilla, vaikka toisen kasvoilta näkyisi mitä. Olenkin miettinyt, mistä moiset erot mahtavat johtua. Voisikohan matkimisherkkyys liittyä tunteiden ilmaisemiseen ja niiden näyttämiseen yleensäkin? Ehkä muiden ihmisten ilmeitä helpommin matkivat ihmiset ovat sellaisia, jotka itsekin näyttävät omat tunteensa avoimemmin. Ehkä matkimisherkkyys liittyy myös jollakin tapaa empatiakykyyn.

Sen lisäksi, että tunne synnyttää kasvoillemme ilmeen, reaktioyhtälö toimii myös toisinpäin: ottamamme ilme käynnistää aivoissamme ilmettä vastaavan tunteen ja synnyttää meissä siis aidon tunnereaktion. Vaikka siis hymyilisimmekin vain siksi, että näemme, kun joku toinen hymyilee, mekin alamme tuntea - oman hymyilymme ansiosta - itsemme iloisiksi.

Ihmisen perustunteet ovat luonteeltaan primitiivisiä, joten ne myös syntyvät automaattisesti, ilman että meidän tarvitsee mitenkään tehdä työtä niiden eteen. Voimme toki yrittää pyrkiä iloisuuteen myös järkikeinoin, esimerkiksi miettimällä kaikkia niitä asioita, jotka tekevät meidät iloisiksi ja onnellisiksi, mutta prosessi on hidas eikä välttämättä edes toimi. Itseäni esimerkiksi alkaa ärsyttää vain enemmän, jos yritän saada itseni hyvälle tuulelle järjen avulla, "pakkokeinoin", esimerkiksi listaamalla elämäni iloisia asioita. Sen sijaan hymyilevien, nauravien ja iloisten ihmisten katselu saa hyvälle tuulelle ihan huomaamatta, ilman että sen eteen tarvitsee edes tehdä mitään. Ehkä siksi iloisten ihmisten seuraan hakeudutaankin mieluummin kuin ärripurrien, jotka saavat harmituksen tarttumaan meihinkin ja jotka tuntuvat imevän meistä kaiken energian. Iloiset ihmiset saavat meidätkin hyvälle tuulelle!

Huomenna maanantaina vietetään muuten vuosittaista Maailman mielenterveyspäivää, nyt jo kahdennenkymmenennen kerran.
Iloista mieltä! :-)

Elämän unelmia

Ellei meillä ole unelmia, niiden ei ole koskaan mahdollista toteutua.

- Kiinalainen sananlasku -

Törmäsin Times of Indian nettisivuilla artikkeliin Dreams and beyond, joka hätkähdytti ja pisti miettimään. Artikkelin mukaan meidän kaikkien elämä on täynnä unelmia, olivat ne sitten unelmia hyvästä terveydestä, rakkaudesta, uudesta kodista, sopivasta työpaikasta, lomasta, laihtumisesta tai rikastumisesta. Unelmat seuraavat meitä läpi elämän; ne vain muuttavat matkan varrella muotoaan. Lapsena unelmoimme eri asioista kuin aikuisena, mutta unelmat ovat ja pysyvät. Unelmointi on hyvä asia, koska ilman unelmia elämämme on tylsää ja kuollutta.

Kauhistuin. Mutta eihän minulla ole unelmia! Ei minkäänlaisia! Toki toivon elämältä monia asioita, niitä samoja, joita varmaan kaikki muutkin: terveyttä itselle ja läheisille, rakkautta, iloa, taloudellista turvaa. Mutta en mitenkään aktiivisesti unelmoi näistä asioista, ja harvemmin edes tulen ajatelleeksi niitä. Ne ovat varmaan vähän niin kuin elämän itsestäänselvyyksiä, joiden arvon tajuaa vasta sitten, kun ne menettää.

Hämmennyin. Miksi minulla ei ole unelmia? Olenko realisti, joka ei halua unelmoida siksi, koska unelmat eivät toteudu kumminkaan. Vai enkö vain uskalla unelmoida: unelmathan saattaisivat vieraannuttaa todellisuudesta ihan kokonaan. Vai onko minulla muka kaikki, mitä elämältäni voin kaivata, eikä minulla ole enää mitään unelmoitavaa jäljellä? Vai onko minulla sittenkin unelmia, mutta en vain tunnista niitä tai tunnusta niiden olemassaoloa, koska eihän järkevän aikuisen kuulu unelmoida?

Lapsena ja nuorena unelmoin paljonkin. Tuli unelmoitua sellaisistakin järjettömyyksistä, että Ritari Ässä tai Michael Jackson rakastuisi minuun ja hakisi tämän ihanan suomalaistytön omakseen. (Ja paloauto oli väriltään...punainen...) Oli minulla "järkevämpiäkin" unelmia: halusin esimerkiksi tulla Suomen presidentiksi, päästä astronautiksi ja omistaa Ford Scorpion.

Missä vaiheessa ja miksi unelmointi loppui, sitä en tiedä. Osa unelmista tallautui luultavasti muun elämän alle: ei muka ollut enää aikaa unelmoida. Osa unelmista kariutui siinä vaiheessa, kun joutui tunnustamaan omat rajansa: kaikki ei vain yksinkertaisesti ole minulle mahdollista. En voisi koskaan ruveta esimerkiksi astronautiksi, koska kärsin ahtaan paikan kammosta, enkä pyrkiä Suomen presidentiksi, koska minua ei kiinnosta politiikka (varsin huomattava rajoite presidenttiydelle, haha!). Muutenkaan elämän realiteetteja ei voi aikuisena noin vain sivuuttaa: kuinka voisin unelmoida esimerkiksi loma-asunnosta jossakin Välimeren rannalla, kun asuntolainaa on kotimaassakin maksamatta vielä vaikka kuinka paljon?

Aikuisena unelmointi tyssää useimmiten siihen, että ruvetaan järkeilemään ja pohtimaan sitä, millä keinoilla unelmat voisi saavuttaa. Unelmien toteutumisen tiellä nähdään kaikenlaisia esteitä ja vaikeuksia, ja unelmista kiinni pitäminen alkaa tuntua vaikealta: on harmillista haaveilla sellaisesta, jonka toteutumisen toteaa alun perinkin mahdottomaksi. Pitäisi vain uskaltaa unelmoida, vaikka järki kuinka yrittäisi heittää kapuloita rattaisiin. Pitäisi palata lapsuuteen ja lapsen kykyyn osata keskittyä itse unelmaan, siihen ilon tunteeseen, jota pelkkä unelmointi antaa. Ehkä elämästäkin tulisi aivan uudenlainen seikkailu, jos antaisi itselleen luvan leijua joskus pilvissä. Ehkä joku unelmista saattaisi toteutuakin!

Minäkin haluaisin oppia taas unelmoidaan, mutta ensin pitäisi tietää, mistä haluaisin unelmoida ja millaista olisi minun unelmaelämäni. Kuulostaa naurettavalta, mutta juuri sitä minä en tiedä. Onneksi on olemassa viisaita ihmisiä, kuten kouluttaja ja konsultti Kristiina Harju, joka on auttanut tuhansia ihmisiä löytämään unelmansa ja toteuttamaan ne. Hän antaa hyviä neuvoja kaikille unelmattomuuden suossa tarppoville:

Omaan unelmaan pääsee kiinni, kun rauhoittuu miettimään, millaista on hyvä elämä: millaisessa työssä, ihmissuhteissa ja oloissa olisi onnellinen.

Unelmat pulpahtavat mieleen, kun rauhoitumme ja annamme aivojen eri osien tehdä yhteistyötä ja tuottaa tietoisuuteen erilaisia oivalluksia tai näkymiä.

Unelman tajuaminen voi kuitenkin viedä aikaa. Kun Kristiina Harjua aikoinaan alkoi askarruttaa, millaisessa elämässä hän olisi onnellinen, häneltä kesti kahdeksan kuukautta, ennen kuin vastauksia alkoi pulpahdella. Hän kysyi itseltään joka päivä saman kysymyksen. Kun vastauksia ei kuulunut, hän ajatteli rennosti ottavansa seuraavana päivänä uuden sisäpuhelun.

Kuulostaa helpolta - ja samalla aivan kauhean vaikealta. Pelottavaakin tällainen oman elämänsä tonkiminen on. Harjukin toteaa: "unelmat voivat myös pelottaa ja paljastaa jotain sellaista, mikä on pielessä."

Ehkä unelmattomuus onkin jonkinlainen keino tuudittautua siihen uskoon, että omassa elämässä kaikki on täydellisen hyvin. On kauhean vaarallista ja pelottavaa ruveta haaveilemaan uusista asioista, koska se paljastaa oman elämän epäkohdat ja puutokset. Ihmiset, jotka uskaltavat unelmoida, ovatkin itse asiassa harvinaisen rohkeita ihmisiä. Meitä muita lohduttavat Harjun sanat: "unelmoida voi myös siitä, että se hyvä, mikä on, pysyisi".

Kuvat: free-extras.com ja leeheiss.com