Rakas, sinusta on tullut pullukka

Kovin on taas ollut hiljaista täällä blogissa. Kovasti on tehnyt mieli kirjoitella, mutta en vain koskaan ole selvinnyt tänne asti. Nyt voisin kuitenkin taas vältellä tekemättömiä töitä ja lätistä aikani kuluksi jotain. Toivon, että postaustahti paranee tulevaisuudessa, mutta saa nyt nähdä.

Joulukuu se sitten tulla pärähti. Joulukuun alku tarkoittaa tietenkin joulun lähestymistä, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että saa availla joulukalenterin luukkuja (= joulukuun ykkösasia). Minulla ei ollut viime vuonna joulukalenteria, eikä ollut sitä edellisenäkään vuonna, kun olimme Intiassa, mutta tänä vuonna päätin, että nyt se joulukalenteri tulee. Eikä mikä tahansa joulukalenteri, vaan juuri se sama, joka minulla oli jo lapsena. Äitini omin käsin ompelema kalenteri.

Kas tässä.

(Kalenteriin kuuluu ohut metallitanko, jolla kalenterin saa ripustettua kätevästi seinälle, mutta koska en löytänyt tankoa enkä mitään muutakaan kättä pidempää ja ohuempaa mistään, ripustin kalenterin seinälle henkarilla. Idea on muistaakseni Tuijalta peräisin - tosin minulla on vahva epäilys, että Tuijalla roikkui henkarissa jotakin paljon tyylikkäämpää kuin vanha joulukalenteri. )

Lapsena joulukalenterissa oli mukana jännitystäkin, kun äiti täytti luukut. Koskaan ei tiennyt, mitä luukuista tulisi! Nyt aikuisena joudun täyttämään kalenterin ihan itse, joten jännitysmomentti jää kalenterista kokonaan pois. (Tosin eivät kaupan suklaakalenteritkaan kovin yllättäviä ole: mitähän sieltä luukusta tänään tulee... kas vain, suklaata!) Yhtenä vuonna olin niin epätoivoinen joulukalenterijännityksen kanssa, että sain ylipuhuttua (lue: pakotettua) ukkelin kalenterivastaavaksi. Ukkeli hoiti homman niin hyvin ja näki kalenterin takia niin paljon vaivaa, että minua melkein nolotti. (Vai mitä sanotte sellaisestakin, että yhtenä päivänä luukussa oli lappu, jossa luki, että "katso rappukäytävään". Kun sitten avasin oven ja kurkkasin rappukäytävään, siellä odotti kukkakimppu.) 

Tarkkasilmäiset ehkä huomasivatkin, että kalenterissa on yllätyksiä kaksin kappalein. Keksin nimittäin, että voisin tehdä kalenterista tuplakalenterin: voisin laittaa jokaiseen luukkuun yllätyksen sekä minulle että ukkelille. Ukkeli ei tosin ole makeisista (varsinkaan suklaasta) kovinkaan innostunut, joten saattaa käydä niin ikävästi, että joudun syömään hänenkin yllätyksensä. Olen myös laittanut yllätykset vasta alkukuun luukkuihin, ettei vain tule kiusausta...

Itsenäisyyspäivän patukat.

Suuri arvoitus. Mitähän täällä on?

Kaiken lisäksi ukkeli on - ainakin omien sanojensa mukaan - dieetillä, kun hän tuli rakentaneeksi Intian-matkansa aikana hieman keskikehoaan. Sukulaiset ja tuttavat olivat ystävällisesti kommentoineet ukkelin kasvanutta vatsakumpua, että "onpa sinun vatsasi kasvanut valtavasti kolmessa viikossa!".

Nykyään minua naurattaa intialaisten suorasukaisuus, mutta eipä naurattanut kymmenen tai yksitoista vuotta sitten. Ukkeli tokaisi minulle silloin nimittäin, että "sulla on perseessä selluliittia". Minä vedin tietysti herne-maissi-paprikat nenääni. Ei tuollaista saa sanoa toiselle ihmiselle! Jokainen kantaa omat kilonsa ja omat selluliittinsa, eikä muilla ole muutenkaan oikeutta arvostella toisten ulkonäköä! Ukkelin mielestä hänen kommenttinsa oli pelkkä toteamus - hän vain ilmoitti, mitä hänen silmänsä näkivät  - mutta minä otin kommentin hyökkäyksenä itseäni vastaan: olin lihava, ruma ja kaikin puolin kelvoton yksilö!

Vuosien saatossa olemme löytäneet ukkelin kanssa asiassa jonkinlaisen balanssin: hän ei enää heittele yhtä suorasukaisia kommentteja kuin joskus ihan alkuaikoina (koska hän tietää, että minä loukkaannun niistä kumminkin), ja minä puolestani heitän joskus jotakin ns. vitsikästä ukkelin ulkomuodosta - siis silloin kun on aihetta, kuten nyt tämän jalkapallon ilmaannuttua kuvioihin.

Olen jotenkin aina ajatellut, että me suomalaiset olemme erityisen hienotunteista kansaa ja että meillä ei ole tapana kommentoida puolison ulkonäköä kuin korkeintaan riidan tuoksinassa. Siksi ilahduinkin kovasti, kun luin aikoinani Kalle Palanderista, joka oli ruvennut laihdutus- ja kuntokuurille sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli nälvinyt Palanderin plösähtänyttä ulkomuotoa. Minusta on hienoa, jos puolison kielteisen palautteen pystyy kääntämään voimavaraksi, joka motivoi muutokseen. (Ulkonäköäkin voi tosin kommentoida monella tavalla. Halventavassa ja ilkeämielisessä kommentoinnissa, jolla pyritään alistamaan tai mitätöimään toinen, ei ole minusta mitään myönteistä, enkä kannata sitä millään tavalla.)

En tiedä, kumpuaako se, mikä on kenenkin mielestä sopivaa tai epäsopivaa, hienotunteista tai tunkeilevaa, ihmisen persoonasta, kasvatuksesta vai itsetunnosta. Vai ovatko nämä kuitenkin - enemmän tai vähemmän - kulttuureille yhteisiä piirteitä? Olemmeko me suomalaiset hienotunteisia, vai saako puolison ulkonäköä kommentoida, joskus hyvinkin suorin sanankääntein? Jäin miettimään sukupuolten välisiä erojakin: ehkä miehet eivät ota ulkonäköönsä kohdistuvaa kritiikkiä yhtä vakavasti kuin naiset? Mitä olisi Palanderin vaimo mahtanut tykätä, jos Palander olisi antanut vastaavanlaista palautetta hänelle?

Minä loukkaannuin tuon selluliittikommentin jälkeen ukkelille verisesti, ja päätin olla puhumatta hänelle enää ikinä. Kehtasikin sanoa minulle moista! Pahimpien höyryjen laannuttua kuitenkin sisuunnuin ja läksin lenkille. Oikein muistan sen tammikuun alun päivä (saattoi olla loppiainen, kun kaikki joulusuklaatkin oli sopivasti syöty): minulla ei ollut mitään lenkkeilyvaatteita, koska enhän minä ollut liikuntaa harrastanut, joten oli pakko lenkkeillä toppavaatteissa. Vaikka en muuta kuin kävellyt, olin lenkin jälkeen hiestä yltä päältä märkä, ja inhosin liikuntaa vieläkin enemmän. Jokin oli kuitenkin muuttunut, ja liikunnasta tuli vaivihkaa pysyvä osa elämääni. Pikkuhiljaa löysin myös liikunnan ilon, joka saa minut liikkeelle edelleenkin (ellei kyseessä ole vastenmielinen liikunta, kuten kuntosaliharjoittelu). Enkä varmasti koskaan unohda, mistä tämä kaikki lähti: siitä selluliittiperseestä.

Loppuun vielä yksi Prismassa otettu kuva. 

Älkää kysykö, miksi olen kuvannut miesten boksereita. En tiedä.

Remontti-Reiska kävi täällä

Juhannuksen lähestyessä olen miettinyt paljon viime vuotta. Palasin viime vuonna kaksi päivää ennen juhannusaattoa Intiasta Suomeen, joten tulevalla viikolla olen ollut täällä tasan vuoden. Kylläpä aika kiitää! En osannut tuolloin vielä aavistaa, että jäisin tänne, vaan suunnitelmissa oli palata elokuun lopussa takaisin Intiaan.

Kun viime vuonna saavuin pitkän lennon jälkeen Suomeen ja avasin kotioven joskus kymmenen maissa illalla, minua odotti eteisessä pienoinen yllätys. Huoltoyhtiöltämme oli tullut tiedote sinä vuonna remontoitavista kylpyhuoneista, ja meidän kylpyhuoneemme oli yksi niistä viidestä, jotka revittäisiin auki. Peruskorjaus alkaisi viikolla 31, eikä minulla ollut edes sellaista kalenteria, josta olisin nähnyt viikkojen numerot. Paniikissa soitin äidille, jolta sain selville, että kyseinen ajankohta oli heinäkuun lopussa. Saatoinpa päästää muutaman kirosanan.

Ukkeli oli ja tulisi olemaan koko kesän Intiassa, mikä tiesi sitä, että minun piti suoriutua kaikista remonttiin liittyvistä asioista (muun muassa laatta- ja kalustevalinnoista) yksin. Remonttiasioissa minua tietämättömämpää ihmistä saa hakea, joten paniikkikäyrä lähti välittömästi nousuun. Ukkeli ei ole remonttiasioissa minua viisaampi, mutta hän on sentään mies, ja miehillä on automaattisesti jonkinlainen remonttigeeni.

Soitin heti seuraavana päivänä projektipäällikölle, jonka oli määrä valvoa urakkaa, ja sain onneksi sovittua hänen kanssaan, että meidän kylpyhuoneemme remontoitaisiin ensimmäiseksi; olinhan lähdössä elokuun lopussa taas ulkomaille. Ajatukset kulkivat edelleen siihen tapaan kuin ne olivat Intiassa tottuneet kulkemaan: ajattelin automaattisesti, että minun pitäisi olla remontin aikana pitämässä työmiehiä silmällä. (Intiassahan ei voi jättää työväkeä pitkäksi aikaa ilman valvontaa, koska työnteko saattaa muuttua lomailuksi tai muuta vastaavaa.) Olisi hirveää olla monta viikkoa ilman suihkua ja vessaa, ja yölläkin pitäisi lähteä alakertaan vessaan! Kun kysyin projektipäälliköltä, pitäisikö minun olla paikalla vahtimassa työmiehiä, hän purskahti nauruun ja totesi, että ei tarvitse; se on hänen tehtävänsä. Mieltäni rauhoitti myös remonttifirman edustaja, urakan pomo, joka vaikutti erittäin pätevältä ja jämptiltä kaverilta. Ensimmäinen tapaamisemme oli sovittu aamukahdeksaksi, ja minä ajattelin, että tuskin mies ennen yhdeksää ilmestyy, hyvä jos ilmestyy vielä kymmeneltäkään (Intian käytäntöjä tämäkin). Mutta mies saapuikin niin ajallaan, että olisin voinut kelloni siitä tarkistaa.

Juu ei.

Minua ärsytti, että ukkeli ei ollut paikalla päättämässä laatoista ja muista vastaavista, koska jos tulisin valinneeksi jotain sellaista, mikä ei miellyttänyt häntä, saisin kuulla siitä vähintään seuraavat kymmenen vuotta. Päätökset tuntuivat muutenkin hankalilta. Mitä väliä sillä on, tulevatko laatat vaaka- tai pystysuoraan? Mistä tiedän, minkä värinen saumausaine on laattojen välissä paras, kun en ole päässyt kaikkia mahdollisia yhdistelmiä näkemään? Aika kuluikin rattoisasti K-raudassa ja muissa vastaavissa liikkeissä pyöriessä. Jotenkin kummassa sain kaluste- ja muut valinnat lopulta tehtyä, ja ukkelikin sai luvan osallistua sen verran kuin vain Intiasta käsin kykeni.

Vähitellen olin saanut varmuuden siitä, että uskaltaisin jättää kotini remppamiesten haltuun ilman, että tarvitsi pelätä, että miehet rupeaisivat yöpymään meillä tai että he pöllisivät meiltä jotain. Jälkimmäistä en olisi pannut edes pahakseni ja vitsailinkin, että eihän meillä ole muuta kuin rojua; viekööt niin paljon kuin jaksavat kantaa. Pääsisimmepähän rojuista näppärästi eroon!

Mitä kaikkea ihmiset metallinkeräyslaatikkoon laittavatkaan.

Pakkasin itseni autoon ja pakenin Itä-Suomeen. Remontin kestoksi oli arvioitu vähintään kolme viikkoa, mutta lopullinen kesto riippuisi siitä, löytyisikö rakenteista kosteutta ja kuinka kauan kylppäriä jouduttaisiin mahdollisesti kuivattamaan. Olin varautunut siihen, että remontti saattaisi kestää pitkäänkin, mutta niin vain remontti oli kolmessa viikossa valmis, ja koko kylpyhuone kattoa lukuun ottamatta oli tuossa ajassa purettu ja remontoitu takaisin kuntoon. Työn jälkikin oli erinomaisen laadukasta, ja siinä vaiheessa, kun katselin remontoitua kylppäriä, olin pelkästään tyytyväinen, että pääsimme vanhasta kylppäristä eroon.

On ollut oikea päätös jäädä Suomeen, varsinkin nyt kun ukkelikin on pääasiassa täällä. Minun ei tee edes mieli matkustaa mihinkään, enkä viitsinyt lähteä ukkelin siskontytön kanssa Kööpenhaminaan ja Ruotsiinkaan, vaikka mahdollisuus olisi ollut. En tiedä, olenko tullut laiskaksi, onko minulta kadonnut seikkailumieli vai mitä on tapahtunut. Tämä on varsin outoa, sillä inhosin aiemmin arjen rutiineja, ja jos oli vähänkin jotain poikkeavaa tiedossa, laskin suorastaan päiviä siihen hetkeen. En olisi voinut kuvitellakaan olevani vielä joskus sitä mieltä, että arki on parasta, mitä minulle on tapahtunut.

Intiasta kaipaan vain appivanhempia, sillä olen (yllätyksekseni!) tajunnut rakastavani heitäkin jollakin tavalla. Ehkä tunne kumpuaa siitä, että olen aina tuntenut heidän välittävän minusta ja hyväksyvän minut sellaisena kuin olen (vaikka olen varmasti joskus järkyttänytkin heitä olemuksellani tai käytökselläni ). Anopin ja minun välillä on toki ollut skismaakin, mutta jälkeenpäin ajateltuna nuokin kokemukset ovat olleet minulle pelkästään hyödyksi ja opiksi. Kunnioitus on tärkeää, mutta joskus itsekunnioitus on tärkeämpää.

Ihmettelen aika usein sitä, kuinka olen tullut päätyneeksi avioliiton kautta perheeseen, joka on monessa suhteessa hyvin samanlainen kuin omani. Miten toiselta puolelta maapalloa voi löytyä ihan sattuman kaupalla perhe, joka on arvoiltaan ja käyttäytymiseltään niin samankaltainen kuin omani? En tiedä, mitä ajattelisin Intiasta ja intialaisista, jos ukkelin perhetausta olisi hyvin erilainen omaani verrattuna. Olen miettinyt esimerkiksi sitä, millaiseksi suhteemme - ja suhteeni ukkelin perheeseen - olisi muodostunut, jos ukkelin perhe kuuluisi bramiineihin. On hyvin mahdollista, että emme olisi siinä tapauksessa enää yhdessäkään. Mene ja tiedä.

Vaikka kulttuurierot eivät ole arjessamme näkyvästi läsnä, ne aiheuttavat yllätyksiä joskus vieläkin. Viimeksi näin kävi, kun ukkelin siskontyttö ihmetteli sanaa 'kiitos', jota hän kuuli Suomessa jatkuvasti. Selitimme sanan merkityksen ja ukkeli jatkoi, että Suomessa kiitellään paljon siksi, että täällä ollaan niin muodollisia. Mitäääh? Suomalaisetko muka muodollisia? Olin hämmästynyt ja melkein närkästynyt ukkelin kommentista, sillä minusta kiittäminen on vain kohteliaisuutta, eikä kohteliaisuus ole muodollisuutta, ainakaan kaikissa tapauksissa. En ollut aiemmin tiennyt, että kiittäminen on ukkelin mielestä muodollista, mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, en oikeastaan ihmettele hänen tulkintaansa. Telugussa kun ei kiitos-sanaa juurikaan viljellä, joten ehkä juuri siitä syystä ukkeli kokee kiittämisen muodollisena. Vielä on näköjään mahdollista yllättyä toisen ajatuksista, vaikka joskus sitä kuvitteleekin tuntevansa toisen läpikotaisin.

P.S. Siskontytön loppumatka Suomesta eteenpäin sujui oikein mallikkaasti aina siihen asti, kun hänen lentonsa laskeutui New Yorkin kentälle. Tytön vanhemmat eivät olleet muistaneet, että tyttö oli tulossa kyseisenä päivänä, joten he unohtivat tulla kentälle tyttöä hakemaan.

Monta mieltä Intiasta

Luen intialaisia matkakertomuksia aika harvoin, mutta kesällä Suomessa tuli tartuttua Matti Rämön kirjaan Polkupyörällä Intiassa. Kirjaa lukiessa minua hämmästytti sama asia, joka hämmästyttää minua aina, kun luen muiden juttuja Intiasta: heidän Intiansa tuntuu aivan erilaiselta kuin minun Intiani. Joskus tuntuu kuin he kirjoittaisivat kokonaan eri maasta! 

Rämö kertoi muun muassa työnorsuista, joita hän näki matkallaan lähes päivittäin. Minun Intia-kuvaani norsut eivät kuulu, vaan norsu on minulle aika eksoottinen eläin (näen kameleitakin useammin ). Olen nähnyt norsun vain kaksi kertaa: temppelinorsun Tirupatissa sekä toisen norsun Hyderabadin eläintarhassa, jossa norsuja taisi kyllä olla useampiakin. Myös Intian hengellinen puoli (ashramit, gurut, meditoiminen jne.), joka houkuttelee paljon länsimaalaisia Intiaan ja josta monet kirjoittajat kertovat, on minulle täysin vieras. Minun Intia-kuvani muodostuu enimmäkseen tavallisesta arkielämästä, vaikka olen kyllä erittäin kiinnostunut hindulaisuudesta ja hengellisyydestäkin. Rantalomailijoiden Intiakin on minulle lähes tuntematon, koska en itse viihdy rannalla, en varsinkaan Intiassa. Myös joogaajien Intia on minulle vieras, sillä en ole yrityksistäni huolimatta oppinut pitämään joogasta. Minun joogaharjoitukseni talomme joogahuoneessa saivat varsin dramaattisen lopun, sillä joogaopettajamme kuoli onnettomuudessa. (Totuuden nimessä on sanottava, että olin lopettanut joogaamisen jo ennen opettajan kuolemaakin, koska samojen liikkeiden ja hengitysharjoitusten toistaminen päivästä toiseen ei motivoinut minua mitenkään.)

Olen miettinyt viime aikoina paljon syitä siihen, miksi ihmiset kokevat Intian niin eri tavoin. Tietysti ihmiset kokevat kaikki muutkin paikat maailmassa hieman eri tavoin, mutta uskaltaisin väittää, että ilmiö ei mene missään muualla niin pitkälle kuin täällä. Kuinka jonkun toisen Intia voi tuntua minusta niin vieraalta - ja varmasti myös päinvastoin? Mitä joku semmoinenkin, jolla on Intiasta omakohtaista kokemusta (asuinmaana tai lomapaikkana), mahtaa ajatella minun kirjoituksistani? Löytääkö hän omaa Intiaansa lainkaan, vai kokeeko hän juttuni aivan utopistisina? Johtuvatko ihmisten erilaiset kokemukset vain erilaisista ajatusmaailmoista ja eri tavoista kokea asiat, vai onko Intiassa itsessään jotain sellaista, mikä tekee kokemuksista niin erilaisia?

Yksi asia, joka tulee mieleen, on Intian koko ja monimuotoisuus. Kun maassa on 28 hyvinkin erilaista osavaltiota, kymmeniä eri kieliä (satoja, jos pienimmätkin otetaan huomioon), yli 1,2 miljardia asukasta (pelkästään Hyderabadissa on seitsemän miljoonaa asukasta) ja kuusi valtauskontoa, on päivänselvää, että tämä kaikki vaikuttaa. Intia näyttäytyy ihan erilaisena sellaiselle, joka käy Goassa kuin sellaiselle, joka käy vaikkapa Mumbaissa.

Loppujen lopulta tärkein syy taitaa kuitenkin löytyä meistä itsestämme. Intia on tulijalle haastava paikka, ja se vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin. Täällä joutuu koetukselle jatkuvasti: ihmiset tunkevat niin lähelle, että täällä ei voi olla näkymätön sivustaseuraaja, joka saa rauhassa vain tarkkailla. Intia on röyhkeä: se vaatii osallistumaan ja olemaan jatkuvasti vuorovaikutuksessa, vastaamaan kysymyksiin ja olemaan huomion keskipisteenä. Intiaan ei voi suhtautua neutraalisti - paikkana, jossa tuli käytyä - vaan se ajaa joskus ihan äärirajoille ja pakottaa näkemään oman itsensäkin ihan uudessa valossa.

Löysin appivanhempien kesämökiltä Lonely Planetin India-opaskirjan, jonka joku oli jättänyt sinne. Lueskelin sitä aikani kuluksi, ja silmiini osui kappale, jossa on minusta jonkinlainen ydinajatus yhdessä lauseessa.

Intia on sellainen paikka, millaiseksi sen itse tekee. Omalla suhtautumisellaan ja ajattelutavallaan vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millainen paikka Intia on. Minusta lausahdus sitä näkee, mitä katsoo pätee sekin hirveän hyvin Intiaan. Koska täällä on niin paljon kaikkea laidasta laitaan, ihminen voi valita, mitä katsoo - katsooko likaa ja kurjuutta, vai katsooko kauneutta ja omaperäisyyttä. Intia on juuri sellainen, millaisin silmin sitä katsoo.

Jokainen päivä on valintoja täynnä. Kuinka suhtautua kerjäläisiin, sairaisiin, rutiköyhiin, katukaupustelijoihin, kulkukoiriin ja muihin katueläimiin? Tunteako empatiaa, sääliä, pelkoa, vihaa, lempeyttä, ylemmyyttä, surua, pakokauhua - vai ollako täysin tunteeton? Mitä ajatella ökyrikkaista, korruptiosta, epätasa-arvosta, jätekasoista, liikennekaaoksista, terveysriskeistä ja sanomalehtikirjoituksista? Miten suhtautua arkielämän vastoinkäymisiin (joita niitä täällä riittää)? Päästääkö Intia lähelle vai pysytelläkö siitä kaukana? Haluaako olla tekemisissä paikallisten kanssa, tutustua Intian kulttuuriin, oppia paikallisia tapoja, ehkä paikallista kieltäkin ja omaksua uusia ajattelutapoja? Vai hakeutuako muiden länsimaalaisten seuraan ja kehittää itselleen niin länsimainen elämäntyyli kuin se Intiassa vain on mahdollista?

Viime kädessä on myös valittava, miten suhtautua intialaisiin ihmisiin. Näkeekö heidät laiskoina, hitaina, tehottomina, epäluotettavina, vastuuntunnottomina, epätäsmällisinä ja kaavoihin kangistuneina tyyppeinä vai onko valmis näkemään heissä jotain hyvääkin? Miten elää rinta rinnan eriarvoisten ihmisten kanssa, ja miten löytää oma paikkansa heidän keskeltään?

Tiedän yhden ranskalaisnaisen, joka on ollut Hyderabadissa vuodesta 1994. Hän on naimisissa intialaisen miehen kanssa, mutta siihen naisen "intialaisuus" sitten päättyykin. Nainen on erittäin aktiivisesti mukana Hyderabadin expat-yhdistyksen toiminnassa, eikä hänellä ole muutenkaan intressejä mihinkään intialaiseen. Nainen ei ole halunnut opetella paikallista kieltäkään, telugua (miehensä äidinkieltä), vaan hän kertoi osaavansa sitä noin 50 sanan verran. Nainen haluaa pysyä kielitaidottoman kuulemma siksi, että hän välttyy näin puhumasta anoppinsa kanssa: "anoppi kuitenkin puhuisi vain kolmesta asiasta, ruoasta, sareista ja koruista!" Ranskalaisnainenkin on luonut oman Intia-kuvansa ja oman maailmansa - ja on kaiketi myös tyytyväinen siihen.

Omaa Intia-kuvaani en osaa sen tarkemmin analysoida, mutta ehkä se välittyy kirjoituksistani jollakin tavalla. Sen kuitenkin tiedän, että Intia on ollut minulle kova koulu - kova, mutta hyödyllinen! Intia on opettanut minulle paljon (erityisesti omasta itsestäni) ja varmasti myös hieman muuttanut minua ihmisenä. Kaiken taistelun jälkeen minun Intiani on varmaan aika lailla näköiseni - niin hyvässä kuin pahassakin.

Ahdistaa!!!

Olen yrittänyt sopeutua tähän ajatukseen jo jonkin aikaa, mutta se ei vain ota onnistuakseen. Pää on kuin ampiaispesä, joka kuhisee ajatuksia, pelkoja ja inhoa. En halua, en uskalla, en jaksa! En, en, en!

Olemme lähdössä taas Intiaan. Miljoonannen kerran, ja niin pitkäksi aikaa, että oksettaa. Minä hölmö kun luulin asuvani pysyvästi Suomessa ja tekeväni suomalaisia juttuja, kuten opiskelevani psykologiaa avoimessa yliopistossa. Tosiaankin luulin, että intialainen arki ja kaikki sen vastoinkäymiset ovat omalta kohdaltani taaksejäänyttä elämää. Että kävisin toki silloin tällöin Intiassa, mutta korkeintaan parin kuukauden lomamatkoilla. Just joo.

Minua ärsyttää Intiaan menossa niin moni asia, että olisikin helpompi listata kaikki ne asiat, jotka eivät ärsytä. Se lista alkaisi tästä ja loppuisi tähän.

Kaikkien arkielämän epäsujuvuuksien lisäksi minua ärsyttää Intiassa ehkä eniten liikenne, joka on mitä on. Päätön törmäily kaikkien mielikuvituksellisten ajoneuvojen ja erilaisten eläimien keskellä ei inspiroi minua yhtään. Intialaisessa liikenteessä kun ei ole mitään takuita: vaikka itse ei tekisi muuta kuin istuisi liikkumattomassa autossa, jostakin kulman takaa saattaa syöksyä autoriksa, joka kaatuu konepellille. Tai vaikka itse yrittäisi ajaa kuinka kaikki aistit äärimmilleen viritettyinä, ns. ennakoivaa ajoa (haha!), auton eteen voi ampaista kiljuva sika, joka syöksyy suoraan eturenkaan alle. Minusta eläimiin törmäily ei ole mitenkään kivaa eikä ainakaan normaalia, ja siksi otankin tämmöiset tapaukset hirveän raskaasti. Tuonkin sian epätoivoinen kiljunta soi korvissani vielä pitkän aikaa, ja mies joutui ottamaan käyttöön koko lohdutusarsenaalinsa: ei siinä olisi kukaan voinut tehdä mitään, kun sika tuli keskikorokkeen raosta auton eteen niin äkkiarvaamatta.

Voisimme tietenkin palkata autonkuljettajan, jolloin minun ei tarvitsisi murehtia liikenteestä yhtään. Sen kun vain istuisin takapenkillä ja lueskelisin intialaisia naistenlehtiä sillä aikaa, kun kuljettaja vie minut kaupungin toiselle laidalle ostamaan länsimaisia jogurtteja. Kaikki normaalit ihmisethän tekevät näin: he palkkaavat autonkuljettajan ja työllistävät samalla yhden ihmisen. Sitten olemassa näitä epänormaaleja tapauksia, kuten minä; hätähousuja, joiden mielestä asiat tulevat nopeimmin ja parhaimmin tehtyä, jos ne tekee itse. Johan siinä menee vapauskin ihan kokonaan, jos joutuu olemaan riippuvainen autonkuljettajasta!

Mitä minä siis oikein valitan, jos kerran autolla ajaminen on oma valintani? Pöljä.

Minua ärsyttää suunnattomasti myös se, että asuminen ja eläminen pitää aloittaa taas ihan nollasta: pitää etsiä asunto ja kalustaa se, jokaista pienintäkin - ja varsinkin isointa - tavaraa myöten. Rasittaa se kaupoissa juokseminen, tinkiminen ja tavaroiden etsiskely ympäri kaupunkia. Ahdistaa se asentajien ja tavarantoimittajien kyttäily, kun eihän se ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että perille tulee oikea määrä oikeita tuotteita tai että tuotteet asennetaan niin, että ne toimivat vielä seuraavanakin päivänä.

Kaikkein eniten minua kauhistuttaa Intiassa kuitenkin se, miten paljon Intia rasittaa (pidemmän päälle) henkisesti, ainakin minua. Intiassa kun joutuu näkemään sellaisia asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja siellä myös joutuu sellaisiin tilanteisiin, joihin Suomessa ei voisi koskaan joutua. Siksi itsestään löytää Intiassa aivan uusia puolia, eivätkä kaikki löydökset läheskään aina miellytä. Joskus en tunnista itseäni omasta käyttäytymisestäni ollenkaan. Heikoimpina hetkinäni minun tekisi vain mieli kaivautua peiton alle, kun tuntuu, että inhoan koko Intiaa ja jokaista intialaista niin paljon. Yksinäisyys vain pahentaa asiaa, kun enhän minä voi oikein valittaa kenellekään intialaiselle, että kyllä te intialaiset olette oikeita persläpiä. Miehelleni voin tietysti itkeä ja parkua, mutta häneltä ei tässä asiassa yleensä hirveästi empatiaa heru: hän kun asettuu heti puolustuskannalle, jos haukun kaikki intialaiset pystyyn. (Miksi ihmeessä?) Suomeenkaan en viitsi soittaa ja valittaa, koska välimatka tekee pienistä ongelmista hirveän isoja. En viitsi turhaan huolestuttaa murheillani ketään, varsinkaan kun tiedän, että seuraavana päivänä oloni saattaa olla jo paljon parempi.

Yksi asia on kuitenkin varma: Intiassa ei räkä jäädy lenkillä nenään. Kukahan se nimittäin juuri jokin aika takaperin kuuluttikaan vihaavansa talvea ja kaikkea mitä siihen liittyy? Olisi ehkä kannattanut pitää mölyt mahassaan. Sitä saa mitä tilaa.

Tiedän kyllä, että Intiaan muutto ei (ehkä) ole mikään maailmanloppu ja että tapahtuu sitä maailmassa hirveämpiäkin asioita. Ehkä tämä synkeys vielä muuttuu iloksi, vaikka tällä hetkellä on kyllä ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Tahtoisin vain tunkea pääni pensaaseen tai nukkua prinsessan unta pari vuotta.

Laatuaikaa anopin kanssa

Ukkeli oli taas jonkin aikaa kaukana Suomessa, ja minä olin appivanhempien siipien suojassa täällä Hyderabadissa. Vaikka appivanhemmat tietävät, että pärjään kyllä itseksenikin, jonkinlainen huoli heillä taitaa minusta kuitenkin olla silloin, kun mies ei ole maisemissa. Siksi he soittelivat aika monena päivänä minua anoppilaan lounaalle tai muuten vain käymään. Syynä voi olla myös se, että anoppi on tuntenut olonsa Hyderabadissa aika yksinäiseksi, sillä hän ei ole tässä uudessa asuinpaikassa löytänyt samalla tavalla ystäviä kuin edellisessä Hyderabadin-kodissa. Nelloressa hänellä on tietysti ystäviä vaikka muille jakaa. Siitäkin syystä olen viettänyt aika paljon aikaa anopin kanssa, koska eikös kahden yksinäisen ole parempi olla yhdessä kuin yksin? :-)

Ruoka on anopille - kuten muillekin intialaisille naisille - yksi elämän tärkeimmistä asioista: ensin pitää varmistaa, että rakkaat ihmiset saavat hyvin syödäkseen ja sitten vasta huolehditaan omasta itsestä. Ennen hän soitteli minullekin päivittäin ja kyseli, mitä olen valmistanut hänen pojalleen aamiaiseksi ja mitä meillä on lounaaksi ja päivälliseksi. Hävettää tunnustaa, mutta jossakin vaiheessa hermostuin näihin päivittäisiin kyselyihin niin, että en edes vastannut puhelimeen, kun näin, että anoppi soittaa. Nykyään anoppi ei ole enää soitellut ja kysellyt ruokiemme perään, mutta nyt kun he asuvat taas Hyderabadissa ja käymme anoppilassa aika usein, vihanneksia, hedelmiä ja ruokaa virtaa meille tasaiseen tahtiin. Meiltä päin anoppilaan kulkee sitten tyhjien astioiden virta... :-)

Nykyään anoppi tekee jokaisesta ruoasta kaksi eri versiota: toinen puolikas on mausteisempi, ja se on tarkoitettu hänelle itselleen ja appiukolle; toinen taas on mausteettomampi annos, joka on tarkoitettu vatsavaivaisille, eli miehelleni - ja minullekin tätä nykyä. Minun vatsaongelmani tosin ovat parantuneet aika hyvin, joten voin taas syödä pikkuisen mausteisempaa ruokaakin. En tiedä, auttoivatko lääkkeet vai vatsalle annettu lepo mausteettoman ruokavalion, kahvittomuuden ja kolajuomattomuuden muodossa. Nyt olen taas pikkuhiljaa kokeillut kahviakin, ja se näyttäisi aiheuttavan edelleenkin pieniä ongelmia. Ihmeellistä kyllä, mutta saan kipua ja nykyttelyä vain omasta kahvistani, mutta anopin kahvista minulle ei tule minkäänlaisia ongelmia. Se saattaa johtua siitä, että anoppi taitaa laittaa kahviinsa enemmän maitoa kuin kahvia, tai sitten intialainen sikuri-kahvisekoitus, jonka olen joskus ruokablogissani haukkunut alimpaan maanrakoon, on jotenkin vatsaystävällisempää kuin suomalainen suodatinkahvi.

Anopin mielestä ruoassa täytyy olla chiliä jonkin verran, jotta ruoka maistuisi jollekin. On todennäköistä, että hän piilottaa sitä miehenikin "chilittömään" ruokaan juuri sen verran, että siitä tulee makua mutta että mies ei huomaa chilin läsnäoloa. Itse asiassa anoppi ohjeistikin minua pilkkomaan chilin niin hienoksi, että mieheni ei näe sitä. Suomessa lapsille yritetään syöttää tällä tavalla sipulia; Intiassa näköjään aikuisille chiliä. :-D

Koska ruoka on intialaisille niin tärkeä osa elämää, ruoanlaittokaasun loppuminen on sekin iso juttu. Joillakin on varastossa useampi pullo, ettei heidän tarvitse olla hetkeäkään ilman kaasua: kun vanha pullo loppuu, vaihdetaan uusi tilalle. Meillä kaasupullo kestää kuutisen kuukautta, mikä on intialaisittain hirveän pitkä aika, sillä esimerkiksi anoppilassa kaasupullo tyhjenee kuukaudessa, parissa. Meillä kaasupullo on tuntunut riittävän ja riittävän - kunnes se loppui toissa perjantaina (kesken ruoanlaiton tietysti!), juuri kun mieheni oli Suomessa. Appivanhemmatkin olivat tuolloin Nelloressa käymässä.

Koska valtio avustaa kotitalouksia kaasun hankinnassa (toki kaasua voi hankkia ilman avustuksiakin, jolloin kaasu on kalliimpaa), olen ymmärtänyt, että tilausprosessi vaatii byrokratiaa ja että uutta kaasupulloa saattaa joutua odottelemaan kuukaudenkin päivät. Siksi päätinkin pärjätä ilman kaasua siihen asti, kunnes mies tulee ja hankkii uuden pullon jostain. Olin kyllä nähnyt myytävän pieniä kaasupulloja läheisellä muslimialueella, mutta jätän ihan mieluusti kaiken kaasuun liittyvän hieman kokeneemmille, koska olen joskus ennenkin hieman tunaroinut kaasun kanssa.

Kaasupulloja menossa joillekin onnellisille.

Kun kävin appivanhemmilla heidän palattuaan Nelloresta Hyderabadiin, tulin maininneeksi kaasun loppumisesta anopille, jolloin anoppi ihmetteli, kuinka oikein olin laittanut ruokaa. Häntä huvitti suuresti, kun kerroin valmistaneeni kanacurrya, munakokkelia ja nuudeleita riisinkeittimessä. Ilmeisesti anoppi itse ei ollut tätä keksinyt, koska olen kuullut hänen jälkeenpäin kertovan riisinkeitin-kokkailuistani monille tutuilleenkin. :-)

Vaikka sanoin pärjääväni ihan hyvin ilman kaasua siihen asti, kunnes mieheni tulee, appivanhemmat eivät hyväksyneet vastaväitteitäni, vaan alkoivat soitella sukulaisille ja tuttavilleen: mistä löytyisi ylimääräinen kaasupullo? Kyselykierroksen tuloksena yksi kaasupullo löytyikin eräältä tuttavaperheeltä, josta kävimme sen sitten anopin ja appiukon kanssa hakemassa. Ajelimme kaasupullon kanssa meille, ja appiukko vaihtoi pullon ja kuskasi tyhjän pullon autoon.

Tällä välin anoppi ehti tehdä taloustutkimusta ja käydä läpi ruokatavaramme ja lähes kaiken muunkin näkyvillä olleen: Ovatko nuo banaanit pilaantuneita, kun ne ovat noin mustia? Ne vähän pyöreämmät banaanit olisivat paremman makuisia. Onko sinulla vielä maapähkinöitä/linssejä/korianterijauhetta/tamarindia/riisiä? Näissä maapähkinöissä on ötököitä, näetkö! Mutta ei se mitään; nämä voi vielä käyttää, jos ne laittaa aurinkoon ja paahtaa. Minä otan nämä pähkinät mukaani ja annan sinulle uusia. Missä ne vanhat mustat pöytätabletit ovat? No jos ne kerran homehtuivat, ne kannattaa levittää aurinkoon. Mikä tuo lappu on? Miten teillä voi olla noin iso sähkölasku! Meillä Nelloressa ei ole kuin sen ja sen verran. Ette kai vain käytä ilmastointilaitetta oleskeluhuoneessakin? Jos ilmastointi on päällä näin isossa huoneessa, se vie kauheasti energiaa. Käyttäkää ilmastointia vain yöllä makuuhuoneessa! Onpa sinulla paljon muovipusseja! Ota näistä pusseista itsellesi muutama; minä vien loput itselleni roskapusseiksi. Miksi teillä on noin kauheasti vanhoja sanomalehtiä? Kuinkas monta sanomalehteä teille oikein tulee? Kerkeättekö edes lukemaan niitä kaikkia? Peruuttakaa heti se kolmas sanomalehti - ihan turhaan tilaatte noin monta lehteä! Käytätkö sinä tätä pataa ollenkaan? Pinnoitetuilla pannuilla tulee kyllä ihan mautonta ruokaa. Mitä tuo valkoinen vesimelonin pinnalla oikein on? Onko se pilaantunut? Ai ei. No leikkaapa siitä meille melonia. Ja niin edelleen.

Anoppi ei kysele ilkeyttään (olen tämän vihdoinkin oppinut!), vaan hän antaa ohjeitaan vain siksi, että on tottunut pitämään perheestään huolta ja haluaa neuvoa. Joskus muinoin minulta olisi saattanut mennä hermotkin, mutta nyt olen oppinut keinon, joka pitää meidät molemmat tyytyväisinä: minä kuuntelen anopin neuvot ja ohjeet, otan onkeeni niistä neuvoista, jotka katson itselleni hyödyllisiksi, ja annan loppujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Anoppi on onnellinen, koska saa neuvoa, ja minä olen onnellinen, koska tiedän, että minun ei tarvitse ottaa kaikkea niin hirveän vakavasti ja kirjaimellisesti.

(Tässä yhteydessä on ihan pakko kertoa yksi episodi, joka sattui jonkin aika sitten. Anoppi oli sisarineen Hyderabadissa yhden viikonlopun, koska he olivat tulleet erään sukulaisen häihin. He asuivat kaikki jollakin klubilla mutta tulivat käymään meillä ennen häihin menoa, koska he eivät uskaltaneet jättää kultakorujaan ja käsilaukkujaan klubin hotellihuoneeseen. Istuin oleskeluhuoneessa muiden kanssa, kunnes jossakin vaiheessa menin makuuhuoneeseen ja näin anopin kääntämässä alusvaatehyllyäni! Olin aika hämmästynyt: miksi ihmeessä anoppi penkoo pikkuhousujani?! Pian kuitenkin tajusin, että anoppi oli jemmaamassa korujaan ja käsilaukkuaan niiden alle. :-D Pitääkö tästä nyt sitten päätellä, että vorot eivät - ainakaan täällä päin maailmaa - osaa etsiä arvotavaroita alusvaatteiden joukosta??)

Yhtenä päivänä viime viikolla minulla ja anopilla oli tarkoitus käydä hieman ostoksilla. Kun ostospäivän aamuna olin lähdössä anoppilaan, näin heti, että auton eturengas oli melko tyhjä. Mietin, vieläköhän tuolla uskaltaisi ajaa, ja päätin lopulta kokeilla. Jos pääsisin anoppilaan asti, sieltä kyllä löytyisi apua ja jonkinlainen ratkaisu asiaan. Yritin ajella oikein varovasti ja vältellä kaikkia kuoppia, jottei kumi tussahtaisi tyhjäksi kesken ajon. Pääsin kuin pääsinkin puolityhjällä renkaalla anoppilaan asti, mutta loputkin ilmat olivat matkan aikana kadonneet lähes kokonaan renkaasta. Kun mainitsin renkaasta appiukolle, hän otti heti ohjat käsiinsä: kymmenessä minuutissa joku alakerran poika oli vaihtanut vararenkaan luton kumin tilalle. Sitten käytimme tyhjenneen renkaan huoltoasemalla, jossa löytyi syykin kumin tyhjenemiseen: renkaassa oli parin sentin mittainen ruuvi. Huoltoaseman mies paikkasi renkaan odotellessamme. Tämä on yksi Intian parhaista puolista: kaikenlaista palvelua saa, halvalla ja nopeasti!

Kävimme anopin kanssa muun muassa Sparissa, koska halusin näyttää Sparin - pienen mutta siistin - kalaosaston anopille ja kuulla hänen mielipiteensä siitä.

Anoppi tutkii kaloja.

Kalaosasto sai lopulta ihan hyväksyvän tuomion, mikä johtui luultavasti suurelta osin siitä, että siellä oli akvaario, jossa uiskenteli anopin suosimaa kalalaatua. Jos kala on vielä elossa, niin se on varmasti ainakin tuoretta! Hinnat olivat anopin mielestä tietysti kalliit, mutta yllättyneempi olisin ollut, jos näin ei olisi ollut... :-)

Aiemman postaukseni anopista voi lukea täältä.

Kaksikulttuurista avio-onnea?

Lueskelin äskettäin jostakin kaksikulttuurisista avioliitoista, mikä sai minutkin pohtimaan omaa avioliittoani - siis sitä, millaisia vaikeuksia kahden kulttuurin liitto on tuonut, mitä mahdollisuuksia se on avannut ja mitä hyviä ja huonoja puolia on tullut vastaan.

Minusta 'kaksikulttuurinen' on vähän huono ilmaus siinä suhteessa, että meillä naimisiin ovat menneet persoonat, eivät kulttuurit. Vaikka miehelläni (joka siis on intialainen) ja minulla onkin hyvin erilaiset kulttuuritaustat, kulttuurit eivät näy meidän jokapäiväisessä elämässämme oikeastaan mitenkään, vaan erot ja yhtäläisyydet syntyvät pitkälti siitä, millaisissa ympäristöissä olemme kasvaneet. Mieheni suku- ja ystäväpiiri on iso; minä taas olen "metsän keskellä kasvanut", kuten mies asian ilmaisee. Tämä sosiaalisen taustan eroavaisuus on aiheuttanut ehkä suurimmat eripurat ja kiistat meidän parisuhteessamme. Minä en ole aina tajunnut, miksi jotkut kaukaisimmat sukulaisetkin ovat niin tärkeitä, kun itselläni suku on muodostunut lähinnä ydinperheestä ja muutamasta lähisukulaisesta. Mies taas ei ole tajunnut sitä, miksi en pidä sukulaisiini enemmän yhteyttä - ovathan sukulaiset minun omia ihmisiäni, joihin pitäisi pitää yhteyttä jo senkin takia, että he sattuvat olemaan minulle sukua.

Toisaalta, jos ihan totta puhutaan, olen aina vähän kadehtinut isoja ja läheisiä sukuja ja olisin salaa halunnut kasvaa semmoisen keskellä. Ehkä minustakin olisi tullut ihmisenä hieman toisenlainen - ihmisläheisempi, joustavampi ja epäitsekkäämpi - jos olisin joutunut luovimaan suuressa sisarusparvessa tai viettänyt kaikki lomani viiden serkun kanssa, kuten mieheni aikoinaan. Mutta olenhan sentään avioliittoni myötä saanut uuden ja ison suvun, joten siinä mielessä loppu hyvin, kaikki hyvin.

Uskonto on varmaankin monessa kaksikulttuurisessa avioliitossa yksi tärkeä erottava (miksei myös yhdistävä) tekijä, varsinkin jos uskonto on toiselle osapuolelle kovin tärkeä ja toiselle ei lainkaan. Tässäkään suhteessakaan meillä ei ole ollut mitään ongelmaa, sillä emme kumpikaan ole kovinkaan uskonnollisia ihmisiä. Mies ei Intiassa ollessaan käy edes koskaan missään temppeleissäkään, mitä ihmettelen kovasti. Minä - suomalainen vaimo! - taidan käydäkin niissä enemmän kuin mies. :-D Hindulaisuus kiinnostaa minua muutenkin kovasti, lähinnä siksi, että se on niin suvaitsevainen ja mukautuvainen uskonto. Monesti olenkin yrittänyt tiedustella jotain hindulaisuuteen liittyviä juttuja mieheltäni, mutta lopulta olen lopettanut kyselyni, koska mieheltä ei koskaan tuntunut löytyvän vastauksia. Monet hindulaisuuden jutut tuntuvatkin tulevat intialaisille (hinduille siis; onhan Intiassa monia muitakin uskontoja!) äidinmaidossa, jolloin niitä ei välttämättä osata selitellä tyhmille länsimaalaisille.

Koska miehen perhe on aika moderni ja länsimaalaistunut, kiistaa ei ole myöskään tullut naisen asemasta, työssäkäynnistä tai muusta vastaavasta. Tähän myötävaikuttaa myös se, että en itse ole mikään ultrafeministi, jonka naisarvoa muka alentaisi jotenkin se, jos teen kaikki kotityöt. Minä olen tehnyt kotityöt aina ihan mielelläni ja osaksi siitä syystä, että mies ei tekisi niitä mielestäni kuitenkaan tarpeeksi hyvin (mutta tätähän ei miehelle kerrota!). Jos minua ei jonakin päivänä huvita laittaa ruokaa, niin sitten mies laittaa ruoan, menemme ulos syömään tai syömme jotakin valmisruokaa. Ja jos minua ei huvita siivota, niin sitten eletään paskan keskellä, tai ehkä mies siivoaisi. En tiedä, koska tähän pisteeseen ei vielä ole tultu.

Ruokakulttuuri saattaisi olla meillä potentiaalisesti hyvinkin paljon närää aiheuttava tekijä, mutta tässäkin suhteessa pullat ovat aika hyvin uunissa. Mies on kaikkiruokainen - hän on syönyt mm. hevosenlihaa, poron maksaa ja sammakonreisiä, joihin minä en välttämättä koskisi - vaikka yleensä intialaiset ovat aika kaavoihinsa kangistuneita ja suostuvat syömään vain oman alueensa ruokaa. Erityisen paljon mies tykkää anoppinsa sapuskoista, konstailemattomasta perusruoasta, ja appiukon savustamista kaloista! Ruoka-asiat ovatkin meillä vähän nurinkurisesti, sillä minä tykkäisin syödä intialaista ruokaa enemmänkin, kun taas mies ei aina jaksaisi intialaista. Miehen ansioista/takia oikeastaan vasta innostuin ruoanlaitosta (joskus viime vuosituhannella), sillä en aiemmin tykännyt ruoanlaitosta yhtään ja olin sen suhteen aika epävarmakin. Innostuin intialaisesta ruoasta ja sen tarjoamista uusista mahdollisuuksista niin kovasti, että ruoanlaitto rupesi kiinnostamaan muutenkin. Lanttukukkoa en silti tee, vaan sen jätän suosiolla äidille. :-)

Sosiaalisten erojen lisäksi kieli on asettanut jonkin verran rajoituksia avioliitossamme, varsinkin alkuaikoina. Kun en ensimmäisillä kerroilla Intiassa käydessäni ymmärtänyt mieheni äidinkieltä telugua ollenkaan, minulla oli vähän epämukava olla, kun en ymmärtänyt sanaakaan, mitä ihmiset puhuivat. Nyt osaan sitä jo sen verran, että pystyn kommunikoimaan esimerkiksi anopin kanssa pelkästään teluguksi. Kaikkea en tietenkään ymmärrä, mutta loput arvaan. :-D Mieheni osaa myös sen verran suomea, että pystyy juttelemaan ihan kiitettävästi minun vanhempieni kanssa. Yhteisenä kielenä meillä on kuitenkin englanti, ei siis kummankaan äidinkieli, ja varsinkin riidellessä on raivostuttavaa, kun ei löydä oikeita ja tarpeeksi nasevia sanoja heti!

Vaikka kaksi"kulttuurisessa" avioliitossa on ollut omat hankaluutensa, luulen, että läheinen yhteys vieraaseen kulttuuriin on rikastuttanut elämääni aika tavalla. Maailmankatsomus on avartunut, suvaitsevaisuus on lisääntynyt ja ehkä minusta on väkisinkin tullut myös hieman joustavampi, ihmisläheisempi ja epäitsekkäämpi. Olen myös päässyt näkemään Intiaa "sisältäpäin", minkä ansiosta olen saanut Intiasta aivan erilaisen kuvan kuin mitä olisin pelkästään jonkun Goan aurinkotuoleissa makailemalla saanut. Omaa kotimaatanikin olen oppinut katsomaan hieman eri tavalla, kun olen päässyt näkemään sitä vierasmaalaisten silmin.