Tuleeko likasangosta kalaa?

Kiusaanpa teitä laittamalla lisää luontokuvia. Tämänkertaiset kuvat ovat Lammassaaresta, jossa kävin toistamiseen, koska olin todennut sen viime vuonna niin ihanaksi paikaksi. Yritän keksiä kuvien kylkeen jotain asiankuulumatonta lätinää, jottei tämä menisi ihan pelkäksi luontobloggailuksi. 

Törmäsin viime viikolla Hesarin nettisivulla podcastiin, jossa puhuttiin miellyttämisenhalusta. En yleensä kuuntele podcasteja, mutta tämän päätin jostain syystä kuunnella, vaikka haastattelijan tyyli ärsyttikin (minä, minä, minä). Hyvin pian kävi ilmi, että podcast oli vedonnut minuun syystä, sillä löysin itsestäni miellyttämisenhaluisen ihmisen. Kuuntelin podcastin jälkeen useammankin Youtube-videon samasta aiheesta, ja mitä enemmän kuuntelin, sitä huonompi olo minulle tuli. Erityisesti tämä video osui ja upposi kuin kirves joulukinkkuun. 

Miellyttämisenhalun jäljille johtivat moninaiset havainnot elämästäni. Olen ollut aina sellainen, että välttelen viimeiseen asti konflikteja (läheiset pois lukien 😆), vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että en pidä puoliani. Itse asiassa muistan lapsuudesta, että jotakuta vastaan asettuminen (tai edes ajatus siitä) aiheutti ihan fyysisiä reaktioita, sillä minua alkoi huimata. Minun on ollut myös vaikea sanoa ihmisille ei, vaikka mieli olisi tehnytkin, ja sitten olen yrittänyt keplotella lupauksistani myöhemmin irti tavalla tai toisella. 

Minun on ollut myös vaikea tuoda esille omaa mielipidettäni, ja mieluummin myötäilen toisia kuin rupean ajamaan omaa asiaani voimakkaasti. Muiden ihmisten hyvinvointi ja tunteet ovat olleet minulle aina tärkeämpiä kuin omani, ja olen hyvin tarkkavainuinen ja vaistoan herkästi muiden ihmisten tuntemukset ja mielialat. Olen ollut valmis laittamaan omat tarpeeni taka-alalle, jotta muut pysyisivät tyytyväisinä, ja tietämättäni jopa ottanut vastuun muiden tunteista. Jos joku on huonolla tuulella tai allapäin, minun pitää tehdä kaikkeni, jotta saisin hänet taas hyvälle tuulelle. Yllätin itseni tässä yhtenä päivänä pohtimassa sellaistakin, että jos sairastuisin vakavasti, tuskin kertoisin siitä kenellekään, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla huolissaan. Jaksaisin ehkä kantaa oman murheeni, mutta en kestäisi sitä, jos pitäisi olla huolissaan vielä jostakusta muustakin. 

Olen myös ollut aina kovin huolissani siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mitä jos joku ajattelee minusta jotain pahaa? Tämä on aika naurettavaa, sillä ensinnäkään en voi tietää, mitä kukakin ajattelee, koska en osaa lukea kenenkään ajatuksia; toiseksi en pysty kontrolloimaan toisten ajatuksia, vaikka kuinka spekuloisin ja pelkäisin, ja kolmanneksi: miten se, mitä joku ajattelee minusta, voi vahingoittaa minua? Enkö tee itse itselleni enemmän hallaa sillä, että teen muiden ajatuksista niin suuren numeron? 

Myös validaatio muilta ihmisiltä on ollut minulle tärkeää. En ole osannut iloita aikaansaannoksistani, jos en ole saanut muilta kehuja tai jos tekojani ei ole edes huomioitu. Ilman muiden hyväksyntää tekoni eivät ole olleet minkään arvoisia, vaan ne ovat ikään kuin lässähtäneet pannukakuksi. Olen ollut kuin narkkari ja juossut jokaisen kehun perässä ja kaivannut tunnustusta, jotta voisin tuntea olevani oikeutettu olemaan ja elämään. 

Miellyttämisenhaluun on aina syynsä, eikä minun ole vaikea jäljittää, miksi olen mahdollisesti omaksunut tällaisen käyttäytymismallin. 

Suurin syy on ollut varmasti iskä ja hänen käytöksensä, sillä iskä hallitsi koko perhettä epävakaalla luonteellaan ja arvaamattomalla käytöksellään. Hän sai raivokohtauksia aivan mitättömiltä tuntuvista syistä, ja raivokohtaukset tulivat tavallisesti täysin puskista. Meidän muiden perheenjäsenten elämä oli siis jatkuvaa tasapainoilua ja iskän tyytyväisenä pitämistä (hieman kärjistettynä). Jos iskä vaikutti tyytyväiseltä, maailmassa oli rauha, mutta silti ilmassa leijui koko ajan vaara – mahdollisuus siitä, että kohta räjähtää.

En toki lapsena tiedostanut olevani koko ajan varpaillani, tarkkailevani iskän käyttäytymistä ja haistelevani ilmapiiriä, mutta näin jälkeenpäin näen asian hyvin selvästi. Enkä sano tätä mitenkään iskää syyttäen vaan vain todeten, että asiat nyt vain sattuivat menemään näin. Iskällä oli ollut rankka lapsuus, joten hän oli varmasti omaksunut käyttäytymismallinsa oman lapsuutensa kokemuksista ja siirsi niitä tietämättään eteenpäin. Toisaalta en myöskään halua kaunistella iskän käytöstä enkä vähätellä sitä, miten suuri merkitys sillä oli perheeseemme ja kotimme tunnelmaan.

Toinen miellyttämisenhaluni syntyyn vaikuttanut tekijä oli varmasti varhaislapsuuden kaverikokemukset. Kun minut jätettiin ulkopuolelle ja otettiin silmätikuksi, opin varmasti hyvin pian tarkkailemaan muita ja etsimään keinoja, joiden avulla voisin päästä osaksi porukkaa. Opin luultavasti hyvin pian muokkaamaan käytöstäni ainakin sellaiseksi, että ärsytin muita mahdollisimman vähän. Lapsihan tekee melkein mitä tahansa kuuluakseen joukkoon ja tullakseen hyväksytyksi, vaikka se vaatisikin sitten sen, että luopuu siinä samalla omasta identiteetistään. 

Tunnistettuani itseni miellyttämisenhaluiseksi moni minua ihmetyttänyt asia sai selityksen. Yhtäkkiä ymmärsin, miksi olin kokenut koko elämäni ajan itseni jotenkin ulkopuoliseksi, irralliseksi ja yksinäiseksi ja miksi en tuntenut saavani todellista yhteyttä toiseen ihmiseen, vaikka kuinka yritin. Podcastissakin puhuttiin siitä, kuinka miellyttämisenhaluinen ihminen usein kokee, että hän ei ymmärrä koskaan täysin muita ihmisiä eivätkä muut ihmiset ymmärrä häntä, vaan itsen ja muiden välillä tuntuu olevan aina jonkinlainen näkymätön muuri. Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni. Ympärilläni voi olla vaikka kuinka paljon ihmisiä, läheisiäkin, mutta koen silti olevani aina jotenkin yksin. 

Kokemukselle on lopulta hyvin yksinkertainen selitys: jos ei paljasta muille ihmisille, kuka oikeasti on, todellisen yhteyden kokeminen on mahdotonta, kun muut eivät pääse pintaa syvemmälle. Pitää uskaltaa paljastaa ihmisille ajatuksensa ja tunteensa ja hyväksyä myös se, että kaikki eivät ehkä pidäkään minusta, jotta voi löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen.  

Olen myös tuntenut aina, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka oikeasti olen. En ole osannut varmuudella sanoa olevani tällainen tai tuollainen ilman että heti seuraavassa lauseessa on tullut epäilys, onko sittenkään näin. Olenko rauhallinen vain räväkkä, olenko spontaani vai ennakoiva, olenko tunne- vai järki-ihminen? Mistä edes tykkään (paitsi palapeleistä ja salilla käymisestä)? Miten ihminen voi olla vielä viisikymppisenäkin näin hukassa itsensä kanssa? 

Toisaalta eihän se ole mikään ihme. Jos on koko elämänsä tarkkaillut muita ja mukauttanut itseään tilanteen mukaan, miten sitä voisi alkaa yhtenä kauniina päivänä toimimaan eri lailla. Ja jos on aikoinaan oppinut, että ainoa selviytymiskeino on se, että on koko ajan valppaana ja varuillaan, on suorastaan vaarallista heittäytyä villiksi ja vapaaksi ja lakata välittämästä muiden mielipiteistä ja tunteista. Siinähän voi tulla vaikkapa ihmisten hylkäämäksi ja jäädä ihan yksin! 

Voisin tuntea surua siitä, että elämä on mennyt näin ja että kadotin itseni jossain varhaisessa vaiheessa, mutta en suostu suremaan enkä harmittelemaan. Mennyt on mennyttä, eikä sitä saa enää muutettua. En halua velloa asian nostattamissa tunteissa senkään takia, että asian syvällisempi pohtiminen alkaa suorastaan oksettaa. Että tuli sitten heitettyä hukkaan koko elämä. Ennemmin suuntaan katseeni eteenpäin ja mietin sitä, miten tästä eteenpäin. Keinot tosin ovat tällä hetkellä vain aika vähissä. Uudeksi ihmiseksi ryhtyminen ei onnistu tuosta vain, ja radikaalit muutospyrkimykset saattaisivat aiheuttaa läheisissäkin ihmetystä, suorastaan vastarintaa: et sinä ole tuommoinen; mitä sinä nyt oikein sekoilet.

Henkisyys- ja läsnäolotaitojen kautta olen tietämättäni työstänyt hieman tätä miellyttämisenhaluakin, mikä on ollut helpottavaa tajuta. Olen siis jo löytänyt – vähän vahingossa – työkaluja luoda itselleni parempi tulevaisuus. Jos olen kanssakäymistilanteessa täysin läsnä, se tarkoittaa sitä, että ajatteleva mieleni on poissa, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että miellyttämisenhalukin on poissa. Jos uskaltaa olla toisen ihmisen kanssa täysin "auki", ilman että on jatkuvasti varuillaan ja tarkkailuasemissa, saattaa luoda ihan uudenlaisia yhteyksiä ja ihmissuhteita. Löysin esimerkiksi tänä vuonna anoppiin uuden, aivan ihmeellisen yhteyden, ja anoppi tuntuukin minulle jossain mielessä läheisemmältä kuin kukaan muu. Kuulostaa kornilta, mutta tuntuu siltä kuin näkisin anopin silmistä hänen sielunsa – ja hän näkisi minun.  

Iloinen perhetapahtuma

Pikkuisen rupeaa kiristämään hermoja tämä valon määrä. Päivä alkaa valjeta jo puoli kuudelta, ja vielä illalla seitsemältä on kohtalaisen valoisaa. Eikä nyt ole vasta kuin maaliskuu, joten lisää valoisia tunteja on luvassa. Kohta aurinko paistaa yöt läpeensä, eikä valoa pääse pakoon mihinkään.

Toivoisin olevani sellainen ihminen, joka herää eloon keväällä ja joka osaa iloita lisääntyvästä valosta, mutta kun en ole. Meidän makuuhuoneet ovat etelän puolella, ja kun aurinko on vielä tähän vuodenaikaan suhteellisen alhaalla, aurinko paistaa suoraan sisään pitkälle iltapäivään. Käyn aina sulkemassa sälekaihtimet, mutta sekään ei oikein auta, kun tiedän, että siellä se aurinko köllöttää. Sitä paitsi ukkeli (joka tuli kotiin alkuviikosta) käy aina välillä aukomassa verhoja, koska hänhän suorastaan rakastaa aurinkoa.

Tiedän kyllä, että auringosta valittaminen on ihan naurettavaa, ja parempi olisi vain sopeutua, koska valon ja pimeyden radikaali vaihtelu nyt vain sattuu kuulumaan Suomen vuodenkiertoon. Joku viisas voisi myös lässyttää, että minun pitäisi olla kiitollinen auringosta, koska ilman aurinkoa ei olisi elämää. No älä helvetissä. Sopeutuisinkin valoon riemusta kiljuen, jos vain tietäisin, miten. Pitäisikö kulkea aurinkolasit päässä aamusta iltaan ja sisätiloissakin? Tai tunkea pääni mustaan roskapussiin? Toki voisin muuttaa myös kellarikomeroon ja mönkiä sieltä esiin taas syyskuussa, kun olosuhteet alkavat olla siedettävät. Onhan näitä keinoja.

Eipä tässä auta muu kuin yrittää harhauttaa mieltäni ja yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Mutta hankalaahan se on, kun aurinko paistaa silmiin ja tunkeutuu sisään jokaisesta verhonraosta. Tiedostan erinomaisen hyvin, että minulla on jonkinlaatuinen ongelma, koska näin pienestä asiasta (siis jonkun toisen mielestä pienestä) ei pitäisi tehdä näin suurta numeroa. Eihän tämä ole todellakaan mitään normaalia. Mutta tosiasia on, että aurinko ja lisääntynyt valo laukaisevat minussa jonkin reaktion, ja niin kauan kun en tiedä, mistä reaktio johtuu, sille on myös aika hankala tehdä mitään. En halua mennä asioiden edelle, mutta silti välillä käy mielessä, mahtaakohan minulle iskeä tänäkin keväänä massiivinen kevätahdistus, joka on kestänyt viime vuosina useamman kuukauden.  

Meilahdessa joku oli tehnyt hissin nappuloihin omia lisäyksiään.

Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Ensinnäkin Lufthansalta tuli minulle vastaus – tosin vasta viikon päästä siitä, kun olin lähettänyt palautteeni. 

Tässä vastaus kokonaisuudessaan: 

Lyhyesti siis: Lufthansa maksaa minulle kokemastani harmista 25 euroa. Aika arvokas ötökkä. 😆 

Meille on tullut myös perheenlisäystä. En tosin tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. 🙈 

Moi! Mun nimi on Germany eli Saksa.

Meille on siis ilmestynyt uusi nalle, joka tosin on ollut meillä jo varmaankin kymmenisen vuotta. Ostin tuon nallen kerran Frankfurtin lentokentältä, ja se oli alkujaan avaimenperä. Kun avaimenperän naru katkesi, kaveri joutui moneksi vuodeksi laatikkoon, josta se löytyi muistaakseni joskus viime vuonna. Sen jälkeen se istui meidän seinäkalenterin taskussa varmaankin vuoden päivät, mutta sieltä sen tie kulkeutui jotenkin mystisesti muiden nallejen seuraan sängylle. 

Yritin palauttaa nallen takaisin kalenteritaskuun, mutta ukkelipa ei antanutkaan. Hänen mielestään Saksa oli nyt lauman jäsen. 🙈 Sen ukkeli kyllä lisäsi, että nyt meillä on sitten kiintiö täynnä. Onneksi Saksalla on sentään paita päällä, ettei minun tarvitse ruveta ompelemaan sillekin paitoja!

Saksa on päätä lyhyempi kuin Pikkis.

Oonko söpö? 

Pitäisi vielä hakea Vanha setä äidiltä hoidosta, niin sitten on lauma koossa. Keski-ikäisen ihmisen elämä voi olla näinkin jännittävää. 😆

Mitäs vielä. Lauantaina käytiin pyörimässä kaupungilla, kun oli niin hieno ilma (jos joku ei sattunut huomaamaan). Olisin mielinyt Teatterin terassille korkkaamaan terassikauden, mutta koska minulla oli tipaton lauantai, menimmekin vain Starbucksiin. Ukkeli tykkää käydä Starbucksissa Suomessakin... Huoh. Muistelin kahvia ryystäessäni Kolumbian Starbucksissa tekemääni käytännön pilaa (siitä täällä), ja tuumin, että seuraavalla ulkomaanreissulla pitää kyllä tehdä taas sama pila, mutta eri nimellä. Mietin eri nimiä, joilla voisin kahvini tilata, mutta en päässyt lopulliseen varmuuteen siitä, mikä se tulisi olemaan. 

Espan puisto alkaa heräillä kesään.

Kävin myös kävelyllä Suomenojan lammella, ja sinne olikin ilmestynyt jo joitakin muuttolintuja sekä lintubongareita. 

Lintu vai lintubongari? Jos lintu, niin mikä laji?

Sitten on vuorossa taas tutut selitykset, kuinka minulla oli mukanani vain kännykkä, enkä saanut siitä syystä kunnon kuvia.

Nokikanoja näkyi jo aika paljonkin..

Tukkasotkapariskunta.

Joutsenet ovat onneksi niin isoja, että niistä saa ihan tunnistettavia kuvia kännykälläkin.

Ajelimme kaupungista takaisin Espooseen tietysti taas Jätkäsaaren kautta. Hämmästyksekseni huomasin, että Länsisataman vanhan ykkösterminaalin purkaminen oli aloitettu. 

Purettavan terminaalin tilalle valmistuu luemma uusi matkustajaterminaali joskus 2020-luvun lopussa, ja sen alle sijoittuu tulevan satamatunnelin toinen suuaukko. Minä en ollut edes tiennyt, että tunnelin rakentamisesta oli tehty jo päätös, mutta niin kai sitten. 

Myös tämä, Jätkäsaaren vanha satamavarasto eli Bunkkeri, näyttää saaneen purkutuomion. Miksi ihmeessä? Noin kaunis rakennus.

Mukavaa sunnuntain jatkoa! Nauttikaahan kevätauringosta. 😆

P.S. Ärsyttää, kun blogin fonttikin on vaihtunut itsestään, enkä tajua, mistä saan sen muutettua.

Pääsiäistipujen buffetkattaus

Piti ensin käydä silmäilemässä edelliset postaukseni, jotta muistaisin, mitä olen viimeksi kirjoitellut ja mistä jatkaa. Päivitykset edellisiin: 

Ei ole tarvinnut edelleenkään riidellä ukkelin kanssa, sillä ukkeli on vieläkin Intiassa. Hänen seuraava laskettu kotiinpaluuaikansa on tämän viikon sunnuntaina, ja tällä kertaa minulla on vahva luotto siihen, että ukkeli ilmestyy silloin. Hyderabadin lämpötilat ovat huidelleet 38–40 asteessa, ja ukkeli on jopa valitellut, että siellä on liian kuuma. Nauttisi nyt kerrankin siitä, että ei tarvitse palella! Kun ukkelin matka pitkittyi, hän kysyi, haluaisinko minäkin mennä Intiaan, mutta en viitsinyt. Ihan turhaa rahanmenoa lennellä edestakaisin. 

Lähipäivien sää Hyderabadissa.

Lissabon jäi odottamaan parempia aikoja, sillä peruimme matkan jo toistamiseen. Suurin syy oli tietysti se, että ukkeli on Intiassa – vähän hankala olla kahdessa paikassa yhtä aikaa – mutta tuskin olisimme lähteneet reissuun, vaikka ukkeli olisi ollut Suomessakin. 

Mysteeripalapelejä on kasattu (ja purettu) kaksi kappaletta. Jännä muuten huomata, miten palapelien kasaamisessakin kehittyy. Minusta on tullut tosi nopea kasamaan noita mysteeripalapelejä, mikä vähän harmittaa, sillä yhdestä palapelistä on iloa niin lyhyeksi aikaa. 

Anoppilan autonkuljettaja kävi pikaisesti katsomassa yhtenä viikonloppuna vauvaansa, mutta päätyi kavereidensa kanssa uimaan jonnekin kaivolle. Sellaista se on nuoren isän elämä. 😆

Iholla-sarjan katsominen on jäänyt paitsioon, kun löysin MTV-palvelusta Maajussille morsian -sarjan australialaisversion. Sitä olen vedellyt nyt putkeen kaikkina unettomina öinä. Australialaisilla on ihmeellinen taito tehdä hyviä ohjelmia, sillä kaikkien reality-sarjojen parhaat versiot (esim. tuo Maajussit, Love Island ja Married At First Sight) tulevat minusta Australiasta. Onkin huutava vääryys, että Australian MAFSia (Ensitreffit alttarilla) ei näytetä Suomessa, sillä australian versiosta ei ainakaan tapahtumia puutu.

Äidin anopinkieli ei ole vieläkään aukaissut kukkiaan, ja minun kaktukseni kukka on niin ruma, että eipä olisi tarvinnut edes kukkia.

*****

Minä haaveilin lähteväni pääsiäiseksi Viroon (tutkimaan hylättyjä paikkoja, kuinkas muutenkaan), mutta hylkäsin lopulta ajatuksen, sillä en oikein luota meidän autoomme. Päätin lopulta lähteä Savonlinnaan, kun edellisestä käynnistä olikin jo niin pitkä aika – kokonaiset kaksi viikkoa. Näillä bensan hinnoilla kannattaa todellakin ajella parin viikon välein Savonlinnaan ja takaisin.

Kiirastorstaina näytti siltä, että puoli Suomea oli lähdössä pääsiäiseksi Viroon, sillä jonot laivoille olivat valtavat. Koko sen ajan, kun olemme asuneet Jätkäsaaressa, on ollut jonkinlainen koronatilanne päällä, eikä laivoille ole ollut tunkua. Nyt näinkin ensi kerran, millaiset ruuhkat laivalle menevä liikenne voi "parhaassa" tapauksessa aiheuttaa Jätkäsaareen (Tallinnan-laivat lähtevät siis Jätkäsaaressa sijaitsevasta Länsisatamasta). Rekkajonot olivat niin pitkät, että ne ulottuivat Lauttasaareen asti. Tuli napattua muutama kuvakin laivalle jonottavista rekoista, kun lähdin ajelemaan torstaina Savonlinnaan. (Hesarikin kirjoitti pääsiäisen rekkajonoista.)

Rekkoja Lapinlahden sillalla Länsiväylän loppupäässä.

Lisää rekkoja.

Äidillä oli vielä lintujen ruokintapiste avoinna (koska hanget korkeat nietokset), ja minä kunnostauduin pitkästä aikaa lintujen kuvaamisessa. Tästä tuli muuten mieleeni, että pitäisi käydä taas joskus Suomenojan lintulammella katsomassa, mikä siellä on nykyään meininki. Vieläkö siellä on lintuja, vai onko uusi viereen nouseva asuinalue säikäyttänyt kaikki linnut pois.

Tässä siis muutama kuva äidin linturavintolasta bongatuista yksilöistä. Kiva juttu näissä linnuissa on se, että ne osaavat puhua. 

Semmoisia olivat savonlinnalaisten lintujen aatokset tänä pääsiäisenä.

Kun kävimme pääsiäissunnuntaina kylässä vanhempieni entisillä naapureilla Kiteellä, bongasin pellolta myös töyhtöhyyppiä. 

Jäin miettimään tuon töyhtön funktiota, että mikähän se mahtaa olla. Vai onko töyhtö vain koriste? 

Lauantaina oli kaunis keväinen päivä, joten päätin lähteä kävelylenkille. Käveleminen tuntui kuitenkin vähän tylsältä, joten päätin tehdä kävelyn lomassa muutaman askelkyykyn kävellen. No. Askelkyykkyjä tuli tehtyä lopulta tosiaankin muutama eli tuhat kappaletta. Jossakin kahdeksansadan kyykyn tienoilla jaloissa ja persuksissa alkoi jo pikkuisen tuntua, mutta tuhat oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että pakkohan se tonni oli saada täyteen. Harvoin ovat persposket olleet kävelylenkin seurauksena niin kipeät kuin nyt. 😆 Ensi kerralla voisin ottaa käsipainot mukaan, jotta autoilijoilla olisi vielä enemmän ihmettelemistä. Tai sitten voisin tehdä askelkyykkyjen lomaan aina muutaman burpeen...

Enonkoskentie oikein kutsuu tekemään askelkyykkyjä!

Valokuvia tuli otettua varsin vähän, ja nekin olivat melko eläinpainotteisia. 

Ihana Pörre. 💗

Videoita toki otin, mutta ne ovat julkaisukelvottomia. Ne olivat lähinnä omaan hupailukäyttöön, ja kyllä niistä hupia riittikin. Nauroimme äidin kanssa pääsiäisenä niin paljon, että äiti jopa pohti, voiko nauramiseen kuolla. En sentään saanut vatsalihaksia kipeäksi nauramisesta, kuten yhdellä risteilyllä äidin kanssa, mutta jos nauru pidentää ikää, ikäpottia tuli kasvatettua ainakin muutamalla vuodella. 

Paluumatkalla säästyin varmoilta sakoilta ihanien kanssa-autoilijoiden ansiosta. Lähdin jossakin Mikkelin jälkeen ohittamaan ohituskaistalla yhtä rekkaa, jonka takana olin joutunut nysväämään aivan liian monta kilometriä. Vastaani tuli rekka, joka väläytti minulle valoja, ja pian myös hieman rekan takana ajanut henkilöauto väläytti sekin minulle valoja. Ihmettelin valojen välkyttelyn syytä, mutta alensin varmuuden vuoksi nopeuden sallittuun sataan kilometriin tunnissa (jos kuskit olivat vaikka varoittaneet poliiseista). Ja tadaa, siellä mäen päällä olikin poliisien kamera-auto, ja minä köröttelin auton ohi sallittua satasta riemuiten siitä, että olin pelastunut sakoilta.

Toinen hieman epämiellyttävämpi tilanne sattui Lahden moottoritiellä, jossa nopeusrajoitus oli nostettu talven jäljiltä jo sataankahteenkymmeneen. Näin yhtäkkiä edessäni, että autojen jarruvalot paloivat ja että autot käyttäytyivät jotenkin holtittomasti. Seuraavassa hetkessä tajusin, että vasemmalle kaistalle oli pysähtynyt auto. Iskin jarrut pohjaan ja yritin ohjata samalla autoani tien sivuun, etten törmäisi pysähtyneeseen autoon, ja muut autoilijat tekivät samoin. Onneksi sain autoni pysähtymään ajoissa ja onneksi myös takanani tullut auto pysähtyi, ennen kuin törmäsi minuun. Samassa tielle pysähtynyt auto lähti liikkeelle ja kaasutti pois, ja me muutkin jatkoimme matkaamme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sydämeni hakkasi ihan hirveästi vielä pitkän aikaa, sillä pääsiäisen paluuliikennettä oli paljon, nopeudet olivat kovat ja välimatkat pienet, joten tuossa olisi ollut suuronnettomuuden ainekset kasassa. Kiitos suojelusenkelit. ❤ En voi edelleenkään käsittää, miksi joku oli pysähtynyt keskelle moottoritietä.

Viikon jatkoja! 

😘