Rattoisa ompelutuokio

Prismassa sattui taas nolo tilanne. Päätin ostaa mustikoita, joten valitsin yhden rasian ja laitoin sen ostoskärryyn. Kauppakierroksen suoritettuani suuntasin kassalle ja rupesin latomaan tavaroita hihnalle. Yhtäkkiä tajusin, että kärrystäni sinkoili lattialle jotain. Mustikoitahan ne. Rasia oli auennut, ja mustikat pomppivat nyt iloisesti joka suuntaan kuin yllättävästä vapaudestaan riemastuneina. Mustikoita hyppelehti myös edelläni olevan miehen jalkoihin, ja mies kääntyi katsomaan alas huomattuaan jaloissaan yllättävää liikehdintää. Sitten mies jatkoi tavaroidensa pakkaamista ikään kuin tämä olisi aivan normaali tilanne ja hän joutuisi joka päivä mustikkahyökkäyksen kohteeksi. 

Mustikoista oli vielä vajaa puolet jäljellä, kun ojensin rasian myyjälle ja tunnustin, mitä oli tapahtunut. Myyjä laittoi rasian kassan viereen, ja minä yritin ensin hädissäni potkiskella maassa olevia mustikoita sivummalle, jotta ne eivät olisi ihan siinä kulkuväylällä. Näin jo silmissäni, kuinka asiakkaat tallaisivat mustikoiden päälle valkoisilla tennareillaan, ja seuraavaksi mustikkatahrat olisivat heidän puhtautta hohtavilla eteismatoillaan. Sitten Prisma saisi tulikivenkatkuista palautetta asiakkailta, ja syyllistä ruvettaisiin etsimään.

Lopulta sanoin myyjälle, että jonkun pitää varmaan tulla siivoamaan nämä mustikat pois, kun muuten ne tarttuvat ihmisten kenkiin. Myyjä nyökkäsi, että joo, hän tulee. Myyjä laittoi kassan hetkeksi kiinni ja tuli lakaisemaan kassan edestä marjoja. Pakkasin ostoksiani myyjän siivoamista vilkuillen ja mietin nolona, että olisipa taas kiva, jos olisi kuoppa, johon voisi vajota. 

Luin taannoin lehdestä, että koskaan ennen ei yhdellä kaupparyhmällä ole ollut näin suurta markkinaosuutta suomalaisten ostamasta ruoasta. Valtaa pitävä ryhmä on tietenkin S-ryhmä, sillä puolet ruokaostoksista tehdään nykyään S-ryhmän kaupoissa. 

Tunsin pienen syyllisyyden pistoksen, sillä minähän käyn lähes yksinomaan S-kaupoissa ja mieluiten tietysti Prismassa. Käyn K-kaupassa ainoastaan jonkin tarjouksen perässä tai siksi, että jotain tuotetta ei saa Prismasta. Tällaisia tuotteita ovat esimerkiksi lempipyykinpesuaineeni, jota ei saa Prismasta kuin jättipakkauksessa, sekä yksi mysli, josta ukkeli tykkää. Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että Prisman valikoima on minusta heikentynyt viime aikoina ja että Cittari on monessa suhteessa parempi kauppa kuin Prisma (paitsi hintojen puolesta). 

Muutama kuukausi sitten latasin kännykkääni myös S-ryhmän appin, ja varsinkin alkuvaiheessa piti käydä jatkuvasti kyttäämässä, paljonko minulle oli tulossa bonusta. Kuun lopussa tunnelma tiivistyi: vieläkö olisi jotain, mitä minun pitäisi ostaa, jotta saisin kasvatettua kuukauden bonuskertymää? Jotenkin kauhean koukuttavaa tuollainen, että oman bonustilanteensa näkee melkein reaaliajassa. Oma syyni käyttää S-ryhmän kauppoja on juuri tuo bonusjärjestelmä, kun tilille palautuu joka kuukausi selvää rahaa, ja summakin on minusta tosi hyvä (itselläni tyypillisesti 30–50 euroa kuussa). 

Bonustilanne eilen lauantaina 28.4. Vielä ehtii hyvin seuraavalle bonustasolle ennen kuun vaihdetta!

Kokeilin viime viikolla Chicken fryta eli paistettua kanaa vähän uudella tavalla, kun marinoin kanan ensin. Ruoasta tuli niin hyvää, että on pakko jakaa ohje tännekin, vaikkei tämä mikään ruokablogi olekaan. Sapuskan kuvakin on surkea, kun keksin vasta syötyämme, että voisihan tästä kuvankin ottaa. Kuvassa on siis jämät. 🙈

Laitoin ruokaan myös jeeran siemeniä, ruskeita sinapinsiemeniä ja currylehtiä, mutta koska niitä ei saa meikäläisten kaupoista eivätkä ne ole mitenkään välttämättömiä, jätän ne ohjeesta pois. Tuoreen vihreän chilinkin voi jättää pois ja korvata halutessaan chilijauheella. En mittaillut mausteita kovinkaan tarkasti, mutta luulisin, että määrät olivat suunnilleen tuollaiset kuin ohjeeseen kirjoitin.

CHICKEN FRY UUDELLA TAPAA

AINEKSET: 

600 g broilerin paistileikettä

 

Marinadi: 

2 rkl jogurttia (laitoin turkkilaista)

1 tl inkivääri-valkosipulitahnaa  

vajaa 1 tl suolaa

1 tl paprikajauhetta

1/2 - 1 tl chilijauhetta

1/2 tl kurkumaa

pieni luiraus sitruunamehua

 

Paistovaiheessa: 

öljyä

2 keskikokoista sipulia hienonnettuna

1 vihreä chili isohkoina paloina 

reilu 1 tl korianterijauhetta  

1 tl paprikajauhetta

1/2 tl jauhettua juustokuminaa

1/2 tl garam masalaa

n. 1/2 tl chilijauhetta 

suolaa maun mukaan 

tuoretta korianteria hienonnettuna

 

VALMISTUS: 

1. Paloittele broileri suupalan kokoisiksi paloiksi ja laita kulhoon. Lisää kulhoon kaikki marinadin ainekset, sekoita hyvin ja anna maustua puolesta tunnista tuntiin.  

2. Kuumenna matalareunainen iso laakea paistinpannu ja lisää pannulle öljyä. Lisää sipulit sekä hieman suolaa ja paistele, kunnes sipulit ovat pehmenneet vähän. Lisää kana, sekoita hyvin ja paistele ilman kantta keskilämmöllä, kunnes neste on täysin haihtunut pannulta. Tähän menee aikaa, ja siitä syystä kanan pitää olla ehdottomasti paistileikettä, jota voi paistaa vaikka kuinka kauan ilman että se menee kuivaksi koppuraksi. Siksi myöskään wokkipannu ei ole paras vaihtoehto tämän valmistamiseen, koska neste haihtuu wokkipannulta paistinpannua hitaammin.

3. Kun pannulla ei ole enää nestettä, lisää jauhetut mausteet ja suola ja sekoita hyvin. Jatka paistamista, kunnes ruoka on saanut kivasti väriä. Maista ja lisää tarvittaessa mausteita. Lisää lopuksi tuore korianteri. 

Me söimme tätä leivän (eli sen iänikuisen tortillan) kanssa, mutta tämä menisi hyvin riisin kanssakin.  

***** 

Kanasta tuli mieleeni hauska video nimeltä Chicken Biryani, jonka ukkeli löysi juhannuksena YouTubesta. Katso omalla vastuullasi (koska korvamatovaara).

Katselin nallejani ja mietin, että Pikkis tarvitsee uuden paidan, joten oli ryhdyttävä taas ompeluhommiin. Kävi vielä niin onnekkaasti, että Prismassa oli hieno vauvojen Muumi-body tarjouksessa. Bodysta saisin paidan sekä Nallelle että Pikkikselle. 

Ompelutuokio käynnistyi, mutta kun olin tulossa silittämästä Pikkiksen paidan osia, kuulin, kuinka ompelukone päästi omituisen äänen. Kone tuoksahtikin vähän omituiselta, ikään kuin palaneelta, mutten välittänyt siitä, vaan jatkoin ompelemista. 

Nallen ja Pikkiksen paidat valmistuivat, ja keksin yrittää tehdä paitaa Saksallekin. Sillä raukallahan kun ei ole kuin se Germany-paita. Ähräsin paidan kanssa aikani, mutta sain kuin sainkin jonkinlaisen paitaa muistuttavan riekaleen aikaiseksi. Enää piti ommella olkaimien takaosat kiinni, ja sitten sekin olisi valmis! 

Ompelu kuitenkin keskeytyi, sillä ompelukone päästi röhähtävän äänen, ja jostain koneen alta alkoi tulla savua. Katselin koneesta nousevaa savuvanaa ja mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä. Meinasiko kone syttyä palamaan, vai mitä tämä oli? Irrotin pistokkeen seinästä ja siirtelin koneen ympäriltä tavaraa kauemmas ja jäin odottelemaan, josko savuaminen loppuisi. 

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan savun määrä vain lisääntyi. Silloin tajusin, että nyt ei kannata enää jahkailla, vaan heräsin toimimaan. Revin sammutuspeitteen ulos pakkauksestaan ja käärin sen ompelukoneen ympärille niin tiiviisti kuin pystyin. 

Ompeluhommat keskeytyivät. 

Savua tuli kankaan läpikin, ja mietin, olisiko turvallisempaa kiikuttaa kone talosta ulos ja pihalle. Mutta miten kuljettaa käryävä ompelukone alakertaan, jos kone syttyy vaikka matkalla palamaan? 

Pikkuhiljaa savua ei kuitenkaan näyttänyt enää tulevan, joten uskalsin raottaa sammutuspeitettä ja tarkastella, mikä oli tilanne. Savua ei tosiaan enää tullut, mutta haju oli todella paha. Päätin viedä koneen parvekkeelle, kun kävin ensin kääntämässä parvekkeen maton sivuun niin, että kone tuli paljaan betonilattian päälle. Seuraavana päivänä kuskasin koneen alakerran varastoon odottamaan SER-jäteasemalle siirtymistä. 

Veli lähdössä viimeiselle matkalleen.

Ompelukone on äidin vanha, ja sillä on ikää kuulemma jotain 40 vuotta. Minun hallussani kone on ollut ainakin 15 vuotta (ehkä enemmänkin?), enkä ole huoltanut enkä puhdistanut konetta koskaan millään lailla. Pölyä oli jo paininjalan päälläkin melkoinen kerros. 🙈 Mutta läksy on nyt opittu. 

Sen haluaisin sanoa teille muillekin, että jos kotonasi ei ole vielä sammutuspeitettä, niin hanki sellainen heti ensi tilassa. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu! Tämmöisiä tavaroita tulee helposti pidettyä turhina, mutta siinä vaiheessa, jos tarvitsee sammutuspeitettä eikä ole sellaista kotiinsa hommannut, harmittelu ei auta, ja menetys voi olla iso. 

Kun olin saanut ompelukoneen rauhoittumaan ja siirrettyä sen parvekkeelle, ompelin Saksan olkaimet käsin loppuun. Niin koko jengi oli saanut samanlaiset paidat. 

62-senttiselle vauvalle tarkoitettu body tuli käytettyä varsin tehokkaasti: yläosasta tuli paita Nallelle, alaosasta paita/viitta Pikkikselle ja hihasta paita/haalari Saksalle. (Näillä minun vaatteillani ei ole näköjään tarkkoja määritelmiä, mitä ne ovat.) Toinenkaan hiha ei jäänyt käyttämättä, sillä se oli Saksan paidan koekappale, joka lensi roskiin. Onneksi sain paidan valmiiksi jo toisella yrittämällä, sillä hihoja ei ollut enempää kuin kaksi. 😆

Nyt ei sitten tarvitsekaan ommella vähään aikaan mitään.  

Maidonkeittoa ja muita muuttojuttuja

Lupasin kirjoitella seuraavaksi muuttojutuista, joten niitä olisi nyt tulossa. Olen jo moneen kertaan todennut, että tämä blogi on niin hyvä juttu siitä(kin) syystä, että voi käydä tarkistamassa vuosien takaa, mitä mieltä on asioista kulloinkin ollut. Keväällä 2020, jolloin tuli korona ja jolloin olimme juuri allekirjoittaneet Jätkäsaaren asunnon vuokrasopimuksen, päätin 7.3.2020 päivätyn postauksen seuraavasti: "Jos nyt kävisikin niin, että Jätkäsaari osoittautuu aivan kamalaksi paikaksi, niin ainahan sieltä pääsee pois. Esimerkiksi takaisin Espooseen."

No arvatkaapa huviksenne, mihin Jätkäsaaresta muutimme?! Kyllä vain: takaisin Espooseen ja vieläpä entisille kotikulmille Matinkylään. 😂 Mutta tulipahan pyörähdettyä Helsingin puolella ja käytyä ihmettelemässä vähän urbaanimpaa elinympäristöä, jossa vihreyttä näkee lähinnä Lidlin salaattipussissa.

Puistosta ei tullut kolmessa vuodessa tämän valmiimpaa.

Muutto ei tullut mitenkään puskista, vaan sitä oli mietitty jo jonkin aikaa. Tosin rupesimme katselemaan asuntoja tosissamme vasta Intiasta palattuamme. Sitten hommat etenivätkin (meille tyypilliseen tapaan) aika nopeasti, ja muutamassa viikossa sopiva asunto oli löytynyt ja vuokrasopimus allekirjoitettu. Olen edelleen samaa mieltä kuin kolme vuotta sitten, että en ole varma, haluanko asua enää koskaan omistusasunnossa. Vuokralla asuminen on ihan superhelppoa, ja kytkintä voi nostaa suhteellisen vähällä vaivalla aina silloin kuin huvittaa. Sopii meikäläisen luonteenlaadulle!

Jätkäsaari-pyörähdys ei kaduta millään lailla, päinvastoin. Se vain vahvisti sen, mitä olin epäillytkin, eli että meikäläisestä ei ole cityihmiseksi. Luontoa ei meidän kotikulmilla Jätkäsaaressa ollut yhtään, mutta rakentamista – sitä riitti! Kivenheiton päässä oli alettu juuri paaluttaa yhtä taloa, ja talomme vieressä oli tyhjä alue, jolle on nousemassa lähitulevaisuudessa kokonainen kortteli. Korttelin rakentaminen on kuitenkin viivästynyt rahoitusongelmien vuoksi (asiasta voi lukea lisää täältä). 

Tulevan korttelin paikkaa on käytetty lähinnä parkkipaikkana. Tämä oli näkymä meidän kolmannesta makuuhuoneesta eli ns. äidin makuuhuoneesta.

Kun kävin alkuviikosta tekemässä loppusiivousta asunnossa, otin parvekkeelta pienen videon. Nauttikaa Jätkäsaaren luontoäänistä. 😆

Luonnon puuttumisen lisäksi saasteet ja pöly ärsyttivät, ja sateettomina kausina hiekkapölypilvet saattoi oikein nähdä. Ei tehnyt mieli pitää parvekelaseja auki. Jätkäsaaressa tuulee aina, ja silloin kun siellä ei tuule, ulkona on 30 astetta lämmintä, ja tuulta nimenomaan kaipaisi. Tuulen takia Jätkäsaaressa on aina useamman asteen viileämpää kuin esimerkiksi Espoossa. Meidän asunnossamme oli myös ongelma auringonvalon kanssa, sillä valoa tuli aamulla asuntoon ihan liikaa. Oli shokki herätä ja siirtyä makuuhuoneesta keittiöön, kun vastassa oli niin kirkas auringonpaiste, että tajunta melkein räjähti. En olisi ikinä uskonut, että valoa voi tulla asuntoon liikaa, mutta nytpähän tiedän tämänkin. Huonoja puolia oli muitakin, mutta en nyt jaksa luetella niitä, kun Jätkäsaari on ollutta ja mennyttä – meidän osalta siis. 😆

Ainoa, mitä jään Jätkäsaaresta ehkä hieman kaipaamaan, on taivas (siis lähinnä iltataivas) kaikkine väreineen ja valoineen – ja ehkä vähän laivatkin.

Viimeinen täysikuu 5. toukokuuta.

Muutamaa päivää myöhemmin kuu oli jo hieman vajaa ja nousi hienon punaisena meren ylle.

Toki Jätkäsaaresta on hyviäkin muistoja, ja yksi parhaista on ehkä vuoden 2021 Kaivopuiston lentonäytös, jota saatoimme katsella omalta parvekkeelta (kuvia ja videoita siitä täällä). Vitsit, että olikin hieno kokemus!

Muutto on aina kiva pikku operaatio, joka takaa sen, että aktiviteetteja riittää ja että tylsiä hetkiä ei elämässä hetkeen ole. Pyysin muuttotarjousta viideltä eri firmalta, mutta päädyimme lopulta Viktor Ekiin, jonka palveluja käytimme myös kolme vuotta sitten. Tykkään siitä, että muuttofirmasta tulee joku paikan päälle katsastamaan muuttokohteen ennen tarjouksen antamista, koska voisin olettaa sellaisen tarjouksen olevan realistisempi kuin kohdetta näkemättä annetun. Me tarvitsimme vielä tavaroiden kantamisen lisäksi joitakin lisäpalveluita, kuten tv-tason ja telkkarin suojauksen, parisängyn ja sohvan osien irrottamisen ja laittamisen paikoilleen, ruokapöydän jalkojen irrottamisen jne.

Sohva on jo paloiteltu ja ruokapöydästäkin on jalat irti.

Muuttolaatikoita tilasin 80 kappaletta, ja olinkin arvioinut määrän harvinaisen osuvasti, sillä pakkaamiseen meni 79 laatikkoa. Yksi laatikko jäi siis tyhjäksi. Mietin, enkö löytäisi laatikkoon enää mistään mitään kamaa, mutta sitten asia unohtui, ja ilmeisesti se yksi laatikko seilasi tyhjänä Espooseen. Voi poloista.

Muuttolaatikkoselfie. (Pahvilaatikot ovat menossa varastoon.)

Viime muutossa kritisoin Viktor Ekiä hieman siitä, että muuttomiehiä oli mielestäni liian vähän, ja nyt sovimme firman edustajan kanssa, että miehiä tulisi neljä. (Viimekertainen miehistöpula johtui todennäköisesti koronasta.) Näin tapahtuikin, ja muutto sujui alusta loppuun tosi näppärästi. Olin niin iloinen siitä, miten hyvin kaikki sujui, että sanoin suosittelevani Viktor Ekiä kaikille tutuille, joten suosittelenpa firmaa nyt sitten vielä tässäkin. 😇

Ennen kuin pääsimme muuttamaan, piti käydä kuitenkin hoitelemassa uudessa kodissa yksi velvollisuus. Intiassa on olemassa suotuisia ja epäsuotuisia päiviä erilaisille tapahtumille, ja satuin ehdottamaan ukkelille muuttopäivää pohtiessamme, että kysytään anopilta, mikä olisi hyvä päivä muuttaa. (Espoon vuokrasopimus alkoi toukokuun alusta ja Jätkäsaaren asunnon päättyi vasta toukokuun lopussa, joten valinnanvaraa muuttopäivän suhteen oli.) Tarkoitin muutolla ihan tavaroiden siirtämistä, mutta anoppi käsitti, että tarkoitimme maidonkeittoseremoniaa, joka suoritetaan Intiassa aina ennen uuteen kotiin muuttamista, joten anoppi rupesi etsimään kalenterista sopivaa päivää seremonialle. Olen kirjoitellut maidonkeittoseremoniasta kahdesti, ennen kumpaankin Intian-kotiin muuttoamme, ja nuo postaukset voi lukea täältä ja täältä. Anoppi oli hoitanut Intiassa nuo seremoniat, eikä minulla ollut mitään käsitystä, kuinka seremonia tulisi suorittaa. Sen kuitenkin tiesin, että seremonian tärkein vaihe oli keittää maitoa kattilassa niin kauan, että maito kiehuisi yli liedelle. Tämä toisi onnea uuteen kotiin.

Mietin, että muuttopäivän suunnittelu lähtikin nyt yllättäville raiteille. Jos ei perinteisissä pakkaamistouhuissa ole riittävästi puuhaa, niin käydäänpä keittämässä vielä maito liedelle! Kaiken lisäksi maito piti keittää auringonlaskun ja auringonnousun välisenä aikana, mikä tarkoitti siis tähän vuodenaikaan Suomessa joko myöhäistä iltaa tai tosi aikaista aamua. Jotenkin kummassa huomasin itsekin olevani pian sitä mieltä, että maito olisi ehdottomasti käytävä keittämässä, ja niin sopivat maidonkeitto- ja muuttopäivät tuli päätettyä. Koska 14. päivä oli anopin mukaan suotuisa maidonkeittopäivä, päätimme käydä keittämässä maidon heti puolenyön jälkeen kolmannentoista päivän vaihduttua neljänneksitoista. Otin selvää, kuinka seremonia piti suunnilleen suorittaa, hommasin tarpeet, ja niin suuntasimme kohti Espoota myöhään lauantai-iltana, kun muu kansa istui kotona jännittämässä Euroviisuja.

Seremoniaan kuului myös kookospähkinän rikkominen, ja kookospähkinän hakkaaminen vasaralla on oikein mukavaa puuhaa kerrostalossa puolenyön jälkeen. Kukaan tuskin kiinnittäisi asiaan mitään huomiota.

Kookospähkinä on saatu rikki, ja nyt odotellaan maidon kiehumista.

Kaikki sujui erinomaisesti siihen asti, kunnes maidon oli aika kiehua yli, sillä maito ei ollut lainkaan yhteistyöhaluinen. 

Ei se perkele tule yli.

Maito nousi kattilan reunoihin mutta ei vain kerta kaikkiaan kiehunut yli, vaikka levy oli suurimmalla mahdollisella ja vaikka odottelimme ainakin varttitunnin. Iso musta pilvi alkoi kasautua yllemme: olisiko meillä tiedossa nyt ankeat ajat ja kasapäin huonoa onnea, kun maitokaan ei suostu kiehumaan yli?! Tunnelmaa kohotti mukavasti se, että eteisen palovaroittimesta oli ilmeisesti patterit lopussa, kun palovaroitin piippasi iloisesti kerran minuutissa. Ai miten mukava oli kuunnella sitäkin ääntä maidon kiehumista odotellessamme.

Lopulta ukkeli otti ohjat omiin käsiinsä ja kaatoi maitoa liedelle, jotta saatoimme sanoa seremonian suoritetuksi.

Näin se maito kiehuu yli.

Kotiin palatessamme mietin hieman surkeana pieleen mennyttä seremoniaa ja pohdiskelin, oliko tämä nyt huono enne. Ukkeli tokaisi siihen, että asiaa ei kannattanut surra: Intiassa tämäkin käännettäisiin kuulemma jotenkin voitoksi! Kookospähkinähän oli mennyt rikki suorastaan poikkeuksellisen helposti, mikä oli varmasti erityisen hyvä enne!

Loppuhuipennukseksi kerrottakoon vielä, että maito oli palanut kattilan pohjaan niin pahasti, että sain liottaa kattilaa kaksi vuorokautta, ennen kuin sain kattilan puhtaaksi. Pohjaan paloi, mutta yli ei kiehunut. Sellaisia ovat nämä fysiikan lait nykyään.

Ennen varsinaista muuttopäivää kuljettelin Espooseen omalla autolla monta kuormallista sellaista tavaraa, joiden etukäteissiirtämisen arvelin nopeuttavan varsinaisen muuttopäivän etenemistä. Näihin etukäteen siirrettäviin tavaroihin lukeutuivat esimerkiksi kuntoiluvälineeni, joita on siunaantunut meille harmillisen paljon. Muutenhan kuntoiluvälineiden paljous ei harmita, mutta muuttotilanteessa, jossa kaikki välineet joutuu siirtämään paikasta A paikkaan B, kaikki ylimääräinen ottaa kupoliin. Laskin huvikseni, kuinka monta kiloa minulla on treenivälineitä, ja kun laskin yhteen kaikki levypainot, kahvakuulat ja käsipainot, sain tulokseksi 248 kiloa. Miten niitä onkin kertynyt tuolla tavalla. Mutta eipähän tuuli vie autoa mukanaan, kun on kunnon lasti kyydissä.

Viimeisenä iltana ennen muuttoa taivas tarjosi parastaan, ja fiilistelin viimeistä auringonlaskua, jonka näin Jätkäsaaren asunnosta. Taivas ei ollut ihan noin oranssinpunainen kuin kuvat antavat ymmärtää, mutta kamera vääristi harmillisesti.

Sinne meni. Kiitos auringonlaskuista, Jätkäsaari! 💛

Satamassa oli illalla myös Queen Victoria, ja seuraavana eli muuttopäivän aamuna viereen änkesi vielä Mein Schiff 6.

Qiueen Victoria.

Mein Schiff 6 peruuttelee satamaan.

Uusi kotimme on vähän Jätkäsaaren asuntoa pienempi (neliöitä on 87), mutta makuuhuoneita on edelleen kolme. Omaa saunaa ei ole, mutta se tuli Jätkäsaaressa todettua, että sauna on meillä käytössä lähinnä vain silloin, kun äiti on kylässä, sillä kumpikaan meistä ukkelin kanssa ei ole saunojaihmisiä. Kuvittelin tosin itseni kovaksikin saunojaksi, mutta väärässä olin! Sauna oli kyllä siitä hyvä, että siellä oli näppärä säilyttää jumppapalloa.

Joku saattaa ihmetellä, tarvitseeko kaksi ihmistä noin paljon tilaa, ja vastaus on, että ei tarvitse. Maailmalla asuessa tuli kuitenkin totuttua hyvinkin tilaviin asuntoihin, ja onhan meillä  noita karvaisia karhulapsia, jotka ovat aivan valtavan tilaavieviä. 😅

Nalle on tutustumassa ensimmäistä kertaa uuteen asuntoon.

Nyt lähtee tulemaan tavaraa sisään.

Yksi asia, joka on ilahduttanut minua uudessa kodissa aivan erityisesti, on se, että talossa ei ole mitään Rööri-putkia, jonne jätteet pitää tunkea, vaan aivan tavalliset jäteastiat.

Sekajätehuone.

Kierrätyshuone.

Ette kuulkaa usko, miten ihanaa on, kun pahvilaatikoita ei enää tarvitse repiä tuhannen palasiksi, vaan riittää, että vain litistää ne! 

Jätkäsaaressa pääsi harjoittamaan sorminäppäryyttä.

Tosin ihan viimeisinä päivinä Jätkäsaaressa näin, kun joku nainen vei pahvilaatikoita Rööriin pahvit jotenkin rullalle käärittyinä, joten ehkä laatikoita ei olisi tarvinnutkaan repiä, vaan ne olisivat menneet järjestelmästä läpi muutenkin. En halunnut kuitenkaan olla se, jonka laatikot tukkivat koko systeemin, joten päädyin aina repimään laatikot. Lisäksi uuden kodin kierrätyshuoneessa on jäteastiat myös lasille ja metallille, joten näitä ei tarvitse kiikuttaa enää kotia kauemmas. Voi tätä ihanuutta!

Toinen ihmetyksen ja ihanuuden aihe on ollut se, että parvekkeelta ja ikkunoista näkyy ruohoa ja puita – siis luontoa! Se vaikuttaa kuulkaas yllättävän paljon ihmisen mielialaan, onko ympärillä jotain luonnoksi tunnistettavaa vai pelkkää rakennustyömaata. 

Pihalla kasvaa oikein kirsikkapuita! (Tai näin olin ainakin tunnistavani.)

Kolmas ilonaihe on ollut se, että en ole tavannut uudessa asunnossa vielä yhtään hämähäkkiä! Miten ihanaa olikaan pestä ikkunoita, kun ei tarvinnut pelätä ikkunanpielissä piileskeleviä lihavia jättiläishämiksiä. Jätkäsaaressa ikkunoiden ja parvekelasien peseminen vaati aina melkoista psyykkausta, jotta pystyin tekemään homman.

Kuten jo kirjoittelinkin, kävin tekemässä alkuviikosta Jätkäsaaressa loppusiivouksen, ja keskiviikkona luovutin asunnon avaimet pois.

Tyhjä parveke. Jäljellä on enää pölyhuiska, jonka olin ostanut ihan vain hämähäkinseittien raivaamista varten.

Kiitos ja näkemiin. Ei tule ikävä.

Inhosin asunnon liesituuletinta yli kaiken, sillä se oli todella iso, ja iskin siihen varsinkin alkuaikoina pääni tosi monta kertaa. Koostaan huolimatta liesituuletin oli täysin hyödytön kapistus, sillä se ei tuntunut vetävän ilmaa sisäänsä lainkaan. 

Paska laite.

Olemme viihtyneet Espoossa ihan hyvin, vaikka mitään massiivisia "olen palannut kotiin" -tunteita ei ole tullutkaan. Elämä on kuitenkin helpottunut huomattavasti, sillä hoitelin Jätkäsaaressa asuessakin kaikki kauppa- ja muut asiat edelleen Espoossa, ja nyt kaikki palvelut sijaitsevat mukavan lähellä. Jos ei tämä asunto miellytä, niin ainahan voimme muuttaa tästäkin muualle. Tämä muutto tuntui muutenkin edelliseen muuttoon verrattuna kovin helpolta ja vaivattomalta (vaikka työtä oli vähintään yhtä paljon kuin edellisellä kerrallakin), joten en traumatisoitunut yhtään, ja voisin muuttaa vaikka taas ensi vuonna. Mutta en Jätkäsaareen. 😆

Olarin seurakunta toivotti meidät (tai siis lähinnä minut, sillä ukkeli ei kuulu kirkkoon) tervetulleeksi seurakuntaansa. 

Oikein jännitti, mitä lahjakortti piti sisällään, ja tadaa...

Enpä tiedä vaikka kävisin vielä hakemassakin ilmaisen kahvipaketin!

Meistäkin tuli taas espoolaisia!

Kivaa viikonlopun jatkoa! 

😘

Parveke vm. 2021

Vietin viime kesänä parvekkeella paljon vähemmän aikaa kuin olin etukäteen kuvitellut, sillä en jostain syystä viihtynytkään siellä. Ukkeli viihtyi parvekkeella vielä minuakin vähemmän. Piti ruveta pohtimaan, mikä oli mennyt vikaan. (Viimekesäinen parvekepostaus kuvineen löytyy täältä.)

No ensinnäkin parveke oli liian epämukava. Siellä olisi pitänyt istua töröttää kuin kirkossa koko ajan. Toki parvekkeella oli aurinkotuoli, mutta siinäkin pystyi makaamaan vain sellaisessa auringonottoasennossa selällään. Riipputuolissa emme pystyneet istumaan kumpikaan, sillä minä sain siinä polveni kipeiksi, ja ukkelilta puolestaan kipeytyi niska.

Minusta parvekkeella pitää saada röhnöttää oikein kunnolla, ja rupesinkin haaveilemaan divaanin kaltaisesta löhöpaikasta. En kuitenkaan halunnut ostaa divaania, sohvaa tai mitään muutakaan huonekalua, koska meillä on tavaraa jo ihan riittämiin, emmekä todellakaan tarvitse yhtään enempää roinaa. Rupesin miettimään, eikö meillä olisi ennestään mitään, mistä saisin kehiteltyä jonkinlaisen divaanin tapaisen.

Sitten lamppu syttyi: olihan meillä! Vanhat patjat ja sijauspatjat.

Kun ladoin kaikki patjat päällekkäin, niistä tuli juuri sopivan korkuinen "divaani". Rumahan tuo kasa on tuommoisenaan, joten seuraavaksi oli keksittävä patjoille jokin peite. Ensin ajattelin päiväpeittoa tai jotain muuta valmista peitettä, mutta peittoviritelmät eivät pysyisi kumminkaan paikoillaan, vaan niitä saisi olla jatkuvasti korjailemassa. Oli siis ryhdyttävä uhkarohkeaan puuhaan eli ompelemaan! 

En ole mikään erityisen taitava ompelija, vaikka joskus nuorena kyllä ompelin itselleni vaatteita, ja kehtasin jopa kulkea tekemäni vaatteet päällä. Kaiken lisäksi minun pitäisi saada aina äkkiä valmista, mikä johtaa usein siihen, että en jaksa huolitella enkä viimeistellä enkä ajatella asioita loppuun, kun minulla on kiire päästä tekemään (lue: sähläämään). Tämän takia tulee tehtyä joskus pahojakin virheitä. Kerran esimerkiksi yhden hameen vuori oli irronnut etupuolelta, ja näppäränä tyttönä päätin ommella vuorin takaisin hameenhelmaan kiinni. Sattui kuitenkin niin ikävästi, etten katsonut sen tarkemmin, mihin vuorin ompelin, ja ompelin vuorin kiinni hameen takaosaan. Nyt siis koko hametta ei saa edes päälle, kun jalat eivät mene hameesta läpi.

Divaanin päälliskankaan valinta tuotti vaikeuksia, mutta onneksi sain ukkeliltakin mielipiteen, kun rupesin kyselemään. Minä olisin halunnut divaanista mahdollisimman värikkään, mutta ukkeli oli sitä mieltä, että päälliskangas saisi olla hillitty, ja tyynyt voisivat olla sitten vaikka värikkäämpiä. Otin ukkelin neuvosta vaarin, koska ukkeli yleensä tietää nämä jutut paremmin kuin minä. 

Päällisen ompeluun meni puoli päivää, koska yritin olla oikein huolellinen ja edetä hitaasti ja harkitusti. Sain kuitenkin aikaiseksi mielestäni ihan kelvollisen päällisen. 

Tyynynpäälliset piti nekin ommella itse, koska halusin tyynynpäällisiin kaikkia lempivärejäni eli punaista, keltaista, oranssia, turkoosia ja vihreää.

Onnistuin ompelemaan jopa tuommoisen putkityynyn päällisen, jossa on vetoketjukin. Voi sitä onnistumisen iloa! Eihän se (kuten eivät nuo muutkaan ompelukset) mikään täydellinen ole, mutta kelpaa minulle.

Nallelle kelpaa myös.

Toki päällisen kanssakaan ei selvitty kokonaan ilman mokia. Kun olin sovittelemassa viimeistä kulmaa ja päällinen oli jo muuten valmis, pistin itseäni neulalla sormeen niin pahasti, että sormesta tuli verta ihan kunnolla – enkä tietysti edes huomannut asiaa, ennen kuin kankaassakin oli veritahroja. Onneksi peite oli sillä hetkellä nurinpäin, ja kangas on niin paksua, että veritahrat eivät näy oikealle puolelle. 

Seuraavaksi otin pohdinnan alle riipputuolin. Riipputuolin ongelma minulle oli se, että se oli väärän korkuinen. Jalkani eivät ylety kunnolla maahan, vaan ne jäävät roikkumaan ilmaan, ja polvinivelet joutuvat jonkinlaiselle venytykselle koko ajan. Kun sitten nousen ylös ja lähden liikkeelle, polvet tuntuvat siltä kuin ne olisivat menneet sijoiltaan. 

Onneksi tämä ongelma oli varsin helposti ratkaistu, ja ratkaisu oli niinkin yksinkertainen kuin rahi. 

Nyt saan pitää jalkoja rahin päällä ja vaihdella asentoa, eikä riipputuolilla istuminen tuota enää mitään ongelmaa. Miten en ollut tajunnut tätä viime kesänä? Voi kiesus. Rahi on näppärä siitäkin syystä, että sen päälle voi laskea syömiset, juomiset, läppärin tai mitä kamaa nyt haluaakin.

Rahilinjalle kun kerran lähdettiin, niin hankin sitten kahden muunkin tuolin alle omat rahit (samasta syystä, että saisimme oikaista välillä koipemme). 

Hankinta ei tullut kalliiksikaan, kun rahit löytyivät Askon poistomyynnistä 29 euroa per kappale. Raheissa on tuommoiset kätevät vetokahvat, joista ne on näppärä vetäistä esiin. Pöydällä on muuten ukkelin minulle ostamat ruusut, jotka hän tilasi Woltista viime heinäkuussa 15-vuotishääpäivänämme. Woltin kautta ei vielä silloin saanut tilattua oikeita kukkia, mutta tätä ukkeli ei ollut tilausta tehdessään tajunnut, vaan oli luullut kukkia oikeiksi. Hän olikin melkoisen yllättynyt ja pettynyt, kun näki tekokukat. Minä lohduttelin, että nämä ovat just hyvät, sillä nyt kukat ainakin kestäisivät pitkään, ja tuossa ne ovatkin melkein vuotta myöhemmin. 

Tässä siis tämä nurkkaus kokonaisuudessaan.

Seuraavaksi pieleen meni viime kesänä tietenkin ne saakelin kukat. Niitä oli aivan liian paljon, kun ottaa huomioon, kuinka paljon (eli vähän) olen valmis näkemään vaivaa kukkien hoidon ja kastelun takia. Voin kyllä kastella kukkia satunnaisesti ja nyppiä kuolleita kukkia pois, mutta enempään eivät rahkeeni riitä. 

Päätin siis hankkia tänä vuonna vain tekokasveja, pari amppelia, kaktuksia sekä muutaman hopeaputouksen, koska hopeaputous olivat osoittautunut viime kesänä ihan uskomattoman sinnikkääksi kasviksi. Siihen ei tullut yhden yhtä ötökkää, vaikka vieressä olleet kaksi muuta amppelia (ja lähes kaikki muutkin parvekekasvit) olivat ötököiden valtaamat. Lisäksi hopeaputous näytti kestävän kuumuutta, kuivuutta ja syksyllä kylmyyttäkin, joten voiko täydellisempää kasvia olla!

Tänä vuonna hankinkin kaksi hopeaputousta, jotka kasvavat toivottavasti yhtä hienosti kuin viimevuotinen hopeaputous, joka ulottui syksyllä maahan asti ja pidemmällekin. 

Divaanin paikalla viime kesänä ollut hyllykkö sai siirtyä parvekkeen päätyyn, koska harmaa päätyseinä on niin ruma, ja hyllykkö elävöittää seinää edes vähän. Toki seinälle voisi ripustella vaikka mitä, mutta en edelleenkään halua tehdä parvekkeen seiniin reikiä, ja se rajoittaa ripustelua huomattavasti. 

Tuo "lintupönttö" on muuten tuliainen sieltä Sadun puutarhalta. Yksi tupsulaventelikin on tullut näköjään ostettua, vaikkei se kuulunutkaan suunnitelmiin. Tosin minulla on huono aavistus, että kasvi ei jaksa kauan sinnitellä.

Feikkimehikasveista tekaistu asetelma.

Innostuin viimekesäisestä naulakkoviritelmästä niin paljon, että hankin vielä toisenkin naulakon, johon ripustin roikkumaan (teko)muratteja ja lyhtyjä.

Näin siellä Sadun puutarhalla upean oranssinvärisen miljoonakelloamppelin, ja minulle tuli pakkomielle saada parvekkeelle juuri sellainen. Pahaksi onneksi olin kesäkukkahankintojeni kanssa aivan liian aikaisessa, enkä löytänyt näiltä leveysasteilta mistään senvärisiä miljoonakelloja. Lopulta suivaannuin, että pitäkää kukkanne ja ostin punaisia miljoonakelloja. 

Viime kesänä käytössä olleet isot valkoiset ruukut ärsyttivät, ja meinasin jo viedä ne varastoon, mutta sitten keksin, että jos kääntäisin ne ylösalaisin, saisin jemmattua niiden alle näppärästi kahvakuulat. Ruukkujen pohjissa on ärsyttävästi pyörät, eli jos haluaa käyttää ruukkuja esim. kukkajalustoina, niiden päälle pitää laittaa lautanen tai muu vastaava. Kolmas ruukku sai jäädä oikeinpäin, ja siitä tuli joogasälän säilytysastia. 

Tämän bambun "hoito-ohje" nauratti:

Meikäläisen unelmakasvi: ei kestä vettä. 😆

Orvokit osti äiti.

Viime vuonna innostuin maalaamaan iskän tekemät baarijakkarat, ja tänä vuonna uuden ilmeen sai iskän tekemä, jo pahasti kellastunut, mäntyarkku. En tullut ottaneeksi ennen-kuvaa, koska meikäläisen projektit alkavat aina niin suurella innolla ja vauhdilla, että siinä tohinassa ei tule mieleenkään ottaa kuvia. Mutta viimevuotisessa parvekepostauksessa arkku näkyy alkuperäisessä asussaan, jos jotakuta kiinnostaa.

Tässä kumminkin lopputilanne: 

Minusta valkoinen väri sopii noiden mustien koristeiden kanssa oikeastaan paremmin kuin alkuperäinen mäntypuu, joten olen lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen. 

Olen pitänyt arkkua aina liian massiivisena ja painavana, enkä ole siitä syystä oikein tykännyt siitä. Nyt jykevyydestä oli kumminkin hyötyä, sillä säilöin arkkuun levypainoni (tai siis osan niistä; loput ovat sisätiloissa). Hieman epäilytti, kestäisikö mikään iskän tekemäkään semmoista painolastia, mutta hyvin se näyttää kestävän.

Kolmas viime kesänä tehty virhe oli se, että pidimme parvekelaseja aivan liian vähän auki, mikä johti tietysti siihen, että ötökät pääsivät juhlimaan tuulettomissa olosuhteissa. Virhe korjaantuu oletettavasti sillä, että pidämme laseja tänä kesänä enemmän auki. Tämä tosin tarkoittaa myös sitä, että läheisiltä rakennustyömailta kantautuu parvekkeelle enemmän pölyä, mikä puolestaan tietää enemmän siivoamista. Todellinen dilemma syntyy kuitenkin vasta silloin, jos lähdemme jonnekin pidemmäksi aikaa. Laseja ei oikein uskalla jättää auki sateen, tuulen ja ehkä lintujenkin takia, mutta jos ne jättää kiinni, kasvit paahtuvat takuuvarmasti kuoliaiksi. Viime kesänä parvekkeella oli joinakin päivinä niin kuuma, että yksi kynttilä oli sulanut pöydälle. Kyllä olikin kiva raaputella steariineja irti pöydästä.

Kun matkustimme juhannukseksi Riikaan ja Tallinnaan, ratkaisin kasviongelman niin, että nostin kaikki kasvit matkan ajaksi sisään ja sitten taas kotiin palattuamme takaisin parvekkeelle. Siinä sitä olikin jumppaamista, voi helvetti sentään. Jälkeenpäin tajusin, että tuossa taisikin olla syy siihen, miksi myös sisäkasveihin tuli ötököitä: ilmeisesti ötökät olivat päässeet leviämään tuona aikana parvekekukista sisäkukkiin. On siis parempi olla ostamatta isoa määrää kesäkukkia, vaikka kuinka mieli tekisi, sillä niistä ei tule tässä tapauksessa kuin harmia. Jos nyt muutama amppeli kuoleekin, niin se ei ole maailmanloppu.

Mietin parvekkeelle myös jonkinlaisia verhoja, mutta ainakaan toistaiseksi en ole hankkinut verhoja kuin yhden ikkunan eteen.

Verhojen ripustelu on sekin hieman haasteellista, jos ei halua porailla parvekkeelle reikiä, ja verhot haittaavat myös parvekelasien avaamista. Halusin kuitenkin tuohon kohtaan verhot, koska joogailen ja treenailen tuossa, ja verhot – vaikkakin ohuet – tuovat edes vähän näkösuojaa ja vievät aamulla (aurinko paistaa parvekkeellemme puoleenpäivään asti) auringolta pahimman terän.

In action.

Eihän tuossa mahdu kaikkea tekemään, enkä muutenkaan uskaltaisi tehdä parvekkeella (parvekelasien läheisyydestä johtuen) esimerkiksi tempauksia, mutta maastavedot, soudut ja sen sellaiset onnistuvat tuossa kyllä oikein hyvin.

Sain verhot ripustettua ilman poraamista, sillä ikkunoiden reunoissa olevien tiilien päällä on "hyllyt", joiden päälle kehittelin pyörölistasta verhotangon. Pyörölistan ympärille sain myös viriteltyä tunnelmavalot parvekkeen toiseen päähän. Olisin halunnut laittaa valot koko parvekkeen mitalta, mutta ukkeli kielsi, koska silloin parveke näyttäisi kuulemma ihan bordellilta. 😆

Tunnelmavaloista tuleekin mieleen viimeinen parvekkeen kanssa viime kesänä tehty virhe: ajattelin parveketta vain päiväkäytön kannalta, eikä mieleeni tullut, että parvekkeella voisi viettää aikaa illallakin. Kyllähän parvekkeella voi olla vielä illallakin, varsinkin leppeinä kesäiltoina! Laitoin kyllä viime vuonnakin parvekkeelle lyhtyjä ja kynttilöitä, mutta en koskaan polttanut ensimmäistäkään kynttilää. 

Tänä vuonna on toisin, ja nyt parvekkeella palavat kynttilät joka ilta. Ratkaiseva tekijä oli se, kun keksin, että olemassa on sellaisiakin kuin ajastettavia led-kynttilöitä, jotka syttyvät ja sammuvat itsekseen. Miten ihanan helppoa! Vaivattomuus näkyy olevan minulle (jostain kumman syystä) monessa asiassa se taikasana.

Nämä valot toimivat aurinkokennolla, joten näitäkään ei tarvitse sytytellä eikä sammutella.

Ainakin tällä hetkellä parveke tuntuu viihtyisältä, vaivattomalta ja toimivalta, mutta saa nähdä, mitä mieltä olen taas tämän kesän jälkeen. Tuliko tehtyä uusia virheitä, ja jos, niin millaisia? Divaani ja riipputuoli on ainakin otettu jo innolla käyttöön! Joka kerta kun ukkeli kellahtaa divaanille pötköttämään, hymyilen itsekseni: löhöilypaikalle oli selkeästi tilausta.

😘