Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


maanantai 10. elokuuta 2015

Katastrofia odotellessa

Itä-Suomi -matkailut ovat jääneet tämän kesän osalta hyvin vähiin, joten kun ukkeli oli viikonlopun Pärnussa, päätin lähteä käväisemään vanhempieni luona. Kun maantie alkaa näyttää autiolta ja taivas peittyä uhkaavien pilvien taakse, aletaan saapua perille.



Olen koko kesän yrittänyt etsiä neliapilaa, tuloksetta. Yleensä löydän neliapiloita todella helposti, mutta tämä kesä on ollut neliapiloiden kannalta surkea. Viikonloppuna kuitenkin bongasin minuutin sisällä kaksi neliapilaa, ja sitten vielä myöhemmin yhden. Eikä se siihen jäänyt: löysin seuraavaksi nimittäin viisiapilan!

Neliapila ja viisiapila.
En ole koskaan aiemmin viisiapilaa löytänyt, joten meinasin revetä liitoksistani. Mikä onnenkantamoinen! Neliapilat eivät tuntuneet viisiapilan jälkeen enää miltään, ja vitsailinkin, että seuraavaksi pitää varmaan sitten löytää kuusiapila.

Ja mikä sitten hetken päästä silmiini osuikaan.



Tämä taitaa olla jonkinlainen mutaatio (kaksi yhteenkasvanutta kolmiapilaa?), mutta minusta tuo on ihan selvä kuusiapila. Kyllä minulle nyt varmasti melkoinen onni koittaisi, kun olin löytänyt neliapiloiden lisäksi viisi- ja kuusiapilankin!

Pian apilajahdin jälkeen lähdimme äitini kanssa mustikkametsään. Äiti tiesi jonkin hyvän mustikkapaikan läheisen mäen rinteessä, joten suunnistimme paikalle peräkanaa, ryteikköjä ja risukkoja uhmaten. Mäki oli aika jyrkkä ja maasto arvaamattoman oloista, ja sanoinkin äidille, että hänen ei pitäisi tulla yksinään tällaisiin paikkoihin; äiti voisi kompastua ja lentää mäkeä alas. Äiti ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun hänen jalkansa lipesi, ja äiti syöksyi mäkeä alas pää edellä, suoraan vatsalleen. Syöksy oli hurjan näköinen, ja minä olin varma, että nyt oli käynyt pahemminkin. Onneksi äidillä oli ollut onnea matkassa ja hän selvisi pelkällä säikähdyksellä; selkään oli vain hieman sattunut. Tuommoisessa ilmalennossa voi käydä huonostikin, jos osuu esimerkiksi kantoon tai kiveen. Isälleni kävi viime vuonna juuri niin, että hän lensi (puuta kaataessaan) rinnettä alas ja lopulta kannon päälle. Seurauksena oli neljä murtunutta kylkiluuta ja reikä keuhkopussissa. Ambulanssi kävi katsomassa isää mutta ei huolinut tätä mukaansa, koska "potilas tuli itse ovelle vastaan". Seuraavana päivänä olikin sitten jo kiire hoitoon.

Kun äiti oli istunut ja rauhoittunut mättäällä jonkin aikaa, saatoimme alkaa kerätä marjoja. Mustikoita oli ihan kivasti, ja marjat olivat isoja, joten niitä oli kiva poimia. Kun olimme parin tunnin päästä lähdössä pois, huomasin, että aurinkolasini olivat kadonneet. Kiertelin pitkään niillä paikoilla, joilla olin muistaakseni marjoja poiminut, mutta laseja ei löytynyt, vaikka kuinka sinnikkäästi etsin.

Rupesinkin miettimään, että jospa vain neliapilat tuottavat onnea ja useampilehtiset apilat epäonnea? Mikähän kauhea katastrofi tässä on vielä edessä?

Tuli myös treenailtua talon tapaan, eli niillä välineillä, joita talosta löytyi. Ensin oli vuorossa vajaan viiden kilometrin rivakka soutu.


Tuuli oli paikoitellen aika navakkaa (ei tuossa kuvauspaikalla kylläkään), ja aallot suurehkoja, ja tuli taas mieleeni, että kyllä kuntosalilaitteilla soutaminen on helppoa oikeaan veneeseen verrattuna. Kaiken lisäksi soutelen oikealla veneellä sen verran harvoin, että unohdan aina jotakin matkasta. Tällä kertaa muistin käsineet (ilman hanskoja saa käsiinsä komeat rakkulat) mutta unohdin pehmusteen takapuolen alta. Voi voi.

Soutamisen jälkeen oli vuorossa hulavanteilua oikein pitkän kaavan mukaan, ja lopuksi vielä porraskävelyä. Olin meinannut tehdä ensin jotain ihan muuta, mutta kun näin maassa houkuttelevan näköisiä tiiliskivipaketteja, keksin, että voisin kanniskella niitä portaita ylös ja alas.


Äiti totesi touhujani katsellessaan, että hulluutta on monenlaista.

Asiantunteva raati on kokoontunut maistelemaan Hyderabadin tuliaiskeksejä.










Näiden viattomien luontokuvien jälkeen onkin hyvä todeta, että en ole tainnut ottaa ötökkäkuvia tänä kesänä juuri ollenkaan. Enkä varsinkaan laittanut niitä blogiini. Nyt pitää sekin virhe korjata, sillä viikonloppuna tuli taas törötettyä kameran kanssa pusikossa. Annan siis ötökkävaroituksen: jos et tykkää ötököitä katsella, niin nyt kannattaa lähteä muualle.




Tämä vaaleanpunainen kasvi (jaloangervo kuulemma) näkyi vetävän puoleensa jos jonkinlaista ötökkää. Ihanteellinen kasvi ötökkäbongarille siis.







 Lempi-inhokkejani eli kirvoja piti tietysti taas myös kuvata.



Nyt tämä toivottelee mukavaa elokuun jatkoa ja palaa takaisin arkeen. Voihan vee.


perjantai 7. elokuuta 2015

Japanilainen isä

Olen käynyt asuntomessuilla viimeksi lapsena, jolloin messuilla oli luonnollisestikin ihan hirvittävän tylsää. Minua on jo monena vuonna kutkuttanut ajatus asuntomessuilla käymisestä - siitäkin huolimatta, että en ole vähänkään kiinnostunut mistään asumiseen liittyvästä, kuten rakentamisesta, sisustamisesta tai remontoimisesta. Toki minäkin asun; en vain halua tehdä sen eteen mitään.

Joskus kuitenkin mieleen pulpahtaa ajatus, että olisihan se kiva asua jossakin hulppeassa lukaalissa, jossa kaikki olisi viimeisen päälle (ja sen takia asuntomessutkin ovat kai kiinnostaneetkin). Seuraavaksi ajattelen kuitenkin aina, että mitähän mekin ukkelin kanssa kaksistaan ylenmääräisellä tilalla oikein tekisimme. Tilan mukana tulisi kaiken lisäksi kaikkea epätoivottuakin, kuten lisää kotitöitä, pihatöitä, puutarhanhoitoa. Tuskin olisin muutenkaan yhtään sen onnellisempi, vaikka asuisin miten täydellisessä talossa tahansa. Siinä saattaisi käydä ennemminkin niin, että huomaisinkin olevani paljon onnettomampi. Miten epätäydellinen ihminen pystyisi elämään täydellisessä talossa, kun ympärillä oleva täydellisyys vain korostaisi omia puutteita? Parempi vain asua vähän suurpiirteisemmin, niin säilyy mielenterveyskin. Smiley

Hulppeita lukaaleja läksin kai siis metsästämään. Löytyisikö messutalojen joukosta talo, joka olisi minulle niin mieluinen, että voisin kuvitella asuvani siellä?

Vaikka lähdin messuille aika spontaanisti, sen verran kuitenkin valmistauduin, että valitsin taloista etukäteen ne, jotka vaikuttivat minusta jollakin tavalla kiinnostavilta (talot löytyvät esimerkiksi täältä). Minulla ei ollut todellakaan aikomusta kiertää kaikkia taloja, koska niin kiinnostunut messuista en sentään ollut. Smiley Paikan päällä totesin, että suunnitelmani oli hyvä: etukäteen valitsemiani taloja oli juuri sen verran (13 kpl), että jaksoin kiertää talot kiinnostuksen suuremmin herpaantumatta.

Etukäteen kaikkein kiinnostavimmalta oli vaikuttanut talo numero 14 eli japanilaisvivahteinen Kontio Harunire. Talon eteisaulassa parveili runsaasti japanilaisia, mikä lupasi hyvää: eikös semmoinen ravintolakin ole suositeltava, jossa on paljon paikallista väestöä?

Peremmälle astuttuani luulin kuitenkin tulleeni väärään paikkaan. Talo näytti nimittäin siltä, että se olisi voinut olla meidän iskän rakentama.



Nämä kuvat voisivat hyvin olla vanhempieni nykyisestä talosta, joka on sekin iskän rakentama. Onko meidän iskä japanilaishenkinen? Vai enkö vain ymmärrä, mitä japanilaishenkisyys tarkoittaa?

Toinen talo, jonka näkemistä odotin innolla, oli Villa Chili. Idea talon värikkäisiin seiniin oli saanut luemma alkunsa chilien väreistä. Idea kuulosti minusta vähän väkisin väännetyltä, joten oli kiva päästä näkemään, miten idea oli käytännössä toteutunut.





Värimaailmaltaan talo muodostikin piristävän poikkeuksen messutalojen keskellä, tai siis ainakin niiden talojen joukossa, joissa minä kävin. Muuta erikoista talossa ei sitten ollutkaan. Ihmiset tuntuivat tykkäävän kovasti talon vahvoista ja selkeistä väreistä: "Nää on kyllä kivat nää värit. Sitten jos me joskus saadaan se oma, niin sitten vaan pensselit käteen." Jäin miettimään, että jos kerran suomalaiset kuitenkin tykkäävät väreistä, niin miksi niin moni kuitenkin suosii valkoista ja hillittyjä värejä (näin olen ainakin ymmärtänyt).

Kolmas talo, jonka näkemistä olin odottanut, oli Casa del Limon, joka oli saanut vaikutteita meksikolaisesta arkkitehtuurista. Täällä - kuten monessa muussakin talossa - parasta oli minusta portaikko.




Muuten talo ei minua mitenkään säväyttänyt.




Minusta alkoi aika pian tuntui siltä, että kun messuilla oli nähnyt yhden talon, oli nähnyt ne kaikki. Kaikki talot olivat minusta enemmän tai vähemmän samanlaisia, vaikka eivät ne tietenkään oikeasti sitä olleet. Minun kokemattomaan silmääni kaikki vain näytti kovin samanlaiselta. Mustia saunoja, samanlaisia vessanpönttöjä, identtisiä kodinhoitohuoneita, avokeittiöitä, pikkuisia makuuhuoneita, minikokoisia vessoja, vaaleita värejä, korkeita olohuoneita, takkoja, puuterasseja, grillejä.
















Totesin jälleen kerran, että pientaloalueella asujaksi minusta ei kyllä olisi. Olen lapsuudessani saanut sitä lajia tarpeekseni, ja sitä ihmettä ei enää tapahdu, että pientaloalueelle muuttaisin. Vaikka koskaan ei kai pitäisi sanoa ei koskaan, niin nyt kumminkin sanon.

Messualueellakin monesta ikkunasta avautui niin ankeat näkymät, että oikein surku tuli. Miten paljon viihtyisämmiltä tilat näyttäisivät, jos talot vain sijaitsisivat toisenlaisen maiseman keskellä.






Sitä mieleistä taloa ei siis minulle löytynyt, ei sinne päinkään. Yksi suurimmista puutteista nykyajan suomalaisissa taloissa on se, että niissä on lähes poikkeuksetta avokeittiö. Jokainen, joka on joskus intialaista ruokaa laittanut tai joka on käynyt sellaisessa kodissa, jossa sitä laitetaan, tietää kyllä, että avokeittiö ei ole ehkä ihan paras vaihtoehto tämmöisessä kodissa. Minun haaveenani olisi isoiso ja valoisa keittiö, jonka saisi sulkea ovella. Kaipaisin suomalaisiin taloihin myös suurempia makuuhuoneita. En ymmärrä, miksi makuuhuoneista pitää aina tehdä niin kamalan pienet. Mitä avarampi makuuhuone, sitä paremmat yöunet, se on minun mielipiteeni.

 Käymäni talot:

14 Kontio Harunire
15 DEKO 192
16 Talo IsoKivi
17 Villa Beauty
21 Profin House
22 LakkaLaine
26 Villa Kapee
29 Villa Chili
31 Casa del Limon
33 Panthera Tigris
35 Urban Villa 1
37 Terca Tiger
41 Tiilerikoti

Vielä ehdit messuille!