Vain kuolleet kalat uivat virran mukana.


maanantai 24. syyskuuta 2018

Stockmannin raunioilla

Olin taannoin kokeilemassa mobiilisuunnistusta Kauniaisten Kasavuoren metsikössä. Yksi rasti oli vähän kadoksissa (ja niin olivat itse asiassa kaikki muutkin), ja kiipesin vahingossa yhden kallion päälle. Hämmästyin suunnattomasti, sillä siellä, kallion päällä ja keskellä metsää, törötti massiivinen talon kivijalka.






Mikä ihmeen paikka tämä oli? Mitä tällainen tekee keskellä metsää?








Myöhemmin asiasta googlettaessani sain selville, että olin ollut Stockmannin raunioilla. En siis tavaratalo Stockmannin raunioilla vaan Frans Stockmannin aloittaman hulppean huvilan raunoilla.

Tontilla oli alun perin kokoa 4,6 hehtaaria, ja Frans Stockmann osti sen 1900-luvun alussa 20 000 Suomen markalla. Vuonna 1918 - tasan sata vuotta sitten siis - Stockmann rupesi rakennuttamaan taloa mäen päälle. Talosta oli määrä tulla valtava huvila, suorastaan linna, jollaista ei olisi ennen nähty. Huvila olisi keskellä havumetsää, sieltä olisi näköala yli Glimsin tilan peltojen, ja kerroksiakin tulisi ehkä kolme.

Mutta sitten tapahtui ikäviä. Tuli influenssaepidemia, espanjantauti, joka tappoi vuosien 1918 ja 1919 aikana kymmeniä miljoonia ihmisiä. Suomessakin tautiin menehtyi 25 000 ihmistä, ja heidän joukossaan olivat myös Frans Stockmann ja hänen vaimonsa. Huvila jäi kesken, ja vain aloitettu kivijalka jäi jäljelle muistoksi Stockmannin loistokkaasta huvilasta.

Talolle johtaa edelleen komea, kivistä kasattu tie.

Tien alla on jonkinlainen kellari.


Talolle tulija olisi kulkenut tästä. 

Tässä olisi ehkä ollut pääsisäänkäynti.
Kun jo kellarikerros oli aivan valtavan kokoinen, olisi ollut kiva tietää, miltä valmis huvila olisi näyttänyt. Olisikohan sitä enää olemassakaan?


Metsä ottaa omansa takaisin.


Olen poikennut toisillakin "raunioilla". Espoon rantaraitin varrella on vanha talo, joka on ollut tyhjillään niin kauan kuin muistan.


En tiedä, kuinka monta kertaa olen kulkenut tästä ohi, mutta minulle ei ole koskaan tullut mieleen mennä tutkimaan taloa lähempää. Rantaraitti kulkee aivan talon vierestä, ja talo on kai liian tyrkyllä ollakseen kiinnostava. Rantaraitin puoleisessa seinässä on jo pitkään ollut rakennusfirman mainos alueelle rakennettavista taloista, ja tämä vanha mökki - jonkun entinen kotitalo - odottaa siis vain purkamistaan.

Nyt talo näytti kuitenkin jotenkin erilaiselta, kiinnostavammalta. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että eteisen seinille oli ripustettu kuvia paikalle rakennettavista asunnoista. Kuvat näkyivät rantaraitille, ja tyhjillään ammottavat ikkunat ja tuulessa heiluvat verhot muodostivat painotuoreiden kuvien kanssa absurdin näyn.



Sen enempää asiaa pohtimatta päätin käväistä talossa sisällä, ja kampesin itseni ikkunasta sisään.


Jälkeenpäin nauratti, sillä olisihan talossa ollut kaksi oveakin. Eipä tullut mieleeni kokeilla, olisivatko ovet olleet auki. Mitä sitä nyt ovista kulkemaan, kun kerran ikkunoistakin pääsee.

Seinällä oli suunnitelma alueelle rakennettavista taloista.


Tontille nousee Asunto Oy:n Nokkalan Helmi, joka koostuu 16 tasokkaasta erillis- ja paritalosta. Niin tulee taas yksi tyhjä läntti kartalla menestyksekkäästi täytettyä.


Tuli taas mieleeni, että olisipa kiva, jos omistaisi aikakoneen ja pystyisi palaamaan ajassa taaksepäin. Olisi ollut niin kiva nähdä, millaista talossa oli silloin, kun siellä oli vielä elämää.

Tästä on ollut varmasti kiva katsella rantaraitin lenkkeilijöitä.



Mutta seinät eivät osaa puhua, ja siksi voi vain arvailla.



torstai 20. syyskuuta 2018

Neitsytmatka

Toteutin viikonloppuna yhden pitkäaikaisista haaveistani ja ostin polkupyörän. Olen haaveillut polkupyörästä jo monta vuotta, mutten ole vain tullut hankkineeksi sitä. Suurin syy jahkailuuni on ollut se, etten ole oikein tiennyt, missä säilyttäisin pyörää, kun talossamme on aivan liian vähän säilytystilaa verrattuna pyörien määrään. Keksin kuitenkin taannoin, että voisin säilyttää pyörää parvekkeella, jos muuta paikkaa ei olisi. Enää piti tietää, millaisen pyörän hankkisin, mutta sekin selvisi helposti, kun kohdalle osui oikein asiantunteva myyjä. Olin lähtenyt kauppaan ostomielellä, joten päätös tuli tehtyä varsin helposti, ja niin sain taas yhden liikuntamuodon lisää repertuaariini. Jippii!

Pyöräliikkeessä käynti oli yhdistynyt näppärästi kauppakierrokseen Jumbossa, joten pyöräliike oli vähän kaukana kotoa. Ensimmäinen pyörälenkki oli siis selvillä: minun piti ajaa pyörä Vantaan Tammistosta kotiin Espooseen. Googlen kartta näytti, että suorinta tietä matkaa kertyisi kolmisenkymmentä kilometriä, mutta ei kai sitä voi suorinta tietä tulla, jos matkan varrella on jotain nähtävääkin.

Ensin piti kuitenkin päästä Tammistoon, ja sinne pääsi metrolla ja bussilla.




En muista, milloin olen viimeksi matkustanut ns. perinteisellä bussilla. Kyllä olikin jännittävää, kun pääsi ihan oikeaan bussiin. 😀 Bussin päätepysäkki oli Kellokoskella, ja muistelin, että siellä oli (ja taitaa olla vieläkin) psykiatrinen sairaala. Olen lukenut sieltä kirjankin, Kellokosken prinsessa, joka kertoo "prinsessa" Anna Lappalaisen elämästä.

Käyn Helsingin keskustassa tosi harvoin - vain silloin, kun minulla on jotain asiaa sinne - ja ihmettelin Kansalaistorille noussutta kummallisen näköistä rakennusta.

Hetken aikaa mietittyäni tajusin, että tuohan taitaa olla keskustakirjasto Oodi. En ollut tajunnut, että Oodi tulisi tuohon. On kyllä mielenkiintoista nähdä, miltä rakennus näyttää sitten, kun se on valmis (eli tämän vuoden joulukuussa).

Kun olin saanut pyörän alleni, oli aika lähteä ajamaan. Olin koeajanut pyörää (kaksikin kertaa) ennen ostopäätöstä, mutta silti satulan kovuus hieman yllätti. Olen ajellut viime vuosina lähes yksinomaan äitini pyörällä, jossa on todella pehmeä ja leveä satula. Tämän pyörän satula tuntui ensi alkuun niin epämiellyttävältä, että iski epäilys, pystyisinkö ajamaan kotiin asti. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin satulaan, kuten myös siihen, että pyörässä ei ollut jalkajarruja. Soittokelloa pyörässä ei kuitenkaan ollut, mitä harmittelin suuresti. Ilmeisesti soittokello oli lisävaruste, joka olisi pitänyt tajuta ostaa erikseen. Kumma kun ei myyjäkään ollut tajunnut kaupata sitä minulle.

Ensimmäiseksi koukkasin Silvolan tekojärvelle, kun kuvittelin, että järveä pääsisi töllistelemään kuka tahansa. Tekojärvi toimii varavesialtaana ja paineen tasaajaana Päijännetunnelista otettavalle vedelle, ja lähes miljoona ihmistä saa juomavetensä sen kautta.


Järvi oli kuitenkin korkean penkereen päällä, joten sitä ei näkynyt ollenkaan. Alueella oli myös videovalvonta, ja sakkoakin alueella liikkumisesta saattoi saada. Järveen ei myöskään saanut mennä pulikoimaan, sillä veden laatu voisi kärsiä siitä, enkä minä ainakaan haluaisi juoda vettä, jossa joku Pertti on uittanut hikisiä koipiaan. Kaiken lisäksi järvessä uiminen on vaarallista, sillä veden imeminen vedenpuhdistamolle aiheuttaa veteen voimakkaita virtauksia.

Jatkoin siis suosiolla matkaani Vantaanjoelle ja Pitkäkoskelle. Olin kuullut puhuttavan paljon Pitkäkoskesta, mutta en ollut koskaan nähnyt sitä itse. Nyt tuli tämäkin aukko yleissivistyksessä paikattua!





Pitkäkosken alue on luonnonsuojelualuetta, ja luonto on rehevää aarnimaista.


Kun lähdin ajamaan sillan pielestä eteenpäin, halusin ottaa sillasta valokuvan. Pysähdyin äkisti, ja takaa tullut pyöräilijä koukkasi ohitseni ja pysähtyi eteeni. Mies katsoi minuun ja kysyi, että "eiks kukaan oo sanonut sulle?". Olin varma, että nyt seuraisi monisanainen luento pyöräilysäännöistä, mutta ei. Mies halusikin tiedottaa minulle vain, että "sellainen reipas sukupuolielämä pitäisi nuorison pois viettelyksistä".

Vastasin vain, että "okei", kun ajattelin, että pääsisin sillä tavalla miehestä nopeiten eroon. Mies sanoikin vain, että "jes", minkä jälkeen hän hyppäsi pyöränsä päälle ja lähti menemään.


Kylläpä pyöräily on jännittävää.

Vantaanjoen lähistöllä on myös Vetokannaksen uimaranta.


Silvolan rautakaivoksia en viitsinyt jäädä sen pidemmäksi aikaa tutkiskelemaan, sillä olen käynyt niillä jo aiemmin.


Vantaalla on ollut asuntomessut kahdesti, vuonna 2015 sekä 1977. Jälkimmäiset asuntomessut järjestettiin Varistossa, ja kun alue osui matkan varrelle (ainakin jos tein pienen mutkan), niin messualuetta piti toki käydä ihmettelemässä.

Variston messutaloilla haluttiin kritisoida 1960-luvulta alkanutta kerrostalobuumia ja lähiöelämää, ja messujen teemaksi nousikin kohtuuhintainen pientaloasuminen.

Esimerkkinä kerrostalobuumista voi mainita kivenheiton päässä messualueesta sijaitsevan Myyrmäen, jonka ensimmäinen kerrostalo nousi vuonna 1969 Vaahtorinteeseen.

Talossa oli saatu juuri julkisivuremontti päätökseen.

Vuoden 1977 messualueella näytti varsin erilaiselta.




Messujen vetonaulana oli ollut Suomen ensimmäinen ekotalo, jossa oli katolla aurinkopaneeleita sekä pienet ikkunat lämmön säästämiseksi. Nykyään talon katolla ei ole enää aurinkopaneeleja, mutta ikkunat ovat kyllä pienet.

Messualueen teiden nimet toivat muistoja menneestä: Aittarivi, Aitanporras, Aitanavain...

Varistonniityn ulkoilualue.








Kahvitauko Nesteen terassilla. Tämä kulkuneuvo kulkeekin vähän erilaisella polttoaineella kuin auto!
Lammaslammella olen pyörähtänyt muistaakseni joskus silloin, kun asuimme Leppävaarassa. En tosin ole ihan varma.

Viehättävää asuinaluetta Lammaslammen rannalla.



Onko tämä jokin merkki?

Seuraavaksi kurvasin Linnaisiin, vanhalle rautakaivosalueelle. Liikennevalojen nappia painaessani peukaloni osui pyörään ja kuului kilahdus. Katsoin, että mikäs se siinä kilahti, ja kas vain; siinähän olikin soittokello.

Onko tämä ollut tässä koko ajan?

Helsingin seutu oli 1700- ja 1800-luvuilla tärkeää kaivostoiminta-aluetta, ja Linnaisten kaivos Espoossa oli Vantaan Silvolan jälkeen toiseksi tärkein rautakaivos. 1840-luvulla kaivosyhtiö joutui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin, ja Linnaisten toiminta keskitettiin Suureen suokaivokseen. Sen malmivarat loppuivat vuonna 1860, ja niin kaivostoiminta alueella lopetettiin. Suuri suokaivos ja muut kaivoskuilut täyttyivät vedellä.


Tiheään metsikköön oli hankala päästä pyörällä, joten en viitsinyt ruveta tutkimaan aluetta sen tarkemmin. Tuskin siellä mitään kovin erikoista olisi ollutkaan?

Kaivoskäynnin paras anti oli oksalla kuikisteleva orava.




Ihmettelimme toisiamme aikamme, mutta sitten orava säntäsi yläoksille säksättämään, ja minä palasin ryteiköstä tielle jatkamaan matkaani.

Matka oli sujunut yllättävän mukavasti, ja kilometrit olivat täyttyneet ihan huomaamatta. Jos satula ei ihan mukavimmasta päästä ollutkaan, niin ainakin pyörällä pääsi kovaa. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan alamäki, kun vauhti kiihtyi varsin mukavaksi.

Espoon Niittykummun ilme on muuttunut muutamassa vuodessa täydellisesti. En ole pahemmin Niittykummussa pyörinyt, vaikka Niittykumpu sijaitseekin aika lähellä meitä, joten kuvan vihreä rakennelma - alikulkutunneli - oli minulle ihan uusi tapaus.



Niittykummun alikulkutunneli on luemma saanut inspiraationsa toukasta, josta näkyy tällä puolella tietä toukan "häntä". Tien toisella puolella oleva rakennelma puolestaan jäljittelee kerällä olevaa toukkaa.

Sisätilat ovat saaneet innoituksensa afrikkalaisesta okapista, ja kun päästään maan alta ylös, okapikin on lähtenyt jo seikkailemaan suureen maailmaan, kuten kuvasta näkyy. Taideteoksen takana on taiteilija Lotta Mattila, ja idea on minusta aivan ihana.


Niittykumpuun valmistui viime vuonna myös Espoon viimeisin tornitalo, 24-kerroksinen Niittyhuippu.

Lopuksi kävin tutkiskelemassa purkutuomion saanutta vanhaa kappelia.


Ilmeisesti tuolla vielä järjestetään jonkinlaisia tilaisuuksia, joten rakennus ei ole kokonaan hylätty, mutta ei sillä taida olla enää kovin paljon aikaa jäljellä.




Minulle aukesi pyöräilyn myötä ihan uusi maailma: pyörällä pääsee huomattavasti nopeammin kuin kävellen, ja toisaalta sillä pääsee sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei autolla pääse. Kesä on tietysti jo ohi, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, vielä on hyvin aikaa pyöräillä ennen lumien tuloa.