Elämän neljä vaihetta: 1. Uskot joulupukkiin. 2. Et usko joulupukkiin. 3. Olet joulupukki. 4. Näytät joulupukilta.


maanantai 22. elokuuta 2022

Alpakoita ja kintsulihaa

Haikaranpesät ilahduttavat Virossa, ja bongailimmekin niitä matkan aikana ahkerasti. 

Tämän pesän näimme hieman ennen Pärnua.

Tämä taas oli Palmsen kartanon lähellä.

Kattohaikara on komea lintu, joka tuntuu minusta kovinkin eksoottiselta, vaikka kyllähän haikaroita näkyy joskus Suomessakin. LuontoPortti tietää kertoa, että haikaran rakentama pesä on käytössä vuosia. 

Pärnussa majoituimme huoneistoon, joka oli ihan kaupungin keskustassa. Huoneisto oli kaikin puolin tosi kiva, vaikka toinen makuuhuone olikin aika kuuma, koska se sijaitsi sillä puolella taloa, jonka seinä oli kokonaan lasia ja jonka aurinko kuumensi paahteiseksi.

Asunto oli kaiken lisäksi ylimmässä kerroksessa, eli aurinko pääsi porottamaan monesta suunnasta.

Näkymät parvekkeelta.

Pärnu Keskus oli aivan vieressä...

... ja Port Arturkin ihan lyhyen kävelymatkan päässä.

Vietimme Pärnussa kaksi yötä, mikä oli siinä mielessä hyvä juttu, että kummipoika oli tullut vähän kipeäksi, ja hän saattoi nyt lepäillä asunnossa (nykyaikana pitää aina kertoa joka flunssan yhteydessä, oliko kyse koronasta vai ei, ja nyt ei ollut). Kävimme ostamassa läheisestä apteekista troppeja pojalle, ja koska apteekin täti ei ollut erityisen palvelualtis, saimme itse pähkäillä lääkkeiden kanssa ja nauttia aina niin luotettavista Googlen käännöksistä. 

Saisiko olla islantilaisen hanhen korvasiirappia?

Padisen luostarissa olin huomannut osaavani yhden sanan viroakin. Luostarin portit olivat kiinni, vaikka luostarin piti olla aikataulun mukaan auki, ja ihmettelimme, onko tämä oikea sisäänkäynti lainkaan. Ulos tuli joku työmies, ja kysyin häneltä, että "sissepääs?" (sisäänpääsy). Mies vain kohautteli olkiaan ja sulki oven takanaan. Mistä lienee tuokin sana jäänyt päähäni, mutta tuli sentään oikeassa tilanteessa mieleeni. 😆

Pärnusta tulee varmasti monelle ensimmäisenä mieleen hiekkarannat, mutta sää ei nyt suosinut oleilua rannalla, sillä oli aika viileä ja varsin tuulinen päivä. Totuuden nimessä on sanottava, että tuskin olisimme muutenkaan viihtyneet rannalla. Päätimme siis suunnistaa kohti Pärnun aallonmurtajaa, joka valmistui niinkin kauan sitten kuin jo vuonna 1869!

Pärnu on ollut aina tärkeä satamakaupunki, mutta ongelmana on ollut hiekan kasautuminen jokisuuhun. Ongelma yritettiin ratkaista rakentamalla ensin tammihirsiset rakennelmat, jotka kuitenkin lahosivat. Sitten päätettiin rakentaa pysyvämpi este kivistä, joita paikalliset maanviljelijät toivat pelloiltaan. Kiviä saatiin myös aiemmin puretusta kaupunginmuurista sekä Häädemeesten ja Kihnun rannoilta. 

Jokisuun molemmin puolin sijaitsevien aallonmurtajien pituus on puolisentoista kilometriä ja pohjan leveys 26 metriä. Aikamoinen määrä kiviä on siis aallonmurtajiin uponnut! Aallonmurtajia on kaksi, mutta etelänpuoleinen on kävelijöiden suosiossa, enkä tiedä, pystyykö toisella aallonmurtajalla edes kävelemään.

Lautapolku aallonmurtajalle.

Aallonmurtaja on varsin helposti saavutettavissa, sillä vuonna 2019 rakennettiin lautapolku, joka alkaa Rantapuistosta ja päättyy aallonmurtajan lähtöpaikalle. 

Tältä aallonmurtaja (Pärnu muul) näyttää kartalla.
Lautapolku on päättynyt, ja aallonmurtaja alkaa.

Aallonmurtaja oli kapeampi kuin olimme kuvitelleet, ja kun aallot löivät välillä melkein aallonmurtajan yli, ja kivien tasaisuus vaihteli, askelten kanssa sai olla tarkkana.





Aallonmurtajaan liittyy uskomus, että jos nuoret rakastavaiset kävelevät yhdessä aallonmurtajan päähän asti ja suutelevat siellä toisiaan, heidän rakkautensa tulee kestämään ikuisesti. 

Me emme kävelleet ihan päästä asti, sillä aallot alkoivat lyödä niin voimallisesti aallonmurtajan yli, että katsoimme parhaaksemme kääntyä takaisin. Vesi saattaa peittää aallonmurtajan joskus ihan kokonaankin.

Kävimme tutustumassa myös rantaniityn luontopolkuun, jolla on pituutta vain 600 metriä. Polku kulkee rantaniityssä ja sopii erinomaisesti myös liikuntaesteisille.

Tervise Paradiis -hotelli.

Heinikossa lymyili harmaahaikara.

Surffikeskus oli tuulisena päivänä suosiossa, ja leijasurffaus näytti hauskalta (mutta myös haasteelliselta!).

Totesin tälläkin matkalla (kuten aiemmillakin), että Rimi on kyllä Viron paras kauppa. Erityisesti Kaubamajakas-ostoskeskuksen hyper-Rimi oli vertaansa vailla, ja siellä tuli käytyä parikin kertaa.

Rimin ihana salaattibuffet.

Kaupassa oli yksi topakka myyjä, joka singahti aina jostain paikalle meidät nähdessään. Myyjä ilmeisesti luuli, että valokuvasimme kaikkea (jotain toki kuvasimmekin, kuten tuon salaattibuffan), kun lähestyimme kaikkea kännykkä ojossa, vaikka pääasillisesti yritimme saada tuotteista tolkkua Googlen kääntäjän avulla. Myyjä selosti meille ponnekkaasti juurta jaksaen, mitä mikäkin tuote oli, ja me ymmärsimme sujuvasti viroa.

No nyt löytyi asiallisia sipsejä! Näitä ostettiin kotiinviemisiksikin.

Saisiko olla kanasnitseleitä kintsulihasta?

Illalla lähdimme käymään alpakkafarmilla, jonne oli matkaa parisenkymmentä kilometriä.

Farmi oli valtavan hyvin hoidettu, ja alpakat olivat suloisia ja hupaisankin näköisiä.

Täältä myö tullaan laitumelle!

Hiekkakylpy.

Vierailijat otettiin farmilla todella kivasti huomioon, ja farmin työntekijät olivat valmiina vastailemaan kaikenlaisiin kysymyksiin. Lisäksi vierailijat saattoivat ostaa mukaan farmikierrokselle mukillisen porkkananpaloja, joilla eläimiä sai syöttää. 

Tämä nainen otti oikein lähikontaktia alpakan kanssa.

Työntekijä kertoili paljonkin farmista ja sen eläimistä, mutta harmikseni en muista enää kaikkea ihan tarkkaan, kun en kirjoittanut mitään ylös. Alpakoita oli farmilla muistaakseni jotain 80 kappaletta ja kaikkia eläimiä yhteensä – mm. vuohia, lampaita, kaneja – lähemmäs parisataa. 

Guanako.

Laama.

Alpakat ovat kuulemma ystävällisiä eläimiä, eikä niitä tarvitse pelätä. Koskettaakin niitä sai mutta ei päähän, sillä päähän koskemisesta alpakat eivät pidä. Mietin mielessäni, että alpakathan ovat sitten vähän kuin intialaiset, sillä intialaisetkaan eivät tykkää päähän koskettamisesta. 

Joka vuosi tilalla syntyy muutama alpakkavauva, ja nimien antamisessa oli hauska systeemi: alpakat nimetään joka vuosi saman alkukirjaimen mukaan, ja nyt oli menossa l-kirjain. Ensi vuonna syntyy sitten vain m-kirjaimella alkavia vauvoja. Mietin vain, että mitäs sitten, kun tulee esimerkiksi x-kirjaimen vuosi – vaikka onhan niitäkin nimiä, esim. Xenia ja Xavier.

Tällä tilalla kasvatettiin alpakoita kuulemma pelkästään villan takia. Lihaa ei syödä, ja kun alpakka kuolee, se haudataan. Tilalla olikin hieno myymälä, josta sai ostaa tilan alpakkalankaa. 

Hinnat olivat sen verran suolaiset (12 tai 14 euroa per 100 grammaa), että jätin langat suosiolla hyllyyn. Eipä ole kyllä tullut neulottuakaan pitkään aikaan, ja tuskin tuleekaan ainakaan lähitulevaisuudessa.

Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan kohti Rakvereä, ja matkalla näimme mm. Sindin ortodoksisen kirkon, joka oli minusta tosi komea. 

Sitten olimmekin jo Kirnan kartanossa, jossa käyntiä olin odottanut innolla. Kirnan kartanoa pidetään hyvin erityisenä paikkana, sillä kartanon puistossa kerrotaan olevan magneettisesti poikkeavia alueita, joiden positiivisesti latautunut energia auttaa ihmisiä paranemaan. Kuulosti epäilyttävästi humpuukilta, mutta eihän siinä ainakaan mitään menettäisi, vaikka kävisikin vähän istuskelemassa Kirnan puistossa. 

Kartanon julkisivu ei vaikuttanut kovin lupaavalta, mutta olinkin lukenut, että kartano oli päässyt vähän huonoon jamaan. Nyt sitä kuitenkin kunnostettiin pikkuhiljaa. 

Lippuja ostaessamme saimme puiston kartat, joihin oli numeroitu kaikki puistossa olevat penkit ja niitä vastaavat ruumiinosat tai elämänalueet, joihin kyseisellä penkillä istuminen vaikuttaisi myönteisesti. 

Tämähän vaikutti lupaavalta! Nyt saataisiin koko elämä kerralla järjestykseen! 😆

Niinpä sitten valikoimme, mikä penkki ketäkin kiinnosti, ja lähdimme etsiskelemään penkkejä. Kummipoika tosin toivoi olevansa missä tahansa muualla kuin penkkijahdissa Kirnan puistossa. 😂

Penkkejä.

Lisää penkkejä.

Kuvassa näkyvä viisikko tunki kovalla kiireellä kaikki samalle penkille istumaan. Siinä porukka sitten istui pitkään ja hartaasti. Minun piti oikein vakoilla kartasta, että mikäs se tuommoinen penkki oli, kun oli noin kovassa suosiossa, ja kävi ilmi, että se oli viiden elementin penkki. Minä olin niin sokaistunut kaikesta positiivisesta energiasta, että en edes muistanut, mitä viisi elementtiä tarkoittaa (asia selvisi vasta jälkeenpäin ukkelilta kysyttyäni). 

Itse en edes käynyt kyseisellä penkillä, mikä oli varmaan kardinaalivirhe, koska koko kierros olisi pitänyt aloittaa penkeistä numero 28, 34 ja 35, joista viiden elementin penkki oli tuo numero 34. Tämäkin asia selvisi vasta kotisohvalla penkkikartan kuvaa tarkemmin tutkiessani. Mutta kuka sitä nyt malttaa kaiken maailman ohjeita lueskella, kun magneettikentät kutsuvat puoleensa.

Sekin jäi vähän hämärän peittoon, kuinka kauan kullakin penkillä piti istua, jotta saisi imettyä itseensä penkin hyvät energiat. Riittikö pelkkä peräpään kosketus penkkiin, vai pitikö penkille jäädä oikein asumaan?

Sekin jäi epäselväksi, pitikö penkillä istua hiljaa ja keskittyneesti, vai saiko siinä häröillä muuta, kuten räplätä kännykkää tai ottaa selfieitä.

Joka tapauksessa Kirnan puisto oli hauska kokemus, ja lähtisin sinne uudestaan vaikka heti. Mitään ihmeparannusta ei tosin tapahtunut, ja luulenkin, että homma tuli mokattua monessa kohtaa. Ensi kerralla penkeillä pitäisi ehkä istuskella kauemmin ja hipihiljaa, positiivisiin energioihin keskittyen, vaikka se ei kyllä taitaisi meikäläiseltä onnistua. 

Penkkikokemuksen lisäksi Kirnassa myytiin rannekoruja, joiden mukana Kirnan energiaa saattoi viedä mukana kotiin, ja jokaiselle penkille oli olemassa oma korunsa. Pakkohan se oli ostaa korukin mukaansa, ja valitsin penkkiä numero 31 vastaavan korun. 

Kirnan kahvila oli auki, ja koska nälkä alkoi kurnia vatsassa, päätimme jäädä syömään jotain.

Kirnan kahvila-ravintola.

Ruoan tulossa kesti hieman liian kauan, mikä johtui ehkä siitä, että keittiössä valmistettiin samanaikaisesti ruokatilausta jollekin ryhmälle. Mutta viivästys ei haitannut, sillä Kirnan saleissa oli paljon mielenkiintoista tutkittavaa. 

Ruoassa (sitten kun se viimein tuli) ei ollut moittimista. 

Kartanon paistia, tuoreita perunoita, katajanmarjakastiketta ja tomaattisalsaa.

Matkalla Rakvereen näimme vielä toisenkin, hylätyn kartanon, jonne emme päässeet kuitenkaan sisälle tutkimaan, vaikka näin olin luullut. 

Kartanon mailla.

Piharakennukseen sentään pääsi, kun ensin kahlasi pitkän heinikon läpi (terve, punkit!). Eipä sielläkään mitään näkemistä ollut, kun paikat olivat ihan romuna, mutta tulipahan käytyä.

Seidlan tuulimylly, joka on Viron ainoa vielä toiminnassa oleva hollantilaistyyppinen tuulimylly.

Rakveressä asuimme omakotitaloalueella kaksikerroksisessa talossa, joka oli kyllä vertaansa vailla. Mainittakoon, että tämä majapaikka oli neljä euroa halvempi kuin se ensimmäisen yön haisulimökki!

Alakerran ruokailu-oleskelutilaa.

Yläkerran oleskelutilaa.

Kattoterassi.

Rakveren tärkein nähtävyys on Rakveren linna, joka sijaitsee korkealla kukkulalla.

Kohta sataa.

Linnasta on tehty mielenkiintoinen nähtävyyskokonaisuus varsinkin lapsille ja perheille, sillä linnan pihalla on monenlaista toimintaa sekä eläimiä. Me saavuimme paikalle puolisentoista tuntia ennen linnan sulkemisaikaa, ja linnan aktiviteetit alkoivat olla siltä päivältä jo ohi, ja vankityrmät ja sen sellaiset paikat oli jo suljettu. Se oli tietysti harmillista, ja kaiken lisäksi hurja sadekuurokin iski juuri silloin, kun olimme päässeet linnaan, ja piti piileskellä ensi alkuun sisätiloissa sateensuojassa.  

Nyt sitä vettä sitten tulee.

  
Pitäiskö käydä ripittäytymässä? Siitä tulisikin pitkä sessio. 😆

Kyllä on vakava kaveri.

Sadekuuro loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. 

Linnanväen työpäivä on päättynyt.

Yöpymispaikassamme oli kiva paalu keskellä olohuonetta, joten iltasella oli kokeiltava vähän tankotanssia. 

Tämä olikin aivan erinomainen oivallus ihmiseltä, jolla on ollut muun muassa selkävaivoja. Kyllä ne pienellä tankotanssilla lähtisivät! Villasukat tuovat vielä mukavasti lisähaastetta puuhaan.

Seuraavana päivänä olikin sitten lähdettävä ajelemaan kohti satamaa. Matkalla poikkesimme vielä Palmsen kartanossa ja Jägalan vesiputouksella. Palmsen kartanossa olen käynyt aiemminkin, enkä laita siitä nyt kuin muutaman kuvan. 

Lisää Palmse-kuvia voi katsella halutessaan neljän vuoden takaisesta postauksesta.

Peltoja Palmsen lähellä.

Jägalan vesiputous on Viron korkein ja levein vesiputous, mutta tällä kertaa se oli pieni pettymys, sillä vesi ei virrannut koko joen leveydeltä. Korkeutta vesiputouksella on kahdeksan metriä ja leveyttä parhaimmillaan yli 50 metriä.

Laste ōnneratas Olerex-huoltoasemalla. En mennyt pyörittämään, vaikka kiusaus oli kova!

Semmoinen oli meidän Viron-reissumme. Erinomainen suoritus, jos pääsit tänne asti!

😘