Ilman lihaskramppeja en saisi yhtään liikuntaa.


maanantai 31. toukokuuta 2021

Same same but different

Yritänpä taas päivitellä viimeaikaisia (hyvin sekalaisia ja sekavia) kuulumisia. 

Tuli käytyä pitkästä aikaa suolla, kun saimme ystäväni kanssa ex tempore idean lähteä käymään Valkmusassa Pyhtään ja Kotkan rajamailla (olin siis kyläilemässä ystävälläni Kouvolan seudulla). Tämä tapahtui jo pari viikkoa sitten sinä päivänä, kun Itä-Suomessa oli lämmin ja Länsi-Suomessa kylmä. Kun lähdin ajelemaan Helsingistä kohti Kouvolaa, taivas oli kauttaaltaan harmaa, vettä satoi eikä lämpötilakaan ollut kuin vähän päälle kymmenen astetta. Kouvolassa sää kuitenkin muuttui, ja iltapäivällä paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta ja lämmintäkin oli 24 astetta. Kyllä alkaa vähemmästäkin suokävely inspiroimaan!

Valkmusan suoalue oli minulle ennestään täysin tuntematon paikka, ja hyvä että olin hädin tuskin kuullut kyseisen paikan olemassaolosta. Sekin tuli yllätyksenä, että Valkmusa on kansallispuisto. Valkmusan nimikin ihmetytti: mistä moinen nimi, ja mitä se tarkoittaa? Kuukkeloimalla selvisi, että musa tarkoittaa ilmeisesti suota tai nevaa, mutta mitä Valk sitten tarkoittaa? Ehkä ei mitään erityistä?

Olin henkisesti varautunut siihen, että Valkmusassa olisi porukkaa kuin Tokmannin ämpärijonossa, mutta yllätyin iloisesti, sillä parkkipaikalla oli vain yksi auto. Vastaan tuli yksi perhe ja yksi koiran kanssa liikkunut nainen, mutta muuten suo oli meidän. 

Alkumatkan honteloita mäntyjä, ennen kuin päästiin suolle.

Minusta on tullut koronan aikaan tavattoman huono lähtemään mihinkään, koska "joka paikassa on kumminkin ihan hirveästi porukkaa". En vain jaksa lähteä mihinkään pahoittamaan mieltäni ja taistelemaan tilastani (tyyliin "terassilla ei ole kumminkaan tilaa"; "hotellissa on kumminkin täyttä", "patikkaretkillä joku huohottaa kumminkin niskaan/matelee edessä" tms.). Varsinkaan luontokohteet eivät innosta yhtään, jos kohteessa on hirveä ruuhka. Mutta nämä ovat näitä nykyajan valintoja: joko lähtee ja sopeutuu siihen, että paikalla on muitakin ihmisiä, tai sitten pysyttelee suosiolla kotona. (Kolmaskin vaihtoehto on: lähtee ja kitisee sitten koko ajan, mutta tätä vaihtoehtoa emme luonnollisestikaan valitse. 😆)

Kävelimme kahden ja puolen kilometrin mittaisen rengasreitin, joka kulkee enimmäkseen pitkospuiden päällä. Toinen, kahden kilometrin mittainen reitti, olisi vienyt Moronvuoren päivätuvalle, mutta se jäi nyt toiseen kertaan. Reitti oli tosi helppo, ja pitkospuut olivat enimmäkseen ihan siedettävässä kunnossa, vaikka jalkoihinsa sai kyllä katsoa. 

Maisemat olivat juuri sellaiset kuin niiden kuuluu suolla ollakin: värikkäät ja vetiset. Tunnelma oli mukavan pysähtynyt, eikä kuulunut muuta kuin lintujen laulua (ja omaa kälätystä). Jossakin kaukana kuului menevän lentokone, mutta ääni oli niin vaimea, että jäi arvoitukseksi, oliko se lentokone ollenkaan. 

Reitin varrella oli lintutorni, jonka juurella oli evästelypaikka. 

Hyvin kaukana metsän rajassa näkyi jonkin vähän isomman linnun pesä, mutta jäi epäselväksi, minkä linnun pesä se oli. 


Valkmusa oli todellakin käymisen arvoinen paikka (vähän niin kuin Torronsuo, mutta pienemmässä mittakaavassa), ja olin tosi iloinen, että tuli lähdettyä.

Töyhtöhyyppäkin tuli bongattua.

Lauantai-iltana puolestaan lähimatkailimme ukkelin kanssa. Tämäkin oli sellainen ex tempore retki tyyliin "lähdetään koeajamaan uusi ratikkareitti". Niinpä hyppäsimme ysin ratikkaan, joka vaihtuu Länsiterminaalissa numero seiskaksi, ja jatkoimme keskustaan. 

Jännittävää lähimatkailua: ratikalla kaupunkiin.

 Tähän väliin kuitenkin tiedotusluonteinen asia: Pissaava poika pissaa jälleen. 

Ja sitten vielä oikein lähikuvaa:

Sieltä sitä tulee.

Pissa-asioista tulikin mieleen Pasi Kuikka, joka jaksaa naurattaa aina vain. 

Pasi Kuikka on siis yritys, joka vuokraa bajamajoja erilaisiin tapahtumiin. Olen aina miettinyt, kuinka joku on onnistunut rekisteröimään tuommoisen toiminimen, kun tuntuu, että Suomessa kaikki pikkuisenkin hauskat ja omaperäiset nimiehdotukset tyrmätään heti. Mutta ehkä PRH:ssa ei taideta sananmuunnoksia? Mutta hats off Pasi Kuikalle – nimi jää ainakin varmasti mieleen! 

Takaisin lauantai-iltaan.

Olin jotenkin kuvitellut (mistähän olin tämmöisenkin ajatuksen saanut päähäni?!), että kun oli lauantai-ilta, kaupungissa olisi hiljaista. Kaikkea mitä: joka paikassa oli ihan valtavasti ihmisiä. Paikkaa terassilta ei olisi todellakaan saanut. 😆 Aleksanterinkadulla oli jo rauhallisempaa, mutta eihän siellä olekaan oikein mitään.

Viime aikoinahan on käyty kovasti keskustelua siitä, kuinka Helsingin keskusta on kuolemassa. Monet kaupat ovat lopettaneet tai aikovat lopettaa (mm. Minna Parikka, Aleksi13, H&M, Halonen), eikä Stockmannin taloudellinen tilakaan taida kehuttava olla. Jotkut ovat sitä mieltä, että keskustasta pitäisi tehdä kävelykeskusta, ja jotkut taas ovat sitä mieltä, että keskustaan pitää päästä ehdottomasti autolla. Itse en ole ollut koskaan mikään keskustan kaupoissa maleksija, sillä minua ärsyttää se, jos kaupat ovat hajallaan siellä sun täällä, ja joutuu tarpomaan (milloin missäkin koiranilmassa) pitkän matkan, ennen kuin pääsee seuraavaan kauppaan. Tätä ei kai saisi sanoa ääneen, mutta tykkään enemmän kauppakeskuksista ja siitä, että kaikki on kätevästi saman katon alla. Stockmannin vaatteetkin ovat nykyään jotenkin niin kummallisia, että en osaa ostaa Stocmannilta mitään. Kahdeksannen kerroksen ravintolamaailmasta kyllä tykkään, mutta sitäkin oli kutistettu sitten viime käymän. 

Kiertelimme ukkelin kanssa keskustassa, ja tuntui ihan siltä kuin olisimme olleet ulkomailla. Kai se johtui siitä, että meillä ei ollut mitään päämäärää, vaan vain haahuilimme. Epämääräistä haahuiluahan tulee harrastettua yleensä vain matkoilla, ei kotikaupungissa, jossa on menossa aina jonnekin.

Vessan ovi on kutsuvasti auki.

Sofia Ilmosen lopputyömallistoa esittelevä installaatio "Same Same but Different" Artekin ikkunassa.

Bongasin ensimmäisen kerran elämässäni myös Pohjola-talon, josta muistan lukeneeni Helsingin jugend -kirjasta ja monesta muustakin lähteestä. On oikeastaan tosi noloa, etten ole huomannut taloa koskaan aikaisemmin – tai ainakaan en ole koskaan pysähtynyt sen eteen tutkimaan sitä tarkemmin. 

Meikäläinen on selkeästi tuossa vasemmalla.

Vaikka aurinko paistoi, oli ihan järkyttävän kylmä, joten oli mentävä lämmittelemään Strindbergille.

Oli pakko laittaa aurinkolasit naamalle, kun silmäpussit olisivat valuneet muuten pöydälle. Siinä se olisikin ollut ihmetteleminen, että miten nämä saa takaisin päähän.

Samppanja-lasillinen ei kyllä hirveästi lämmittänyt, ja kun ravintoloihinkaan ei enää siihen aikaan mahtunut (tässä se taas nähtiin: ei kannata lähteä kotoa mihinkään 😆), oli palattava suosiolla kotiin. 

Jätkäsaaressa taas!

Enpä taidakaan jaaritella enempää, kun eiköhän tässäkin ollut taas tarpeeksi. 

Mukavaa viikon jatkoa ja kesäkuun alkua! 

😘

tiistai 18. toukokuuta 2021

Parveke vm. 2021

Vietin viime kesänä parvekkeella paljon vähemmän aikaa kuin olin etukäteen kuvitellut, sillä en jostain syystä viihtynytkään siellä. Ukkeli viihtyi parvekkeella vielä minuakin vähemmän. Piti ruveta pohtimaan, mikä oli mennyt vikaan. (Viimekesäinen parvekepostaus kuvineen löytyy täältä.)

No ensinnäkin parveke oli liian epämukava. Siellä olisi pitänyt istua töröttää kuin kirkossa koko ajan. Toki parvekkeella oli aurinkotuoli, mutta siinäkin pystyi makaamaan vain sellaisessa auringonottoasennossa selällään. Riipputuolissa emme pystyneet istumaan kumpikaan, sillä minä sain siinä polveni kipeiksi, ja ukkelilta puolestaan kipeytyi niska.

Minusta parvekkeella pitää saada röhnöttää oikein kunnolla, ja rupesinkin haaveilemaan divaanin kaltaisesta löhöpaikasta. En kuitenkaan halunnut ostaa divaania, sohvaa tai mitään muutakaan huonekalua, koska meillä on tavaraa jo ihan riittämiin, emmekä todellakaan tarvitse yhtään enempää roinaa. Rupesin miettimään, eikö meillä olisi ennestään mitään, mistä saisin kehiteltyä jonkinlaisen divaanin tapaisen.

Sitten lamppu syttyi: olihan meillä! Vanhat patjat ja sijauspatjat.

Kun ladoin kaikki patjat päällekkäin, niistä tuli juuri sopivan korkuinen "divaani". Rumahan tuo kasa on tuommoisenaan, joten seuraavaksi oli keksittävä patjoille jokin peite. Ensin ajattelin päiväpeittoa tai jotain muuta valmista peitettä, mutta peittoviritelmät eivät pysyisi kumminkaan paikoillaan, vaan niitä saisi olla jatkuvasti korjailemassa. Oli siis ryhdyttävä uhkarohkeaan puuhaan eli ompelemaan! 

En ole mikään erityisen taitava ompelija, vaikka joskus nuorena kyllä ompelin itselleni vaatteita, ja kehtasin jopa kulkea tekemäni vaatteet päällä. Kaiken lisäksi minun pitäisi saada aina äkkiä valmista, mikä johtaa usein siihen, että en jaksa huolitella enkä viimeistellä enkä ajatella asioita loppuun, kun minulla on kiire päästä tekemään (lue: sähläämään). Tämän takia tulee tehtyä joskus pahojakin virheitä. Kerran esimerkiksi yhden hameen vuori oli irronnut etupuolelta, ja näppäränä tyttönä päätin ommella vuorin takaisin hameenhelmaan kiinni. Sattui kuitenkin niin ikävästi, etten katsonut sen tarkemmin, mihin vuorin ompelin, ja ompelin vuorin kiinni hameen takaosaan. Nyt siis koko hametta ei saa edes päälle, kun jalat eivät mene hameesta läpi.

Divaanin päälliskankaan valinta tuotti vaikeuksia, mutta onneksi sain ukkeliltakin mielipiteen, kun rupesin kyselemään. Minä olisin halunnut divaanista mahdollisimman värikkään, mutta ukkeli oli sitä mieltä, että päälliskangas saisi olla hillitty, ja tyynyt voisivat olla sitten vaikka värikkäämpiä. Otin ukkelin neuvosta vaarin, koska ukkeli yleensä tietää nämä jutut paremmin kuin minä. 

Päällisen ompeluun meni puoli päivää, koska yritin olla oikein huolellinen ja edetä hitaasti ja harkitusti. Sain kuitenkin aikaiseksi mielestäni ihan kelvollisen päällisen. 

Tyynynpäälliset piti nekin ommella itse, koska halusin tyynynpäällisiin kaikkia lempivärejäni eli punaista, keltaista, oranssia, turkoosia ja vihreää.

Onnistuin ompelemaan jopa tuommoisen putkityynyn päällisen, jossa on vetoketjukin. Voi sitä onnistumisen iloa! Eihän se (kuten eivät nuo muutkaan ompelukset) mikään täydellinen ole, mutta kelpaa minulle.

Nallelle kelpaa myös.


Toki päällisen kanssakaan ei selvitty kokonaan ilman mokia. Kun olin sovittelemassa viimeistä kulmaa ja päällinen oli jo muuten valmis, pistin itseäni neulalla sormeen niin pahasti, että sormesta tuli verta ihan kunnolla – enkä tietysti edes huomannut asiaa, ennen kuin kankaassakin oli veritahroja. Onneksi peite oli sillä hetkellä nurinpäin, ja kangas on niin paksua, että veritahrat eivät näy oikealle puolelle. 

Seuraavaksi otin pohdinnan alle riipputuolin. Riipputuolin ongelma minulle oli se, että se oli väärän korkuinen. Jalkani eivät ylety kunnolla maahan, vaan ne jäävät roikkumaan ilmaan, ja polvinivelet joutuvat jonkinlaiselle venytykselle koko ajan. Kun sitten nousen ylös ja lähden liikkeelle, polvet tuntuvat siltä kuin ne olisivat menneet sijoiltaan. 

Onneksi tämä ongelma oli varsin helposti ratkaistu, ja ratkaisu oli niinkin yksinkertainen kuin rahi. 

Nyt saan pitää jalkoja rahin päällä ja vaihdella asentoa, eikä riipputuolilla istuminen tuota enää mitään ongelmaa. Miten en ollut tajunnut tätä viime kesänä? Voi kiesus. Rahi on näppärä siitäkin syystä, että sen päälle voi laskea syömiset, juomiset, läppärin tai mitä kamaa nyt haluaakin.

Rahilinjalle kun kerran lähdettiin, niin hankin sitten kahden muunkin tuolin alle omat rahit (samasta syystä, että saisimme oikaista välillä koipemme). 

Hankinta ei tullut kalliiksikaan, kun rahit löytyivät Askon poistomyynnistä 29 euroa per kappale. Raheissa on tuommoiset kätevät vetokahvat, joista ne on näppärä vetäistä esiin. Pöydällä on muuten ukkelin minulle ostamat ruusut, jotka hän tilasi Woltista viime heinäkuussa 15-vuotishääpäivänämme. Woltin kautta ei vielä silloin saanut tilattua oikeita kukkia, mutta tätä ukkeli ei ollut tilausta tehdessään tajunnut, vaan oli luullut kukkia oikeiksi. Hän olikin melkoisen yllättynyt ja pettynyt, kun näki tekokukat. Minä lohduttelin, että nämä ovat just hyvät, sillä nyt kukat ainakin kestäisivät pitkään, ja tuossa ne ovatkin melkein vuotta myöhemmin. 

Tässä siis tämä nurkkaus kokonaisuudessaan.

Seuraavaksi pieleen meni viime kesänä tietenkin ne saakelin kukat. Niitä oli aivan liian paljon, kun ottaa huomioon, kuinka paljon (eli vähän) olen valmis näkemään vaivaa kukkien hoidon ja kastelun takia. Voin kyllä kastella kukkia satunnaisesti ja nyppiä kuolleita kukkia pois, mutta enempään eivät rahkeeni riitä. 

Päätin siis hankkia tänä vuonna vain tekokasveja, pari amppelia, kaktuksia sekä muutaman hopeaputouksen, koska hopeaputous olivat osoittautunut viime kesänä ihan uskomattoman sinnikkääksi kasviksi. Siihen ei tullut yhden yhtä ötökkää, vaikka vieressä olleet kaksi muuta amppelia (ja lähes kaikki muutkin parvekekasvit) olivat ötököiden valtaamat. Lisäksi hopeaputous näytti kestävän kuumuutta, kuivuutta ja syksyllä kylmyyttäkin, joten voiko täydellisempää kasvia olla!

Tänä vuonna hankinkin kaksi hopeaputousta, jotka kasvavat toivottavasti yhtä hienosti kuin viimevuotinen hopeaputous, joka ulottui syksyllä maahan asti ja pidemmällekin. 

Divaanin paikalla viime kesänä ollut hyllykkö sai siirtyä parvekkeen päätyyn, koska harmaa päätyseinä on niin ruma, ja hyllykkö elävöittää seinää edes vähän. Toki seinälle voisi ripustella vaikka mitä, mutta en edelleenkään halua tehdä parvekkeen seiniin reikiä, ja se rajoittaa ripustelua huomattavasti. 

Tuo "lintupönttö" on muuten tuliainen sieltä Sadun puutarhalta. Yksi tupsulaventelikin on tullut näköjään ostettua, vaikkei se kuulunutkaan suunnitelmiin. Tosin minulla on huono aavistus, että kasvi ei jaksa kauan sinnitellä.

Feikkimehikasveista tekaistu asetelma.

Innostuin viimekesäisestä naulakkoviritelmästä niin paljon, että hankin vielä toisenkin naulakon, johon ripustin roikkumaan (teko)muratteja ja lyhtyjä.

Näin siellä Sadun puutarhalla upean oranssinvärisen miljoonakelloamppelin, ja minulle tuli pakkomielle saada parvekkeelle juuri sellainen. Pahaksi onneksi olin kesäkukkahankintojeni kanssa aivan liian aikaisessa, enkä löytänyt näiltä leveysasteilta mistään senvärisiä miljoonakelloja. Lopulta suivaannuin, että pitäkää kukkanne ja ostin punaisia miljoonakelloja. 

Viime kesänä käytössä olleet isot valkoiset ruukut ärsyttivät, ja meinasin jo viedä ne varastoon, mutta sitten keksin, että jos kääntäisin ne ylösalaisin, saisin jemmattua niiden alle näppärästi kahvakuulat. Ruukkujen pohjissa on ärsyttävästi pyörät, eli jos haluaa käyttää ruukkuja esim. kukkajalustoina, niiden päälle pitää laittaa lautanen tai muu vastaava. Kolmas ruukku sai jäädä oikeinpäin, ja siitä tuli joogasälän säilytysastia. 

Tämän bambun "hoito-ohje" nauratti:

Meikäläisen unelmakasvi: ei kestä vettä. 😆

Orvokit osti äiti.

Viime vuonna innostuin maalaamaan iskän tekemät baarijakkarat, ja tänä vuonna uuden ilmeen sai iskän tekemä, jo pahasti kellastunut, mäntyarkku. En tullut ottaneeksi ennen-kuvaa, koska meikäläisen projektit alkavat aina niin suurella innolla ja vauhdilla, että siinä tohinassa ei tule mieleenkään ottaa kuvia. Mutta viimevuotisessa parvekepostauksessa arkku näkyy alkuperäisessä asussaan, jos jotakuta kiinnostaa.

Tässä kumminkin lopputilanne: 

Minusta valkoinen väri sopii noiden mustien koristeiden kanssa oikeastaan paremmin kuin alkuperäinen mäntypuu, joten olen lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen. 

Olen pitänyt arkkua aina liian massiivisena ja painavana, enkä ole siitä syystä oikein tykännyt siitä. Nyt jykevyydestä oli kumminkin hyötyä, sillä säilöin arkkuun levypainoni (tai siis osan niistä; loput ovat sisätiloissa). Hieman epäilytti, kestäisikö mikään iskän tekemäkään semmoista painolastia, mutta hyvin se näyttää kestävän.

Kolmas viime kesänä tehty virhe oli se, että pidimme parvekelaseja aivan liian vähän auki, mikä johti tietysti siihen, että ötökät pääsivät juhlimaan tuulettomissa olosuhteissa. Virhe korjaantuu oletettavasti sillä, että pidämme laseja tänä kesänä enemmän auki. Tämä tosin tarkoittaa myös sitä, että läheisiltä rakennustyömailta kantautuu parvekkeelle enemmän pölyä, mikä puolestaan tietää enemmän siivoamista. Todellinen dilemma syntyy kuitenkin vasta silloin, jos lähdemme jonnekin pidemmäksi aikaa. Laseja ei oikein uskalla jättää auki sateen, tuulen ja ehkä lintujenkin takia, mutta jos ne jättää kiinni, kasvit paahtuvat takuuvarmasti kuoliaiksi. Viime kesänä parvekkeella oli joinakin päivinä niin kuuma, että yksi kynttilä oli sulanut pöydälle. Kyllä olikin kiva raaputella steariineja irti pöydästä.

Kun matkustimme juhannukseksi Riikaan ja Tallinnaan, ratkaisin kasviongelman niin, että nostin kaikki kasvit matkan ajaksi sisään ja sitten taas kotiin palattuamme takaisin parvekkeelle. Siinä sitä olikin jumppaamista, voi helvetti sentään. Jälkeenpäin tajusin, että tuossa taisikin olla syy siihen, miksi myös sisäkasveihin tuli ötököitä: ilmeisesti ötökät olivat päässeet leviämään tuona aikana parvekekukista sisäkukkiin. On siis parempi olla ostamatta isoa määrää kesäkukkia, vaikka kuinka mieli tekisi, sillä niistä ei tule tässä tapauksessa kuin harmia. Jos nyt muutama amppeli kuoleekin, niin se ei ole maailmanloppu.

Mietin parvekkeelle myös jonkinlaisia verhoja, mutta ainakaan toistaiseksi en ole hankkinut verhoja kuin yhden ikkunan eteen.

Verhojen ripustelu on sekin hieman haasteellista, jos ei halua porailla parvekkeelle reikiä, ja verhot haittaavat myös parvekelasien avaamista. Halusin kuitenkin tuohon kohtaan verhot, koska joogailen ja treenailen tuossa, ja verhot – vaikkakin ohuet – tuovat edes vähän näkösuojaa ja vievät aamulla (aurinko paistaa parvekkeellemme puoleenpäivään asti) auringolta pahimman terän.

In action.

Eihän tuossa mahdu kaikkea tekemään, enkä muutenkaan uskaltaisi tehdä parvekkeella (parvekelasien läheisyydestä johtuen) esimerkiksi tempauksia, mutta maastavedot, soudut ja sen sellaiset onnistuvat tuossa kyllä oikein hyvin.

Sain verhot ripustettua ilman poraamista, sillä ikkunoiden reunoissa olevien tiilien päällä on "hyllyt", joiden päälle kehittelin pyörölistasta verhotangon. Pyörölistan ympärille sain myös viriteltyä tunnelmavalot parvekkeen toiseen päähän. Olisin halunnut laittaa valot koko parvekkeen mitalta, mutta ukkeli kielsi, koska silloin parveke näyttäisi kuulemma ihan bordellilta. 😆

Tunnelmavaloista tuleekin mieleen viimeinen parvekkeen kanssa viime kesänä tehty virhe: ajattelin parveketta vain päiväkäytön kannalta, eikä mieleeni tullut, että parvekkeella voisi viettää aikaa illallakin. Kyllähän parvekkeella voi olla vielä illallakin, varsinkin leppeinä kesäiltoina! Laitoin kyllä viime vuonnakin parvekkeelle lyhtyjä ja kynttilöitä, mutta en koskaan polttanut ensimmäistäkään kynttilää. 

Tänä vuonna on toisin, ja nyt parvekkeella palavat kynttilät joka ilta. Ratkaiseva tekijä oli se, kun keksin, että olemassa on sellaisiakin kuin ajastettavia led-kynttilöitä, jotka syttyvät ja sammuvat itsekseen. Miten ihanan helppoa! Vaivattomuus näkyy olevan minulle (jostain kumman syystä) monessa asiassa se taikasana.

Nämä valot toimivat aurinkokennolla, joten näitäkään ei tarvitse sytytellä eikä sammutella.

Ainakin tällä hetkellä parveke tuntuu viihtyisältä, vaivattomalta ja toimivalta, mutta saa nähdä, mitä mieltä olen taas tämän kesän jälkeen. Tuliko tehtyä uusia virheitä, ja jos, niin millaisia? Divaani ja riipputuoli on ainakin otettu jo innolla käyttöön! Joka kerta kun ukkeli kellahtaa divaanille pötköttämään, hymyilen itsekseni: löhöilypaikalle oli selkeästi tilausta.

😘