Näita kaarti!

Tiistaina päätin lähteä vähän vanhankaupungin ulkopuolelle mm. Kadriorgiin, mikä tarkoitti sitä, että piti ottaa avuksi jokin kulkuneuvo. Olin päättänyt olla käyttämättä kertaakaan taksia ja liikkua vain julkisilla tai jalkaisin. Olin ladannut puhelimeeni Pilet.ee -sovelluksen ja onnistunut ostamaan siihen kertalipunkin, joka maksoi kaksi euroa ja joka käy kaikissa kulkuneuvoissa. Lipun QR-koodi piti luetuttaa kulkuvälineessä olevassa kortinlukijassa, mikä aktivoisi lipun. Homma kuulosti simppeliltä, mutta minulla oli asiasta omat epäilykseni. Onnistun nimittäin usein tunaroimaan kaikenlaisten laitteiden kanssa, vaikka kuinka yrittäisin olla hermostumatta ja pitää pääni kylmänä.

Ratikka tulee!

Kuinka ollakaan, kun näytin QR-koodiani ratikassa lukijalaitteelle, laite ei reagoinut mitenkään, vaikka kääntelin puhelinta kädessäni joka suuntaan.

Laite herjasi vain, että Näita kaarti!

Yritin aikani, mutta sitten minua alkoi nolottaa, ja puikahdin istumaan yhdelle vapaalle paikalle. Kukaan ei ollut kyllä vähimmässäkään määrin kiinnostunut puuhailuistani, vaan kaikki vain tuijottelivat kännyköitään tai ulos. 

Matkalla Kadriorgiin googlettelin hieman asiaa, ja selvisi, että minun olisikin pitänyt luetuttaa QR-koodini ratikan etuosassa olevalla laitteella. Minä pahviaivo tajusin vasta nyt, että eihän tuossa käyttämässäni laitteessa edes ollut mitään QR-koodin lukijaa. 😆 🙈 En kuitenkaan viitsinyt lähteä enää kesken matkan sinne ratikan etuosaan, joten matkustin sitten pummilla. Jos lipuntarkastajat tulisivat, selittelisin jotain ja tekeytyisin tyhmäksi turistiksi – paitsi että minunhan ei tarvitse edes tekeytyä tyhmäksi. 😆

Taitaa se QR-koodin lukija näkyä tänne asti.

Kadriorgin taidemuseo sijaitsee Kadriorgin palatsissa, ja olinkin lähtenyt paikalle lähinnä palatsin takia. 

Kyllä onkin komea pytinki.

Kadriorgin palatsin perusti Venäjän tsaari Pietari I vuonna 1718. Palatsi on rakennettu Rooman barokin tyyliin, ja palatsia ympäröi Versaillesia jäljittelevä puutarha, joka on kesällä varmasti upea paikka. 

Palatsi oli todella komea sisältäkin, mutta eiväthän kuvat vangitse kaunetta samalla tavalla kuin silmä sen näkee. 

Jokaisessa huoneessa oli tällainen hieno uuni.

Tulihan sitä taidettakin toki vähän vilkuiltua. 

Ivan Aivazovsky: Näkymä Vesuviukselle päivää ennen tulivuorenpurkausta (1885).

Mihhail Clodt von Jürgensburg: Kyntäjiä Ukrainassa (1879).

Seuraavaksi lähdin kävellen Anton Hansen Tammsaaren kotimuseoon, sillä rakastan kotimuseoita. On ihana saada ikään kuin siirtyä ajassa taaksepäin, ja tupsahtaa keskelle entisajan elämää.

Matkalla näin erikoisen katoksen keskellä asuintaloja, ja katosta piti mennä tutkimaan lähempää. Kävi ilmi, että kyseessä oli lukupaviljonki. 

Nurkkauksessa oli tuoleja, joilla saattoi istua lukemassa kirjoja, ja hieman ihmettelin, ovatko kirjat tuossa ympäri vuoden, talvellakin. Asia selvisi pian Googlen kääntäjän avulla paviljongissa olevasta lapusta. 

Tammsaaren museo oli hauskassa vihreässä puutalossa. 

Mutta mistä museoon pääsee sisälle?

Miten ovien löytäminenkin voi olla joskus niin vaikeaa? Muistan yhdenkin kerran lapsena, kun olimme perheen kanssa karavaanireissulla muistaakseni Norjassa. Emme löytäneet ovea yhteen ravintolaan, ja menimme lopulta ikkunasta sisään. 🙈

Pääsin lopulta sisään rakennukseen, mutta en mennytkään heti museoon, joka oli toisessa kerroksessa, sillä pohjakerroksessa oli kirjasto, joka näytti kiinnostavalta.

Internet-laitteistoa.

Naistenlehtiäkin olisi ollut tarjolla. Miks suhted ei suju? – siinäpä vasta pulma.

Anton Hansen Tammsaare oli virolainen kirjailija, jota pidetään Viron kansalliskirjailijana. Tammsaare asui tässä talossa vuosina 1932–1940, ja sisustus on alkuperäinen. Taidan laittaakin tähän vain museossa ottamani videon, koska siitä saa kattavimman käsityksen museosta. Katsokoon se, jota kiinnostaa. Hassusti joku museon työntekijä meni juuri kylpyhuoneen takana sijaitsevaan tilaan, joka on ilmeisesti henkilökunnan ruokailutila, ja laittoi mikron käyntiin, ja se kuuluu videolla (samoin kuin minun askeleeni 🙈).

Saanen huomauttaa vielä, että täällä minun päätyhuoneessani on hitaammanpuoleinen netti, ja minulta meni melkein kolme tuntia ladata video Youtubeen. Bloggaaminen on kovaa hommaa. 😆

Museosta poislähtiessäni huomasin rakennuksen etupuolella – siellä, mistä minäkin olin saapunut museolle – ison plakaatin, jossa luki Anton Tammsaaren museo. En voinut ymmärtää, miten en ollut huomannut niin isoa plakaattia ja pääsisäänkäyntiä, vaan piti pyrkiä museoon takapihan kautta.

Museokierroksen jälkeen oli aika siirtyä taas vanhankaupunkiin ja hypätä ratikan kyytiin. Ihan meinasi ruveta jännittämään, onnistunkohan viimeinkin aktivoimaan matkalippuni. Osasinkin nyt mennä sisään etuovesta ja näyttää lippuani QR-koodin lukijalle. Ensin näytti, että homma toimii, mutta sitten masiina alkoi vilkuttaa punaisia valoja. Näita kaarti! Näita kaarti! Kokeilin uudestaan – sama juttu – ja vielä kolmannenkin kerran – eikä onnistunut vieläkään. Luovutin ja menin taas nolona istumaan.

Ja taas matkustetaan pummilla.

Tämä lippujuttu on melkoinen mysteeri, sillä jos lippu olisi aktivoitunut, kai se olisi näkynyt jotenkin lipussakin (tyyliin, että vielä on niin ja niin paljon matkustusaikaa jäljellä). Sen sijaan lippu näytti koko ajan tältä:

Yksi käyttämätön matka oli aina vain jäljellä.

Tällä kertaa tulin kolmosen ratikalla.

Seuraava kohteeni oli Kiek in de Kökin linnoitusmuseo sekä maanalainen bastionikäytävä. Linnoitusmuseoon kuuluu neljä tornia, niitä yhdistävät käytävät tiloineen ja paljon muuta. 

Lipunostamistilanteessa nenääni ei mennytkään enää herne vaan kokonainen HK:n sininen (sinapilla). Lipunmyyjä nimittäin kysyi minulta, millaisen lipun halusin – tavallisen vai seniorilipun? Siis mitä? Tähänkö on nyt tultu, että minulle aletaan tyrkyttää seniorilippua? Jälkeenpäin harmitti, kun en tajunnut tarttua tarjoukseen ja ottaa sitä seniorilippua, kun se olisi ollut varmasti piirun verran halvempi. 😆

Bastionikäytäviin laskeuduttiin maan alle.

Mahtaa olla vaarallinen paikka, kun on näin paljon varoituksia.

Bastionikäytävät on rakennettu vaiheittain, ja vanhimmat ovat jo 1600-luvulta. Niitä suunniteltiin käytettäväksi puolustus- ja suojautumispaikkana sotatilanteissa, mutta käsittääkseni niitä ei koskaan käytetty niiden varsinaisessa tarkoituksessa. 

Olin kuvitellut, että käytävät olisivat vain jokin pikkuinen pätkä maan alla, ja yllätyinkin siitä, miten valtavan pitkät käytävät olivat. Käytäviin sijoitellut valot, videonpätkät, äänet ja erityisesti nuket tekivät tunnelmasta karmaisevan. 

Tuo pöydän ääressä istuva nainen oli niin aidon näköinen, että hyvä että uskalsin kävellä naisen ohi. Pelkäsin, että nainen ei olekaan nukke vaan oikea ihminen, ja hän rupeaa puhumaan tai liikkumaan yhtäkkiä. Olisin varmasti ruvennut kirkumaan, jos näin olisi käynyt.

Enpä ollut pahoillani, kun vihdoin pääsin käytävistä ihmisten ilmoille!

Nigulisten kirkon kupeeseen oli jo avattu luistelurata, mitä vähän ihmettelin näillä (vesi)keleillä.

Jouluksi vähän parempaa seppälää päälle.

Ja asuun mätsääviä kenkiä. 

Ohutsuoli pitkällään.

Illalla kävin testaamassa läheisen ramen-paikan nimeltä Kanuti Ramen Bar. Paikka oli vastapäätä Gurua, eli sinnekin oli Kalevilta parin minuutin kävelymatka.

Beef tataki.

Ramen w/ miso flavor & salmon.

Ruoka oli suorastaan taivaallista! Jos käyt Tallinnassa ja tykkäät tämäntyylisestä ruoasta, niin suosittelen lämpimästi! Taisin kävellä koko matkan hotellille hymyillen, kun olin niin onnellinen. 😅

Hotellin aamiaisestakin voisi laittaa pari kuvaa. Kalevin aamiainen ei ole valikoimaltaan mikään jättimäinen, mutta tykkään siitä, että kaikki mitä on esillä, on laadukasta ja hyvää. Erityisesti salaatti- ja rehupuoleen on panostettu kivasti.

Lämpimiä ruokia.

Kahvi (musta kahvi) tosin on aikamoista kuraa, mutta eipä tuo nyt maailmaa kaada. Muitakin laatuja saisi toki kahvikoneesta, mutta en osaa oikein juoda niitä muita laatuja.

Sauna Oasis on eräänlainen lisäkylpylä aikuisille (K18-aluetta), ja siitä tulee maksaa erikseen. Hotellivieraille sisäänpääsy on 20 euroa (muille 28 euroa), mikä on minusta aika paljon, kun siellä kuitenkin on vain 5 pientä poreallasta ja muistaakseni neljä saunaa. Lisäksi on baari ja rentoutumisalue. Kävin Sauna Oasiksessa kerran, mutta totesin, että eiköhän tämä ole minun osaltani tässä. Porealtaat olivat kaikki enemmän ja vähemmän samanlaisia (värimaailma vain vaihteli), mutta saunoista löytyi pari ihan kivaakin saunaa.

Ruskealla rannekkeella pääsee Sauna Oasikseen; punaisella yleisen kylpylän puolelle.

Yleisen kylpylän puolella ärsyttää vähän se, että iso uima-allas on myös uimakoulujen ja muiden uimaharrastajien käytössä, ja suuri osa radoista on varsinkin aamulla varattu. Yhtenä aamuna kun menin altaalle jo puoli seitsemän jälkeen, jokaisella radalla vedettiin jo sellaista vauhtia useamman uimarin toimesta, että minä päätin jättää aamu-uintini suosiolla väliin ja käydä vain saunoissa ja poreissa. 

Vesiliukumäet (4 kappaletta) avautuvat vasta kahdelta, ja olen ihmetellyt, kuinka niissä ei ole koskaan ketään, vaan olen aina saanut laskea yksikseni. Mutta sehän on vain kiva, kun ei tarvitse jonotella. Yksi mäistä on väriltään musta, ja lasku on pimeä, eli putkessa ei näe mitään. Ensimmäisellä laskukerralla meinasi mennä vetelät pöksyyn, kun en ollut tajunnut etukäteen, että putkessa on pilkkopimeää. 😆

Olen saanut vesisuihkuissa ja porealtaiden hierontapisteissä myös niin hirveitä takkuja tukkaani, että niihin ei ole auttanut kuin sakset. T. nimimerkki "Viroon tullessa oli vielä tukka päässä". Kai se veden pyöritys saa hiukset menemään jotenkin sykkyrälle?  

Viimeiseksi vielä katsaus Kalevin kuntosaliin, joka on aivan mahtava! En tiedä, onko sali myös muiden kuin hotellivieraiden käytössä, mutta joka tapauksessa sali on yksi parhaista hotellisaleista, jonka olen nähnyt. Toki laitteet ja painot ovat hieman vanhahtavia ja parhaat päivänsä nähneitä, mutta laite- ja välinevalikoima on huikea.

Aktiivilomailijalle Kalev saattaa olla Tallinnan paras hotelli, tai on ainakin vaikea kuvitella, että mikään paikka voisi panna tästä paremmaksi. 

Tallinna-postaukseni eivät loppuneet vielä tähänkään, joten jos Tallinna alkaa kyllästyttää, kannattaa pysytellä vielä hetken aikaa pois blogistani. 😆

Joulutunnelmaa – tai sitten ei

Minun piti lähteä tänään kotiin, mutta enpä sitten lähtenytkään, vaan siirsin paluutani muutamalla päivällä. Ollaan nyt Tallinnassa, kun kerran tänne on tultu. 😅 Hotellissakin oli tilaa, joten sain jatkettua oleskeluani vaivatta ja pitää vielä saman huoneenkin. Jokin toinen huone olisi toki saattanut olla parempi, mutta tämä nykyinen on käytävän päässä, eikä minulla ole seinänaapureita ollenkaan, kun välissä on jokin huoltohuone, joten huoneessa on ihanan  hiljaista. Ikkunatkin ovat kahteen suuntaan. Hinta oli nyt tosin pikkuisen korkeampi mutta ei huimannut päätä vieläkään (74 euroa per yö).

Mennäänpä nyt ensin sinne joulutorille, kun kerran sitä varten olin tänne tullut. Kävin torilla heti sunnuntai-iltana sekä uudestaan maanantai-iltana, ja totesin, että olipahan eroa. Sunnuntaina torilla oli väkeä melkein ruuhkaksi asti, mutta maanantaina siellä oli vain muutama hassu ihminen. En tiedä, miten myyjillä käy kauppa, ja vähän harmitti, kun olen itsekin niin nuukalla päällä, etten raaski ostaa oikein mitään "turhaa".

Siellä se joulutori häämöttää!

Nyt on kiire joulutorille, kun ei ole ehtinyt vaatteitakaan pukea. 😆

Olin lukenut joulutorin glögeistä, joten semmoista piti tietysti maistaa heti ensi tilassa. 

Vana Tallinn -glögi oli vahvaa ja makeaa.

Mukista pitää maksaa kahden euron pantti, jonka saa takaisin, kun palauttaa mukin palautuspisteeseen.

Pieni videonpätkä joulutorilta:

Maanantaina lähdin kävellen kohti Telliskiveä, joka on entistä teollisuusaluetta mutta nykyään ilmeisen suosittu ja trendikäs alue Tallinnassa. Tykkään ihailla katutaidetta, ja Telliskivessä sitä todellakin oli tarjolla. 

Teollisuusaluefiilis on Telliskivessä edelleen hyvin vahvasti läsnä.

Telliskivessä sijaitsee myös Tallinnan Fotografiska, jota kuvataan termein 'kansainvälinen nykyaikainen museo' (mitä helvettiä tuo sitten tarkoittaakaan). Minun ei ollut tarkoitus mennä sinne lainkaan, kun arvelin, että museo ei kiinnostaisi minua, ja liputkin olivat kalliit (17 euroa), mutta olin niin viluissani, että oli pakko päästä jonnekin lämmittelemään. Seitsemäntoista euroa lämmittelystä siis. 😆

Olin aavistanut oikein, eikä Fotografiska ollut minun juttuni lainkaan. Yksi kerros oli täynnä erilaisia tulkintoja alastomuudesta, ja minulle tuli sellainen olo, että hohhoijaa. Tämä on niin nähty. Vieläkö ihmisen alaston vartalo on niin kuumottava, että sillä pitää täyttää museon seinät. 

Läskiä ja hiekkaa. Taidetta siis.

Katselin museon kahvilaa sillä silmällä, mutta päätin kuitenkin jatkaa matkaa asematorille (Balti Jaama Turg), joka on eräänlainen kauppahalli rautatieaseman läheisyydessä. En ollut aiemmin kuullutkaan kyseisestä torista, ja olen kuitenkin käynyt Tallinnassa aika monta kertaa. Kaikki kohteet, joissa olen näiden päivien aikana käynyt, ovat olleet minulle aivan uusia, ja ihmettelenkin, missä Tallinnassa olen aiemmin oikein käynyt. Toki olemme olleet liikkeellä ukkelin tai jonkun muun kanssa ja yleensä aina autolla, ja nämä syyt määrittelevät ehkä jollakin tavalla sen, millaisissa paikoissa tulee käytyä. Vanhakaupunki onkin jäänyt minulle tuntemattomammaksi alueeksi kuin sen ulkopuoliset alueet, vaikka olen toki autoillut vanhassakaupungissakin – ja pysäköinyt milloin mihinkin ja saanut parkkisakonkin (juttua siitä ja vähän muustakin täällä). 

Balti Jaama Turg oli ihana! Niin siisti ja viihtyisä.

Alakerrassa olivat vihannes-, liha-, kala- ja yms. kauppiaat sekä ruokapaikat, ja yläkerrassa myytiin antiikkia, käytettyä tavaraa ja käsitöitä. 

Nälkä alkoi kurnia vatsassa, ja päädyin japanilaiseen Tokumaruun. En ole mikään japanilaisen ruoan asiantuntija, mutta ruoka oli minusta äärettömän hyvää! 

Misokeitto lohella oli parasta misokeittoa, jota olen eläissäni syönyt. Mietin eilen, pitäisikö käydä syömässä samaa keittoa uudestaan...

Chicken gyoza.

Olin ajatellut maistella ruokia useammassakin paikassa, mutta Tokumarun annokset olivat niin isot, etten jaksanutkaan syödä enää mitään muuta. Jälkiruoallekin kun piti jättää tilaa. 

Jälkiruoaksi Loco Rollsin banaani-nutellatäytteinen lettu. Ai että.

Rautatieasemalta on lähdössä juna Keilaan.

Sitten seurasi pyörimistä vanhassakaupungissa. 

Matkalla Patkulin näköalapaikalle.

Näköala sieltä.

Kohtuotsan näköalapaikalla.

Aleksander Nevskin katedraali.

Tallinnan kukkakauppiaat ovat näköjään paikalla, oli kesä tai talvi.

Rotermannin kortteli oli sekin minulle aivan tuntematon paikka, ja sekin on vanhaa teollisuusaluetta, joka on nyt muutettu moderniksi asuin-, ostos- ja ravintola-alueeksi. 

Yksi herroista on hieman huonovointisen näköinen. 😆

Metropol Spa näytti kivalta ja mietinkin, pitäisikö siirtyä Kalevista pariksi päiväksi sinne, mutta nuukuus iski. 😆

Tallinnan jouluvaloja.

Illalla teki mieli intialaista, joten päätin mennä testaamaan Gurun, joka oli saanut hyvät arvostelut. Kaiken lisäksi se sijaitsi niin lähellä Kalevia, että sinne oli huikea kahden minuutin kävelymatka. 😆

Sisustus oli oikein kiva ja tunnelmallinen.

Hieman hämmennyin, kun alkupalat ja pääruoka tulivat pöytään samaan aikaan, mutta tämä saattoi johtua myöhäisestä ruokailuajankohdastanikin (kello oli yhdeksän, ja ravintola meni kiinni kymmeneltä).

Tilasin alkupalaksi Masala tiger prawns -annoksen, koska kala- ja katkarapuruoat kertovat yleensä aika paljon paikan tasosta. Jos merenelävät eivät ole tuoreita, haju kyllä kertoo sen, ja jos katkaravut ovat huonosti kypsennettyjä, ne ovat kumisia ja sitkeitä.

Gurun katkaravuissa ei ollut mitään moittimista, joten pisteet siitä!

Masala tiger prawns.

Tosin annoksen mukana tuli jotain outoa punaista chilikastiketta, joka ei ollut intialaista nähnytkään, mutta kastike oli sinänsä ihan ok ja sopi hyvin yhteen katkarapujen kanssa. 

Pääruoaksi otin Madras chickeniä, Laccha parantha -leipää sekä riisiä. 

Madras chicken.

Laccha parantha.

Kanaruoka oli pettymys, sillä se oli samaa mättöä, jota saa Helsingin intialaisista ravintoloistakin. Kastike oli makeahkoa, eikä siinä ollut mitään särmää eikä potkua. Ei jatkoon. Laccha parantha – joka on muuten yksi suosikkileivistäni – oli sen sijaan erinomainen.

Jälkiruoaksi tilasin lemppariani gulab jamunia, joka myös kertoo aika paljon ravintolasta. Gulab jamunin tulee olla kuuma ja makea ja siirappikastikkeen juuri oikeanlaista. Ehkä noloin gulab jamun ikinä tuotiin eteeni Siem Riapissa Kambodzassa, sillä gulab jamun oli valehtelematta herneen kokoinen, kun sen pitäisi olla isohko pallura. 

Kuinka Guru sitten pärjäsi? Sanoisin, että ihan hyvin.

Esillepanoon oli ainakin panostettu. 😆

Gulab jamuneja oli itse asiassa kaksi, ja keskellä oli vielä kolmaskin pallero – jäätelöä. Gulab jamunit olisivat voineet olla kuumempia ja makeampia, mutta ihan hyviä ne olivat näinkin.

Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin sellainen, että en menisi Guruun uudestaan. Minun on varmaan parempi muutenkin vältellä intialaisia ravintoloita, kun eivät ruoat ole kuitenkaan sellaisia kuin minun makuhermoni vaatisivat.

Tämän ravintolakriitikko-osuuden jälkeen totean, että eiköhän tämä ollut tällä kertaa tässä. Jatkamme lisää toisella kertaa. Minä lähden nyt aamu-uinnille.

😎