Jäätyneet munat

Meidän jouluja äidin kanssa voisi kuvailla yhdellä sanalla: rento. Parina viime vuonna sisko on järjestänyt jouluaattoillallisen, ja vaikka äiti hankkii sen lisäksi aina pienen kinkun, tekee joululaatikot ja muut jouluruoat (vanhasta tottumuksesta), mistään varsinaisesta jouluhössötyksestä ei ole tietoakaan. Olemme muutenkin äidin kanssa sellaisia, että meiltä onnistuu ajan kuluttaminen ihan pelkästään olemalla. 😆

Joulua edeltävänä viikonloppuna räpläsin kännykästä Woltin sovellusta ja huomasin, että Savonlinnaan oli tullut nepalilainen ravintola nimeltä Kripa. Ravintola oli saanut sekä Googlessa että Woltissa erinomaiset arvostelut, joten olihan se pakko kokeilla, miltä savonlinnalainen nepalilaisruoka maistuu. 

Chicken Tikka Masala, Karahi Lamb, Keema Naan ja Raita. Riisit ja normaalit naan-leivät tulivat annosten mukana.

Skeptisen ihmisenkin oli pakko myöntää, että ruoissa ei ollut mitään moittimista, vaan kaikki oli varsin hyvää. Ainoa miinus tuli naanleivistä, jotka olivat nahkaisia läpysköitä, mutta siitä ei voi syyttää ravintolaa. Fakta kun on, että leivät kärsivät kuljetuksesta ja menevät pehmeiksi, kun ne on kääritty tiukasti folioon. Lammasruoka oli hieman tulinen, muttei niin tulinen, ettei äiti olisi pystynyt syömään sitä.

Meidän auto piti katsastaa – ensimmäisen kerran omistusaikanamme – tammikuun 9:nteen mennessä, ja olin varannut katsastuksen Espoosta joulukuun 30:nneksi. En uskaltanut jättää katsastusta ihan viime tippaan, jos autossa ilmenisikin jotain korjattavaa. Halusin nimittäin saada auton kuntoon ennen Intiaan lähtöäni. Rupesin kuitenkin miettimään, että voisin ehkä viettää vuodenvaihteenkin Savonlinnassa, ja se varattu katsastusaika harmitti. Sitten keksin, että voisin katsastuttaa auton Savonlinnassakin, jolloin olisin vapaa palaamaan Espooseen milloin vain. 

Niinpä ajoin aatonaattona tutulle katsastusasemalle, jolla olin käynyt katsastuttamassa äidin auton useamman kerran. Asemalla oli aina niin lupsakka meininki, että siellä oli kiva käydä. Ajattelin, että kukaan muu ei varmasti olisi katsastuttamassa autoaan juuri joulun alla, mutta vielä mitä: porukkaa oli oikein ruuhkaksi asti, ja hyvä että sain istumapaikan odotustiloista. Onneksi tarjolla oli glögiä ja kahvia sekä useampaa lajia pipareita.

Tekniikan Maailmat olivat tosin vuodelta 2018, mutta itse olen vuodelta 1974, joten ei valittamista. 😆

Katsastus sujui kuitenkin joutuisasti ja tuli paljon halvemmaksikin kuin se olisi Espoossa tullut, sillä homma kustansi kokonaisuudessaan vain 69 euroa. Espoossa huvista olisi saanut maksaa 101 euroa. Auto oli kunnossa, ja seuraava katsastus onkin sitten vasta kahden vuoden päästä. Kiva!

Katsastuksen läpäissyt ajokki.

Nyt olen siis vapaa ajelemaan Espooseen milloin haluan. Onneksi meikäläinen saa joskus hyviäkin ideoita. 😆

Äiti teki joulun alla tortunpaistotestin: kumpi olisi parempaa, lehtitaikinasta vai voitaikinasta leivottu torttu. Arvovaltainen raati (eli minä ja äiti) kokoontui torttujen äärelle maistelemaan leivonnaisia ja totesi, että kyllä voitaikinalla leivottu vie selvästi voiton. 

En muista, kumpaa laatua tämä oli.

Minun torttuni pitää olla suoraan uunista tullut ja juuri ja juuri kypsä, joten roikuin uuninrivassa pelastamassa torttuja ylikypsymiseltä. Totesin, että neljä torttua pystyy hyvin vetämään naamaansa mutta että vähempikin riittäisi. 😆

Aatonaattona Lindtin suklaahyllyt ammottivat Prismassa jo tyhjyyttään. Jäljellä oli ainoastaan muutama pakkaus vaaleanpunaisia Lindor-palloja ja hieman enemmän vaaleanruskeita, joten oletan, että nuo ovat mauista huonoimmat tai ainakin epäsuosituimmat. 

Jouluaattoaamuna totesin äidille, että jos joulufiilistä määriteltäisiin asteikolla 0–10, minun joulufiilikseni olisi 1. 😆 Tämä ei ole mitenkään epätavallista eikä huolestuttavaa, sillä joulu tulee joka tapauksessa, oli minun fiilikseni 1 tai 15. Sitä paitsi olen oppinut olemaan stressaamatta asiasta, sillä pahimmassa tapauksessa joulun voi ottaa vain tavallisena päivänä muiden joukossa.

Jouluaaton traditioihin kuuluu ehdottomasti joulupuuro, joka syödään aina joulurauhan julistamisen jälkeen. Joulupuuro on ollut aina jouluruoista ehdoton lempparini. 

Päälle kuuluu ripotella "riittävästi" kanelia ja sokeria. Mantelikin löytyi tänä vuonna minun lautaseltani.

Joulupuuron jälkeen joulufiilis oli noussut jo kolmoseen! 

Aattoiltapäivänä suuntasimme joulukirkkoon, vaikka minä en olekaan tunnetusti mikään ahkera kirkossakävijä.

Savonlinnan tuomiokirkko.

Äiti katseli kuusenkoristeita ja totesi niiden olevan vanhoja. Kun kysyin, että mistäs tiedät niiden olevan vanhoja, äiti vastasi, että "nuo olkikoristeet ovat ainakin Tiimarista". 😆

Tämän iltapäiväjumalanpalveluksen paras puoli oli sen lyhyys, sillä jumalanpalvelus kesti vain puolisen tuntia. Kerkesin miettimään siinä ajassa kuitenkin jo kaikenlaista, kuten että kuinkakohan moni kirkossa olijoista oikeasti uskoo, että vuonna nolla syntyi joku Jeesus-vauva jossain, ja sitten alkoi tapahtua kaikenlaista jännää. Kuinka moni uskoo tähän skeidaan, jonka ympärille on luotu kokonainen instituutio kirkkoineen, pappeineen, rippikouluineen ja öylätteineen? Uskooko pappi aina itsekään siihen, mitä hän puhuu?

Sekä minua että äitiä ärsytti se, että virret lauletaan suurelta osin niin korkealta. Äiti on ollut nuorempana hyvä laulaja ja päässyt ylä-ääniinkin, mutta nyt hänelläkin oli vaikeuksia pysyä mukana. Äiti ei ole laulanut pitkään aikaan, ja mietimme, että ehkä äänijänteetkin ovat kuin lihas, ja niitä pitää harjoittaa, jotta ne toimisivat kunnolla. 

Äiti kuitenkin tykkäsi kirkosta, ja se oli pääasia. 

Sisko oli kutsunut taas minut ja äidin sekä appivanhempansa perheensä luokse aattoillalliselle. Ihanaa, kun joku jaksaa vaivautua ja panostaa – ja kutsua vielä muitakin syömään. 😍 Söin itseni lähes ähkyyn, ja jälkiruoan alas saaminen teki jo tiukkaa. 

Olin herännyt aattoaamuna ennen puolta viittä, ja illalla minua rupesi nukuttamaan jo kahdeksan jälkeen niin hirvittävästi, etten pystynyt enää edes meditoimaan tai kirjoittamaan päiväkirjaan. Varttia yli yhdeksän tuli uni. 🙈

Joulupäivänä nukuin kuitenkin ruhtinaallisen pitkään, eli melkein puoli kuuteen. Juhuu! 😆 Vaihdoimme äidin kanssa pienet jouluyllätykset, ja joulukortit kirvoittivat makeat naurut.

Olimme ostaneet toisillemme samanlaiset kortit. 😅

Joulupäivän aamuna heittäydyin radikaaliksi ja päätin syödä Weetabixien sijasta kalaleipiä. 

Voiko olla parempaa yhdistelmää kuin saaristolaisleipä, graavilohi tai lämminsavulohi ja kylmä maito?

Kalat ovat jouluherkkuni numero kaksi, vaikka syön toki melkein kaikkea muutakin. Ainoastaan porkkanalaatikko ei uppoa lainkaan. Tuskin uppoaisi lipeäkalakaan, mutta en muista maistaneeni sitä koskaan.

Jälkiruoaksi paistoimme taas torttuja, mutta torttujen voiteluun tarkoitettua munaa rikkoessa paljastui yllätys. 

Äidin jääkaappi oli ollut aiemmin hieman liian lämmin, joten olimme pienentäneet lämpötilaa, ja nyt kaapissa oli niin kylmä, että kananmunat olivat jäätyneet. 🙈

Pikkis sai joulun kunniaksi uuden taskunenäliinan.

Äitiä vastapäätä asuu yksi muistisairas mies, jonka suurin osa päivästä kuluu siihen, että hän seisoo ulko-ovensa lasin takana ja tuijottaa suoraan äidille. 

Vaatteet vain vaihtuvat välillä.

Tuijottaminen on hieman karmivaa, eikä äiti voi pitää iltaisin keittiössä valoja, elleivät verhot ole kiinni, koska mieshän näkee muuten kaiken. 

Pari kertaa on käynyt niin, että mies on tullut hakkaamaan äidin takaovea. Kun äiti meni avaamaan oven ja kysymään, mikä oli, mies sanoi vain, että "leipää". Koska mies oli selkeästikin nälkäinen, äiti antoi – hyväsydäminen ihminen kun on – miehelle mukaan mm. hernekeittoa ja makaronilaatikkoa. Kerran mies jäi ulos lukkojen taakse, ja taas hän tuli hakkaamaan äidin takaovea. Miehen kanssa samassa talossa mutta eri asunnossa asuva mies, jonka vastuulla muistisairas mies on, oli ollut pidempään poissa, ja äiti oli pulassa, mitä lukkojen taakse jääneen muistisairaan kanssa pitäisi tehdä. Ei hän voisi ottaa miestä kotiinsakaan yöksi! Äiti kävi pyytämässä apua naapurista, ja naapurin avulla äiti sai kiinni sen samassa talossa asuvan miehen, joka tuli jonkin ajan kuluttua avaamaan muistisairaalle oven. Oven avausta odotellessaan mies istui äidin keittiössä, ja äiti keitti miehelle kahvit ja antoi vielä wienerleivonnaisenkin kahvin kyytipojaksi. "Oikein pullaa", mies totesi. 🙈

Myöhemmin äiti teki sille toiselle miehelle selväksi, että ei ole hänen asiansa syöttää ja juottaa naapuriaan ja että asia pitäisi hoitaa jotenkin muuten. Sitten muistisairas sekosi, ja toiset naapurit hälyttivät miehelle ambulanssin. Mies oli poissa muutaman kuukauden, mutta kuntouduttuaan hän palasi taas kotiin. Nyt miehellä on seurantaranneke, ja kotihoito käy hänen luonaan kolmesti päivässä, mutta aina on vaarana, että mies tulee taas hakkaamaan äidin ovea – syystä tai toisesta. 

Kerran kun mies vielä pyöräili, äiti tuli ulos Prismasta ja löysi miehen seisomasta polkupyöränsä kanssa äidin auton vierestä. Vielä tänäkin päivänä ihmettelemme, miten mies oli päätynyt seisomaan Prisman isolla parkkipaikalla juuri äidin auton viereen. Tuo taisi olla viimeiseksi jäänyt pyörälenkki, sillä mies katosi omille teilleen mutta löytyi onneksi seurantarannekkeen avulla. 

Mies tuskin on millään lailla vaarallinen, mutta koska ikinä ei voi tietää, on hyvä pitää etäisyyttä. Jotkut muistisairaathan näkevät näkyjä ja saattavat kokea näyt hyvinkin uhkaavina. Iskäkin rupesi näkemään avosydänleikkauksensa jälkeen öisin pihalla liikkuvia valoja ja ihmisiä, jotka pyrkivät sisään. Siinä vaiheessa emme vielä edes tienneet, että iskällä oli Lewyn kappale -tauti, vaan luulimme, että hallusinaatiot liittyivät leikkauksen jälkioireisiin.

Edit. kello 11.18. Huomasin äsken, että takapihan lumeen oli ilmestynyt yön aikana askeleet. 

Askeleet menivät selkeästi pihalta poispäin, ja kun äidin kanssa selvittelimme tilannetta, näimme, että tulija oli tullut pihalle aidan vierestä ja poistunut tuosta keskeltä hankea.

Olisiko ukko siis käynyt taas yön aikana hakkaamassa ovea? Kumpikaan meistä ei kuullut yöllä mitään, sillä makuuhuoneet ovat toisella puolella taloa, ja meillä on yöllä makuuhuoneiden ovet kiinni. Ahdistavaa joka tapauksessa.

Nyt eksyin kyllä aika kauas päivän aiheesta eli joulusta. 🙈

Joulupäivänä keksi itselleni ohjelmaa ja lähdin käymään taidegalleria Villa Suruttoman himmelinäyttelyssä. Villa Suruton sijaitsee vuonna 1890 rakennetussa puuhuvilassa, joten gallerian miljöö on upea.

Ihmettelin, miten jokin taidegalleria on edes auki joulupäivänä, mutta kivahan se oli, että oli tämmöinenkin mahdollisuus viettää joulupäivää. Yleensä kyllä välttelen gallerioita, koska koen ne ahdistavina (jos olenkin ainoa ihminen siellä tai jos tulee sellainen tunne, että pitäisi ostaa jotain), mutta nyt päätin ottaa riskin. 

Kuinka ollakaan, olin taidegallerian ainoa kävijä. 🙈 Onneksi minut vastaanottanut mies oli todella ystävällinen. Minulle paikat esiteltyään ja teosluettelon ojennettuaan mies palasi muun henkilökunnan seuraan yhteen huoneeseen, ja sain katsella himmeleitä omassa rauhassani.

Eija Kosken himmelit olivat upeita ja paljon monimuotoisempia kuin olin kuvitellut.

Perinteisempiä himmeleitä.

Asanoha.

Yin & Yang.

Mymandala.

Kierroksen tehtyäni juttelin vielä hetken saman miehen kanssa, ja jos en ollut vielä tajunnut, että Eija Koski ei olekaan mikään ihan turha himmelien näpertelijä, niin nyt sen viimeistään tajusin. Sain nimittäin kuulla, että Kosken näyttely jatkaisi Savonlinnasta ainakin Lontooseen, Japaniin ja Sveitsiin. Olin aiemmin pitänyt himmeleitä pelkkinä joulukoristeina, mutta nyt ymmärsin, että ne voivat olla arvostettua taidettakin. Himmeleitä olisi voinut ostaakin, ja hinnat vaihtelivat välillä 110–1400 euroa.

Joulupäivän iltana kävimme moikkaamassa iskää hautausmaalla. Yritimme käydä haudalla jo aattoiltana, mutta hautausmaalla oli liukasta, ja äiti oli unohtanut piikkikengät kotiin. Joulusaunakin oli illan ohjelmassa.

Tämän päivän ohjelma on vielä auki, mutta emmeköhän me jotain keksi. Ainahan voimme vain oleilla. 😆