Tietokone voi voittaa sinut shakissa mutta ei nyrkkeilyssä.


tiistai 27. heinäkuuta 2021

Synkistelyä

Olen aina ollut sellainen ihminen, joka ei viitsi suunnitella elämäänsä kovinkaan pitkälle. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Elämässä saisi varmasti enemmän aikaan, jos olisi enemmän tavoitteita, joita kohti menisi päämäärätietoisesti. Kun antaa elämän mennä omalla painollaan ja elää niin sanotusti päivä kerrallaan (kuka muuten osaa elää kaksi päivää kerrallaan?!), elämä ikään kuin soljuu ohi. Yhtäkkiä sitä havahtuu ja huomaa olevansa 47-vuotias keski-ikäinen muikkeli, jolla on elämää enemmän takana kuin edessä. Tässä vaiheessa on enää kyse siitä, kuinka paljon elämää on vielä edessä – vuosi vai 40 vuotta?

Olen onnistunut elämään koko elämäni sellaisen illuusion vallassa, että elämä on päättymätön ja että täällä eletään ikuisesti. Toki olen järjen tasolla aina tiennyt, että me kaikki lähdemme täältä jonakin päivänä, mutta en ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan, mitä se todella merkitsee. Iskän kuolema pakotti kuitenkin katsomaan kuolemaa silmiin, ja iskän poismeno oli vähän liiankin konkreettinen osoitus siitä, miten rajallista elämämme on, ja että kuoleman jälkeen tulee vain tyhjyys. Tämä sai minut tarkastelemaan omaa elämäänikin: Jos kuolisin huomenna, voisinko olla kutakuinkin tyytyväinen tekemiini valintoihin? Voisinko katsoa elämääni taaksepäin ja todeta, että hyvin eletty; kyllä tässä joutaa jo kuollakin?

Oli aika lohdutonta tajuta, että vastaus kumpaankin kysymykseen oli suurelta osin kielteinen. Jos saisin ottaa elämäni uusiksi, tietäisin heti todella monta asiaa, jotka tekisin toisin. Tunsin eläneeni elämäni ihan väärin ja kaduin sekä tehtyjä että tekemättä jätettyjä asioita. Ahdistus iski, kun tajusin, että elämäni oli mennyt niin kuin se oli mennyt pitkälti juuri sen takia, että olin elänyt hetkessä ja katsonut, mitä huominen toisi tullessaan. No nyt on se huominen, ja huomenna tämäkin päivä on taas eilinen. Tarpeeksi monta eilistä kun laitetaan peräkkäin, saadaan 47 vuotta merkityksetöntä elämää. 

Eniten kauhistutti se tosiasia, että en pysty muuttamaan menneisyyttä mitenkään. Tämänkin olen toki aina tiennyt, mutta nyt se jysähti jotenkin kerralla tietoisuuteen. Buum. Myöhäistä se on persettä rypistää, kun paskat on jo housuissa. Se, joka väittää, että koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä tai tätä, ei ole ajatellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Elämässä on monta asiaa, jota ei voi deadlinen mentyä ottaa enää uusiksi. Sitä paitsi mitä tässä iässä kannattaa enää yrittääkään: olen jo niin vanha, että kuolen kohta itsekin, joten on vain parempi alistua kohtaloonsa ja myöntää, että tämä oli tässä.

On ihmisiä, joita kuoleman ajatteleminen kannustaa elämään täydemmin ja nauttimaan elämästä enemmän. Elämä on lyhyt, joten joka hetkestä on otettava kaikki irti! Minä en kuulu näihin ihmisiin. Minulla kuoleman ajatteleminen vaikuttaa päinvastoin: se ahdistaa ja lamaannuttaa. Tekee mieli heittää pyyhe kehään ja luovuttaa. Elämä tuntuu niin kovin turhalta: miksi tänne edes synnytään, kun kumminkin pitää kuolla? Kenen idea tämä tämmöinen oikein oli? Ahdistaa niin, että tekisi mieli kävellä mereen. Niin ei tarvitsisi ainakaan elää jatkuvassa pelossa, milloin itse tai joku läheinen kuolee, vaan voisi olla oman elämänsä herra ja sanoa, että nyt riittää. (Ei tarvitse huolestua: en tietenkään kävelisi mereen oikeasti, koska rakastan elämää – kaikesta huolimatta – niin paljon, että roikun mukana viimeiseen asti.)

Putosin keväällä tämmöisten ajatusten seurauksena kuiluun, josta ei tuntunut olevan ylöspääsyä. Ahdisti niin, että en osaa edes pukea sitä sanoiksi, enkä osannut nähdä minkäänlaista tulevaisuutta. Tunne oli sama kuin lapsena kesämökillä (joka oli oikeasti vanha maalaistalo, jonka vanhempani olivat vuokranneet kesäksi): uni ei tule ja pimeä pelottaa ihan hirveästi, mutta kaikki muut nukkuvat, ja minä olen ihan yksin koko pelottavassa maailmassa ja odotan aamua ja valoa.  

Minusta tuli keväällä aika ikävä ihminen: kiukuttelin koko ajan, valitin joka asiasta ja kohtelin ihmisiä paskamaisesti. Jos jotain inhoan, niin sitä, että omaa pahaa oloa puretaan muihin ihmisiin, ja nyt syyllistyin itse ihan samaan. Näin jälkeenpäin ajatellen oma käytös hävettää, ja on vaikea ymmärtää, miten olen edes voinut käyttäytyä sillä lailla.

Mutta kuolema teettää näköjään kaikenlaista. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja ajatella, että ihmiset kokevat läheisen kuoleman varmasti monin eri tavoin, ja ehkä tämä oli minun tapani. Olen ollut aina todella huono suremaan mitään tai ketään, sillä yhdistän jotenkin alitajuisesti suremisen ja itsesäälissä rypemisen, vaikka järjellä ajateltuna ymmärrän tietenkin, että nämä ovat ihan eri asioita. Minun on hirveän vaikea antaa itselleni lupaa surra, sillä suru on pysähtynyt tila, joka ei vie eteenpäin. Parempi vain nousta heti ylös, pudistella pölyt (tai tässä tapauksessa tuhkat) päältään ja ryhtyä miettimään, miten tästä eteenpäin. Tämän asenteen takia selvisin iskän kuolemastakin niin nopeasti, mutta nyt kysymys kuuluukin: selvisinkö oikeasti vai luulinko vain selvinneeni? Ehkä en osannut sittenkään kohdata surua, vaikka kuvittelin osaavani, ja kaikki lähti menemään ihan väärään suuntaan, kun en osannut kohdata tunteitani. 

Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin, että jos muutun katkeraksi ja kiukkuiseksi ämmäksi, pilaan loppuelämänikin. Mennyt oli mennyttä, sille en voinut enää mitään, mutta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen minun on yhä mahdollista vaikuttaa. Paras, mitä voin tehdä, on kai yrittää nauttia joka hetkestä parhaan kykyni mukaan. Sadhgurun sanoin: "The real wealth of life is how joyful you are and how much joy you give to people around you."

Ahdistuksen ja synkkyyden keskellä unohtaa helposti kaiken hyvän. Minunkin elämässäni on myös valtavan paljon hyvää. Jos en olekaan kehitellyt loisteliasta uraa; pystynyt hyödyntämään kykyjäni sillä tavalla kuin olisin toivonut; pitänyt kiinni tärkeistä ihmisistä, ja vaikka olen poltellut siltoja takanani ja tehnyt ison liudan tyhmyyksiä, elämässäni on kaikki kuitenkin perimmiltään hyvin, ja olen monella tapaa onnekas, onnellinenkin. Sitä paitsi: mitä on hyvin eletty elämä? Eikö elämään kuulu sekin, että kaikki ei mene ihan sillä tavalla kuin itse toivoisi? 

Elämä näyttää siis tällä hetkellä paljon valoisammalta kuin keväällä, mutta kuolema häilyy silti yhä mustana pilvenä kaiken yllä. Elämä tuntuu ajoittain vähän sellaiselta itsensä huijaamiselta – kerätään elämyksiä ja kokemuksia, vaikka loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä. Tilin saldo on lopussa aina nolla.

Tulipas synkkiä mietelmiä keskelle kauneinta heinäkuuta, mutta sellaista tämä elämä välillä on. 

The end.


keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Pönttöjä puussa

Tulipa käytyä taas muutaman päivän reissulla Savonlinnassa. Äidin on pitänyt tulla koko kesän ajan meille Helsinkiin, mutta meillä on ollut kuumuuden takia niin tuskaisat oltavat, että visiitti on siirtynyt aina vain. Äidillä on kotonaan ilmalämpöpumppu, jolla saa viilennettyä huushollin juuri niin viileäksi kuin haluaa, mikä on ihan huippujuttu äidin jaksamisen kannalta. Meillä on vain tuulettimia sekä siirrettävä ilmastointilaite, joka on todella epäkäytännöllinen, äänekäs, kömpelö ja kaikin puolin typerä laite. Toki sekin on parempi kuin ei mitään! Sitä tulee kuitenkin käytettyä harvakseltaan, ja suurimman osan ajasta sinnittelemme niissä olosuhteissa, jotka meille on kulloinkin suotu. Kuumuuden kanssa vielä jotenkin pärjäisi, mutta kuumuuteen usein liittyvä kosteus onkin jo epämiellyttävämpi juttu. Ei ole yksi tai kaksi päivää, kun ilmankosteus on ollut (sisällä) reilusti yli 60 prosenttia. 

Meidän parvekkeella ollut lämpömittarikin sanoi sopimuksensa irti ja levisi – kirjaimellisesti.
 

Päätin matkata tällä kertaa Savonlinnaan junalla, sillä en enää ihan luota tuohon meidän autoon. Katsastuskin on kohta taas tulossa, joten elämme jännittäviä aikoja. 😆 

Jo ennen Espanjaan lähtöämme ukkeli kurkkasi automme alle ja sanoi, että auton alta "roikkuu jotakin". Sen lisäksi auton alta kuului kuulemma välillä jotain outoa ääntäkin. Minä en jaksanut kiinnostua asiasta, enkä viitsinyt edes katsoa auton alle. Roikkukoon mikä roikkuu. Mitään outoa ääntäkään en ollut autosta kuullut. Espanjasta palattuamme auton alla roikkui ukkelin mukaan edelleen, joten minäkin suostuin vihdoin katsomaan auton alle. Mitä siellä nyt muka oli?

Kävi ilmi, että autosta oli irronnut koko pohja, ja pohja otti melkein maahan kiinni.

Roikkuuhan täällä.

Sanotaanko, että meikäläiseen iski yllättävä tarmonpuuska. Auto oli saatava korjaamolle heti! Ajoin kusi sukassa kaupungin läpi, kun pelkäsin, että pohja putoaa kesken ajon. Muutamassa töyssyssä kuului ihan selvästi, miten pohja raapi maata (miten en ollut kuullut sitä aiemmin?!), ja mukulakivikaduilla ajoin ehkä kymmenen kilometrin tuntivauhtia, ja sain varmasti useammankin autoilijan vihat päälleni. On se vain jännä juttu, miten ihminen voi elää tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, kun ei tiedä ongelmien todellista laatua, mutta heti kun ongelman tajuaa, alkaa panikointi.

Nyt vika on kumminkin korjattu, eikä korjauskaan kustantanut tällä kertaa kuin 44 euroa. Jäämme odottelemaan innolla seuraavia jännittäviä tilanteita auton kanssa.

Savonlinnassa on tullut käytyä niin monesti, että varsinaisten nähtävyyksien katselu ei jaksa enää oikein innostaa. Siitä huolimatta innostuin opastetusta kierroksesta, sillä sisko oli bongannut kierroksen, joka tarjosi ihan uuden näkökulman kaupunkiin, nimittäin linnunpöntöt. Savonlinnan seurakunnan haudankaivaja Marko Ruuskanen on tehnyt linnunpönttöjä Talvisalon hautausmaalle yli kymmenen vuoden ajan, ja nykyään hautausmaalla on jo yli 80 Ruuskasen tekemään taidepönttöä. Bongailin pönttöjä itsekin käydessäni moikkaamassa iskää hautausmaalla. 

Viime syksystä lähtien Ruuskanen on tehnyt lintupönttöjä myös ympäri Savonlinnan kaupunkia, ja osa pöntöistä on taidepönttöjä ja osa näköispönttöjä, jotka muistuttavat esikuvaansa. Saimme tutustua reilun tunnin mittaisella kävelykierroksella osaan lintupöntöistä ja kuulla ITE-taiteilija Ruuskasesta, linnunpöntöistä, niiden asukkaista sekä Savonlinnan historiasta. 

Savonlinnan Pikkukirkon näköispönttö.

Nälkälinnanmäen ravintolarakennus, joka rakennettiin vuonna 1873.


Nälkälinnanmäen ravintola näkötorneineen purettiin 1960-luvulla uuden kirjastorakennuksen tieltä, joka näyttää tältä:

Nykyään tässä entisessä kirjastorakennuksessa ei ole enää säännöllistä toimintaa, kun kirjastokin on siirtynyt Joeliin.
Olavinlinnan näköispönttö. Tämän tekemiseen Ruuskaselta meni 50 tuntia. Pöntöstä löytyvät kodit sinitiaiselle, talitiaiselle ja varpuselle.

Satulinna.




Mukulakivillä päällystetty Linnankatu on Sisä-Suomen vanhin katu. Taustalla näkyvä Putkan talo toimi aikoinaan siirtovankien putkana, mutta nykyään rakennuksessa myydään käsitöitä.

Areenasta löytyy kiva, viiden minuutin mittainen haastattelu, jossa Ruuskanen kertoo töistään. Kannattaa katsoa! Opastetulle pönttökierroksellekin pääsee tämän kesän aikana vielä kaksi kertaa, 5.8. ja 12.8. Lisää tietoa kierroksista löytyy täältä

Siitä on aikaa, kun olen käynyt syömässä Muikkuterassilla, mutta nyt kävin äidin kanssa syömässä siellä muikut. 

Osui ja upposi!

Muikkuterassi sijaitsee hotelli Seurahuoneen kuudennessa kerroksessa, joten sieltä avautuu kivat näkymät torille ja järvelle. Olipa ihana nähdä Savonlinnan torilla vilskettä, kun muistaa, miten ankealta torilla vielä keväällä näytti. 

Ostimme torilta äiteen kanssa ehkä parhaita perunoita ikinä...

... sekä loimulohta Prisman pihalta.

Nalle ja Enska kesätunnelmissa.

Yhtenä päivänä teimme äidin ja siskon kanssa pienen retken Enonkoskelle. Retken tarkoituksena oli nähdä lähinnä Enonkosken hiekkaveistokset. Enonkoskella oli tarkoitus kisailla tänä kesänä hiekanveiston Euroopan mestaruudesta, mutta korona vei senkin tapahtuman. Enonkosken kunta järjesti kuitenkin taidenäyttelyn, jossa on esitteillä kahden ja puolen metrin korkuisia hiekkaveistoksia. Teemana on "Eteenpäin; me onnistumme...", ja tässä muutama veistoksista:

Sofia Sopanen: Metsän mehiläiset

Riitta Matikainen: Joko päästään

Katja Kuklina & Egor Kuklin: Tekniikan kehitys

Katja Kuklin: Hymyile.
Enonkosken silta.

Laiska bloggari ei jaksa kirjoittaa vaan ottaa kuvan opastaulusta (ja samalla näköjään päättömän selfien).

Enonkoskella oli koskikin. Kuinka yllättävää.

Bodari liikenteessä.

Riisuttu peilimalli.

Piipahdin vielä yhdessä paikassa, joka olikin minun mielestäni se kaikkein mielenkiintoisin paikka. Kyseessä on Juvolan hylätty tiilitehdas, joka oli ollut viimeksi käytössä vuonna 1966. Käyntini oli aika pikainen, sillä äiti ja sisko odottivat autossa (ja bensakin oli lopussa), joten en ehtinyt tutkimaan kuin yhden rakennuksen.

Tehdasrakennus, jota kävin tutkimassa.

Päädyin taas pohtimaan sitä, miten paljon maailmassa on mielenkiintoisia asioita, joista ei tiedä yhtään mitään – kuten nyt vaikkapa tiilien valmistus. Olisipa kiva palata menneeseen ja päästä tällaiselle tehtaalle pällistelemään, miten tehdas on oikein toiminut. Muutenkin kaikenlaiset tehtaat kiehtovat minua jostain syystä kovasti. Huvinsa kullakin. 😆 

Tiilitehtaita oli 1900-luvun alun Suomessa melkoinen määrä, peräti 198 kappaletta. Tämä johtui siitä, että Suomea rakennettiin vuosisadan alussa voimakkaasti, joten tiiliäkin tarvittiin valtavasti. Juvolan tiilitehdas perustettiin vuonna 1905, ja toiminta lopetettiin siis vuonna 1966. Tiiliteollisuuden huippu oli saavutettu kuitenkin jo huomattavasti aiemmin, vuonna 1912, ja 1920-luvulta alkaen tiilien rinnalle alkoi kehittyä halvempia vaihtoehtoja, kuten betonituotteet. 

Rojukasan yli ja sisään!

Juvolan tiilitehtaalla töissä ollut Aarno Ojasalo muistelee Itä-Savon artikkelissa

"Juvolassa voi nähdä vieläkin jäänteitä isoista kuopista, joista savea kaivettiin tiilituotannon tarpeisiin. Savea nostettiin talvella, hyvinä pakkaspäivinä. Raaka-ainetta saatiin ihan tehtaiden läheltä eri tilojen mailta. Savi ja hiekka sotkettiin maahan kaivetussa montussa massaksi, josta tiilet tehtiin. Montun halkaisija oli noin kahdeksan metriä. Hevonen kiersi monttua ympäri ja montussa ollut vekotin sekoitti massaa. 

Tiilien varsinainen valmistus eli muottiin lyöminen ja polttaminen aloitettiin keväällä, sitten kun säät sallivat. Kevään yöpakkasten aikaan tuotantoa ei voinut käynnistää, koska tiilet eivät olisi kuivuneet kunnolla. 

Parhaimmillaan tehdas työllisti noin 60 henkilöä. Asiakkaat noutivat tiiliä tehtaalta, mutta niitä kuljetettiin kaupunkiin myös laivoilla. Sotien jälkeen kiireet vasta alkoivatkin, kun jälleenrakentaminen pääsi vauhtiin. Tiiliä piti saada kaupunkiin sellaisella tohinalla, etteivät tiilet ehtineet aina edes jäähtyä. Tiiliä hakemaan tulleissa kuorma-autoissa oli myös puulavoja. Kun kuumat tiilet lastattiin lavalle, niin lavathan syttyivät joskus palamaan. Niitä sai tehtaan henkilökunta välillä sammutella."

Minulle jäi vähän hämärän peittoon tämän tehdasrakennuksen "anatomia". Piipusta päätellen rakennuksessa oli uuni, kehäuuni, mutta en oikein osannut paikallistaa, missä uuni oli (tai oli ollut), enkä päässyt jyvälle pelkästään tehdasrakennusta katsellessani siitäkään, millainen tiilinvalmistusprosessi oli oikein ollut.

Polvisuojuksiakin on näköjään tarvittu.

Ylätasanteelle pääsi aika epäilyttävän näköisiä portaita pitkin.

Ylhäältä löytyi lisää tiiliä ja jonkinmoinen kone. 

Jätin menemättä ylätasanteelle, kun en viitsinyt kokeilla, vieläkö nuo lankut kestäisivät ihmisen painoa, joten otin kuvat tasanteen reunalta.

Ulkopuolella oli jos jonkinlaista roinaa, jolla on kai ollut jotain tekemistä tiilien valmistuksen ja kuljetuksen kanssa – tai sitten ei?

Käyntini jäi edellä mainituista syistä vähän pikaiseksi, ja hieman jäi kutkuttelemaan mennä tiilitehtaalle uudestaan ajan kanssa. 

Tiilitehtaan muita rakennuksia.

Loppuun vielä muutama makrokuva (varoitus ötökkökammoisille!). En olekaan kuvannut ötököitä pitkään aikaa, ja sitä puuhaa on suorastaan ikävä. Jätkäsaaressa kun ei ötököitä hirveästi ole (paitsi hämähäkkejä – niitä riittää!), ja pelkkien ötököiden takia pusikkoon lähteminen kuulostaa jotenkin työläältä. Mutta saatanpa vielä lähteäkin, koska ötököiden tutkailu on niin kivaa.

Mukavaa heinäkuun jatkoa! 😘

perjantai 9. heinäkuuta 2021

Huone merinäköalalla

Nyt on sitten toisessakin rokotuksessa käyty, ja tällä kertaa kaikki sujui Jätkäsaaren rokotuspaikalla aivan loistavasti. Paikalla ei ollut yhtään jonoa, sillä ihmisiä oli pyydetty tulemaan paikalle täsmällisesti. Ne, jotka olivat tulleet paikalle liian aikaisin, joutuivat odottelemaan kaukana rokotuspaikasta. Minä olin paikalla vain neljä minuuttia ennen rokotusaikaani, joten sain kävellä suoraan sisälle. Ehdin hädin tuskin istuutua ilmoittautumisen jälkeen, kun nimeni jo huudettiin ja pääsin piikille. 

Rokotuksen jälkeen seurasi se varttitunti odottelua, ja sitten olinkin jo ulkona. Hommaan meni kaikkinensa tällä kertaa ehkä 20 minuuttia. Järjestelyt olivat parantuneet kolmessa kuukaudessa huimasti, ja olin itsekin tällä kertaa sen verran kuuliainen, etten mennyt käkyilemään paikalle liian aikaisin, kuten minulla yleensä tapana on. 

Pistoskohta kipeytyi tämän rokotuksen jälkeen huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisen rokotuksen jälkeen, mutta nyt tuli uusi ongelma: kainaloni turposi ja kipeytyi niin, että se on vieläkin kosketusarka. Turvotus johtuu ilmeisesti imusolmukkeiden turpoamisesta, joka on luemma tavallinen reaktio rokotuksen jälkeen

EU:n virallinen rokotustodistuskin tulla pärähti Omakantaan muutamassa päivässä. 

Näiden tietojen lisäksi todistuksessa näkyvät tietysti myös tunnistetiedot (nimi, syntymäaika ja QR-koodi).

Tällä viikolla tuli tehtyä myös pieni aikamatka menneeseen, sillä kävin uudestaan hylätyssä hotelli Vuorannassa Vuosaaressa. Edellisestä käynnistäni olikin vierähtänyt jo seitsemän vuotta, ja postauksen tuosta käynnistä voi lukea täältä. Tällä kertaa sain tutkimusmatkalle seuraa ystävästä ja kummipojasta. Mikäs sen mukavampaa. 😊

Vuoranta oli ollut edellisen vierailuni aikaan vuonna 2014 neljä vuotta tyhjillään, mutta vuonna 2015 hotellista kaavailtiin vastaanottokeskusta (kiitos lukijalle tiedosta!), ja ilmeisesti se toimikin vastaanottokeskuksena jonkin aikaa. Sen jälkeen rakennukset ovat olleet taas tyhjillään, mitä nyt vandaalit ovat piirtäneet seiniin graffitejaan ja rikkoneet paikkoja. Vuodet olivat tehneet tehtävänsä: rakennukset olivat menneet silminnähden huonompaan kuntoon, ja kasvillisuus oli vallannut alaa. 

Vuonna 2014. (Hotellin takaosaa mereltä päin katsottuna.)

Vuonna 2021.

Olin monesti ajatellut, että Vuorantaa pitäisi käydä katsomassa uudelleen, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Nyt minulle tulikin sitten kiire, sillä luin, että Vuoranta aiotaan kunnostaa. Melkoinen uutinen, että tämä kamala rotisko meinataan saada vielä asumiskuntoon! Vuoranta on suojelukohde, ja vuonna 2014 löysin kaupunginvaltuuston asiakirjoista Vuorannan suojelusta seuraavanlaista tietoa: 

"Tontilla 54201/2 on Vuorannan koulutuskeskus, jonka Oy Alko Ab on rakennuttanut 1970-luvulla oman henkilökuntansa koulutuskäyttöön. Tällä hetkellä kiinteistö on Kapiteeli Oy:n omistuksessa ja se on vuokrattu hotellikäyttöön [tämä on tietenkin vanhaa tietoa]. Tontin pinta-ala on 81 073 m2 ja rakennusoikeus 10 000 k-m², josta on käytetty n. 4 800 k-m².

Vuorannan opistoalue täyttää suojelukohteen kriteerit rakennustaiteellisten, puutarhataiteellisten ja maisemakulttuuriin liittyvien arvojen perusteella. Olennaista alueen suojelussa on rakennusten, pihatilojen ja rantavyöhykkeen muodostama kokonaisuus. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen suojeltavaan miljöökokonaisuuteen kuuluvat arkkitehti Helmer Stenroosin vuonna 1970 suunnittelemien opistorakennusten ohella maisema-arkkitehti Maj-Lis Rosenbröijerin suunnittelema ympäristökokonaisuus rantavyöhykkeineen, pysäköintialueineen ja välittömästi rakennuksiin liittyvine lähiympäristön osineen."

Koska rakennusta ei ole saanut purkaa, parempi vaihtoehto on siis kai ollut antaa sen rapistua. Entiset hotellitilat aiotaan kunnostaa lähiaikoina vanhusten palvelu- ja hoiva-asumiseen, ja tontin länsiosa ja viereinen pysäköintialue kaavoitetaan asunnoiksi. 

Rantasaunan terassi vuonna 2014.

Vuonna 2021.

Vuoranta löytyy edelleen ainakin LetsBookHotel.com-hotellisivustolta, jossa hotellia kuvaillaan seuraavasti:

Todellisuudessa tuo kutsuvana kimalteleva uima-allas näyttää nykyään tältä: 

 

Uimalelutkin olisi jo valmiina.

Teimme hotellialueella pienen kierroksen ja ihmettelimme, miten karmeaan kuntoon rakennukset olivat päässeet. Miten tästä saisi enää asuttavan?

Kasvillisuus oli ottanut alueella vallan, ja rakennukset olivat jääneet osin kasvien taakse piiloon.

Puita kasvaa näköjään jo seinistäkin.

Merimaisema ja laituri olivat kuitenkin ennallaan: 

Pystyimme tutkimaan vain osan alueesta, sillä hotellin toisessa päässä oli jo aloitettu sisätilojen purku- ja pihan kaivutyöt, ja miehet olivat paraikaa töissä.

Tämän siiven sisätiloja oli juuri mies purkamassa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Vuoranta-hotellin taru on lopussa. Jättäkäämme siis hyvästit Vuorannalle: hotelliasukkaita tänne ei enää tule. Ehkäpä vielä jonakin päivänä mummot ja papat nauttivat täällä elämänsä viimeisistä päivistä, meren rannalla, merituulen kuiskaillessa viestejä menneisyydestä.

Vuoranta-linkkejä: 

Helsingin Uutiset (15.11.2018): Meren rannalla sijaitsevan aavehotellin kohtalo ratkesi – kauhujen näyttämönäkin toiminut talo jättiremonttiin.

Yle Uutiset (18.7.2020): Aavemainen haamuhotelli rapistuu merenrantapaikalla Helsingissä – vuosia tyhjillään olleesta rakennuksesta puuhataan nyt vanhusten hoivakotia.

Iltalehti (27.6.2021): Hylätty hotelli rapistuu arvokkaalla rantatontilla Helsingissä – Luonto otti vallan.