Kannattaa aina pitää yöpöydällään jotain hienolta kuulostavaa kirjaa, jos vaikka sattuu kuolemaan nukkuessaan.


keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Hyvän saa pyytämättäkin

Istun nyt junassa matkalla kohti Itä-Suomea. Minun oli tarkoitus matkustaa Itä-Suomeen autolla, mutta auton kanssa ilmeni ongelma, jollaista en olisi kuuna päivänä osannut ennakolta arvata. Olin kyllä miettinyt, että auto ei lähde välttämättä käyntiin, kun se oli seissyt niin pitkän aikaa pakkasessa. En kuitenkaan ehtinyt edes kokeilla auton käynnistämistä, sillä huomasin jo sitä ennen varsin mielenkiintoisen ongelman: auton rengas oli jäätynyt kiinni maahan.

Siinä on ja pysyy.

Näköjään tällainenkin on mahdollista.

Yritin irrottaa rengasta kaatamalla ämpärillä kuumaa vettä renkaan viereen, mutta jäätä oli niin paljon ja se oli niin paksua, ettei jää siitä mihinkään sulanut. Rengas oli menettänyt myös muotoaan ja mennyt aika littanaksi. Vaikka saisin renkaan irtikin, en voisi lähteä ajamaan tuollaisella renkaalla ainakaan pitkää matkaa. Ei siis auttanut muu kuin jättää auto parkkipaikalle ja jäädä odottelemaan kevään tuloa. Sitten kun jää olisi sulanut, katsoisin uudestaan, miltä tilanne näyttää. Jos rengas näyttää siltä, että sillä ei pääse edes rengasliikkeeseen asti, täytyy yrittää vaihtaa vararengas tilalle (oletettavasti meillä on sellainen?). Jos en saa itse vaihdettua rengasta, täytyy varmaan tilata joku Puuha-Pete rassaushommiin. Kai niitä on sellaisiakin palveluja.

Nyt voinkin sitten kertoa kaikille, että Suomessa on niin kylmä, että autotkin jäätyvät maahan kiinni.

Automatka muuttui siis junamatkaksi, mikä ei ollut loppujen lopuksi hullumpi juttu ollenkaan. Minulla sattui nimittäin olemaan täksi päiväksi junalippukin valmiina. Minulla oli tammikuussa ollut tarkoitus mennä Itä-Suomeen junalla, ja olin ostanut jo junalipunkin. Sitten mukavuudenhalu kuitenkin voitti ja menin autolla. Siirsin lipun ajankohtaa ja heitin VR:n miehelle puhelimessa lonkalta jonkin hyvältä kuulostavan päivämäärän, joka oli 28.3. Tämäpä sattuikin sopivasti.

Maisemia Itämeren yltä:


Vuosaari. Etualalla näkyvä punainen laatikko on kauppakeskus Easton Itäkeskuksessa.

Kotimatka Suomeen sujui yleisesti ottaen hyvin, vaikka koneenvaihtoni Frankfurtissa olikin oikea pohjanoteeraus. Sekoilin eri lähtöhallien kanssa pahasti, ja tulin ajelleeksi junalla ja käveltyäni varmasti useamman kilometrin. Onneksi oikea lähtöportti löytyi kuitenkin lopulta.

Miksiköhän mulle tulee tästä kuvasta mieleen ihan iilimato?





Sao Paulon ja Frankfurtin välisellä osuudella kuulin, kun lentoemäntä tiedusteli takanani istuneelta kiinalaisen näköiseltä mieheltä, oliko hän nimeltään Satu Sejase. Kun ilmoitin, että kyseinen henkilö olin minä, lentoemäntä kysyi, oliko minulla syntymäpäivä. Kun selvisi, että synttärit olivat olleet edellispäivänä, lentoemäntä kysyi, haluaisinko syntymäpäiväni kunniaksi samppanjaa tai jotakin. Samppajalasin lisäksi lentoemäntä toi lautasliinaan kirjoittamansa onnittelutervehdyksen. 😀


Tuollainen ele ilahdutti kyllä aivan valtavasti. (Täytyy tosin sanoa, että matkustin business-luokassa. Turistiluokassa matkustavan synttäreitä ei ehkä noteerattaisi mitenkään?)

Tänään on ukkelin siskon syntymäpäivä, ja mietin pitkään, uskaltaisinko laittaa hänelle onnitteluja WhatsAppiin, ettei se yksi mies taas revi pelihousujaan. Lopulta päätin kuitenkin laittaa ihan tavallisen synttärionnittelun, mutta en malttanut olla lisäämättä sulkuihin pahoitteluja huumoriveikolle, kun minulla ei ollut enempää mielikuvitusta. 😆

Nalle kiittää saamastaan myötätunnosta ja istuu tuossa vieressä matkalla tapaamaan parasta kaveriaan Enskaa. Ilmassa on odotuksen tuntua!


Ihmettelin eilen suuresti, kun valoa tuntui riittävän niin pitkälle iltaan. Hämmästyinkin googlettaessani auringonlaskun ajankohtaa Helsingissä: 19.52! Päivä on pidentynyt kyllä hurjasti tammikuun lopun jälkeen.

Pitää vielä kertoa, että kelmutin viimeksi Boliviaan lähtiessäni vessanpönttömme, kun meillähän oli edellisen poissaolon aikana kadonneet vedet pöntöstä, ja huushollissa oli aivan kammottava haju. Sain eräältä lukijalta neuvon laittaa vessanpöntön päälle tiiviisti muovikelmua, ja kokeilin sitä. Täytyy nyt kiittää aivan erinomaisesta neuvosta, sillä tällä kertaa pöntössä oli edelleen vettä, vaikka olin poissa kauemmin kuin edellisellä kerralla, ja hajuakin oli vain ihan vähän. Onneksi on neuvokkaita ja avuliaita lukijoita. 😊

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Ilmojen halki käy lentäjän tie

Tervehdys Santa Cruzin lentokentältä. Istun tässä odottelemassa lentoa Sao Pauloon, joka lähtee noin puolentoista tunnin päästä. Siitä alkaakin sitten taas vuorokauden mittainen matka Suomeen. Pitäkäähän peukkuja, että matka sujuisi tällä kertaa hyvin! Olen kyllä pakannut käsimatkatavarat sitä silmällä pitäen, että joudun viettämään yön Sao Paulossa.

Noin yhdentoista tunnin lento Sao Paulosta Frankfurtiin ei ole oikeasti mitään verrattuna maailman pisimpiin lentoihin. Huvittelimme yhtenä iltana ukkelin kanssa katselemalla videoita, joissa oli listattu muun muassa maailman pisimpiä ja lyhyimpiä lentoja. Ajallisesti mitattuna maailman pisin lento on Los Angelesista Singaporeen, ja se kestää 17 tuntia ja 55 minuuttia. Aikaerojen takia matkustaja saapuu Singaporeen peräti kaksi vuorokautta myöhemmin. Jos taas pisin lento määritellään etäisyyden perusteella, maailman pisin lento on Uuden-Seelannin Aucklandista Dohaan, ja lentomatkaa kertyy yli 9000 mailia.



Lyhin lento puolestaan löytyy Skotlannista, ja se kestää huikeat kaksi minuuttia!



Tunnen jotain ihmeellistä vetoa tällaisia listoja kohtaan, ja jos jotakuta muutakin sattuvat kiinnostamaan vähän omituiset faktat, kannattaa tutustua esimerkiksi Listopedian videoihin. Sieltä löytyy - ainakin minun mielestäni - kaikkea kiinnostavaa.

Miten olisi esimerkiksi 10 hulluinta Airbnb-majoituspaikkaa?



Tai 10 omituisinta myyntiautomaattia?



Tai 10 pelottavinta siltaa?



Lauantai-iltana havahduin, kun tajusin, että Suomessa siirryttäisiin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kesäaikaan. Mitenköhän Boliviassa? Pikainen googletus paljasti, että Boliviassa ei noudateta kesä- ja talviaikoja, vaan täällä eletään ympäri vuoden samassa ajassa. Nyt Suomen ja Bolivian välinen aikaero on siis seitsemän tuntia, kun se ennen oli kuusi tuntia.

Minähän olen jo yhden kesäaikaan siirtymisen tänä vuonna kokenut. Se oli tietenkin juuri silloin, kun sitä olisi kaikkein vähiten kaivannut. Yhdysvalloissa siirrytään kesäaikaan jo maaliskuun toisena sunnuntaina, ja kyseinen sunnuntai oli juuri se päivä, kun meidän piti lähteä kuuden aikaan aamulla ukkelin siskon luota JFK:n lentokentälle. Unet, joista oli ollut muutenkin puutetta, lyhenivät kivasti vielä tunnilla.

Synttäreitäkin tuli juhlittua eilen. Jotkut lopettavat synttäreiden juhlimisen tullessaan johonkin tiettyyn ikään, mutta minä meinaan juhlia synttäreitäni niin kauan kuin henki vain pihisee. Elämässä ei ole koskaan liikaa juhlan aihetta! Toki juhlimistavat ovat näin aikuisena hieman erilaiset kuin joskus viisivuotiaana. Olisikin aika pelottavaa, jos niin ei olisi. Herkut maistuvat kuitenkin aikuisiälläkin.


Kävimme herkuttelemassa suosikkijäätelöpaikassani, josta saa ihan hullunhyviä (ja isoja!) jäätelöannoksia. Söin viimeksi saman annoksen kuin nytkin, ja minusta annos oli edellisellä kerralla isompi kuin nyt. Ovatkohan, ryökäleet, pienentäneet annosten kokoa? Viimeksi teki melkein tiukkaa saada annos kokonaan alas, mutta kyllä se kumminkin lopulta upposi. Kun päivittelin tarjoilijalle annoksen isoa kokoa, tarjoilija totesi, että annos oli ollut suorastaan valtava. Siitä piti melkein jo vetää taas herneet nenään: ei syömäni annos nyt sentään mikään valtava ollut ollut.


Perheen WhatsApp-ryhmässä on tapana toivotella hyvää syntymäpäivää aina kulloinkin synttäreitään viettävälle, ja nyt oli siis minun vuoroni. WhatsApp lauloi siis koko päivän, kun jokainen toivotteli vuorollaan hyvää syntymäpäivää. Äskettäin naitetun miehen vanhemmilta ei kuitenkaan kuulunut mitään, joten ukkeli päätti tiedustella kautta rantain (ilman että sanoi minulle mitään), oltiinko siellä vielä häähumussa.

Tässä huumoriveikon vastaus:


😃.

Bongasin korukaupassa mielenkiintoisen pikkupurnukan, jossa oli pieniä kiviä ja jonka mainostettiin sisältävän pullotettua energiaa. Kiinnostuin asiasta niin, että piti tiedustella myyjältä, mistä oikein oli kyse.


Myyjä kertoi, että jotkut uskovat värien parantavaan voimaan, minkä toki jo tiesinkin. En ollut kuitenkaan tiennyt, että väriterapia (tai kromoterapia) ja kivet voisivat liittyä jotenkin toisiinsa. Koska Bolivian ametisti (ns. Bolivianita) sisältää monia eri sävyjä, Bolivian ametistin uskotaan myös auttavan monenlaisiin vaivoihin. Sen sanotaan muun muassa lisäävän älykkyyttä, rohkeutta, itsearvostusta ja luovuutta sekä vähentävän ahdistusta, pelkoa ja aggressiivisuutta. Koska mikään noista ominaisuuksista ei olisi pahitteeksi, meinaan tehdä pullosta onnenamuletin, jota pidän kaulassa aina. Ensin pitää vain löytää sopiva ketju.

Nyt pitää ehkä lähteä tutkiskelemaan, löytäisinkö jotakin syötävää. Nallella oli muuten taas tuskaiset paikat lentoaseman huumetarkastuksessa, kun vieras setä puristeli nallea varsin kovakouraisesti. Tämä on jo toinen kerta, kun nalle joutuu Santa Cruzin kentällä erityissyynniin. Viime kerralla setä oli sentään vähän hellempi, kun hän vain vähän likisteli nallea itseään vasten.

Jokohan ne pakkaset ovat siellä Suomessa ohitse, vai vieläkö ne jatkuvat? Täytyykin katsoa säätiedotusta, kerkeänkö minäkin vielä "nauttimaan" oikein kunnon talvesta.

Heipat!

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Merta lähempänä kalassa

Olen ollut aina vähän sellainen tyyppi, etten ole kokenut museoita, monumentteja, kirkkoja ja sen sellaisia kiinnostaviksi käyntipaikoiksi ulkomailla. Toki niissäkin tulee joskus käytyä, mutta visiitit jäävät yleensä aika lyhyiksi. Minusta on paljon kiinnostavampaa kuljeskella kujilla ja tarkkailla ns. tavallista elämää. Tässä tulisikin sekalainen kokoelma kuvia, jotka on otettu tässä lähikulmilla. 

Aloittakaamme roskahuollosta, koska roskahuolto on ilmeisen tärkeä osa elämää kaikkialla maailmassa. Boliviassa (ja ainakin myös Meksikossa) roskapussit tuodaan talojen edessä oleviin roskakoreihin, jotka on korotettu maasta ilmeisesti sen takia, etteivät eläimet pääsisi levittelemään roskia.


Onkohan kori ollut liian pieni, kun roskat ovat maassa?

Umpinainen malli.
Mitään kierrätystä täällä ei ilmeisestikään tunneta, vaan samaan roskakoriin laitetaan kaikki elektroniikkaromusta alkaen.


Olen kyllä nähnyt erityyppisille jätteille tarkoitettuja pönttöjä, mutta ne tuntuvat olevan aika harvassa.

Roskiksista tuli mieleeni, että Amerikassa roskapöntöt tuodaan tiettyinä roskienkeruupäivinä talojen eteen, josta roskat käydään noukkimassa. Kun olimme ukkelin siskolla, lähdin yhtenä tällaisena roskienkeruupäivänä hakemaan ukkelin veljeä rautatieasemalta. Autoa luiskalta peruuttaessani ihmettelin, mikä auton takana oikein kolisi, ja roskapönttöhän se siellä oli. Olin ajanut naapurin roskapöntön kumoon. Onneksi pönttö oli tyhjä! Kävin nostamassa pöntön pystyyn, mutta kun palasimme asemalta, veli ihmetteli, miksi naapurin roskapönttö oli ylösalaisin. Olin nostanut pöntön hätäpäissäni väärinpäin pystyyn! Hirveän naurun saattelemana piti käydä kääntämässä pönttö. Toivon vain, ettei naapuri nähnyt tapahtumia ikkunastaan.

Asutusalueiden kujilla on minusta hauska kävellä, sillä liikennettä on vähän, ja kadut ovat usein aika viihtyisän oloisia. 



Puut tuovat mukavasti varjoa.
Kas meidän talohan se siellä. Erottuu melko kauas.
Herkkusienipuu.
Miehiä töissä.


Hedelmä- ja vihannesmyyjät saattavat pystyttää myymälänsä minne tahansa. Olen nähnyt hedelmämyyjän myyvän tuotteitaan keskellä liikenneympyrääkin. Se aiheuttaakin asiakkaalle jo pieniä haasteita, kun pitäisi päästä vilkkaan liikenneympyrän läpi myyjän luokse.

En koskaan muista tämän punakukkaisen puun nimeä. Kaunis se on joka tapauksessa.



Kolmikulmaista apilaa?
Eläimiin törmää täällä kummallisiltakin tuntuvissa paikoissa. Esimerkiksi ihan tuossa kehätien vieressä liikuskelee lähes päivittäin lauma lehmiä lehmipaimenen kanssa. En oikein ymmärrä, mitä syötävää lehmät kovin köyhältä näyttävästä maasta löytävät, mutta ilmeisesti jotain kumminkin.

Tämä kana nokki vesimelonia mutta lähti harmillisesti kävelemään juuri kun sain kamerani esiin.

 Rikkaimpien talot on ympäröity muurein.


Joidenkin talojen ja virallisten rakennusten, kuten suurlähetystöjen, edessä on vartijan koppi, jossa istuu vartija tarkkailemassa, että mitään poikkeavaa ei tapahdu.


Myös kerrostalojen alakerrassa on usein 24/7 -vartiointi, eivätkä vieraat pääse kävelemään sisälle noin vain. Ensin pitää selittää vartijalle, ketä on menossa tapaamaan, ja näyttää passi tai muu henkilötodistus. Meidänkin talon alakerrassa istuu aina yksi tai kaksi vartijaa, jotka avaavat oven sisään- ja ulosmennessä. Tämmöinen kyttääminen ärsyttää minua niin, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Ymmärrän toki, että vartiointi on (ehkä) tarpeen, mutta minä haluaisin mennä ja tulla ihan vapaasti.

Paikallinen Kaisa Liski liikenteessä, eli kiinteistövälittäjän auto.




Kivenheiton päässä sijaitsee tämä kuvassa oleva hotelli, jossa tapahtuu kuuleman mukaan kummia. Poliisit (tai "poliisit") saattavat esimerkiksi tulla keskellä yötä hotellivieraan huoneeseen ja vaatia nähdä vieraan passin. Jos vieraalta löytyy käteistä, lompakkokin saattaa keventyä huomattavasti ratsian seurauksena.

Mainittakoon tässä yhteydessä muuten vielä, että minulla ei ole edelleenkään ollut minkäänlaisia huonoja kokemuksia paikallisesta poliisista. Epäilenkin, että poliisien suhtautuminen ulkomaalaisiin vaihtelee sen mukaan, onko ulkomaalainen mies vai nainen. Olin aiemmin tällä viikolla poliisiasemallakin (Interpol-haastattelussa, liittyi viisumiasioihin), ja myös siellä poliisit tuntuivat varsin ystävällisiltä. Toki minulla on saattanut olla onneakin matkassa. Aikaa poliisiasemalla tosin kului, sillä sattui olemaan bolivialainen isänpäivä, eivätkä isät viitsi ilmeisesti tulla isänpäivänä kovin aikaisin töihin, vaikka isät olisivat jepareitakin.

Paikallinen terveysasema.


Diabeetikon hoidon peruspilarit: ruokavalio, liikunta ja omaseuranta.
Diabeetikon jalat.
 
Erilaiset kaupunkipuistot kuuluvat täkäläiseen elämään varsin kiinteästi. Tässä lähellä on yksi varsin suuri urbaani kaupunkipuisto, jossa on hyvät leikkipaikat lapsille, koriskenttiä, vessat, erilaisia pelipaikkoja sekä tietysti myös grillauspaikat, kun Boliviassa ollaan. Pitäähän sitä lihaa saada grillata kaupunkipuistossakin.


Yksi pienempi (ja vähän vihreämpi) puisto.
Tämän talon ympäristö on sellaista toimistoaluetta, jossa ei ole iltaisin ja viikonloppuisin juuri mitään elämää.  Siinä on tietysti puolensa ja puolensa. Kuitenkin jos saisin valita, niin valitsisin asuinpaikakseni ehkä ihan keskustan jostakin sieltä Plazan läheltä. Niin voisin istuskella Plazalla vaikka joka ilta ja katsella ihmisiä! Toisaalta taas kaupungin keskustassa ei olisi sellaista uima-allasta kuin tässä talossa on, ja saattaisivathan ne keskustan samat ympyrätkin alkaa pidemmän päälle ahdistaa.

Ei ruuhkaa.

Yksi ruma virastotalo.
Jonkinlaista ympäristötaidetta?


Liikkuva kolttukauppa.

Eipä tässä muuta kuin mukavaa viikonloppua itse kullekin! Minä laitan täältä roppakaupallisen lämpöä tulemaan ainakin sinne Suomeen ja muuallekin, missä tarvetta on. Tuultakin saisitte kaupan päälle, mutta ette taida huolia? 😆


keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Mitä kuuluu, Marja-Leena?

Kesä on ohi Santa Cruzissa, ja ilmat ovat hieman viilenneet. Kun päivälämpötilat alkoivat ennen kolmosella, nyt ne alkavat kakkosella. Kolmenkymmenen pinnassa ollaan silti yhä edelleenkin, ja ilma voi olla välillä hyvinkin hiostava. Välillä taas ilma tuntuu jo melkein viileältä. Tänä aamuna ensimmäisen kerran melkein paleli hihattomassa topissa.

Intouduin taannoin eräänä kuumana päivänä kokeilemaan vihdoinkin maissimehua eli somoa. Hiki lensi kävellessä, joten kylmä mehu tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kauppa kävi somo-kärryllä, joten arvelin kyseisen apajan olevan hyvä.

Meikäläinen sopi oikein hyvin tähän lippalakkipäisten herrojen joukkoon.

Maissimehu kuulosti hieman epäilyttävältä, mutta ihan hyvää se kuitenkin oli. Mukin pohjassa olevat sattumat eivät tosin oikein houkutelleet.

Valkoisia maissinjyviä.


Maissi on yksi niistä asioista, joita olen kovasti yrittänyt opetella syömään täällä Boliviassa, onhan maissi niin tavattoman yleinen vihannes täällä. Menestys on ollut kuitenkin kovin heikkoa. Maissi menee reippaasti alas ainoastaan kokonaisena grillattuna (jos mausteet ovat hyvät), mutta ruoassa en maissista pidä. Toinen erittäin yleinen bolivialainen ruoka-aine, jota olen yrittänyt opetella syömään, on kvinoa. Kvinoan kanssa menestys on ollut vieläkin huonompi, ja lopulta luovutin. Kvinoa ei vain ole minun juttuni.



Kuvassa on tyypillisiä alkupaloja paikallisen grilliravintolan salaattibuffasta. Tässä vaiheessa on näköjään vielä yritys päällä, kun lautasella on maissia ja kvinoaakin. Kieli tuli lautaselle vahingossa, kun en tajunnut kieltä ottaessani, mikä lihapala oli kyseessä. Maistoin kieltä, mutta syömättähän sekin jäi. En taida olla kielinaisiakaan. 😆 Olen aina pitänyt itseäni kaikkiruokaisena ihmisenä, joka ei nirsoile, mutta Bolivia on tuonut kiusallisella tavalla ilmi, etten taidakaan olla niin kaikkiruokainen kuin olin kuvitellut.

Viime viikolla piti käydä ottamassa passikuvia, ja olin saanut sellaisen määräyksen, että kuvissa pitäisi olla punainen tausta. Meinasi jo lähteä stressikäyrät nousuun, kun mietin, mistä löytäisin sellaisen valokuvaamon, jossa saisi kuvaan punaisen taustan. Sitten keksin, että maahanmuuttoviraston läheltä saattaisi löytyä sopiva valokuvaamo, kun sieltä saa kaikkea muutakin tämäntyyppistä sälää.

Viraston vierestä löytyikin valokuvaamo, ja hyvin pian selvisi, ettei punainen taustakaan olisi mikään ongelma! 

Kokoelma erivärisiä taustarättejä. Punainenkin siellä näyttää olevan.
Ei muuta kuin oikea väri esiin ja sitten jakkaralle poseeraamaan.
Kirjoittelin aiemmin aikomuksestamme ostaa uusi matkalaukku. Meidän oli ollut tarkoitus ostaa laukku Amerikasta, mutta ukkelin siskon asuinpaikan lähellä ei ollut laukkukauppoja, eikä meillä ollut oikein aikaakaan. Ongelma ratkesi kuitenkin - ainakin tilapäisesti - sillä, että sisko antoi meille kaksi omaa vanhaa matkalaukkuaan. Heillä on kuulemma matkalaukkuja yllin kyllin, ja kaksi joutaisi hyvin meille. Laukut olivat kevyitä kangaslaukkuja (nelipyöräisiä), joten laukut olivat erityisesti minun mieleeni.

Yhdestä laukustamme löytyi Boliviaan päästyämme tämmöinen.


Yksi laukuistamme oli siis tutkittu Amerikassa, ja laukun sisään oli jätetty ilmoitus siitä, että laukku oli tarkastettu. Kun pohdimme aikaisemman laukkupostaukseni kommenttiosiossa sitä, kannattaako matkalaukkua lukita vai ei, niin tässäpä siihenkin vastaus:

Lukitut laukut siis todellakin murretaan auki, joten kannattaa ehkä miettiä kahteen kertaan, ennen kuin lukitsee laukun.

Lukijalta tuli semmoinen toive, että alkaisin laittaa kuvia myös Instagramiin. Nyt olenkin päättänyt kokeilla Instagramia ja katsoa, miten homma lähtee sujumaan. Jos minusta tuntuu, että instailu ei ole minun juttuni, niin sitten lopetan.

Minulla on ollut Instagram-tili jo hyvän aikaa, mutta en ole koskaan innostunut käyttämään sitä. Tai ehkä ei ole kyse innostuksestakaan, vaan olen ollut vain laiska tutustumaan uuteen asiaan, tai sitten taustalla on ollut pelkoja tai ennakkoluuloja. Tykkään ottaa kuvia kameralla, ja kuvaan kännykällä vain silloin, jos minulla ei ole kameraa mukana tai jos en kehtaa jostain syystä kaivaa kameraa esiin. Kuvien siirtäminen kameralta kännykän kautta Instagramiin on tuntunut aivan liian työläältä ajatukselta. Nyt löysin kuitenkin ohjelman nimeltä Planoly, jonka kautta kuvat voi ilmeisesti siirtää suoraan tietokoneelta Instagramiin. (Onko kenelläkään kokemuksia Planolysta?) Luultavasti kuitenkin lisään kännykkäkuvien ottamistakin.

Olen pelännyt sitäkin, että Instagram vie minut niin tyystin mukanaan, etten viitsikään kirjoitella enää blogiin. Sellaista en kuitenkaan haluaisi, koska bloggaaminen on ollut minulle niin kiva ja tärkeä harrastus jo vuosikaudet. Meikäläisen runosuonikin tuppaa pulppuamaan sen verran, että on pakko päästä lätisemään jossakin. Olen pelännyt myös ehkä sitä, että minusta tulee joku hirveä Insta-addikti, jonka ensimmäinen ajatus aina ja kaikkialla on, että tästä ja tästä pitää ottaa kuva ja laittaa se Instaan. En todellakaan haluaisi joutua somen orjaksi.


Toisaalta Instagram myös houkuttelee, sillä Instagram olisi ikään kuin mukana joka hetkessä. Blogipostaukseni tulevat joskus päivien viiveellä, ja postauksista tulee usein myös mammuttimaisen pitkiä, kun pitää saada paljon asiaa samaan läjään. Minua houkuttelee kovasti ajatus, että voisin ikuistaa elämästäni lyhyitä hetkiä ihan reaaliajassa. Se tuntuisi minusta tosi kivalta ajatukselta, vaikkei se ketään muuta kiinnostaisikaan.

En tosin tiedä yhtään, millaisia kuvia Instagramiin pitäisi laittaa, joten voi olla, että laitan Instagramiin ihan vääränlaisia kuvia ja teen kaikki muutkin mahdolliset virheet. Mutta ehkä se ei ole niin vakavaa? Tililläni ei ole vielä juuri mitään, mutta toivottavasti lisää kuvia tulee pian. Jos sinä olet Instagramissa, niin vinkkaahan minulle, miten sinut löytää. Olisi kiva löytää seurattavaa! Minut löytää Instagramista tunnuksella satu3857.

Loppuun vielä pari kuriositeettia tämän talon parkkihallista.



Koska parkkipaikkoja ei ole liiaksi ja monella on useampi auto, autoja täytyy pysäköidä kahteen kerrokseen. Sitä varten monessa parkkiruudussa on tällaiset nosturit: ensin pysäköidään yksi auto tällaisen lavan päälle, sitten nostetaan lava ylös, ja kappas vaan - parkkiruutuun mahtuu toinenkin auto!

Jos on tullut ostettua kaupasta kamaa enemmän kuin mitä jaksaa kantaa, niin ei hätää.


Parkkihallissa on myös ostoskärryparkki, josta saa lainata ostoskärryn, jolla ostokset saa vietyä kotiinsa. Käytön jälkeen kärry palautetaan tähän parkkiin. Näppärää, vai mitä?