Ilman lihaskramppeja en saisi yhtään liikuntaa.


tiistai 30. maaliskuuta 2021

Hyvää matkaa

Viime päivät ovat olleet todella raskaita. Iskä ei ollut ehtinyt asua hoivakodissa edes kahta viikkoa, kun toissa sunnuntaina tuli tieto, että hänen kuntonsa oli mennyt äkkiä niin huonoksi, että hoitajat kehottivat hakeutumaan Savonlinnaan pikaisesti. 

Päätin lähteä Savonlinnaan seuraavana päivänä eli maanantaina iltasella, kun olisin ensin käynyt mammografiassa (yhden löydöksen jälkeinen kontrolliaika, joka oli siirtynyt koronan takia) sekä koronatestissä. Olin löytänyt Messukeskuksesta Mehiläisen Express-koronatestipaikan, josta saisi tuloksen kuudessa tunnissa. Laskin, että jos lähtisin ajelemaan neljän maissa, en olisi vielä ehtinyt niin pitkälle, että harmittaisi ihan hirveästi kääntyä takaisin kotiin, jos testitulos sattuisikin olemaan positiivinen. Vähän hirvitti lähteä ajelemaan Savonlinnaan, sillä autoon oli syttynyt edellisellä viikolla jarrupalojen kuluneisuudesta kertova merkkivalo, ja huolto olisi ollut vasta keskiviikkona. Mutta ajattelin, että kai niillä jarrupaloilla vielä yhden reissun ajelisi. Kaasupoljin oli sentään kunnossa, ja se oli tärkeintä.

Olin ehtinyt käydä maanantaina mammografiassa ja koronatestissä ja päässyt juuri kotiin, kun siskolta tuli viesti, että iskän kunto oli huonontunut entisestään. Saattohoitopäätöskin oli jo tehty. Päätin lähteä siltä seisomalta ajamaan Savonlinnaan ja heitin matkalaukkuun vain jotain perustavaroita, mitä nyt käteen sattui. Unohdin käsilaukunkin kotiin, ja oli palattava hakemaan sitä.

Olin perillä Savonlinnassa neljän aikaan, ja koska iskän tilanne hoivakodissa oli vakaa, eristin itseni äiskän olohuoneeseen siksi aikaa, kunnes saisin testituloksen. 

En keksinyt sohvalla muutakaan tekemistä kuin räplätä kännykkää ja ottaa selfieitä, kun en halunnut koskea mihinkään äidin tavaroihin, jos minulla olisikin korona. Maskejakin minulla oli kaksi kappaletta päällekkäin, vaikka en tiedä, onko kaksi maskia sen tehokkaampi kuin yksi.

Nalle ihmettelee, miksi hänen pitää olla sohvalla, vaikka Enska-kaveri on toisessa huoneessa.

Puoli kuudelta sain vihdoinkin ilmoituksen negatiivisesta testituloksesta ja saatoimme lähteä hoivakotiin katsomaan iskää. 

Iskä oli aiemmilla käyntikerroillani kuntoutusosastolla nukkunut melkein koko ajan, eikä hän ollut osoittanut mitään tuntemisen merkkejä muuta kuin silloin, kun hän tunnisti hetkellisesti ukkelin ja ojensi kätensä. Nyt iskä alkoi itkeä, ja hänestä näki selvästi, että hän tunnisti minut. Oli järkyttävää nähdä, miten kuihtunut iskä oli, mutta sain sentään itkultani sanottua, että iskä oli minulle rakas. Koronallakaan ei ollut tässä vaiheessa enää mitään väliä: kun ihminen kuolisi joka tapauksessa pian, varotoimista ei tarvinnut enää välittää, vaan tärkeintä oli olla läsnä ja lähellä. Ei tarvinnut käyttää maskeja tai säilyttää välimatkoja, ja vieraita sai olla yhtä aikaa juuri niin monta kuin halusimme.

Tiistaina lääkäri päätti lopettaa kaikki iskän lääkkeet, ja jäljelle jäivät vain kipulääkkeet, joita sai antaa niin paljon kuin iskä tuntui tarvitsevan. Tärkein asia olisi nyt se, että iskä saisi viettää viimeiset hetkensä mahdollisimman kivuttomana. Hoitaja kysyi meiltä myös, mitä vaatteita haluaisimme iskän päälle tämän viimeiselle matkalle. Oliko iskällä jotain lempivaatteita, jotka haluaisimme hänen ylleen? Kysymys oli vähintäänkin hämmentävä mutta valmisti meitä jollakin tavalla siihen ajatukseen, että tältä tieltä ei ollut enää paluuta.

Olin luullut aiemmin, että kuolema tulisi yllättäen ja veisi hetkessä, mutta seuraavien päivien aikana kävi tuskallisen selväksi, että kuolema onkin prosessi. Ensin ihminen lakkaa syömästä ja juomasta. Kun ihminen ei saa enää nestettä missään muodossa, loppu ei ole – ihan maalaisjärjellä ajateltunakaan – enää kovin kaukana. (Saattohoitovaiheessa ei anneta enää suonensisäistä nestytystä, koska siitä olisi usein enemmän haittaa kuin hyötyä.) Sitten tulee hengityskatkoksia. Ensin katkokset ovat lyhyitä, mutta päivien mittaan ne pitenevät. Kaksikymmentä sekuntia, kolmekymmentä sekuntia, viisikymmentä sekuntia. Iskän rintakehän liikkeet tulivat tutuiksi, ja hengitys kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun terve ihminen hengittää kevyesti ja äänettömästi, kuoleva ihminen vetää hengityskatkoksen jälkeen happea keuhkoihinsa kaikin voimin. Hapenpuutos aiheuttaa puolestaan sen, että kasvojen väri alkaa muuttua. Nenän ympäristö muuttuu kalvakammaksi, ja poskien punoitus katoaa. Iskä oli aina ollut taistelijaluonne, eikä hän antanut tälläkään kertaa helposti periksi, vaan taisteli viimeiseen asti.

Torstaina oli minun syntymäpäiväni, ja vielä keskiviikkona iskä oli tuntunut ymmärtävän, mitä juttelin hänelle. Muistelin iskälle silloin minun syntymäni aikaisia tapahtumia, joista olimme jutelleet äidin kanssa aiemmin. Iskä oli ollut syntymäni aikaan matkatöissä rakennuksilla mutta oli astunut siellä naulaan ja joutunut sairauslomalle. Niinpä äidillä oli sitten ollut kaksi lasta hoidettavanaan, toinen vähän isompi ja toinen pienempi. Minusta näytti siltä, että iskää hymyilytti, kun muistelin hänelle tapahtunutta.

Saattohoidossa hoidetaan myös omaisia, ja hoitajat toivat meille ruokaa ja juomaa, jos niin halusimme.

Tostaina iskä ei enää reagoinut puheisiin eikä kohdistanut katsettaan. Pupillit olivat kääntyneet melkein yläluomien alle, ja – äidin sanojen mukaan – iskä katseli jo tuonpuoleiseen. Hengityksen raskaus tuntui riippuvan asennosta, ja oikealle kyljelle käännetty asento tuntui olevan erityisen tuskallinen, kun iskä haukkoi hengityskatkojen jälkeen henkeään tavallista voimallisemmin. Iskä varmaankin tunsi tukehtuvansa, sillä hänen silmistään näkyi kauhu. Iskän tuskan näkeminen tuntui hirveältä, ja silloin ajattelin, että nyt tiedän, mikä on kauhein asia maailmassa: nähdä kuolevan läheisen kärsivän. Vaikka minulta leikattaisiin hammaslääkärin tuolissa kallo kahtia, niin se ei olisi mitään tähän verrattuna. Emme äidin kanssa tajunneet heti, että iskän tuskaisuus johtui huonosta asennosta, mutta kun tajusimme sen, pidimme huolen siitä, että iskä oli koko ajan enemmän tai vähemmän vasemmalla kyljellään, jossa hänellä näytti olevan vähän helpompi olla. Mitä helvetin väliä jollain painehaavoilla on enää tässä vaiheessa? 

Iskän ikkunan takana paistoi kaunis kevätaurinko.

Torstaina olin niinkin epätoivoinen, että rukoilin, että jumala tulisi ja ottaisi iskän jo luokseen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta ajatus siitä, että iskän kärsimykset jatkuisivat vielä mahdollisesti päiviä, tuntui sietämättömältä. Onneksi – kaikesta huolimatta onneksi – olimme kuitenkin saaneet olla iskän kanssa nämä päivät ja saaneet vielä jonkinlaisen yhteyden iskään useamman kerran. Olin ehtinyt kertoa iskälle jo moneen kertaan, kuinka rakas ja tärkeä hän oli, ja yhtenä päivänä iskä oli tuntunut yrittävän vastatakin jotain, mutta kurkusta oli tullut vain korinaa.

Perjantaiaamuna puhelimeni soi seitsemän jälkeen, ja vaikka olin osannut odottaa puhelua, silti se pelästytti. Meillä oli ollut yösoittojärjestelmä, että toivoimme hoitajan soittavan jonkun meistä (yleensä minun) numeroon yöllä, jos iskän vointi huononisi äkillisesti ja saattaisimme vielä ehtiä hyvästelemään iskän. Jos taas yöhoitaja löytäisi iskän yöllä kuolleena, aamuhoitajan oli määrä ilmoittaa meille asiasta. Torstai-iltana yöhoitaja oli vaikuttanut vähän huolestuneelta, miten hän ehtisi ennakoimaan iskän kuoleman ja kutsumaan meidät ajoissa paikalle, mutta me olimme siskon kanssa rauhoitelleet hoitajaa ja sanoneet, että olimme ehtineet sanoa iskälle hyvästit jo moneen kertaan. Sydän pamppaillen vastasin aamulla puhelimeen ja sain kuulla hoitajalta, että iskä oli nukkunut pois kello 4.43. Yöhoitaja oli käynyt katsomassa iskää puolen tunnin välein ja antanut vielä hetkeä aiemmin kipulääkettäkin, joten iskä sai todennäköisesti lähteä maailmasta ilman kipuja.

Hoitaja kysyi puhelimessa, haluaisimmeko tulla vielä katsomaan iskää. Minä en olisi välttämättä halunnut nähdä iskää enää kuolleena, mutta koska äiti halusi käydä vielä hyvästelemässä hänet, minä ja sisko lähdimme molemmat mukaan äiskän tueksi. Iskän huone oli laitettu kauniiksi, ja siellä oli rauhallinen tunnelma. Remonttimiehet, jotka olivat kiusanneet meitä remonttimelulla ihan iskän oven takana koko viikon, oli ilmeisesti hiljennetty käyntimme ajaksi, sillä remonttimiehet vain seisoskelivat tekemättä mitään. Iskän sängyn vierellä yöpöydällä oli valkoinen liina, ja sen päällä oli enkeli sekä kynttilä. Iskä oli peitetty hänen omalla valkoisella pussilakanallaan, ja rinnan päälle oli asetettu pieni kukkakimppu. Äiti nosti pussilakanan iskän kasvojen päältä syrjään, ja lakanan alta paljastuivat kasvot, jotka olivat kyllä iskän mutta jotka näyttivät varsin erilaisilta kuin vielä eilen. Kasvoilta oli kadonnut kaikki väri, ja kasvot oli nyt kellertävät. Silmien päälle oli laitettu pienet valkoiset laput, ja leuan ja pään ympärille oli kiedottu sideharsoa. Siinä makasi meidän iskä, joka haaveili vielä vuosi sitten, että kunpa hän saisi vielä joskus vetää perässään asuntovaunua.

Olin aina pelännyt kuolleen ihmisen näkemistä, mutta tilanne ei ollutkaan mitenkään pelottava. En nähnyt sängyllä ruumista, vaan näin siinä iskän. Rintakehä ei enää kohoillut eikä laskenut, vaan iskä oli saanut rauhan. Äiti silitteli iskää ja ihmetteli, kun iskä oli vielä lämmin. Käsi oli kuitenkin jo kylmä. Iskä tultaisiin hakemaan yhdeltätoista keskussairaalaan, ja äitiä suretti, kun iskälle oli jäänyt väärät vaatteet päälle. Iskälle tulisi näissä vaatteissa kylmä, kun ei ollut sitä lämmintä neuletakkia päällä. Vaikka olimme kasanneet iskän lähtövaatteet kassiin valmiiksi ja laittaneet kassin iskän huoneen kaappiin, emme olleet kuitenkaan tulleet sanoneeksi vaatteista hoitajille mitään. Hoitajat eivät enää voineet vaihtaa vaatteita iskälle, mutta otimme pussin mukaamme, koska ehkä hautaustoimisto voisi vielä vaihtaa oikeat vaatteet iskän päälle.

Kun lähdimme hoivakodista hoitajan saattamana, hoitaja kiitteli meitä siitä, että meillä oli ollut mahdollisuus olla iskän luona viimeiset päivät. Monella ei ollut kuulemma ketään, vaan moni joutui valmistautumaan kuolemaan ihan yksin. Kuollut ei saa muistoja mukanaan hautaan, mutta iskän kasvoista olin nähnyt monta kertaa kuluneiden päivien aikana, että hän oli tajunnut meidän olevan läsnä ja että läsnäolomme oli todellakin ollut merkityksellinen asia. Aiemmin viikolla hoitaja oli kertonut meille, että kuulo on viimeinen aisti, jonka ihminen menettää. Vaikka ihminen ei siis pystyisikään enää näkemään toista, hän pystyi vielä kuulemaan, ja erityisesti läheisten ihmisten äänet rauhoittavat. Olimmekin pitäneet tiukasti huolen siitä, että iskällä oli kuulolaite aina korvassa. 

Emme oikein tienneet, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, joten päätimme suunnata suorinta tietä hautaustoimistoon. Siellä varmasti osattaisiin neuvoa. Kun avasimme hautaustoimiston oven, vastassa oli niin pramea toimisto, että en ollut nähnytkään vähään aikaan sellaista. Kuolema on ilmeisen tuottoisa bisnes. Kellarikerroksesta alkoi kuulua pian askeleita, ja ylös rappuja kiipesi mies, joka kyllä arvasi, mitä varten olimme tulleet, vaikka emme oikein osanneetkaan muotoilla asiaamme hänelle. 

Aloimme miettiä yhdessä hautajaisten yksityiskohtia – hautaus vai tuhkaus, päivämäärä, pappi? Oliko meillä toiveita papin suhteen, ja saisiko pappi olla esimerkiksi nainen? Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että joillekuille papin sukupuolellakin saattaisi olla merkitystä. Saimme kuulla, että kappelin vuokraus maksaisi meille 400 euroa, koska iskä ei ollut kuulunut kirkkoon. Jos iskä olisi kuulunut kirkkoon, kappeli olisi ilmainen. Sillä yksityiskohdalla ei näyttänyt olevan merkitystä, että maksaja olisi äiti ja että äiti kuului kirkkoon. 

Sitten oli aika valita arkku ja tuhkauurna. Siirryimme miehen perässä kellarikerrokseen, jossa oli valtava valikoima erilaisia arkkuja. 

 

Arkut tuntuivat varsin tyyriiltä, sillä melkein kaikki maksoivat yli 1000 euroa. Mutta arkut tehtiin käsityönä, ja käsityöhän tunnetusti maksaa. Pohdiskelimme, että eipä ihme, että jotkut tekevät arkkunsa itse, ja saimme kuulla hautaustoimiston mieheltä eräästä asiakkaasta, joka oli tehnyt niin huonon arkun, että se oli meinannut hajota kesken hautajaisten. Kaikkea sitä. 

Arkun jälkeen oli aika valita tuhkauurna. Uurnat olivat aika pieniä, mutta kyllä semmoiseen kuulemma yhden ihmisen tuhkat mahtuisivat. Paitsi kerran, kertoi hautaustoimiston mies. Yksi vainaja oli painanut 260 kiloa, ja hänelle oli jouduttu hankkimaan kaksi uurnaa, jotta koko mies oli saatu mahtumaan uurnaan. Muistotilaisuus saatiin järjestymään kolmen viikon päähän, ja vieraita saisi kuulemma tulla paikalle korkeintaan kymmenen. Vaikka eihän sitä tiedä, vaikka säädökset vielä tänä aikana muuttuisivat.

Perjantaina oli uskomattoman kaunis, lämmin ja keväinen päivä. Äiti ihmetteli, kuinka talitintit lauloivat, vaikka iskä oli lähtenyt pois. Elämä jatkui, kaikesta huolimatta. 

Pörre tietää, että rakas vinkulelu on uunin päällä, ja se pitäisi saada alas nyt justiinsa.

Hahaa, sainpas sen.

Savonlinnassa koirienkin pitää käyttää maskia.

Kuolema on ollut minulle aina arka ja ahdistavalta tuntuva asia, ja olen vältellyt sen ajattelemista kaikin keinoin. Nyt kun olen katsonut kuolevaa ja kuolemaa silmiin, olo on vähän kaksijakoinen. Toisaalta ei tunnu missään: ihmiset syntyvät ja kuolevat, mitä siitä! Toisaalta kokemus järkytti syvästi, ja koko elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Mitä väliä on ponnistella minkään asian puolesta, kun lopputuloksena on kuitenkin kuolema? Mitä järkeä on tavoitella onnea ja rakastaa, kun ihmisen tili tyhjenee ja kaikki pyyhkiytyy pois sillä hetkellä, kun ihminen kuolee? 

Kun herään yöllä vessaan, mieleeni tulevat iskän keltaiset kasvot, silmälaput ja pään ympärille sidottu sideharso. Sitten en saa vähään aikaan unta, kun pitää miettiä kaikenlaista. Kaiholla muistelen niitä aikoja, kun Sebastian Rejmanin nimen muisteleminen keskellä yötä harmitti. Voisinko saada ne ajat takaisin?


sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Piikki lihaksessa (not)

Nyt se kevät alkaa! Kylläpä olenkin iloinen. Yksi suurimmista syistä on se, että pääsee taas pyöräilemään ulos. Ulkona liikkuminen on ollut minulla viime aikoina todella vähäistä, kun en ole ollut ihan varma, kestäisivätkö polveni kävelylenkkejä vieläkään. Olen siis vältellyt niitä edelleenkin varmuuden vuoksi, koska en ole halunnut ottaa mitään riskiä. Ortopedin tuomio oli erittäin myönteinen yllätys, sillä kummassakin polvessa on kondromalasiaa, mutta ei mitenkään erityisen pahasti, ja polvet ovat täysin identtiset. Kumpikaan polvi ei siis ole kulunut enemmän kuin toinen. Mitään erityisiä kieltoja ei tullut (paitsi muutama pikkujuttu), ja se oli minulle iloinen uutinen, sillä olin jo kuvitellut, kuinka minulta kiellettäisiin kaikki kiva (listan kärjessä askelkyykyt ja muut yhden jalan kyykyt, joita rakastan). Mikä ei aiheuta kipua, sitä saa tehdä. Juhuu!

Ainoat aerobiset liikuntamuodot, joita olen viime aikoina pystynyt harrastamaan, ovat olleet crosstrainerilla polkeminen ja pyöräily, ja kumpaakin on pitänyt toistaiseksi harrastaa salilla. Mutta nyt siis tiet ovat jo niin sulat, että ulkonakin voi pyöräillä. Voi tätä onnea! Toki kura roiskuu vielä sen verran, että housut ovat pyörälenkin jälkeen reisiä myöten likaiset, ja tiellä oleva sorakin aiheuttaa polkemiseen lisähaasteita, mutta ei tulisi mieleenkään valittaa, sillä olen odottanut tätä niin kauan.

Eira-laiva toi taas hiililastia.

Lapinlahden silta Lauttasaaressa. Ja meri on sula.


Salilla käyminen onkin vaatinut viime aikoina hieman ennakkojärjestelyjä, kun aika pitää varata etukäteen. Treeniaikaa on maksimissaan tunti, eikä suihkussa käyntiä suositella. Ulkona saa sen sijaan polkea vaikka viisi tuntia putkeen, eikä kukaan tule kyselemään mitään.

Meikäläisen olisi ehkä parempikin liikkua pyörällä, sillä sakkotilini aukesi taas. Olin osannut odottaakin postia poliisilta, sillä peltipoliisin kamera välähti Ruoholahdessa yhtenä aamuna. Tosin luulin, että sakko tulisi punaisia päin ajamisesta, mutta minulla olikin ylinopeutta – kokonaiset seitsemän kilometriä tunnissa.

Ensi kerralla vähän iloisempaa ilmettä, niin saadaan parempi kuva! 😆

Typerä sakko kaiken kaikkiaan, varsinkin kun tiesin tuon kameran olemassaolosta. Kamera on näitä nykyajan kapeita kameroita, ja se on sijoitettu varsin mielenkiintoisesti heti liikennevalojen jälkeen. Minulle kävi niin, että en osannut päättää, pysähtyisinko valoihin vai ajaisinko läpi vanhoilla keltaisilla, ja tulin siinä epätietoisuuden riivaamana kiihdyttäneeksi sen verran, että kamera välähti. 

Otin kostoksi kuvan kamerasta (eri päivänä kumminkin).

Aika metkasti piilotettu kamera.

Taidanpa ruvetakin ajamaan maski naamalla, kun poliisin pitää pystyä tunnistamaan kuljettaja, jotta sakko voidaan lähettää (lisää tietoa täällä). Kun maskin kanssa käyttää vielä aurinkolaseja ja lippalakkia, jotka minulla on tuossakin kuvassa, niin avot.

Varasin viime viikolla ajan koronarokotukseenkin. Menin lueskelemaan Helsingin koronarokotussivuilta tällä hetkellä rokotettavien riskiryhmien kriteereitä, löytyisikö sieltä minulle mitään sopivaa. Ja löytyihän sieltä: astma, jonka koodi alkaa J45 ja jonka hoitoon on jouduttu käyttämään viimeisen vuoden aikana myös suun kautta otettavia tabletteja. Riemastuin ja syöksyin saman tien varausjärjestelmään varaamaan rokotusaikaa itselleni. Sain ajan kahden päivän päähän, ja tuli ihan mieletön voittajaolo. 

Palasin kuitenkin jostain kumman syystä lueskelemaan uudestaan rokotuskriteereitä ja huomasin, että minulta oli jäänyt pieni yksityiskohta huomaamatta: suun kautta otettava lääke ei saanutkaan olla mikä tahansa lääke, vaan sen piti olla kortikosteroidi. Minun lääkkeeni on Montelukast, joka on leukotrieeninsalpaaja, eikä se siis täytä kriteereitä. Palasin nolona takaisin varausjärjestelmään perumaan aikani. Sellaista se on, kun innostuu eikä kiinnitä huomiota kaikkiin yksityiskohtiin. Ukkeli ja äiti sanoivat, että minun olisi vain pitänyt mennä rokotukseen, mutta en olisi mitenkään kehdannut. Olisi ollut hirveän noloa tulla käännytetyksi rokotuspaikalta takaisin. 

En ole koskaan miettinyt sen tarkemmin omaa suhdettani koronarokotuksiin, mutta tulipahan nyt sekin selväksi, että olen haluamassa rokotusta aikamoisen kiihkeästi. Antakaa minulle nyt vain jokin piikki mahdollisimman äkkiä – ihan sama, minkä valmistajan se on! (No sitä Sputnikia en kyllä välttämättä haluaisi.)

Mennäänpä sitten kotitalousasioihin. Kun minulta vietiin ne Chifonetit, kävin hamstraamassa suosikkiliedenpesuainettani, jos senkin valmistus jostain syystä lopetetaan. 

Siinä niitä nyt on. Näitä ette multa vie.

Hieman tässä heräsi sellainen ajatus, kun katselin näitä pulloja, että onkohan minulla kaikki muumit laaksossa. Ei kai kukaan järkevä ihminen ota siivousasioita näin tosissaan? Näköjään kumminkin ottaa! Tykkään tuosta aineesta sen takia, että sitä on niin helppo käyttää: sen kun vain suihkauttaa liedelle, antaa sen vaikuttaa hetkisen ja pyyhkii pois.

Tiskirättejäkin tilasin saamieni suositusten mukaisesti. Kiitos! 😘 (Tämähän alkaa kuulostaa epäilyttävästi ihan joltain mainospostaukselta, jollainen tämä ei kyllä ole. Olen kertonut jo aiemminkin, etten ole tehnyt enkä tee blogiyhteistyötä kenenkään kanssa siitä syystä, etten halua itselleni sellaista tunnetta, että minun pitäisi kirjoittaa jotain jonkun mieliksi. Kun kirjoitan omaksi huvikseni, minulla säilyy vapaus kirjoittaa juuri sitä mitä haluan. Jos jokin tuote tai palvelu on minusta hyvä, voin sanoa sen, ja jos se on paska, voin sanoa senkin.)

Keltaista ja oranssia. ❤

Onnioonin rättejäkin yritin etsiä, mutta niitä ei ilmeisesti saakaan enää mistään. Oli siis tyydyttävä ainakin nyt alkuun näihin Kiertin bamburätteihin. 

Täytyy myöntää, että Chifonetien jälkeen vaatii aikansa tottua näin paksuihin rätteihin. Rätit kuivuvat todella hitaasti, ja hygieenisyys vähän epäilyttää siitä syystä. Myöskään kuivausjälki ei ole yhtä hyvä kuin Chifoneteilla siksi, että rättejä on vaikea saada puserrettua tarpeeksi kuiviksi. Toisaalta paksuus on myös etu, sillä rätti kuivaa hyvin kuivanakin. Voin siis todeta, että Eniten vituttaa kaikki -kalenterin tammikuun 21:sen päivän lausahdus ei pidä bamburättien kohdalla paikkaansa.


Olen kuitenkin päättänyt totutella käyttämään kestorättejä, sillä minulla on muutenkin meneillään "kyllä vanha koira vielä oppii" -kampanja. En olisi ikinä voinut kuvitella esimerkiksi semmoista, että käyttäisin vielä joskus sähköhammasharjaa, mutta niin on vain päässyt käymään. Olen aina inhonnut sähköhammasharjaa, kun se tuntuu suussa niin epämiellyttävältä, mutta hammaslääkäri suositteli minulle sähköhammasharjan käyttämistä niin painokkaasti, että päätin kokeilla oikein tosissani. 

Totesin, että vika on saattanut olla harjaajassa eikä välttämättä harjassa. Ensimmäisen sähköharjahammaspesun jälkeen vaikeroin ukkelille, että minulla on nyt se moottorisahaajien tärinäsairaus mutta suussa! Pyörryttää ja on huono olo! Ukkeli nauroi ja kysyi, kuinka kovaa olin oikein painanut harjaa ikeniä vasten. Ei sitä tarvitse painaa kaikin voimin! Tämän kun tajusin, niin seuraavat harjauskerrat olivatkin jo paljon miellyttävämpiä.  

Perjantai-illan iloja eli Olarin panimon olutta.

Eipä mulla muuta!

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Kuka soitti

Olen aina inhonnut puhelimessa puhumista. Minusta on kivempi jutella ihmisten kanssa kasvokkain, ja jos kasvokkain puhuminen ei ole mahdollista, tykkään viestitellä. Puhelinkeskustelutkin menettelevät silloin, jos on jotain asiaa ja puhelu keskittyy kyseisen asian ympärille. Silloin puhelulla on selkeä rakenne: alku, asian käsittely ja loppu. Epämääräistä, tuntikaupalla jatkuvaa lätinää en voi sietää. Puhelimessa jaarittelu on minusta niin kuluttavaa, että tarvitsen viikon pitkästä lätinäpuhelusta palautumiseen (okei, pientä liioittelua).

Juttelen puhelimessa oikeastaan vain muutaman ihmisen kanssa, ja toinen heistä on äitini. Anoppikin toivoo, että soittelisin hänelle useammin, mutta en saa koskaan tartuttua puhelimeen, vaikka kuinka yritän tsempata itseäni. Yleensä anoppi onkin ollut se, joka on soittanut minulle, mutta nyt hänen soittonsa ovat harventuneet lähes olemattomiin. Hän on kai huomannut, että minä en muuksi muutu, vaikka hän kuinka yrittäisi. Itse asiassa sanoinkin kerran anopille, etten tykkää puhua puhelimessa, ja anoppi oli ihan, että mitä mitä. Miksi ihmeessä? Kyllähän kaikki nyt tykkäävät puhelimessa puhua! Anopille ei tee mieli soittaa siitäkään syystä, että puhelut alkavat tyypillisesti niin, että anoppi kysyy, miksi en ole soittanut pitkään aikaan. Olisiko se niin iso asia soittaa aina joskus? Tota noin... ööh... 

Pfizerin rokotteet ovat saapuneet Hyderabadiin.
 

Soittaminen jollekulle ihan vain kuulumistenvaihtotarkoituksessa on minulle lähes mahdotonta (ellei sitten kyseessä ole juuri äiti). Mietin ennen soittamista kaikki mahdolliset skenaariot, jotka siellä langan päässä mahdollisesti odottavat, ja tulen lopulta aina siihen tulokseen, että se toinen on kumminkin tekemässä juuri sitä tai tätä, ja soittoni tulisi huonoon aikaan. Puheluni pilaisi kaiken, ja itsellenikin jäisi paskan maku suuhun, kun toisen äänestä kuuluisi selvästi, että hän olisi mieluummin tekemässä sillä hetkellä jotain ihan muuta kuin puhumassa kanssani. Sitten tuntisin itseni taas torjutuksi ja hylätyksi. Tämä hylätyksi tulemisen pelko se kummittelee meikäläisen elämässä aina vain ja pompsahtelee esiin mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä!

Jos taas pitää soittaa johonkin virastoon, vakuutusyhtiöön tai muuhun vastaavaan, soittaminen ei tuota minulle mitään ongelmia. Langan toisessa päässä olevat ihmiset kun ovat juuri sitä varten, että he vastaavat puhelimeen ja neuvovat ihmisiä. Puheluni ei siis voi tulla ns. huonoon aikaan. Tartun nykyään aika helpostikin puhelimeen, jos minulla on jotain kysyttävää jostakin, sillä asiat hoituvat usein puhelimessa nopeiten. Asiat saa selviksi heti, ja samalla voi kysyä myös tarkentavia kysymyksiä. Toisaalta jos asia on monimutkainen, sähköposti tuntuu helpommalta vaihtoehdolta, koska silloin asioita pystyy pyörittelemään mielessään, kun keskustelu ei etene yhtä nopeatempoisesti kuin puhelimessa. Lääkärin soittoajat ovat nekin minulle painajainen, varsinkin jos odotettavissa on paljon asiaa. Kuinka ihmeessä ymmärrän ja muistan kaiken, mitä siinä puhelun aikana tulee mahdollisesti ilmi? Terveysasiat ovat muutenkin sellaisia, että ne ymmärtäisi ja muistaisi mielellään sataprosenttisesti. Toki samat asiat voi lukea jälkeenpäin epikriisistä, mutta siinä vaiheessa ei voi enää kysyä lääkäriltä mitään, kuten puhelun aikana voi. 

Ennen kuin lääkärin oli määrä soittaa minulle magneettikuvauksen tuloksista, keksin mielestäni näppärän keinon: nauhoittaisin puhelun, jotta voisin kuunnella sen jälkeenpäin niin monta kertaa kuin tarvitsisin. Etsimme ukkelin kanssa keinoa, jolla iPhonella voi nauhoittaa puheluja, mutta vedimme vesiperän: iPhonella ei pysty nauhoittamaan puheluja tietosuojasyistä (ainakaan ilmaiseksi). Blaah. Tietosuoja sitä ja yksityisyyden suoja tätä.

Yleensä jos puhelimeni soi, soittaja on joku puhelinmyyjä. Aah, miten nautinnollinen onkaan se hetki, kun vastaan puhelimeen ja tajuan, että langan päässä on joku, joka yrittää kaupata minulle jotain, mikä kiinnostaa minua yhtä paljon parkkihallissa moneen kertaan yliajettu kasvomaski.


Tunnen itseni kalaksi, joka on kiinni syötissä ja yrittää pyristellä irti. Pitäisikö sanoa heti puhelun aluksi, että ei kiinnosta, vai pitäisikö jäädä odottelemaan, että myyjä saa luettua koko litaniansa? Eikö koko myyntipuheen kuunteleminen ole ajanhukkaa molemmille, jos minulla ei ole aikomustakaan ostaa kyseistä tuotetta?

Aiemmin torppasin kaikki myyntipuhelut heti puhelun ensi sekunneilla, mutta sitten kuulin jostain, että puhelinmyyjien palkka määräytyy puhelun pituuden mukaan (en tosin tiedä, pitääkö tämä paikkansa). Myötätuntoni heräsi, ja rupesin kuuntelemaan myyntipuheet loppuun asti. Tosin silloin se vasta tyhmä olo tuleekin, kun ilmoitan kymmenen minuuttia kestäneen lipevän liehittelyn jälkeen, että ei kuule voisi vähempää kiinnostaa. Itse asiassa puhelinmyyntitilanteiden jälkeen jää aina enemmän tai vähemmän kiusaantunut olo, ja joskus suorastaan raivostuttaa. Miten vaikea voi olla ymmärtää, että ei tarkoittaa ei eikä "kerropa vähän lisää".

Puhelinmyyjissä on ihan hyviä tapauksiakin, ja hyvät myyjät ovat sellaisia, jotka kertovat asiansa normaalilla äänensävyllä (ei millään ylimakealla myyntimiehen nuoleskeluäänellä), ymmärtävät kerrasta, etten halua kyseistä tuotetta, ja toivottavat vielä loppuun hyvät päivänjatkot. Tällaisesta puhelusta jää hyvä mieli kummallekin (vaikka myyjälle jäisi tietysti vielä parempi mieli, jos ostaisin hänen kauppaamansa tuotteen). Sitten on niitä, jotka ovat päättäneet saada tuotteensa kaupattua keinolla millä hyvänsä, tai niitä, jotka saavat tuntemaan suoranaista syyllisyyttä (etkö todellakaan halua tukea lasten liikuntaharrastuksia?). Kerran yksi syöpävakuutusmyyjä rupesi oikein tenttaamaan minulta, miksi en halunnut syöpävakuutusta. No siksi kun en vain halua! Ja jos haluaisinkin, en kyllä ostaisi sitä miltään puhelinmyyjältä. 

Yhdelle akkainlehtien kaupustelijalle ilmoitin, että en tilaa lehtiä kotiin, koska olen laskenut, että lehtien ostaminen irtomyynnistä tulee halvemmaksi kuin niiden tilaaminen kotiin. Yleensähän lehtien tilaus jatkuu sen määräaikaisen tarjousjakson jälkeen kestotilauksena, joka on paljon kalliimpi kuin tarjousjakso. No myyjäpä ei tästä lannistunut, vaan hänellä oli tähänkin ongelmaan ratkaisu: Moni kuulemma tilaa lehteä vain sen tarjousjakson ja peruu lehden jatkotilauksen heti ensimmäisen lehden tultua jollakin lehden takaa löytyvällä koodilla. Minäkin voisin tehdä niin! Minä kumminkin jätän tällaiset kikkailut mieluummin muille ja ostan lehteni irtomyynnistä – silloin kun sattuu huvittamaan. Viimeksi totesin yhdelle soittajalle heti puhelun aluksi, että "en osta mitään, en tilaa mitään enkä halua mitään ilmaiseksikaan". Tämä toimi (ainakin siinä tilanteessa) yllättävän hyvin, ja meinaan kokeilla tätä jatkossakin.

Yksi vaihtoehto olisi tietysti laittaa puhelinnumero salaiseksi, ja joskus minulla olikin salainen numero. En kuitenkaan halua enää salaista numeroa, jos vaikka joku haluaisi tietää numeroni jostain tärkeästä syystä. Kaikesta ärsytyksestä huolimatta vastaan puhelimeen aina, vaikka soittaja olisi tuntematon numerokin, koska muuten asia jää vaivaamaan minua. Jos en saa selville, kuka minulle soitti, soittaja oli tietysti juuri joku tärkeä tyyppi, jonka puhelu olisi taannut tieni ikuiseen onneen.  

 

Olen itse tosi surkea puhuja, ja varsinkin pidemmät ja monimutkaiset asiat tulevat suustani ulos usein ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Oikein näen, kuinka vastapuoli joskus miettii, että mikähän se tämänkin jutun punainen lanka oikein oli. 😅 Ajatukseni tuntuvat liikkuvan nopeammin kuin suuni, ja koska minun päässäni asiat ovat varsin selviä, en jaksa keskittyä selittämään yksityiskohtia vaan oikaisen kaikkialla, missä vain suinkin pystyn. En ole koskaan ollut mikään tarinankertoja, ja ihailen suuresti niitä, jotka sitä ovat. Puhelimessa pitkien asioiden sepustaminen ahdistaa vieläkin enemmän, kun en voi edes nähdä, kuinka pitkästyneeltä kuulija mahtaa näyttää.

Olen yrittänyt miettiä, miksi puhelimessa puhuminen on minusta niin vastenmielistä, ja mahdollisia syitä on varmaankin monia. Olen sellainen ihminen, joka tykkää mennä suoraan asiaan ja pitää asiat aika lyhyinä. En tykkää siitä, että jaaritellaan ensin puoli tuntia niitä näitä, ja sitten vasta päästään asiaan (jos asiaa edes on). Esimerkki: Kun ukkelin kaveri soitti minulle uudenvuodenaatonaattona vuonna 2019 aamulla kello kahdeksan, tiesin heti, että jotain oli vinossa, koska tämä kaveri ei ollut soittanut minulle moneen vuoteen eikä varsinkaan aamulla kello kahdeksan. Sitten kaveri rupesi kyselemään, miten voin, mitä vanhemmilleni kuuluu jne., ja minun teki mieli kirkua, että mene nyt perkele asiaan! Sitten kuin soitin samasta asiasta myöhemmin ukkelin siskolle, en osannut pehmentää asiaani yhtään, vaan menin suoraan asiaan: veljesi on saanut aivoverenvuoden. Kuulin, kuinka käly haukkoi langan toisessa päässä henkeään ja kuinka hän ei meinannut saada järkytykseltään sanaa suustaan. Ei ole kyllä ihan paras toimintamalli tämäkään.

Ehkä eniten minua ärsyttää puhelimessa kuitenkin se, että puhelimessa ei voi nähdä toista ihmistä. Minulle on hirveän tärkeää nähdä ihminen, jonka kanssa puhun, ja pelkän äänen varassa oleminen tuntuu epämiellyttävältä. Kun kaikki nonverbaalinen viestintä – ilmeet, eleet ja kehon viestit – jää puhelimessa pois, tulee sellainen olo, etten voi olla ihan varma, olenko ymmärtänyt kaiken oikein. Ihminenhän voi sanoa yhtä ja tarkoittaa toista, mutta merkitys tulee kumminkin ymmärretyksi oikein, kun nonverbaaliset viestit paljastavat totuuden. Vastaavasti ihminen voi viestiä käytöksellään paljonkin asioita, ilman että hänen tarvitsee sanoa sanaakaan. Puhelimessa ääni ratkaisee, ja usein käykin niin, että alan ylianalysoida puhetta (äänenpainoa, voimakkuutta), kun en pysty näkemään ilmeitä ja eleitä. Tämä saattaa johtaa lievimmillään hämmennykseen ja pahimmillaan vääriin tulkintoihin.

Olen miettinyt sitäkin (juu, olen pohtinut monia asioita 😆), miksi koen nonverbaalisten viestien puuttumisen niin vaikeana asiana, enkä ole keksinyt parempaa syytä kuin sen, että olen jotenkin herkistynyt ihmisten eleille ja ilmeille. Helpointa on tietysti etsiä syitä lapsuudesta, vaikka onkin vaikea tietää, mistä kaikki lopulta johtuu – lapsuudessa opituista käyttäytymismalleista vain jostain muusta. Tarkoitukseni ei ole millään lailla syyttää ketään, vaan lähinnä vain uteliaana pohdiskelen omaa menneisyyttääni. 

Meikäläinen viidesluokkalaisena. Huomatkaa upea otsispermanentti.

Meidän iskä on ollut luonteeltaan aina hyvin arvaamaton, ja iskä sai aina silloin tällöin hirveitä raivokohtauksia ihan mitättömiltä tuntuvista syistä. Raivokohtauksen jälkeen seurasi hiljaiseloa, kunnes iskän huono tuuli oli mennyt ohi ja hän oli leppynyt. Iskä ei osannut oikein puhua ajatuksistaan, vaan hän mietti paljon asioita omassa päässään, mutta iskän olemuksesta saattoi päätellä paljon hänen mielentilastaan. Opinkin jo varhain tarkkailemaan iskää, hänen ilmeitään, eleitään ja tapaansa käyttäytyä, ja tekemään sen perusteella omia päätelmiäni. Jos iskä vaikutti olevan hyvällä tuulella, saatoin itsekin olla keveämmin mielin, mutta jos hän oli huonolla tuulella, piti olla varuillaan, koska pian saattaisi räjähtää. Iskän käytös tavallaan dominoi koko perhettämme ja koko lapsuuttani, sillä kulloinenkin tunnelma riippui hyvin paljon siitä, millä mielellä iskä oli. Jos iskä oli tyytyväinen, muukin perhe saattoi hengittää vapaammin. Tunsin olevani jopa jollakin tavalla vastuussa iskän mielialasta, vaikka eihän lapsi ole koskaan vastuussa aikuisen käyttäytymisestä. 

Ehkäpä tässä onkin ongelmani ydin? Opin jo lapsena tarkkailijaksi, sillä oma turvallisuudentunteeni riippui pitkälti siitä, millä tuulella iskä milloinkin oli. Nyt aikuisena ei tarvitsisi enää yrittää lukea ihmisiä samalla lailla kuin lapsena, mutta mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Samalla kaavalla mennään edelleen! Olen ollut aina hyvin herkkä lukemaan ihmisiä ja aistimaan heistä kaikenlaista, mikä on itse asiassa aika rasittavaa. Vaikka tarkkailu on suurelta osin automaattista ja tiedostamatonta, olisi kiva voida elää huolettomammin, kun ei tarvitsisi koko ajan analysoida ihmisten ilmeitä ja eleitä. Kaiken lisäksi saatan tulkita jonkun käytöksen ihan väärin, mikä tuottaa helposti ongelmia, kun alan itse käyttäytyä sen mukaan, mitä olen toisen käytöksestä muka lukenut.

Nyt näitä puhelinjuttuja pohdittuani rupesin miettimään, että tässä taitaa olla syy myös siihen, miksi kasvomaskit tuottavat minulle vaikeuksia. Ahdistaa, kun en näe toisen naamaa (silmiä lukuun ottamatta), kun naama on maskin takana piilossa. Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Että tämmöistäkin on

Olen jo pitkään (useamman vuoden!) haaveillut siitä, että pääsisin bongailemaan Helsingin jugendtaloja. Haave ei ole ollut kovin vaikeasti toteutettavissa, joten mikä on estänyt? No saamattomuus tietysti!

Viime ja toissa viikolla kevätaurinko kai jotenkin villitsi, kun sain kuin sainkin siirrettyä ruhoni keskustaan, jopa useampana päivänä. Olin aluksi ajatellut, että bongailisin taloja esimerkiksi Helsingin jugend -kirjan opastuksella, mutta rakennusten etsiminen kirjan perusteella ei oikein kuulostanut meikäläisen tyyliin sopivalta. Minun on saatava itse löytää ja kokea löytämisen iloa! Sitä paitsi: jos etsii jotain tiettyä, löytää ehkä etsimänsä, mutta jos ei etsi mitään, voi löytää mitä tahansa. 


Heti alkuun on kumminkin tunnustettava yksi asia: en ole koskaan pitänyt Helsinkiä arkkitehtonisesti mitenkään kauniina kaupunkina, vaan olen pitänyt Helsinkiä suorastaan rumana. Nyt on taas syötävä sanani. Asia on nimittäin niin, että sitä näkee, mitä katsoo. Jos posottaa aina kaupungin läpi autolla kaasu pohjassa, niin ei siinä ehdi ihan hirveästi arkkitehtuuria ihailemaan.

Lähtekäämme siis katselemaan Helsingin jugendtaloja. Kuvani ovat varsin pieneltä alueelta Eirasta, Kampista ja Punavuoresta, mutta meinaan kierrellä myöhemmin muuallakin Helsingissä, kunhan kevät taas palaa (kylmällä ei kärsi). 

Sekin on tullut tässä selväksi, että olen arkkitehtuurissa erityisesti yksityiskohtien ja värien ystävä. Minua viehättävät pienet yksityiskohdat ja herkulliset värit. Helsingin jugendin helminä pidetyt Kansallisteatteri, Kansallismuseo ja Rautatieasema eivät oikein vetoa minuun, sillä graniitti tekee rakennuksista minusta jotenkin niin kolkon oloisia. Vaikka kyllä noistakin löytyisi varmasti paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, jos vain menisi pällistelemään niitä lähempää (ehkä joskus menenkin). 

Suomitalo on rakennettu myös graniitista, mutta rakennuksessa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka vetoavat meikäläiseen.

Suomitalo valmistui vuonna 1911 henkivakuutusyhtiö Suomen liikepalatsiksi.

Olisi kiva tietää, mitä nämäkin veistokset esittävät. Vaikka Helsingin rakennuksista – niiden rakennusvuosista, suunnittelijoista ja tyylisuunnista – löytyy netistä mukavasti tietoa, nippelitietoa yksityiskohdista tuntuu olevan hankala löytää.

1800- ja 1900 -lukujen vaihde oli Helsingissä kiihkeää kasvun ja teollistumisen aikaa. 1870-luvulta lähtien kaupungin väkiluku nelinkertaistui 40 vuoden aikana, ja vuonna 1902 Helsingistä tuli suurkaupunki, kun ylitettiin 100 000 asukkaan raja. Syntyi uusi yhteiskuntaluokka, vauras ylempi keskiluokka, joka kaipasi varallisuuttaan vastaavaa asumistyyliä. Alkoi valtava rakennusbuumi, ja puutalot saivat väistyä kivitalojen alta. Jugendtyylin loistokausi osui sekin vuosisatojen vaihteeseen, mikä selittää sen, että Helsingissä on niin paljon jugendtaloja. Syntyi kokonaisia jugendkerrostalojen täyttämiä kaupunginosia.

Samaan aikaan Suomi etsi kansallista identiteettiään, sillä jo 1820-luvulla oli kuultu ensimmäisen kerran ajatus: "ruotsalaisia emme ole, ja venäläisiksi emme halua tulla". Identiteetin etsiminen näkyi niin taiteessa kuin arkkitehtuurissakin, ja sekä taiteilijat että arkkitehdit ammensivat inspiraatiota kansallisista aiheista ja perinteestä, varsinkin Kalevalasta. Tärkeä inspiraation lähde arkkitehdeille oli luonto, ja luonnonelementtejä, kasveja ja eläimiä käytettiin jugendtalojen koristeaiheina.


Koristeita Agronomitalossa (ent. Lääkärien talossa) Fabianinkadulla.

Lohikäärme vartioimassa Robert's Coffeen sisäänkäyntiä (Bulevardi 1).

Lisää petoja osoitteessa Yrjönkatu 15.

Ruudukoita ja pöllöjä (Laivurinkatu 7).

Kerrassaan upeita ornamentteja (Kalevankatu 15).


Kuvan maapallo kuuluu Pietarinkadulla sijaitsevaan, Kointähti-nimiseen rakennukseen, jonka suunnitteli Usko Nyström vuonna 1907. Nyströmin aihemaailma oli universaali ja eksoottinen, ja kyseinen maapallo on hyvä esimerkki tästä. Kointähden nimeen Nyström sai inspiraation Venuksesta (toiselta nimeltään Kointähti), joka loistaa aamutaivaalla kaikkein kirkkaimmin. 

Jugendin tunnusomaisiin piirteisiin kuuluvat koristeiden lisäksi sakarat, tornit, erkkerit, ulkonemat, kaarevat muodot sekä erimuotoiset ja epäsymmetrisesti sijoitetut ikkunat. 

Pietarinkatu 23 eli Gunnebo Gård.

Kointähti, Pietarinkatu 9.

Uudenmaankatu 9.

Merilinna, Merikatu 1.

Merilinnaa tämäkin.

Maja, Kapteeninkatu 4–6. 

Ratakatu 11–13. Talo valmistui vuonna 1912.

Vuonna 1907 Ratakadulla näytti kovin erilaiselta, kun puutalot eivät olleet vielä joutuneet väistymään kivitalojen alta.

Ratakatu 5–17. (Lähde: Helsingin kaupunginmuseo.)

Maja, Kapteeninkatu 4–6.

Huvilakoti, Huvilakatu 20–22.

Suvantola, Neitsytpolku 7.

Kun olin ottamassa yllä olevaa kuvaa, eräs nainen pysähtyi viereeni ja kysyi, olinko kuvaamassa jugendia. Kun vastasin myöntävästi, nainen kertoi, että tämä rakennus oli Tarjanteen piirtämä ja että se oli valmistunut samana vuonna kuin Kansallisteatteri. Kiittelin tiedosta ja kerroin, kuinka olin asunut parikymmentä vuotta Espoossa, mutten ollut koskaan tajunnut, miten kauniita taloja Helsingissä on. Nainen varmaan ajatteli, että vitsi mikä pösilö. 

Huvilakatu 24.

Koitere, Merikatu 3.

Laivurinkatu 19.

Enpä ole koskaan tajunnut sitäkään, miten paljon Helsingissä on erilaisia torneja.

Kointähden torni.

Kalevankatu 15.

Kivilinna, Neitsytpolku 4.

Maja, Kapteeninkatu 4–6.

Uppouduin hetkeksi menneeseen ja poimin muutaman kuvan Helsingin kaupunginmuseon sivuilta näiltä samoilta alueilta 1900-luvun alusta.

Kivilinnan paikalla sijainneita puutaloja. Kuva on vuodelta 1907. (Lähde: Helsingin kaupunginmuseo.)

Tämä kuva on vuodelta 1910, ja Kivilinnakin on jo rakennettu (näkyy taustalla). (Lähde: Helsingin kaupunginmuseo.)

Vuonna 1934 Kivilinnassa sijaitsi Elannon leipämyymälä. (Lähde: Helsingin kaupunginmuseo.)

Kadun asfaltointia Kapteeninkadulla vuonna 1930. (Lähde: Helsingin kaupunginmuseo.)

Oviaukot koristeltiin jugendtaloissa joskus varsin näyttävästi.

Uudenmaankatu 7.

Yrjönkatu 16.

Vähäeleisempää koristelua, Huvilakatu 12.

Minusta aivan ihana sisäänkäynti! (Tenhola, Huvilakatu 24.)

Nyt kun päästiin Huvilakadulle, niin viivytäänpä siellä hetki. Huvilakadun värikäs talorivistö taitaa nimittäin olla Helsingin jugendin symboli. 



Helsingin jugend -kirja kertoo Huvilakadusta seuraavaa: 

"Huvilakatu on tunnettu värikkäästä talorivistöstään, joka esiintyy usein Helsingin jugendia esittävissä valokuvissa. Katu sai nimensä 1900-luvun alussa huvilakaupunginosan suunnitteluun liittyen. Talot oli määrätty mataliksi Helsingin kaupungin rakennusjärjestyksessä. 

Kadunvarren rakennukset ovat valmistuneet pääosin vuosina 1904–1908, muutama vuonna 1910. Eteläpäässä on matalia, huvilamaisia pienkerrostaloja, pohjoispäässä muutama korkeampi talo. Vaikka aikalaiskritiikki moitti kadun olevan "näyte huonosta, rikkinäisestä arkkitehtuurista", ovat Huvilakadun talot torneineen, päätyaiheineen, erkkereineen ja monine yksityiskohtineen jugendtyylin hyvin säilynyt tiivistymä. Yksityiskohdat ja arkkitehtuurin muodot tekevät yhteenrakennetuista taloista yksilöitä."

Jugendin aikana talot maalattiin enimmäkseen kellertävillä ja punertavilla maaväreistä saatavilla sävyillä, ja kylmiä siniharmaita ja raskaita vihreitä sävyjä käytettiin vähemmän. Enemmistö taloista tuntui tosiaan olevan punaisia tai keltaisia, vaikka kyllä vihreitä ja sinisiä talojakin näki. 

Torilinna, Fabianinkatu 13.

Pietarinkatu 7.

Uudenmaankatu 17.

Huvilakatu 8.

Jugendin kukoistusaika oli lyhyt, vuodesta 1895 vuoteen 1915, sillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen arkkitehtuurissa puhalsivat rationalistisemmat tuulet. 

Tässähän tätä asiaa taas olikin, mutta innostuneena on vaikea lopettaa. 

😘