Muista lähettää joulupakettisi ajoissa, jotta Postilla on tarpeeksi aikaa hävittää se.


perjantai 28. tammikuuta 2022

30 tavallista asiaa

Näin Ilta-Sanomien sivuilla hauskan listauksen 30 asiasta, joita harva enää meistä tekee, ja päätin pölliä listan blogihaasteeksi. Lehden mukaan yli viiteen kohtaan myöntävästi vastaava saattaa olla melkoinen harvinaisuus. Katsotaanpa, kuinka muinaisjäänne meikäläinen on.

1. Kuuntelet musiikkia langallisilla kuulokkeilla.

No en sentään. Mutta muistan vielä senkin ajan, kun kävin lenkillä kannettavan CD-soittimen kanssa! Piti sipsutella mahdollisimman tasaisin askelein, koska muuten musiikki katkeili, kun CD-levy pomppi soittimessa. Voi niitä aikoja! Jo pelkästään tämä muisto saa minut tuntemaan itseni tosi vanhaksi.

2. Kommunikoit ystäviesi kanssa tekstiviesteillä (siis niillä ihan oikeilla; ei Whatsappilla)

Kyllä sen melkein tietää, että jos nykyään puhelimeen kilahtaa tekstiviesti, se on jonkin yrityksen palautekysely, paketin saapumisilmoitus, muistutus lääkäriajasta, operaattorilta tullut viesti tai muuta vastaavaa. Ystävien kanssa tulee käytettyä tekstiviestiä lähinnä silloin, jos Whatsapp ei jostain syystä toimi – niin ja silloin, jos olen matkalla, eikä ole nettiyhteyttä.

3. Olet enintään yhdessä sosiaalisessa mediassa

Ensin piti kuukkeloida, mitä sosiaalinen media tarkalleen ottaen tarkoittaa ja mitä siihen luetaan kuuluvaksi. 😆 Enpä ollut tajunnut, että Whatsapp ja YouTubekin kuuluvat sosiaaliseen mediaan! En siis ole muinaisjäänne, koska olen Whatsappissa, YouTubessa, Instassa ja tätä blogiakin kirjoittelen.

4. Kirjoitat ja lähetät paperisia kirjeitä tai kortteja

Kortteja lähetän joskus, lähinnä merkkipäivinä, mutta kirjeitä en kyllä koskaan. Minusta Posti on ampunut vähän omaan nilkkaansa palvelujaan supistamalla. Kun postia ei enää jaeta joka päivä, on todella vaikea arvioida, milloin lähetys on perillä, ja postin kulku tuntuu olevan nykyään muutenkin varsin arvaamatonta. Esimerkiksi äidin lähettämä joulukortti, joka oli leimattu 16. joulukuuta, saapui minulle 3. tammikuuta. Kehittelinkin tässä Postille näppärän mainoksen: 

5.Tilaat kotiin paperista sanomalehteä

Meille on tullut melkein aina Hesari, vaikka se onkin ihan törkeän kallis. Sanomalehdet ovat Suomessa muutenkin tosi kalliita, kun vertaa moneen muuhun maahan. Mikähän niissä maksaa? Toisaalta suomalaiset sanomalehdet – tai ainakin Hesari – ovat myös laadukkaita, ja niissä on kattavasti uutisia laidasta laitaan. Monessa maassa olen kaivannut lehtiin enemmän varsinkin paikallisia uutisia ja tietoja paikallisista tapahtumista. 

Minun päiväni paras hetki on se, kun saan istua lukemassa Hesaria ja juomassa aamukahvia kaikessa rauhassa.

6. Puhut vähintään välttävästi useampaa kuin kahta kieltä (eli englantia ja suomea)

Juu, puhun. Harmi vain, kun kielet tuppaavat katoamaan päästä, jos niitä ei käytä. Tuli joskus opiskeltua hindiäkin aika monen opintoviikon edestä, mutta enpä muista hindistä enää montakaan sanaa. Eli siis kaikki se ponnistelu oli oikeastaan hukkaan heitettyä aikaa.

Telugusanomalehden mukaan punnerrukset sopivat myös naisille. Kappas vain.

7. Et käytä mitään filttereitä, kun julkaiset ottamasi kuvan somessa

No en käytä, kun minusta kuvauskohteen pitää näyttää siltä, miltä se näyttää. Joskus kokeilin ottaa selfieitä erilaisin filtterein, mutta sitten jälkeenpäin kuvia katsoessani harmittelin, kun en tiennyt, miltä olin oikeasti kuvanottohetkellä näyttänyt. En oikein tykkääkään kuviin perustuvista somekanavista (esim. Instasta), koska kuvista ei voi koskaan tietää, ovatko ne aitoja vai käsiteltyjä. Olen tässä asiassa todella vanhanaikainen, kun en ymmärrä, miksi ihmiset käyttävät ylipäänsä niin paljon filttereitä. Eikö todellisuus kelpaa sellaisenaan, vai käytetäänkö filttereitä siksi, että niitä voi käyttää vai siksi, että kaikki muutkin tekevät niin? Kertokaa pliis. Onneksi kirjoituksiin ei vielä ole keksitty filttereitä, vaikka minun tapauksessani semmoinen filtteri voisi olla hyväkin juttu.

8. Käytät oikeaa herätyskelloa kännykän herätyskellon sijaan

En käytä. En pysty nukkumaan, jos samassa huoneessa on tikittävä kello. Mutta jos sängyn vieressä on 60 desibelin voimakkuudella humiseva tuuletin, se ei haittaa ollenkaan.

9. Käyt rullaluistelemassa

En käy, mutta voisin käydä. Rullahiihdosta olen haaveillut jo pidemmänkin aikaa, mutta en ole hankkinut välineitä, kun rullahiihto saattaisi olla pikkuisen haastavaa kaupunkiolosuhteissa. Sitä paitsi pelkään, että minulla ei ole voimia hiihtää isoja mäkiä ylös, ja vauhti tyssäisi keskelle mäkeä. Sitten pitäisi selvitä mäen päälle jotenkin muuten kuin hiihtämällä, esim. ottamalla sukset pois ja kävelemällä mäen päälle, ja se se vasta olisikin noloa. Rullahiihdossa pitäisi olla varmaan kunnon suojavarusteetkin, ettei olisi koko ajan jokin paikka ruvella.

10. Teetät paperisia valokuvia...

11. ja teet niistä valokuva-albumeja

En teetä enkä tee. Varastossa pyörivät isot ja painavat valokuva-albumit lähinnä ärsyttävät, vaikka toki vanhat valokuvat tuovat paljon muistoja mieleen. Mutta minä en oikein pysty katselemaan vanhoja valokuvia juuri siitä syystä, että ne tuovat niin paljon muistoja mieleen ja että valokuvista näkee ajan kulumisen. Vanhat valokuvat käyvät tunteisiini niin pahasti, että olen aivan uupunut kuvien katselemisen jälkeen. 

Mietin pitkään, onko tämän kuvan julkaiseminen rienausta, mutta tulin siihen lopputulokseen, että ei ole. Kuva on otettu vuonna 1997, kun iskä ja äiti olivat käyneet Goassa ja tuoneet sieltä minulle tuliaiseksi sarin. Iskä näyttää kuvassa minulle, kuinka sari tulee pukea 😆. Huvittavinta on se, että tässä vaiheessa minulla ei ollut vielä mitään kytköksiä Intiaan, kun en edes tuntenut ukkelia vielä. Tuskin osasi iskä arvata, että pian olisi meikäläisellä Intiasta muutakin kuin sari!

12. Lasket matematiikkaa päässäsi etkä turvaudu heti kännykän laskimeen

Peruslaskut (tyyliin yksi plus kaksi) menevät ilman laskintakin, mutta jos matemaattiset suoritteet menevät yhtään monimutkaisemmiksi, niin aika pian tulee turvauduttua laskimeen.

13. Käytät hashtageja somepäivityksissäsi

Mitä, eivätkö kaikki käytäkään niitä? Onko hashtagien kanssa sama juttu kuin hymiöiden kanssa, että nuoriso on lakannut käyttämästä niitä ja että vain ns. vanhukset käyttävät niitä? No minä olen sitten vanhus, ja kaiken lisäksi keksin itse joskus mukahauskoja hashtageja, jotka tuskin naurattavat ketään muita kuin itseäni.

14. Korjaat tai korjautat rikki menneen tavaran tai kodinkoneen

Enpä muista, milloin meillä olisi korjautettu jotain (muuta kuin autoa). Ei tule yhtään kertaa mieleeni. Kyllä se melkein on niin, että jos jokin nykyään hajoaa, sitä ei kannata enää korjauttaa. Jännityksellä odotan, milloin meidän pesukoneemme hajoaa, kun se on antanut vähän sellaisia merkkejä.

15. Painat puhelinnumeroja muistiisi

Muistan ulkoa tasan yhden puhelinnumeron, ja se on omani. Pelkästään oman numeron muistamisesta ei ole sanottavasti hyötyä siinä vaiheessa, kun on esimerkiksi tullut ryöstetyksi, ja puhelin on mennyt käsilaukun mukana (nimim. kokemusta on).  

16. Katsot ohjelmia televisiosta reaaliajassa, etkä myöhemmin suoratoistopalvelusta

Joskus olen yrittänyt katsoa Maajusseja tai jotain muuta kotimaista ohjelmaa reaaliajassa, mutta olen todennut, että en pysty enkä kykene. Inhoan mainoksia yli kaiken, enkä voi sietää sitä, että niitä tulee niin usein. Toki mainoksia tulee suoratoistopalveluissakin (siis esim. Ruudussa ja Katsomossa), mutta mainostauot ovat onneksi lyhyempiä, ja mainosten ajan voi katsella netistä jotain muuta (katson siis ohjelmia useimmiten läppäriltäni). Suoratoistopalvelujen ongelmana on se, että niissä pyöritetään aina samoja mainoksia, ja pää meinaa hajota, kun kuulee saman renkutuksen sata kertaa päivässä. Viimeisin kammotukseni on S-Marketin Ihan vegenä -mainoslaulu. Laitanpa mainoksen tähänkin, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan tarttuvasta melodiasta.

 

17. Tunnet naapurisi, kenties jopa nimeltä

En tunne, mutta minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että tuntisin. Voisin jopa kahvitella naapureiden kanssa. Minusta olisi kiva, jos samassa talossa asuisi ihmisiä, joiden kanssa voisi pitää yhteyttä.

18. Et osta vaatteita verkkokaupasta

Taisin tilata vaatteita verkkokaupasta ensimmäisen kerran vasta viime vuonna, ja sen jälkeen olen tilannut muutaman kerran. Kokemukseni ovat olleet pääasiassa ihan hyviä, ja tuotteiden palautuskin on tehty ilmeisen helpoksi – jos siis ei ole sellainen tumpelo kuin minä. (Onnistuin tunaroimaan yhden palautuksen, kun vedin mustalla tussilla väärän viivakoodin yli, ja niin jäivät housut palauttamatta.) Netistä tilaaminen on kyllä pelottavan helppoa, mutta mieleisiä juttuja on onneksi hankala löytää!

19. Käyt jäätelöautolla

En ole koskaan käynyt. Olikohan se viime kesänä, kun havahduin yhtenä iltana parvekkeella tuttuun melodiaan. En meinannut uskoa silmiäni, kun kurkkasin parvekkeelta ja näin tiellä jäätelöauton. En ollut edes tiennyt, että jäätelöautoja on vielä olemassa, saati sitten, että semmoinen vierailisi Jätkäsaaressakin.

20. Käyt treffeillä ihmisten kanssa, jotka olet tavannut alun perin oikeassa elämässä

Jaa millä treffeillä...? En käy treffeillä. Onneksi ei tarvitsekaan!

21. Kuljetat mukanasi käteistä ja peräti maksat sillä

On minulla lompakossa yleensä muutama kolikko, mutta siinä se. En ole kanniskellut käteistä mukanani enää moneen vuoteen – paitsi tietysti Intiassa. Ukkeli valisti minua ennen matkaa, että Intiassa ei enää käytetä käteistä vaan että kaikki maksavat kortilla, ja minunkin tulisi maksaa kortilla. No minä en kyllä huomannut intialaisten rahankäytössä mitään eroa entiseen, sillä ihmiset vetivät kassalla esiin ihan samanlaisia nippuja käteistä rahaa kuin ennenkin. On muuten aikamoinen kasa seteleitä, kun maksetaan monen tuhannen euron arvoisia ostoksia käteisellä!


Kävimme ukkelin kanssa ennen Jätkäsaareen muuttoa läpi eri maiden rahoja, jotka olivat jääneet meille matkoilta, ja löysimme hallustamme 21 eri maan valuuttaa. Eksoottisimpia maita olivat Kiina, Indonesia, Sri Lanka ja Honduras (ukkeli on siis käynyt näissä maissa; minä en). 

Kiinan yuaneita.

22. Taputat lentokoneen laskeutuessa

Hih, no en. Alkaa nolostuttaa jo ajatuskin... Mutta jos tarpeeksi maksettaisiin, niin saattaisin vaikka taputtaakin. Tonnista lähtisi ehkä jo pienet aplodit ja kahdella tonnilla hurraahuudot. Jos viinitarjoilu olisi ollut riittävä, hinta saattaisi olla alhaisempi.

23. Menet pikkuflunssasi töihin

En menisi, ainakaan näinä aikoina. Ei minulle tosin flunssaa koskaan tulekaan.

24. Saat kotiisi yhä paperilaskuja ja säilöt niitä

Kyllä meille vielä jokunen paperilasku tulee. Mutta en kyllä enää säilö niitä mihinkään! Ennenhän talletin kaikki laskut ja laitoin ne mappiin. Miksi ihmeessä?! Että saisin vuosien päästä ihailla laskuja? Ennen muuttoa olikin kiva homma käydä kaikki mapit läpi ja heittää pois kaikki vuosien varrella kerätyt laskut ja muut tuiki tärkeät paperit.

25. Katsot Salattuja elämiä

En ole koskaan katsonut. En tiedä, onko sarja muuttunut vuosien saatossa, mutta joskus muinoin, jos satuin näkemään sarjasta pätkän (iskä katsoi Salkkareita), tuli lähinnä sellainen myötähäpeän tunne.

26. Tarkistat ajankohtaiset uutiset teksti-tv:stä

Vieläkö teksti-tv on olemassa? Minulle tulee teksti-tv:stä nostalgisia muistoja, vaikka oikeasti tämä on taas niin nolo juttu, että ei kannattaisi edes kertoa. Teksti-tv:ssähän oli joskus 90-luvulla sellainen senssipalsta, johon ihmiset saivat lähettää seuranhakuilmoituksiaan. No minä laitoin ilmoituksen nimimerkillä Liuku-Miina, ja ilmoitukseni osoittautui niin suosituksi, että posti kantoi kirjeitä selkä vääränä (Maajussit, kalvetkaa!). Asuin silloin Kotkassa, ja yksi kotkalainen herra kävi itse henkilökohtaisesti tiputtamassa kirjeensä postiluukustani. En meinannut uskaltaa liikkua kotoa mihinkään, kun pelkäsin jonkun olevan rappukäytävässä kytiksellä. 😆

27. Käyt keilaamassa

Edellisestä kerrasta on kyllä tosi monta vuotta, mutta voisin kyllä mennä, vaikka olenkin ihan paska keilaaja. En periaatteessa tykkää tehdä juttuja, joissa olen huono, mutta voisihan sitä hupimielessä joskus taas kokeilla. Saattaisin jopa kaataakin jotain.

28. Liikut tuntemattomissa paikoissa ilman navigaattoria (eli Google Mapsia)

Aika harvoin – eli vastaan, että en. Jos menen johonkin (lähinnä nyt siis ulkomailla), ja tiedän, että minulla ei tule olemaan nettiä, lataan kännykkääni etukäteen alueen offline-kartan.

29. Kuuntelet CD-levyjä tai katsot leffoja DVD:ltä

Hankkiuduin eroon kaikista CD-levyistä ja DVD:istä jo monta vuotta sitten, eikä meillä ole enää edes mitään laitetta, millä CD-levyjä soittaisi tai DVD:itä katsoisi. Joskus kyllä vähän harmittaa, että kehitys on tapahtunut niin nopeasti kuin se on tapahtunut. Musiikista on tullut kertakäyttökamaa, kun ei ole enää konkreettisia albumeja. 

30. Käytät netin selaamiseen Internet Explorer -selainta

En käytä. 

 

Pikainen laskutoimitus paljasti, että sain neljä vastausta oikein, eli en ole ihan muinaisjäänne vielä kuitenkaan. 

😘

torstai 20. tammikuuta 2022

Painonvartijan kuolema

Aiemmin vuosikoostetta kirjottaessani muistin, että minun piti jo viime vuonna jatkaa tarinaa meikäläisen painontarkkailujutuista, kun olin joutunut käymään pitkän tauon jälkeen vaa'allakin. Mutta ennen kuin menen siihen, millaisia ajatuksia vaa'alla käyminen herätti, kertaan lyhyesti, mitä olen tähän mennessä aiheesta kirjoitellut.

Vuonna 2017 kerroin syömisongelmistani, joiden kanssa olin paininut 16-vuotiaasta lähtien (kyseinen postaus löytyy täältä). Syömiseni oli todella kontrolloitua (oli sallittuja ja ei-sallittuja ruoka-aineita, tarkat ruoka-ajat jne.), ja rankaisin itseäni repsahduksista ankarasti. Lisäksi olin lähes pakkomielteinen kaloreiden kyttäämisen ja itseni punnitsemisen kanssa. 

Sitten tapahtui kaksi asiaa. Löysin Piia Pajusen, ja muutimme Boliviaan. Piia on entinen fitness-alan ammattiurheilija, jonka suhtautuminen ruokaan oli niin ihailtavan mutkaton, että se herätti minussakin toivonkipinän. Pystyisinkö minäkin samaan? Bolivia taas muutti suhteeni ruokaan sillä tavalla, että Boliviassa ruokatarvikkeisiin oli harvoin merkitty minkäänlaista tietoa ruokien ravintosisällöstä. Minun oli siis pakko ostaa kaupasta tuotteita, ilman että tiesin ruokien kaloreita ja rasvaprosentteja. Tuntui ihan ihmeelliseltä, kun en paisunutkaan tämän seurauksena jättimäiseksi läskipalloksi, kuten olin kuvitellut. Vuoden 2018 kirjoituksessani elämä tuntuikin syömisen suhteen jo paljon valoisammalta (postaus täällä).

Piian neuvojen innoittamana tein radikaalin päätöksen: päätin luopua itseni jatkuvasta punnitsemisesta. Vein vaa'an alakerran varastoon, enkä punninnut itseäni sen koommin. Tässä pieni lainaus kirjoituksestani vuodelta 2018, josta käy hyvin ilmi, miten vaa'alla käyminen oli hallinnut elämääni:

"Minulla oli ollut tapana punnita itseäni jatkuvasti, vaikka tajusinkin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Jos tunsin oloni hoikaksi, piti käydä vaa'alla. Jos tunsin oloni turvonneeksi, piti käydä vaa'alla. Jos olin palannut lomalta, piti varsinkin käydä vaa'alla, jotta tietäisin, kuinka paljon piti laihduttaa. Jos olin ollut ripulissa, piti käydä vaa'alla, jotta saisin voitonriemuisena todeta, kuinka monta kiloa oli ripulin myötä lähtenyt. Itsearvostukseni ja mielialani olivat suoraan verrannollisia vaa'an lukemaan: Jos vaaka näytti aamulla huonoa lukemaa, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, ja päivä oli pilalla. Jos vaaka näytti hyvää lukemaa, päiväkin lähti hyvin käyntiin."

Vuonna 2019 (tämä kolmas postaus täällä) ajatukseni kuulostivat jo huomattavasti selväjärkisemmiltä, mutta pieni pelko oli kuitenkin vielä näköjään persiissä: 

"Omalla kohdallani tuo noidankehä on nyt toivottavasti taaksejäänyttä elämää, sillä tunnun löytäneen jonkinlaisen kultaisen keskitien. Se tuntuu kaikkien mustavalkoisten vuosien jälkeen kuitenkin niin uskomattomalta, että minun on vaikea uskoa, että tämä olisi pysyvää. Ajattelen jotenkin alitajuisesti, että tämä on vain väliaikaista ja että jonakin päivänä huomaan palanneeni vanhaan tuttuun käyttäytymiseen. Humpsista heijaa vaan. Siksi en edelleenkään uskalla käydä vaa'alla, koska pelkään, että se käynnistää jonkin vanhan tutun ajatusketjun, ja lumipallo lähtee vyörymään. Voisin kyllä käydä vaa'alla, jos olisi jokin erityinen syy (esim. lääkärillä käynti), mutta ihan pelkästä uteliaisuudesta en halua sitä tehdä. En koe olevani vieläkään henkisesti valmis siihen."

Päätin tuon kirjoituksen sanoen: "En tiedä, onko tämä postaus viimeinen tässä sarjassa, mutta toivon niin. Toivottavasti ei enää koskaan tarvitse palata tähän aiheeseen!"

(Kaikki postauksen kuvat ovat viime vuodelta, ja kiitos niistä kuuluu taas PT:lleni.) 

Tänään kuitenkin palaan taas aiheeseen, sillä kuten jo vuosikoosteessa kerroin, tuli vuoden 2021 tammikuu, spirometria ja se hetki, kun minun piti astua vaa'alle ensimmäisen kerran yli kolmeen vuoteen. En olisi halunnut punnita itseäni, vaan kakistelin hoitajalle, että "mulla on vähän ongelmallinen suhde vaakaan". Toisaalta kuitenkin kiinnosti tietää, paljonko painoin, varsinkin kun punnitseminen ei ollut tullut omasta aloitteestani. Tuntui jotenkin sallitummalta nousta vaa'alle, kun joku muu käski. Lopulta uteliaisuus vei voiton, enkä vängännyt vastaan, vaan nousin vaa'alle. 

Jäin odottamaan tulosta jännittyneenä. Aiemmin painoni oli ollut tyypillisesti siinä 61 kilon paikkeilla, ja ajattelin, että minulle oli saattanut tulla vuosien aikana pari kiloa lisää ja että saattaisin painaa ehkä 63 tai 64 kiloa. Tuo 61 kiloa oli ollut minulle aiemmin sellainen maaginen lukema, joka osoitti sen, että painoni (lue: elämäni) oli hallinnassa. Jos painoin yli 62 kiloa, se oli jo pienen kriisin paikka, ja piti alkaa tarkkailla syömisiäni. Korkeammat lukemat olivat jo suoranainen katastrofi. (Toivon, että näistä kilomääristä kirjoittaminen ei triggeröi ketään millään tavalla, sillä vaa'an lukemathan eivät kerro ihmisen terveydestä välttämättä mitään.)

Sitten puntarin tulos pamahti silmieni eteen. 69 kiloa. En meinannut uskoa silmiäni. Miten tämä voi olla mahdollista? Vaa'an täytyi olla rikki! Kysyin hoitajalta, oliko heidän vaakansa ihan kunnossa, ja kun hoitaja vastasi, että kyllä sen pitäisi olla, totesin typertyneenä, että pitää sitten vissiin ruveta laihdutuskuurille. Hoitaja vastasi jotain epämääräistä tyyliin "eihän tuo nyt niin paljon ole", mutta minusta se oli ihan järkyttävän paljon. Olin painanut kerran elämässäni 67 kiloa, ja olin kokenut oloni siinä painossa todella epämukavaksi, kun kaikki vaatteeni kiristivät – hyvä jos mahtuivat enää edes päälle. Ja nyt painoin muka kaksi kiloa enemmän! Istuin koko spirometrian ajan vain miettien sitä, miten tällainen oli voinut päästä käymään. Nyt alkaisi sellainen laihdutuskuuri, että ei ole ennen nähty!

Kun pääsin kotiin, marssin suorinta tietä kaapille, jossa oli jouluksi saatujen suklaarasioiden jämät, ja kumosin kaikki suklaat roskikseen. Ei surettanut yhtään nähdä herkullisten suklaiden lentävän roskikseen, päinvastoin: suklaahan oli mitä hirveintä paskaa, pelkkää rasvaa ja sokeria! Olin tehnyt ennen spirometriaan lähtöäni itselleni hedelmäkulhon valmiiksi, mutta nyt en voinutkaan syödä sitä. Ensin piti kaivella kulhosta kaikki banaaninpalaset pois, sillä banaanin syöminen loppuisi myös nyt. Sitten menin alakerran varastoon, etsin vaa'an ja kävin Lidlissä ostamassa vaakaan uudet patterit. 68,1 kiloa ilman vaatteita. Ei jumalauta.

Sitten kännykkääni tuli kuvia. Olin ollut edellisenä päivänä salilla, ja PT lähetti nyt ottamansa kuvat minulle. Muistan vieläkin, kuinka istuin sohvalle kännykkä kädessäni ja päätin, että nyt oikein zoomailen kaikki kuvat läpi ja kauhistelen tätä hirveää läskikasaa. Itseinhoni kuitenkin laantui sitä mukaa, kun kävin kuvia läpi. Vaikka katsoin itseäni kuinka kriittisin silmin, en nähnyt kuvissa lihavaa ihmistä. Näytin ihan terveeltä ja hyvinvoivalta, sopusuhtaiseltakin. 

Rupesin miettimään, miten voi olla mahdollista, että minulle kuitenkin mahtuivat vielä päälle monet samat, kokoa 36 olevat housut, joita käytin silloin 61-kiloisenakin. Minullahan rasva kertyy ensimmäisenä vatsaan ja reisiin, joten kaiken järjen mukaan housujen ei pitäisi enää todellakaan mahtua jalkaani, kun kiloja oli tullut noin monta lisää. Jokin tässä yhtälössä ei nyt täsmännyt. Lopulta päättelinkin, että minulle oli kai sitten tullut lihasta, varsinkin ylävartaloon (monet paidat kun olivat alkaneet kiristää tai näyttää päälläni muuten vain hassuilta, ikään kuin kutistuneilta). Toki rehellistä läskiäkin saattoi olla mukana, mutta ei kuitenkaan 69 kilon edestä. 😆 Lihas mahtuu tiiviimpään pakettiin kuin läski mutta painaa enemmän.

Näppäränä tyttönä keksin, että rupeaisin laihduttamaan, mutta tekisin sen "järkevämmin": jättäisin leivältä rasvan kokonaan pois, lopettaisin kaiken "pahan" syömisen (esim. banaanien ja avokadojen), söisin aamulla kolmen Weetabixin sijasta vain kaksi, söisin pienempiä annoksia ja mitä kaikkea päätinkään. Jos painoni tippuisi näillä keinoilla, niin hyvä; jos ei, niin ei sitten. Millekään kidutuskuurille en enää rupeaisi, koska sitten en jaksaisi treenata, ja treenaaminen oli minulle tärkein ja rakkain asia maailmassa. Laihdutusyritykseni lopputulos oli se, että minulla oli koko ajan nälkä, ja olin jatkuvasti kiukkuinen. Muistan yhdenkin illan, kun raivostuin ukkelille jostain (luultavasti mitättömästä) syystä, ja heitin yhden tortillan seinään. Jep.

Se laihdutuskuuri loppui sitten siihen. Kun en pystynyt näköjään laihduttamaan, ei ollut muuta keinoa kuin hyväksyä painoni ja itseni sellaisena kuin olin. Se ei ollut hirveän helppoa, sillä olin jotenkin identifioinut itseni 61 kilon painoiseksi, joten identiteettinikin meni uusiksi. En ollutkaan se sama ihminen kuin ennen, enkä edes se ihminen, joksi olin itseni luullut. Kuulostaa tosi typerältä, mutta sellaiselta minusta tuntui.

Olemassaolevien lihasten hyväksyminenkin tuntui vaikealta. Vuonna 2017 olin kirjoittanut seuraavasti: 

"En missään nimessä haluaisi olla lihaksikas, koska minun silmissäni lihaksikkaat naiset näyttävät lihavilta, vaikka järkeni toki sanoo, että niin ei ole. Lihaksikkaat, paksut reidet ovat minusta hirveän rumat, enkä ymmärrä, kuinka kukaan haluaa vapaaehtoisesti tehdä itselleen sellaiset. En ikinä pystyisi katsomaan itseäni peilistä, jos jostakin kohtaa pullistelisi lihakset. Tämä kirjoituskin sai oikeastaan alkunsa Timo Haikaraisen eilisestä blogikirjoituksesta, jossa Timo kertoi asiakkaansa hankkineen yli neljä kiloa lihasta kolmen kuukauden aikana. Olin ihan kauhuissani, sillä minun kielelläni tuo ihminen oli lihonut neljä kiloa. Minulle on ihan sama, mikä painonnousun on aiheuttanut, läski vai lihas, kun fakta on se, että ihminen on lihonut. Minä lopettaisin liikkumisen siihen paikkaan, jos liikunta nostaisi painoani."

Tuo viimeinen lause huvittaa erityisesti. Nyt on paino noussut liikunnan seurauksena, mutta liikunta jatkuu edelleen. 😆 Vaikka en todellakaan ajattele enää yhtä mustavalkoisesti kuin vuonna 2017, niin allekirjoitan silti mielipiteeni joiltakin osin. En tiedä, onko tämä minun oma mielipiteeni, vai onko ukkeli onnistunut aivopesemään minut, mutta minusta sellainen todella lihaksikas nainen ei näytä edelleenkään hyvältä, enkä missään nimessä haluaisi itse olla sellainen. Onneksi voin kuitenkin tuudittautua siihen tosiasiaan, että naisen on vaikea – ellei jopa mahdoton – saada todella isoja lihaksia, ja siihen vaaditaan kovaa ja pitkäjänteistä työtä. Siihen eivät meikäläisen treenaamiset riitä, joten minulla ei ole pelkoa siitä, että huomaisin yhtäkkiä olevani massiivinen lihaskimppu. En kuitenkaan meinaa vähentää yhtään treenaamista tai painojen nostelua, ja jos lihasta sattuu tulemaan lisää, niin olkoon sitten niin. Kannan kaiken ylpeydellä.  

Tämä kokemus on opettanut ainakin sen, että yksinomaan painoon ei kannata todellakaan tuijottaa. Aiemmin lähinnä naureskelin näille "vaaka ei kerro kaikkea" ja "läskini on oikeasti lihasta" -tyyppisille lausahduksille. Haha, siinähän yritätte selitellä! Nyt on taas nöyrryttävä, katsottava peiliin ja kysyttävä: olinko oikeassa? Juu en ollut. Käännänpä tässä taas takkini – pieni hetki.

Loppujen lopuksi olen kiitollinen siitä, että jouduin käymään vaa'alla ja sain tietää painoni, koska se jotenkin vapautti minut. Sen verran on tässä vuosien aikana tapahtunut pään sisällä, että painoni ei enää määrittele minua mitenkään. Voin punnita itseni, eikä vaa'an lukema aiheuta minussa minkäänlaisia tunteita. Painoni on vain luku; se ei ole minä. Olen käynytkin muutaman kerran vaa'alla, mutta mitään rutiinia (tai pakkomiellettä!) siitä ei ole minulle tullut. En tunne tarvetta punnita itseäni jatkuvasti, sillä painoni ei yksinkertaisesti kiinnosta minua enää. Ennemminkin minua kiinnostaa se, miten treenit kulkevat, miten nukun, miten pääkoppani voi ja mitä annan itsestäni muille ihmisille.

Näin jälkeenpäin voin vain arvailla, miten monelta mielipahalta olen säästynyt vuosien varrella, kun en ole juossut jatkuvasti vaa'alla. Jos olisin huhkinut salilla painojen kanssa ja samalla yrittänyt pitää painoni siinä 61 kilossa, olisin varmasti seonnut. Nyt olen vain kiitollinen siitä, että kroppani toimii niinkin hyvin kuin se toimii ja että pystyn liikkumaan monipuolisesti ja tekemään sellaisia juttuja, joista en olisi aiemmin uskaltanut edes haaveilla.

Tunnen olevani nyt 47-vuotiaana elämäni parhaassa kunnossa, ja tästä on luonnollisesti vain yksi suunta eli ylöspäin. 😆 Viisikymppisenä meinaan olla vieläkin paremmassa kunnossa! 

P.S. Intiassahan ihmisten paino on ns. vapaata riistaa, eli ihmisten painoa saa kommentoida vapaasti. Minulle kävi viimeisimmällä reissulla niin, että kaksi ihmistä (ystäväni anoppi sekä yksi perhetuttu) kommentoi painoani sanomalla "sinä olit ennen lihava, mutta nyt sinä olet hoikka". Mietin, että mitä helvettiä, eikö teillä ole silmiä päässä. Minulla oli paino noussut 7–8 kilolla siitä, kun nämä ihmiset olivat nähneet minut edellisen kerran, ja nyt olin muka hoikka. Halleluja!

perjantai 14. tammikuuta 2022

Vielä kerran Intia

Olin ajatellut, että Intian-matkastamme tulisi sellainen kiva perhetapaaminen, mutta eihän se ihan niin mennyt. Kuten muistaakseni jo aiemmin kirjoittelinkin, olin unohtanut ne tulevat häät ja sen, että niihin piti ostaa neljä eri vaatekertaa, koska häätilaisuuksiakin tulisi olemaan neljä. Olin edellisissä suvun häissä vuonna 2018 ollut vähän harmissani siitä, että minulla ei ollut intialaisia vaatteita päällä (postaus häistä ja meikäläisen häissä käyttämistä koltuista löytyy täältä). Kaikki häävieraat minua ja yhtä pariskuntaa lukuun ottamatta taisivat nimittäin olla intialaisia, joten kaikki olivat myös pukeutuneet intialaisittain. Me asustelimme ukkelin kanssa tuolloin Boliviassa, missä ei luonnollisestikaan myydä intialaisia kolttuja, ja kun en löytänyt Boliviasta muutenkaan mitään kivaa, oli ostettava vaatteet päivää ennen häitä New Yorkista. Jännitystä elämään! 😆

Ensi kesän häät ovat kuitenkin siinä mielessä erilaiset, että hääparilla on paljon amerikkalaisia ystäviä, joten häissä näkee varmasti pukeutumista laidasta laitaan. Minäkään tuskin tuntisin oloani kovin orvoksi ei-intialaisessa asussa. Mutta jotenkin tempauduin Hyderabadissa mukaan siskon ja siskontytön shoppailuhuumaan (joka tuntui kyllä olevan välillä melkoista pakkopullaa) ja rupesin haaveilemaan, josko minäkin löytäisin päälleni jotain kivaa ja värikästä. Toki morsiamen asut olivat etusijalla, koska vasta niiden jälkeen käly saattoi alkaa etsiä vaatteita toiselle tyttärelleen eli morsiamen sisarelle ja itselleen. Minä hengasin siinä mukana, toimin ns. makutuomarina ja katselin, löytyisikö minulle mitään sopivaa.

Häälehengoja (=hameita).

Päivien edetessä rupesi käymään ilmi, että en tulisi löytämään itselleni mitään. Piti näet ottaa huomioon myös muiden mielipiteet, sillä en halunnut ostaa mitään sellaista, mikä näytti kälyni tai tulevan morsiamen silmissä oudolta, kun kyse oli kuitenkin "heidän" häistään. Mielipiteemme eivät kuitenkaan tuntuneet osuvan koskaan yksiin, ja sehän rupesi vituttamaan lopulta niin, että se näkyi varmasti taas naamastakin. Tämä on juuri se syy, miksi en tykkää käydä vaateostoksilla kenenkään kanssa: haluan ostaa sellaisia vaatteita, joista itse tykkään, enkä kaipaa kenenkään mielipidettä siitä, sopiiko vaate hänen mielestään minulle vai ei. Minulle on ihan sama, jos joku ei tykkää vaatteistani tai jos vaatteeni eivät sovi jonkun mielestä minulle. Pääasia on, että itse viihdyn vaatteissani.

Intialaiset taas ovat ihan toista maata, ja häävaateostoksilla makutuomareita on välillä mukana monta. 

Tämän morsiamen tiimissä taisi olla ainakin kuusi ihmistä.

Mutta olihan se mielenkiintoista nähdä, miten perusteellisesti häävaatteisiinkin voidaan paneutua ja miten valtava bisnes häävaatetus – ja häät yleensäkin – Intiassa on. Meidän suomalaisten häävalmistautuminen tuntuu kyllä kovin vaatimattomalta intialaisiin verrattuna. 

Sarin ostaminen oli vieläkin työläämpää kuin olin kuvitellut, mutta saimme loppujen lopuksi ostettua ystäväni kanssa minulle yhden sarin. Ennen ostoksille lähtöä appiukko kaivoi kätköistään tukun seteleitä sarini ostamista varten, mikä tuntui minusta oudolta ja nololta. Mutta intialaiset perheet ovat tällaisia: rahatkin ovat yhteisiä. (Tai ainakin ukkelin perhe on tällainen; muista en tiedä.)

Käsilaukkuvarkaat huomio: täällä olisi pätäkkää tarjolla!

Ennen sarikaupoille menoa käly oli neuvonut katselemaan sareja muutamista nettiliikkeistä, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaiset sarit miellyttävät minua. Tätä ei olisi pitänyt kuitenkaan tehdä, sillä ihastuin Ogaan-myymälän sivuilla muotisuunnittelija Nakul Senin sareihin, ja sain päähänpinttymän, että minun pitää saada jotain samantyylistä.  

Sari meikäläisen makuun. (Kuva täältä.)

Nakul Senin värit eivät tosin oikein miellyttäneet, sillä olisin kaivannut sareihin kirkkaampia värejä, mutta tuollainen laskeutuva, kapealinjainen ja suhteellisen yksinkertainen tyyli on minun makuuni. Mutta eihän Hyderabadissa tällaisia sareja ole! Kaikki näkemämme sarit olivat sellaisia perinteisiä sareja, jotka muistuttivat milloin verhoa, milloin sängynpeittoa. Lopulta ostin yhden sarin, joka oli miellyttänyt ensi näkemällä mutta joka toisella kauppakäynnillä ei enää näyttänytkään niin kivalta. Jokin sari oli kuitenkin valittava, sillä en kehdannut enää juoksuttaa ystävääni kaupasta toiseen. Laitan sarista kuvan sitten, kun/jos se on minulla häissä päällä. Minähän päätin nimittäin kiukuspäissäni, että en mene koko häihin, vaan keksin jonkin verukkeen olla menemättä. Ja vielä pitäisi löytää kolme muutakin asua!

Merkkiliikkeissä oltiin hyvin tarkkoja siitä, että niissä ei saanut valokuvata (edes vaatteita, jotka aikoi mahdollisesti ostaa), mikä harmitti minua, sillä liikkeet olivat välillä ihan uskomattoman prameita. Esimerkiksi tuo Shyamal & Bhumikan liike oli mielestäni aika huikea. Mutta ei hätää: kuukkeli löysi liikkeestä lyhyen videon: 


Tuleva morsian sovittelee tässä keltaista lehengaa.

Kälystä (seisoo tuossa tyttärensä vierellä) tuli mieleen, että on aika huvittavaa, miten erilaiset värimieltymykset meillä kälyn kanssa on: käly tykkää maanläheisistä ja hillityistä väreistä, ja minun mielestäni taas mitä kirkkaampi väri, sitä parempi. 

Sarin kanssa tuleva puserokin piti ompeluttaa, joten kävimme viemässä paitakankaan tutulle ompelijalle viimeisenä Hyderabadin-päivänäni. Kyseinen päivä oli siinä mielessä vähän haasteellinen, että minuun oli iskenyt ripuli. Ajattelin, että kyllä on koomista: ensin olet neljä viikkoa paskantamatta, ja sitten kun pitäisi lähteä matkustamaan takaisin Suomeen, tulee ripuli. Onneksi vaatekaupoissa oli ihan hyvin vessoja tarjolla, ja kauppojen wc-valikoima tulikin nähtyä laidasta laitaan. 

Tämän sariliikkeen vessa sijaitsi ilmeisesti jonkinlaisessa työntekijöiden taukotilassa. Huoneessa oli kahvikone, vesipullot ja siivousvälineet iloisessa sekamelskassa (vessan ovi on vasemmalla). Kerrassaan houkutteleva kokonaisuus!

Nyt on bloggaaja päässyt astetta parempaan huussiin.

Viimeisen viikon suunnitelmat muuttuivat melko radikaalisti, sillä melkein kaikki sairastuivat. Ensi anopille tuli kova yskä ja nuha, ja sitten käly alkoi yskiä, nuhia ja kuumeilla. Seuraavana olivat vuorossa siskontyttö ja ukkeli. Ukkeli-parka makasi pari päivää sängyn pohjalla, kun hän oli niin väsynyt. Kaikilla oli oletettavasti sama tauti, mutta hieman eri muodossa. Minä ja appiukko säilyimme sen sijaan terveinä.

Epäilimme tietysti heti koronaa, ja teimme kotitestejä, jotka olivat kaikki negatiivisia. Tosin tiedostimme jo tuolloin, että jos tauti olisi omikronia, testit tuskin tunnistaisivat sitä. Olin tuonut Suomesta monta kotitestipakkausta, ja myös ukkelin veli oli jättänyt testejä aiemmin Intiassa käydessään. 

Negatiivista testitulosta pukkaa.

Hyderabadissa oli liikkeellä myös tavallinen flunssa-aalto (ukkelin lääkäriserkun mukaan liikkeellä oli varsinkin rinovirusta), ja tuntui, että yhdellä sun toisella oli flunssa. Kaupoissakin puolet myyjistä tuntuivat niiskuttavan, mutta töihin oli kai pakko tulla. Viikko oli siis melkoista hiljaiseloa, kun kukaan ei jaksanut mitään, ennen kuin vasta loppuviikosta. Jäi arvoitukseksi, mikä sairaus perheeseen iski, mutta jos se oli korona, niin se ei näkynyt ainakaan kälyn ja siskontytön PCR-testeissä, jotka heidän piti tehdä ennen joulupäivän paluulentoaan Amerikkaan.

Minä keksin yhtenä iltapäivänä, kun kukaan ei tarvinnut sillä hetkellä autoa, ja autonkuljettajakin oli lähtenyt kotiinsa tauolleen, että lähden nyt ostamaan sen idlikeittimen jostain. Pikaisen kuukkeloinnin seurauksena sain selville, että Kukatpallyn kaupunginosassa näytti olevan Prestigen liike, joten ajoin sinne. 

Kaupassa sain kuitenkin kuulla, että heillä ei ollut induktioliedelle sopivia idlikeittimiä, kun uusia keittimiä ei ollut tullut kauppaan puoleen vuoteen. Kun utelin, johtuiko se koronasta, myyjä vastasi, että hän ei tiennyt. 

Mutta hätä ei ollut tämän näköinen. Olin bongannut lähistöltä pari muutakin potentiaalisen näköistä kauppaa, ja jo ensimmäisessä tärppäsi.

Täältä sitä laatutavaraa löytää.

Idlikeittimet olivat kuulemma Shiv Home Worldin toisessa kerroksessa, joten suunnistin sinne. Silmieni eteen aukesi sellainen valikoima teräsastioita ja -keittimiä, että en muista ennen moista valikoimaa nähneenikään. 

Tulee muuten mukava ääni, kun pudottaa täällä yhden teräsastian lattialle (t. nimim. En se minä ollut).

Tällä padalla tulisi soppaa isommallekin perheelle.

Kysyin yhdeltä myyjältä induktioliedelle sopivaa idlikeitintä, mutta myyjä näytti siltä, että hän ei ollut kuullutkaan mistään induktiosta. Katsoin siis parhaakseni ruveta tutkimaan paketteja itse, ja hetken päästä myyjä kyllästyi ja lähti menemään. Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli toinen (nenäänsä jatkuvasti niiskuttava) myyjä, ja esitin asiani hänelle. Kun tämäkään myyjä ei tuntunut osaavan auttaa, jatkoin laatikoiden tutkimista ja availua. Keittimien kahvat ja nupit kun tulevat irrallisina osina pakkauksen mukana (ne pitää ruuvata itse kiinni), ja halusin tutkia, että paketissa olisi varmasti kaikki osat mukana. Myyjä tuskastui ja sanoi, että "madam, älkää avatko kaikkia paketteja vaan pyytäkää minulta, mitä haluatte nähdä, ja minä avaan paketin". Olinkin jo löytänyt yhden keittimen, joka näytti sopivalta, mutta kahvan ja sen kiinnitysruuvin kanssa näytti olevan jokin ongelma. Myyjä tutki asiaa hetken aikaa ja totesi, että tämä onkin rikki. Sitten hän katosi vähin äänin paikalta, ja minä jäin miettimään, että mitäs sitten. Lopulta nappasin mukaani yhden keittimen, vaikka se olikin meille aivan liian iso. Nyt keitintä on jo kokeiltu, ja keitin jopa toimii. 

Siinä se on.

Nappasin Kukatpallyn katuja tallustellessani pari kuvaa.

Monenlaista palvelua autoille. Mikähän tuo 'car wrap' mahtaa olla?

Vesiautomaatin toimintaperiaate jäi hämärän peittoon.

Ja sitten takaisin kotiin!

Tässä on jo yrityksen makua.

Autoilusta tuli mieleeni, että intialaisissa parkkihalleissa on useimmiten tyyppejä, jotka ohjaavat tulijan vapaalle parkkipaikalle. On kyllä tosi kiva, kun ei tarvitse ajella hallissa umpimähkään etsien vapaata parkkiruutua. Monessa hallissa naisautoilijoille on erilliset parkkiruudut, joihin saavat pysäköidä vain naiset. Ensin ajattelin, että hieno juttu, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni vähän närkästyin: onko naisille järjestetty erilliset parkkiruudut sen takia, että naiset ovat muka niin tunareita pysäköimään, että muita pitää oikein varottaa, että tähän on pysäköinyt nainen?

Otin tämän kuvan Inorbitin ostoskeskuksen parkkipaikalta, jossa on tosi kivasti naisille tarkoitettuja parkkiruutuja. Parkkipaikkoja näyttämässä ollut nainen oli jotenkin nihkeä, eikä hän olisi oikein antanut minun pysäköidä tuohon. Vasta kuvaa myöhemmin katsellessani huomasin, että tolpassahan on ilmoitus, jonka mukaan paikka on tarkoitettu vain pienille porrasperäisille autoille. 😆 

Otin myös ajaessani pari videota, ja laitan videot tähän, vaikka videoissa ei olekaan mitään ihmeellistä. Ei olla keskellä pahinta ruuhkaa, eivätkä lehmät kävele kaduilla tai muuta vastaavaa. Lehmiä näkee kaupunkien kaduilla muutenkin tosi harvoin, ja tällä reissulla taisin nähdä yhden kokonaisen lehmän (en siis puolikasta 😆). Ajaminen näyttää siis varsin leppoisalta, vaikka kyllä videoista saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten intialainen liikennekulttuuri toimii. Kaistoista ei välitetä, torvet soivat ja liikennevaloissa tilanne elää koko ajan. 

Ekalla videolla kuuluu jokin tosi ärsyttävä hakkaava ääni, enkä oikein ymmärrä, mistä ääni tulee (olenko hakannut kaasupoljinta noin voimallisesti?). Kuvaaminenkin oli pakko lopettaa melko lyhyeen, kun tulin risteykseen, jossa tiesin olevan poliiseja. Toisella videolla ukkeli on mukana kyydissä, ja videon loppuolella ukkeli käskee lopettamaan kuvaamisen, mitä en luonnollisestikaan tehnyt. Vasta kun ukkeli rupesi rykimään, oli pakko laittaa kännykkä pois. 

--

-

Seuraavalla Intian-matkalla pitää hakeutua johonkin ruuhkarysään, jotta saadaan kunnon videoita. 😆

Anoppi tykkää ostaa vihannekset ja hedelmät vihannestoreilta ja katujen varressa olevilta myyjiltä, kun tavara on näissä tuoreempaa ja halvempaa kuin marketeissa. Kävimmekin kerran anoppilan entisillä kotikulmilla täydentämässä vihannesvarastoja. 

Tässä anoppi ostaa vihanneksia kuorma-auton lavalta.

Hedelmämyyjä.

Tuossa etualan kärryssä on sokeriruokoa.

Autonkuljettajan veli toimi kantajana ja minä autonkuljettajana.

Porkkana- ja bataattikauppias on siirtynyt digiaikaan.

Jotkin asiat eivät ikinä muutu: tuotteet punnitaan edelleenkin tuollaisilla punnuksilla. Astiassa kermaomenoita eli annoonia.

Tämä käynti anoppilan entisillä kotinurkilla saattoi jäädä anopin viimeiseksi. Ukkeli piti nimittäin äidilleen luennon siitä, että ei se bensakaan mitään ilmaista ole: kannattaako ajaa ruuhkassa kaupungin toiselle puolelle vain muutaman rupian säästön takia? Anoppi vänkäsi tapansa mukaan vastaan (ukkelin ja anopin kiistat ovat muuten tavattoman viihdyttävää katseltavaa) mutta taisi jo seuraavana päivänä ilmoittaa minulle, että hän lakkaisi käymästä kyseisillä vihanneskojuilla. 😆

Ukkelin sisko käy kuulemma aina Hyderabadissa käydessään Suvasa-nimisessä kaupassa, ja minä lähdin tällä kertaa hänen mukaansa, vaikka en tiennytkään, millainen kauppa oli kyseessä. Kävi ilmi, että Suvasa on kodinsisustusliike, jossa myydään myös mukavia puuvillavaatteita. 

Kodinsisustushommelit eivät kiinnosta minua yhtään, mutta oli kyllä pakko sanoa, että kauppa oli ihana! Ostin kaupasta pari kurtaa, kuinka ollakaan. 

Ystäväni puolestaan perehdytti minut Labonel-leipomoon, joka osui kätevästi matkamme varrelle, kun olimme tulossa sariostoksilta. 

Tiskillä on kuulemma aina kupujen alla pieniä paloja erilaisista leivonnaisista, ja niitä saa maistella ihan vapaasti. Kiva idea!

Ostimme kokeeksi lajitelman minikuppikakkuja, jotka olivat tosi hyviä. 

Kerrankin oli kuorrutteen ja leivonnaisen suhde kohdallaan! Minusta kun jos ruvetaan kuorruttamaan, niin sitten pitää kuorruttaa kunnolla. En voi mitenkään ymmärtää esimerkiksi runebergintorttuja, joissa kuorrutteen ja leivonnaisen suhde on niin viturallaan kuin olla ja voi: alla on jumalattoman paksu kuiva torttu ja päällä niin vähän kuorrutetta, että sitä saa etsiä suurennuslasilla.

Intialaisia makeisia Dadu's-herkkukaupassa.

Hiusvärien nimet naurattivat: tässä olisi tarjolla Aishwaryan ruskeaa (Aishwarya Rai on kuuluisa intialainen näyttelijätär). Milloinkohan meidän kauppoihin saadaan vaikkapa iinakuustosenvaaleaa?

Joulukoristeluja näkyi minusta nyt paljon enemmän kuin silloin, kun asuimme Intiassa. 

Komea joulukuusi Park Hyattissa.

Joulukoristeluja Westinissä. Kävin muuten Westinin aamiaisella kaksi kertaa, juhuu! Aamiaiset olivat muuten hyvät, mutta se ripuli sotki toisella kerralla vähän kuvioita.

Seuraavaksi pitää korjata aiemmin kirjoittamani väärä tieto, että Durgam Cheruvu -järven ympäri ei muka pääse kävelemään. Kävelin nimittäin toisen kerran sinne moskeijalle asti ja jäin töllistelemään rantaan, kun toisella puolella järveä näkyi ihan selvästi kävelytie. Moskeijan edessä istui lavetilla taas kolme ukkoa, ja kysyin heiltä, pääsisikö moskeijan toiselle puolelle jotenkin. Ukot neuvoivat, että moskeijan takaa menisi polku. Se löytyikin heti ensi yrittämällä. 

Kas siinähän se valtatie meneekin.

Ja toden totta, kävelytie jatkuikin moskeijan jälkeen – vähän vielä keskeneräisen, mutta kumminkin. 

Puuttuva kävelytien pätkä tulee kai tuohon järven ja moskeijan väliin. 

Pysähdyin ottamaan tätä kuvaa, vaikka vieressäni oli kaksi vartijaa, jotka olivat ilmeisen kiinnostuneita toimistani. Toinen kysyikin minulta kuvan otettuani, että "which country". Tämäkään kaveri ei tuntunut tietävän Finland-nimisestä maasta mitään, ja nyt harmitti oikein todella, että siinä minun Suomi-paidassani ei lukennut isolla Finland. Olisi ollut niin kätevää näyttää tekstiä ukolle ja sanoa, että googlaapa tämä. 

Seuraavaksi mies kysyi, missä asuin, ja koska kysymys oli minusta perin outo, päätin vetää telugukortin esiin ja vastasin teluguksi, että appivanhempieni luona järven toisella puolella. Vartija ilahtui silminnähden ja kysyi, osasinko telugua ja miten olin sitä oppinut. Kun kerroin opetelleeni sitä anoppiani varten, koska anoppi ei puhu englantia, vartija innostui kyselemään kaikenlaista asiaankuuluvaa, kuten että kuinka kauan olin ollut naimisissa mieheni kanssa, oliko avioliitto järjestetty ja miten monta lasta meillä oli (nämä kiinnostavat aina intialaisia). Ukko näytti siltä, että hän olisi voinut keskustella vaikka koko illan, joten päätin lähteä menemään.

Inorbitin kulmalla polku nousi tielle, ja loput matkasta oli käveltävä tienvierustaa, mutta sitä ennen bongasin polun laidasta hylätyn rakennuksen. 

Mietin, että mikäs pytinki se tämä on, kunnes tajusin, että tuo taisi olla entinen Something Fishy -niminen ravintola. Olisi tehnyt ihan hirveästi mieli mennä tutkimaan rakennusta tarkemmin, mutta vaistoni sanoi, että on parempi, kun jätät menemättä. Jäi vähän harmittamaan, kun en päässyt näkemään rakennusta sisältä, mutta olen sitä mieltä, että vaistoaan kannattaa aina kuunnella.

Sanomalehden avioliittoilmoituksia. Nuo ensimmäiset määritteet (brahmin, kapu, naidu jne.) ovat kaikki eri kastien nimiä.

Hämähäkkimiehet hommissaan.

Viimeisenä aamuna, kun olin keittiössä keittelemässä kahvia, se sama lintu ilmestyi ikkunan taakse. Ihan kuin se olisi tullut hyvästelemään minut. 

Metrolla ajeleminen jäi tällä Intian-reissulla, mutta eiköhän se metro ole kaupungissa vielä seuraavalla käynnilläkin.

Lentoni Bangaloresta Frankfurtiin lähti huonoimpaan mahdolliseen aikaan eli kello 3.35 aamulla. Vaihtoehtona oli siis mennä Hyderabadista Bangaloreen viimeisellä mahdollisella lennolla ja odotella lennon lähtöä lentokentällä tai sitten mennä jo hyvissä ajoin ja ottaa huone jostakin hotellista. Kun ukkeli halusi lähteä saatille, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja hotelliksi valikoitui tällä kertaa ihan lentokentän vieressä sijaitseva Taj Bangalore. Hotelli oli ukkelille hyvin tuttu, sillä hän oli asustellut siellä viime aikoina paljonkin. 

Hotellin aula.

Intialainen enkeli. Näyttää minusta vähän Jeesukselta.

Näkymä huoneemme ikkunasta.

Ensimmäiseksi suuntasimme etsimään syötävää ja päädyimme sunnuntaibrunssille. Tarjolla oli kaikkea ihanaa, enkä muista, milloin viimeksi olisin nauttinut yhtä paljon salaatin syömisestä.

Sushiakin oli tarjolla.

Sitten menimme kahvittelemaan, ja jo tässä vaiheessa olin myyty: hotellissa kiinnitettiin selkeästikin huomiota pieniin yksityiskohtiin, mikä antoi sellaisen vaikutelman, että asiakkaan viihtyvyydestä oikeasti välitettiin. 

Kahvin kanssa tuotiin keksejä ja luumu-juustotikku.

Hotellissa oli iso uima-allas, joka piti käydä testaamassa. En ollut uinut pariin kuukauteen, sillä olin loukannut aiemmin syksyllä olkapääni, eikä uiminen oikein onnistu vajaakuntoisella olkapäällä. Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa, miltä uiminen tuntuisi ja sehän tuntui ihan pirun hyvältä! Kolme varttia hujahti altaassa ihan huomaamatta.

Altaalla oli pituutta ainakin 25 metriä, joten se oli hotellin altaaksi varsin hulppea.

Hotellihuoneessa ilahdutti erityisesti iso kylppäri, jonka toisessa päässä oli suihku ja toisessa päässä vessa. 

Suihku on tuolla lasiovien takana.

Suihkussa käyminenkin tuntui harvinaisen ihanalta, kun vettä tuli kunnollisella paineella (anoppilan suihkussa vesi oli tullut liruttamalla). Pienet ilot ovat joskus isoja iloja! 

Kävin vielä rentouttavassa hieronnassakin, joka tuntui taivaalliselta. Muistelin mielessäni niitä aikoja, jolloin en olisi suurin surminkaan suostunut menemään hierontaan tai hoitoihin "vieraan ihmisen hipelöitäväksi". Paljon on muuttunut noista ajoista! Nyt voisin käydä vaikka työkseni testailemassa eri hoitoja. 

Tilasimme huoneeseen pientä iltapalaa. Sanoisinko, että ruokaa oli riittävästi.

Puolenyön jälkeen oli aika sanoa hyvästit ukkelille ja lähteä lentokentälle. 

Valmiina lähtöön.

Ajatuksenani oli, että kävisin heti koneen noustua nukkumaan ja nukkuisin niin kauan kuin vain suinkin pystyisin. 

No. Viereeni istui intialainen mies, joka kertoi nähneensä minut sen päivän aikana jo ainakin kolme kertaa. Yhden kerran hän oli kuulemma nähnyt minut hotellissa ja ajatellut, että siinäpä on länsimaalainen nainen vetänyt päälleen hienon intialaisen kurtan. Minä en muistanut nähneeni miestä kertaakaan, mutta kuten mies itse totesi: "kaikki intialaisethan näyttävät oikeastaan samanlaisilta". Mies oli kotoisin jostain Hublin läheltä, ja hän oli menossa joulunviettoon Reykjavikiin islantilaisen tyttöystävänsä luokse. Kävi ilmi, että meillä oli paljon yhteistä keskusteltavaa, ja juttu rupesikin luistamaan siinä määrin, että unohdin kokonaan sen nukkumisen. 

Ranskalainen punaviini maistui kummallekin, mutta ruokailun jälkeen tarjoilu harmillisesti loppui, ja valotkin sammutettiin. Lentoemäntä ilmestyi jostain sanomaan meille, että "minua harmittaa ihan hirveästi tulla sanomaan tätä, mutta suurin osa ihmisistä yrittää nukkua, ja teidän keskustelunne kuuluvat tuonne neljän rivin päähän". Toive oli siis, että pitäisimme vähän pienempää ääntä. Palaute oli erittäin ymmärrettävä, sillä saattoi tosiaan olla, että volyymit olivat hieman liian korkeat vallitsevaan tilanteeseen nähden.

Otin asiasta hieman nokkiini, kun viinitarjoilukin oli lopetettu, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Vierustoverini kuitenkin keksi, että lähdetään etsimään, missä lentoemännät ovat, ja pyydetään heiltä lisää viiniä. Näin teimme, ja löysimmekin yhden stuertin. Minä nöyränä esitin asiani, että "voitaisiinko me saada vähän lisää viiniä, jos me luvataan olla ihan hiljaa?" 😳 Stuertti oli oikein ystävällinen (muisti jopa, että olimme juoneet sitä ranskalaista punaviiniä) ja kaatoi meille reilunkokoiset lasilliset viiniä ja kehotti meitä vielä hakemaan lisääkin, jos maistuisi. Tunnelma oli kuitenkin lässähtänyt jo sen verran pahasti, että päätimme käydä lasien tyhjennyttyä nukkumaan. Kello oli siinä vaiheessa ehkä jotain kuusi aamulla (saattoi olla enemmänkin).

Vierustoverini on vyöttänyt itsensä niin, että turbulenssi ei vie varmasti nukkuessakaan.

Kurkkuuni oli alkanut jossain vaiheessa koskea, ja sen lisäksi kurkkuni tuntui niin kuivalta, että ei auttanut, vaikka kuinka nieleskelin tai join mitä (enkä tarkoita nyt viiniä!). Karmea tunne. Ensimmäiseksi mieleeni tuli tietenkin, että nyt minulla on korona ja olen tartuttanut sen vierustoveriinikin. Mutta minkäs tuossa vaiheessa enää tekee, kun koneesta ei voi oikein poiskaan hypätä (ja myöhäistä se jo olisi ollutkin). 

Aamulla (tai siis pari tuntia ennen laskeutumista Frankfurtiin) saimme aamiaista. Vierustoverini oli kasvissyöjä, joten minäkin innostuin syömään solidaarisuudesta matkalla vain kasvisruokaa. Tässä kuvassa on eteläintialainen kasvisaamiainen, joka näytti minusta hieman erikoiselta. En edes tunnistanut noita valkoisia palluroita, joissa on porkkananpaloja, mutta vierustoverini tutki ruokalistaa ja epäili, että ne saattoivat olla uttapameja.

Tiemme erkanivat Frankfurtissa, ja minä jouduin odottelemaan Helsingin-lentoani useamman tunnin. Istuskelin loungessa, neuloin ja katsoin netistä ohjelmia. Suunnilleen tuntia ennen koneeseen nousua vatsaani alkoi kiertää, ja lähdin vessaan. Oli jotenkin omituinen ja huono olo, enkä osannut oikein päättää, oliko minulla tarvetta mennä vessaan vai ei. Menin kuitenkin varmuuden vuoksi pöntölle istumaan, ja silloin maa alkoi pyöriä jalkojeni alla. Säikähdin, sillä tilanne tuntui aivan liian tutulta. Minulle oli kerran aiemmin iskenyt jokin pöpö Frankfurtin kentällä, loungen vessassa, juuri tällä samalla tavalla, että päässäni rupesi pyörimään, enkä päässyt vessasta enää omia avuin ulos. Olin silloin onneksi matkalla ukkelin kanssa ja saatoin soittaa ukkelille, joka hälytti apua. Tilanne äityi lopulta niin pahaksi, että minut kärrättiin paareilla lentoaseman klinikalle, ja lentommekin meni sivu suun (postaus tapauksesta löytyy täältä). Nyt minulla ei ollut ketään, jolta voisin pyytää apua, joten vessasta oli päästävä äkkiä ulos! 

Raahauduin takaisin loungeen omalle paikalleni ja mietin, pitäisikö minun käydä pyytämässä apua joltakulta. Pelkäsin kuitenkin jääväni lennoltani, joten päätin yrittää sinnitellä viimeiseen asti ilman avun pyytämistä. Onneksi näin, kuinka loungen toisesta lepotilasta poistui kaksi ihmistä, ja lepotila jäi tyhjilleen. Nappasin tavarani mukaan, suljin lepohuoneen oven takanani (en kuitenkaan laittanut ovea lukkoon), kävin nahkalavetille pitkälleni ja otin maskin pois. Tuntui hyvältä saada olla vaakatasossa, ja kun huone oli ilmastoinnin ansiosta aika viileä, oloni alkoi tuntui vähän ajan päästä pikkuisen paremmalta. 

Pääsin loungesta lähtöportille, ja vaikka oloni olikin sen verran tukala, että lähtöportilla piti istuskella lattialla (tuoleilla ei ollut tilaa), selvisin onneksi lopulta Helsingin-koneeseen. Koneessa olisi ollut tarjolla herkullinen ateria, mutta närkin lautaselta vain jotain pientä.


En tiedä, mikä minuun tällä kertaa iski, mutta edellisellä kerralla lentoaseman klinikan lääkäri oli epäillyt nestejavausta ja/tai jotain vatsapöpöä. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut varsinaisesti ripulia, eikä laattakaan ollut lentänyt, joten vatsapöpöstä tuskin oli kyse. Nestevajaus olisi sen sijaan ihan mahdollinen selitys, kun kurkkukin oli tuntunut kuivalta. Olin hotellissa vielä joogannutkin sen uimisen lisäksi (ja hikoillut aika tavalla), ja voi olla, että en ollut juonut tarpeeksi. Ja toki lennolla meni sitä viiniä (alkokolihan on diureetti). Mitä tästä siis opimme? Että ei kannata harrastaa liikunnallisia aktiviteetteja ennen pitkää lentomatkaa. 😆

Huono oloni jatkui vielä pari päivää Suomeen saapumisen jälkeenkin, ja välillä piti makailla sohvalla, kun maa pyöri jalkojen alla. Koronatesti tuli onneksi negatiivisena, joten koronasta ei ollut ainakaan kyse.

Intian koronaluvut alkoivat nousta vuodenvaihteen jälkeen, ja nyt tapaukset ovat lisääntyneet niin nopeasti, että jossain uutisista puhuttiin jo "koronatsunamista". 

Kuva: Times of India.

Uusien koronatapausten määrä oli minun Intiassa ollessani 6000–8000 tapausta päivässä, mutta eilen uusia tapauksia oli jo 264 202 kappaletta päivässä. Ei hyvältä näytä. 

Mutta nyt jätämme hyvästit Intialle, ainakin vähäksi aikaa. Kiitos kärsivällisyydestä ja mukavaa viikonloppua!

😘