Kannattaa aina pitää yöpöydällään jotain hienolta kuulostavaa kirjaa, jos vaikka sattuu kuolemaan nukkuessaan.


keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Nyt on lähtö

Elämä on ollut viime viikkoina sellaista härdelliä, ettei pahemmasta väliä. Nyt kiireet ovat kuitenkin ohi, ainakin vähäksi aikaa, sillä istun taas Frankfurtin lentokentällä odottamassa lentoa Bogotaan. Jos hyvin käy, olen perillä Medellinissä huomenna Suomen aikaa kuudelta aamulla.

Aamu oli pastellinvärinen.
 
En ehdi olemaan Medellinissä kuin yhden päivän, sillä lähdemme ukkelin kanssa heti seuraavana päivänä Boliviaan, jossa viiivymme kai noin kuukauden. Bolivia ei houkuttelisi yhtään, mutta onhan sinne mentävä, kun ukkelin työt ovat tällä hetkellä siellä. Ainoa mieleen tuleva hyvä puoli Santa Cruzissa (Medelliniin verrattuna) on se, että Santa Cruz on tasamaastoa. Ei tarvitse paarustaa peräsuoli pitkällään jokaisella kauppareissulla. Myös ilma taitaa olla Santa Cruzissa tähän aikaan aurinkoisempi kuin Medellinissä, ja katselin, että ensi viikoksi on luvattu 35–36 asteen lämpötiloja. Nyt googletellessani tajusin, että Medellinissähän on taas sadekausi. Hyi yök. Alkaakin Bolivia kummasti houkuttaa!

Mie taas täällä! Lentokoneessa!

Medellinin vuorokausi tulee luultavasti käytettyä varsin tehokkaasti. Pitää purkaa Suomesta tuomani laukut, pakata laukut uudestaan Boliviaa varten ja inventoida keittiön kaapit. Ukkeli oli löytänyt taannoin yhdestä riisipussista lentäviä ötököitä, ja sitten hän soitti hädissään minulle, pitääkö hänen nyt tilata hyönteismyrkyttäjä. Minä rauhoittelin ukkelia, sillä kyseiset ötökät ovat minulle Intiasta varsin tuttuja. Nyt täytyy tehdä hieman salapoliisityötä ja selvittää, minne kaikkialle ötökät ovat päässeet. Voisiko olla mukavampaa ajanvietettä.

Suomesta lähtiessäni mietin jo kotiinpaluuta ja kävin vaihdattamassa eilen talvirenkaat alle. Meillä on renkaat säilytyksessä yhdessä rengasliikkeessä, ja ajatus rengasliikkeeseen ajamisesta kesärenkailla keskellä talvea kuulosti vähemmän houkuttelevalta. Voin kertoa, että rengasliikkeessä ei ollut ruuhkaa! Mahdoinkohan olla ensimmäinen, joka vaihtoi talvirenkaat alle? Ainakin olin luultavasti yksi viimeisistä, joka vaihtoi kesärenkaat (sehän tapahtui kesäkuun alussa).

Rengasliikkeessä oli niin kuollutta kuin olla ja voi, ja mies melkein juoksi minua vastaan, että jee, töitä! Siinä renkaiden vaihtoa odotellessani paikalle tuli toinenkin nainen, joka ilmoitti, että hänellä oli rengas puhki ja että pitäisi saada uusi. Rengasliikkeen mies kysyi naiselta, millainen puhjennut rengas oli. Nainen vastasi: "En minä tiedä. Auton rengas." Minua hymyilytti, kun tuntui niin kivalta, että joku muukin on yhtä pihalla autoon liittyvien teknisten juttujen kanssa kuin minä.

Kotoa lähteminen maailmalle ei harmittanut, oikeastaan päinvastoin. Meidän yläpuolella olevaan asuntoon on muuttamassa yksi (telkkarista tuttu) tyyppi, joka remontoi asuntoaan. Ymmärrän toki, että remonttimelu kuuluu elämisen ääniin siinä missä muutkin äänet, mutta eilen illallakin ärsytti ihan helvetisti, kun poraaminen vain jatkui ja jatkui.

Pitäisi kai muistella ihanaa Suomen kesää, mutta en jaksa, vaikka se paikoitellen ihana olikin. Muutama kuva täytyy kuitenkin laittaa.

Kesän viimeinen rantasauna.
Kiteenjärveä.




Kesän viimeinen kävelylenkki Espoon rantaraitilla.
Sitten vaan sinistä.

Juuri kun sanoin, etten viitsi muistella kesää, rupeankin muistelemaan sitä. 😆 Näin ne puheet perutaan ja takit käännetään.

Yksi kesän hauskimmista jutuista oli hevosajelu siskon perheen kanssa Savonlinnassa.

Ilme kertoo kaiken.




Ihmiset kiinnittävät mukavasti huomiota tuommoiseen hevoskyytiin ja kyydissä oleviin ihmisiin, joten kärryillä on hyvä harjoitella esimerkiksi kuninkaallista vilkutusta. Kuningatar Elisabetilla on muuten tekokäsi siltä varalta, että hän ei jaksa kuninkaallista vilkutusta. Ensi kerralla minäkin otan mukaan tekokäden!

Loppuun pitää laittaa vielä Lauri Tähkän viime viikon Vain elämää -ohjelmassa laulama Nyt on lähtö. En ole mikään Vain elämää -fani, ja tuokin jakso pyöri taustalla, kun puuhailin samalla muuta, mutta Tähkän versio Paula Vesalan kappaleesta kolahti meikäläiseen ja kovaa. En oikein tiedä, miksi. Koska nyt on lähtö?

tiistai 27. elokuuta 2019

Soitellen sotaan

Nyt on hyvä hetki rauhoittua hetkeksi blogin ääreen, koska en keksi oikein muutakaan tekemistä. Olen junassa matkalla Itä-Suomesta Helsinkiin, ja koska matkaa on edessä nelisen tuntia, tässä on hyvää aikaa kirjoitella. En tosin ole jäämässä pääkaupunkiseudulle, sillä palaan itään taas illalla, ja käyn isolla kirkolla hoitamassa vain muutaman asian.

Suomi-päivät alkavat käydä vähiin, ja siksi vietänkin nyt vielä ainakin tämän viikon vanhempieni luona. Ukkeli lähti Kolumbiaan viime viikolla, mutta tapaamme ukkelin kanssa kuitenkin taas ehkä muutaman viikon päästä, kun suoriudun joskus Kolumbiaan.

Kerkesimme käymään ennen ukkelin lähtöä vielä Ruotsissa kyläilemässä ukkelin serkun luona.

Ja taas mennään.


Serkku asuu vajaan 30 kilometrin päässä Tukholmasta, joten tuli käytyä kerrankin vähän Tukholmaa edempänä.

Görvälnin linna, joka toimii nykyään boutique-hotellina.
Linnan asuinhuoneita.
Mälaren-järven rannalla.
Mall of Scandinavia.
Ruotsi tuntui kovin kotoisalta K-Rautoineen ja Biltemoineen. Yksi asia herätti kuitenkin hämmästystä, ja se oli maahanmuuttajien suuri määrä. Erityisesti syyrialaisia oli silmiinpistävän runsaasti. Jäin miettimäänkin sitä, miten erilaisia Ruotsi ja Suomi tässä suhteessa ovat. Meillähän maahanmuuttajat ovat kuitenkin vielä enemmän poikkeus kuin sääntö.


Mamma förlåt.
Tukholman keskusrautatieasema oli minusta kaunis (kuva ei tosin tee asemalle oikeutta). Siellä ei tullut ollenkaan sellainen olo kuin Helsingin päärautatieasemalla, että äkkiä pois. 
Tukholman kaupungintalo on minulle muistoisa paikka. Olimme nimittäin vuonna 2004 appivanhempien ja ukkelin kanssa kaupungintalon pihalla, kun siskolta tuli viesti, että tyttö oli syntynyt. Nyt tämä sama tyttö on jo 15-vuotias.

Appivanhempien Suomi-visiitti jäi muistoihin monesta muustakin syystä. Yksi hupaisa sattumus tapahtui Ison Omenan Citymarketissa, kun olimme anopin kanssa ostoksilla. Minä otin kassan vierestä Seiskan ja laitoin sen ostoskoriin. Anoppi näki lehden, nappasi sen koristani, heitti sen takaisin hyllyyn ja sanoi, että "et sinä tuollaisia lehtiä tarvitse". Anoppi tunnistaa laatulehden, vaikka ei osaisi sanaakaan kieltä. 😁 Jätin lehden anopin mieliksi sillä kertaa ostamatta, mutta kävin hakemassa sen sitten seuraavana päivänä yksinäni.

Toinen hauska muisto liittyy ruokaan. Anoppi oli käynyt kävelyllä talomme lähistöllä ja kerännyt samalla jotain vihreitä lehtiä, joiden anoppi sanoi olevan syötäviä kasveja. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä anopin keräämät lehdet olivat ja mistä koirankusetuspaikasta anoppi oli ne kerännyt, mutta niistä tehty ruoka maistui kumminkin oikein hyvältä.



 
Vielä pari viikkoa sitten ajatus Kolumbiasta tuntui suorastaan vastenmieliseltä, ja minun olisi tehnyt jäädä Suomeen. Nyt kun olen totutellut ajatukseen ja tehnyt listan ennen lähtöä suoritettavista asioista (ja se lista on pitkä), olen alkanut hieman lämmetä lähtöajatukselle.

Yhden hoidettavan asian sainkin jo pois päiväjärjestyksestä viime viikolla, kun kävin katsastuttamassa auton. Päätin mennä katsastupaikalle taas tapani mukaan ilman mitään etukäteisvalmisteluja eli aikaa varaamatta ja auton kuntoa millään lailla tarkistamatta. En viitsinyt tarkistaa edes sitä, toimivatko kaikki polttimot. Katsastusasema antaisi minulle taatusti listan vioista, jotka tulisi korjata, ja listan mukaan olisi sitten helppo toimia. Eipähän tule tehtyä ainakaan turhaa työtä, kun ei tee itse etukäteen mitään.

Juuri ennen katsastusta muistin, että auto oli saanut viime vuonna huomautuksen rekisterikilven valosta, joka ei ollut toiminut. Se olikin ollut ainoa vika, joka autosta oli löytynyt. Rupesin muistelemaan, että rekisterikilven valo oli tainnut jäädä korjaamatta, kun vika oli ollut niin pieni, etten ollut viitsinyt vaivautua. Oli siis hyvin todennäköistä, että nyt tulisi huomautus samasta asiasta, ellei ollut tapahtunut jotain ihmettä, ja valo olisi ruvennut toimimaan itsekseen.

Kävi kuitenkin niin ihmeellisesti, että autosta ei löytynyt mitään huomautettavaa tänäkään vuonna – muuta kuin se rekisterikilven valo. Ihmettelen asiaa todella, sillä autolla on ikää jo 15 vuotta, ja mittarissa on kilometrejä melkoinen määrä. Nyt pitäisi ehkä korjauttaa se rekisterikilven valo, mutta on myös hyvin mahdollista, että asia "unohtuu" ja jää taas ensi vuoteen.

(Joku pyysi aiemmin varoittamaan ötökkäkuvista etukäteen, joten annan nyt ötökkävaroituksen. Kuvia ei tosin ole kuin muutama.)


 

Pari viikkoa sitten minulle kävi erikoinen sattumus, kun olin lenkkeilemässä Suomenojalla. Näin polun varrella koiraa ulkoiluttamassa olleen naisen, joka kyyristeli maassa ja tuntui tutkivan ruohikossa jotakin. Olin kävelemässä naisen ohi, kun nainen pomppasi eteeni ja ojensi minulle kätensä. Naisen kädessä oli neliapila, jota nainen ojensi minua kohti. Olin varmasti todella hämmästyneen näköinen, mutta nainen nyökkäili aurinkoisesti hymyillen, että ota, ota! Otin siis apilan, kiittelin naista hirveästi ja jatkoin matkaani. Hetken päästä minuun iski epäilys, olinko kuvitellut kaiken. Eihän tällaista nyt voi mitenkään sattua, että joku tuntematon antaa tuosta vain neliapilan – kaiken lisäksi vielä minulle, joka olen oikea neliapilafriikki.

Kädessäni oli kuitenkin todiste siitä, että tapahtuma ei ollut kuvitelmaani.


Muistelin – ja muistelen vieläkin – tapahtumaa lämmöllä ja mietin, että kyllä maailmassa on uskomattomia ihmisiä.

Muutama päivä myöhemmin olin menossa autollemme ja oikaisin parkkipaikkamme vieressä olevan nurmikon poikki. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, että maassa lojui viidenkympin ja kahdenkympin seteli – yhteensä siis 70 euroa! Tein jotain monen mielestä varmasti aivan hullua, sillä jätin rahat maahan. Ehkäpä rahat kadottanut henkilö tulisi etsiskelemään seteleitään, tai ehkä joku toinen, joka tarvitsisi rahoja kipeästi, löytäisi ne. En tiedä, mitä rahoille loppujen lopuksi kävi, mutta toivottavasti hyvä lähti kiertoon.

Junamatka alkaa olla lopuillaan, ja vielä pitäisi keksiä jotain tekemistä vajaaksi tunniksi. Ehkäpä käytän ajan hyödyllisesti ja katson pätkän Love Islandia. 😝 Sarja on ollut minusta tänä vuonna paljon huonompi kuin viime vuonna, ja melkein meinasin lopettaa sen katselun kesken. Mutta ehkä sarja paranee ajan myötä?


sunnuntai 18. elokuuta 2019

Ranteeseen tatuoitu

Nyt on aika tehdä taas pitkästä aikaa kooste intialaisen Woman's Era -lehden kysymys- ja vastauspalstoista. Kyseisessä lehdessä on erilaisia palstoja, joille lukijat voivat lähettää kysymyksiä mieltään vaivaavista asioista. Kirjoitin edellisessä samankaltaisessa koosteessa alustukseksi seuraavaa:

"Lukijoiden ongelmat eivät ehkä edusta intialaista elämäntapaa ja naisten ongelmia millään lailla kattavasti (tai kosketa suurta osaa naisista ollenkaan), mutta minusta ne ovat kuitenkin jonkinlainen kurkistusikkuna intialaiseen kulttuuriin. Suomalaisessa naisessa palstan ongelmat herättävät myös varmasti aivan toisenlaisia ajatuksia kuin intialaisessa, joten ongelmia vasten pystyy peilaamaan myös omaa kulttuuriaan ja elämäntyyliään. On myös kiinnostavaa pohtia sitä, miten itse olisi kysyjälle vastannut. Olisitko antanut kysyjälle samanlaisia neuvoja kuin mitä hän nyt sai?"

Aiemmat samankaltaiset postaukset löytyvät täältä ja täältä.

Kuvat ovat taas samaisten Woman's Era -lehden sivuilta.


KYSYMYS 1. Olen 30-vuotias tuore aviovaimo. Vaikka nain rakastamani miehen vanhempieni täydellä suostumuksella vain viisi kuukautta sitten, olen jo täysin valmis avioeroon. Olen nimittäin tajunnut, että olemme mieheni kanssa aivan liian samanlaisia tullaksemme toimeen. Kun riitelimme häiden jälkeen ensimmäisen kerran, minulle valkeni, että minun olisi pitänyt harkita naimisiinmenoa tarkemmin. Kävi nimittäin niin, että kun uhkasin jättää mieheni, hän ei anellutkaan minua jäämään, vaan kohautti vain olkapäitään ja käveli pois!

Loukkaannuin miehen käytöksestä kovasti, sillä seurusteluaikanamme mies käyttäytyi aivan eri tavoin. Jos olimme riidelleet, mies mairitteli ja rukoili minulta anteeksipyyntöä. Minä annoin periksi yleensä vasta itkeskeltyäni aikani.

Nyt minun tekisi mieli jättää mies, mutta tiedän, että särkisin vanhempieni sydämen, jos paljastaisin avioliittoni osoittautuneen katastrofiksi. Kuinka voisin saada vanhempani puolelleni ja ymmärtämään, että avioero on minulle paras ratkaisu?


VASTAUS. Sanot olevasi 30-vuotias, mutta et vaikuta kasvaneen lainkaan aikuiseksi. Tunnut ennemminkin 13- kuin 30-vuotiaalta!

Avioliitto on muutakin kuin riitelyä ja sopimista! Avioliitto tarkoittaa hyvää yhteiseloa kahden toisiaan rakastavan ihmisen välillä. Joten kasva aikuiseksi ja lakkaa ajattelemasta avioeroa.  


KYSYMYS 2. Olen 20-vuotiaan tyttären huolestunut äiti. Kun tyttäreni oli nuorempi, mieheni ja minä olimme iloisia siitä, että hän oli aktiivinen, seikkailunhaluinen ja utelias tietämään kaikenlaista ja että hän tykkäsi tutkiskella uusia paikkoja ja kokeilla uusia asioita.

Kun tyttäremme varttui, tajusimme hänen olevan intohimoisen kiinnostunut maailmasta ja sen ihmisistä. Tyttärestämme tuli päättäväinen nuori nainen, joka haluaa nähdä maailmaa ja elää eri maissa. Hän on nyt suorittanut maantiedon maisterin tutkinnon ja on valmis lähtemään maailmalle. Hän on myös löytänyt hullusta ideastaan kiinnostuneen matkakumppanin. Tämä nuori mies on itse asiassa suorittanut tohtorin tutkinnon maantieteessä. Tyttäreni sanoo iloisesti heidän rakastavan toisiaan ja menevän vielä jonakin päivänä naimisiin. Ajatus siitä saa minut ja mieheni kuoliaaksi pelosta!

Meidän järkytykseksemme sekä tuon nuoren miehen vanhemmat että meidän kaksi poikaamme (molemmat ovat tilintarkastajia) tukevat tytärtämme, tuota miestä sekä heidän suunnitelmaansa. Minä ja mieheni emme enää tiedä, kuka tässä on tullut hulluksi – me vai poikamme ja nuo toiset vanhemmat. Mitä ihmettä meidän pitäisi tehdä? Olkaa ystävällisiä ja neuvokaa.


VASTAUS. Kukaan ei ole tullut hulluksi. Siinä missä te vielä ajattelette samalla tavalla kuin silloin, kun olitte itse nuoria, muut ovat muuttuneet vuosien myötä. Kun te olitte nuoria, elämä oli turvallisuushakuista, ja jos sattui saamaan turvatun työpaikan, samassa paikassa pysyttiin eläkeikään asti.

Nykyajan nuoret, varsinkin menestyvät sellaiset, eivät kuitenkaan enää pelkää työpaikan vaihtoa tai vapaavuoden pitämistä. Nykyajan nuoret – aivan kuten tyttärenne ja hänen sulhasehdokkaansa – haluavat matkustella, ja työ on heille vain tulonlähde.

Tyttärenne suunnitelmat saattavat kauhistuttaa teitä, mutta yrittäkää ymmärtää tytärtänne ja hyväksyä hänen näkökantansa. Puhukaa poikienne kanssa ja kysykää, miksi he tukevat sisartaan. Sen jälkeen toivottakaa tyttärellenne onnea ja lähettäkää hänet matkaan.

Mutta juhlikaa tyttärenne häitä, ennen kuin hän ja hänen sielunkumppaninsa lähtevät matkalleen. Kertokaa tyttärellenne myös, että jos hän tulee raskaaksi, hänen pitää joko tulla kotiin synnyttämään, tai pyytää sinua ja miestäsi tulemaan avukseen.


KYSYMYS 3. Olen 32-vuotias kotiäiti, ja minulla on 7- ja 9-vuotiaat tyttäret. Vanhempi tyttäreni on suloinen ja lempeä tyttö, joka hymyilee aina. Hän tekee niin kuin minä sanon ja pärjää hyvin koulussa. Nuorempi tyttäreni on täysin päinvastainen, tottelematon ja epäkohtelias. Hän ei koskaan laita tavaroita paikoilleen eikä pärjää missään, ja opettajat valittavat jatkuvasti hänen käytöksestään. Tämän takia ihmettelenkin, kuinka hän voi olla tyttäreni, varsinkin kun vanhempi tyttäreni aiheuttaa käytöksellään pelkästään ylpeyttä.

Yhtenä päivänä muutama hyvä ystäväni tuli kylään, ja istuimme juttelemassa asioista. Rupesin valittamaan ystävilleni ongelmistani nuoremman tyttäreni kanssa, koska halusin purkaa mieltäni heille. Järkytyksekseni ystäväni kääntyivät minua vastaan ja sanoivat, että olivat kyllästyneet kuuntelemaan valituksiani nuoremmasta tyttärestäni. Sitten he jatkoivat, että en näyttänyt rakastavani tytärtäni ollenkaan ja että käyttäytymiseni oli syy siihen, miksi tyttäreni oli joutumassa harhateille.

Kauhukseni jopa mieheni liittyi keskusteluun ja oli sitä mieltä, että vertailin jatkuvasti tyttäriä keskenään ja että minä olin syypää siihen, että nuorempi tyttäremme kapinoi. Mieheni jatkoi, että oli totaalisen kyllästynyt käytökseeni ja että jopa vanhempi tyttäreni oli puhunut asiasta hänelle.

Olen niin loukkaantunut. Kuinka nuoremman tyttäreni ongelmat voisivat muka johtua minusta?


VASTAUS. Nuorempi tyttäresi on todella onnekas, kun ystäväsi ja miehesi nousivat puolustamaan häntä. Olet kohdellut tytärtäsi kammottavasti ehkä jopa hänen syntymästään lähtien. Kun tyttäresi on kasvanut, olet saanut hänen huonot puolensa esiin sillä, että olet verrannut tyttöä jatkuvasti sisareensa, etkä ole rakastanut häntä samalla tavalla kuin vanhempaa tytärtäsi.

Sinun tulee kysyä itseltäsi, olitko pettynyt, kun toinen tyttäresi syntyi. Ehkä et olisi halunnut toista lasta juuri silloin? Tai ehkä olisit halunnut pojan? Oli syy mikä tahansa, vaikuttaa siltä, että et ole oikeastaan koskaan rakastanut tytärtäsi. Tämän takia tyttäresi on sellainen kuin on. 

Tämä saattaa olla sinulle järkytys, ja saatat tuntea itsesi väärinymmärretyksi, mutta jos hyvät ystäväsi, miehesi ja jopa vanhempi tyttäresi ovat kaikki samaa mieltä, he ovat todennäköisesti oikeassa. Puhu siis asiasta avoimesti miehesi ja ystäviesi kanssa ja pyydä heiltä neuvoja, kuinka saisit suhteen tyttäreesi raiteilleen.


KYSYMYS 4. Olen 23-vuotias nainen. Sain tutkintoni suoritettua vuosi sitten ja työskentelen nyt tietotekniikka-alan yrityksessä. Ongelmani on se, että olen muslimi, ja koska en asu muslimivaltaisella alueella enkä työskentele muslimijohtoisessa yrityksessä, kaikki naapurini ja kollegani ovat ei-muslimeja. Minusta tuntuu, että he suhtautuvat minuun epäluuloisesti, koska he ajattelevat, että uskontoni tekee minusta erilaisen. Ja koska he eivät tiedä, miten lähestyä minua, he pitävät minuun välimatkaa.

Inhoan sitä, että tunnen itseni niin erilaiseksi. Inhoan sitä, että käyn moskeijassa enkä temppelissä. Inhoan sitä, että juhlin Eidiä enkä Diwalia. Inhoan sitä, että tunnen itseni ulkopuoliseksi.

Pitäisikö minun vaihtaa uskontoa, jotta tuntisin itseni hyväksytyksi? En ole kovin uskonnollinen muutenkaan.


VASTAUS. Et saisi tuntea, että sinun täytyy vaihtaa uskontoa, jotta voisit tuntea itsesi hyväksytyksi. Jos et tunne oloasi hyväksytyksi ja turvatuksi Intiassa vain siksi, että kuulut johonkin vähemmistöön, demokratiamme on epäonnistunut, ja syyllisiä ovat naapurisi, luokkatoverisi ja muut enemmistöryhmään kuuluvat.

Sinun ei missään tapauksessa pidä vaihtaa uskontoasi. Voit kuitenkin kertoa ystävillesi ja tutuillesi, miltä sinusta tuntuu. Luultavasti heitä nolottaa oma käytöksensä, ja he yrittävät muuttaa suhtautumistaan sinuun.


KYSYMYS 5. Olen 22-vuotias nainen. Olen juuri suorittanut tutkintoni, ja minulla on hyvä työpaikka. Olen vanhempieni ainoa lapsi ja syvästi kiintynyt kumpaankin vanhempaani, vaikka minun täytyy tunnustaa, että olen ollut aina vähän isän tyttö. Isäni on innostuva, kun taas äiti on vähän vaisu. Äiti kuitenkin rakastaa isää ja minua ja tekee parhaansa pitääkseen meidät tyytyväisinä.

Lähden yleensä töihin ennen isää, mutta pari viikkoa sitten työpaikkamme suljettiin yhtäkkiä päiväksi, kun toimitusjohtamme kuoli. Jotkut kollegat kävivät esittelemässä surunvalittelunsa toimitusjohtajan vaimolle, mutta minä en mennyt, koska en ollut tuntenut toimitusjohtaa niin hyvin.

Isäni lähtee töihin myöhemmin kuin minä, ja kun olin tulossa kotiin, isäni oli juuri lähdössä. Isä ei huomannut minua, joten päätin hieman juksata ja seurata häntä. Juuri kun meinasin pompata isän eteen, isän seuraan liittyikin nainen. Luulin naista vain joksikin tutuksi ja jäin odottamaan, että he vaihtaisivat muutaman sanan ja lähtisivät eri suuntiin. Yllätyksekseni näyttikin siltä, että nainen oli odottanut isää, sillä he tervehtivät toisiaan lämpimästi ja lähtivät kävelemään yhdessä käsikynkkää.

Hämmentyneenä ja sydän hakaten seurasin isää ja tuota naista. Katselin, kuinka he kävelivät yhdessä ja saapuivat lopulta isäni työpaikalle. Kun he olivat menneet sisään, odotin hetken ja menin kysymään ovimieheltä, kuka minua ennen tullut nainen oli ollut. Ovimies vastasi, että nainen oli sen miehen vaimo, jonka kanssa hän oli tullut sisään, ja että he olivat työskennelleet yrityksessä jo vuosia!

Lähdin paikalta pöllämystyneenä ja vietin koko päivän vaellellen päättömästi ympäri kaupunkia. Odotin illalla isän kotiintuloa portilla. Kun isä tuli, kysyin häneltä, mitä oikein oli meneillään. Kuka oli se nainen, jota ovimies oli sanonut hänen vaimokseen?

Isä näytti hetken aikaa järkyttyneeltä, mutta sitten hän huokaisi ja sanoi, että hän oli osannut odottaa tätä. Isä pyysi minua kanssaan kävelylle ja selitti minulle kaiken.

Isä kertoi, että äitini ei ollut koskaan ollut oikea vaimoa hänelle. Vasta kun isä oli rakastunut kollegaansa, hän oli tullut tietämään, mitä todellinen avio-onni oli. Äiti ei kuulemma epäillyt mitään, eikä isä jättäisi äitiä koskaan minun takiani. Isä neuvoi minua tekemään, mikä olisi minun mielestäni oikein. Olen siitä lähtien miettinyt, mitä tehdä. Olkaa ystävällisiä ja neuvokaa.


VASTAUS. Jos ajattelet asiaa, isäsi on hoitanut asian niin, että sinä tai äitisi ette ole joutuneet kärsimään mitenkään. Isäsi ja hänen toinen vaimonsa ovat tehneet varmasti kumpikin suuria uhrauksia sen takia.

Koska aikaa on kulunut jo niin paljon, on tuskin tarpeellista sekaantua asiaan sen enempää. Anna siis asioiden olla niin kuin ne ovat, mutta varmista, että isäsi tulee huolehtimaan äitisi hyvinvoinnista tulevaisuudessakin.



KYSYMYS 6. Olen 66-vuotias leski, ja edesmennyt mieheni oli menestyvä liikemies. Myös isäni menestyi liike-elämässä, joten elämäni on ollut aina varsin turvattua. Mieheni kuoli vuosi sitten, ja minä asun nyt kodissamme ainoan poikani kanssa.

Miehelläni ja minulla oli poikamme lisäksi kolme tytärtä, jotka ovat vanhempia kuin poikamme. Kun järjestimme tyttäremme aikoinaan naimisiin, emme säästelleet hääkustannuksissa. Sen lisäksi annoimme jokaiselle tyttärelle suuren summan rahaa. Järjestimme myös pojallemme näyttävät häät, mutta emme antaneet hänelle mitään erillistä rahasummaa.

Yhteisössämme on toimittu aina tällä tavoin, että tyttäret saavat perintönsä etukäteen rahana naimisiin mennessään, kun taas pojat perivät aikanaan perheyrityksen. Tyttäreni ja vävyni tiesivät myös taatusti tämän, ja siksi olinkin ällistynyt, kun pian mieheni kuoleman jälkeen tyttäret tulivat kaikki yhdessä luokseni ja sanoivat, että nykyaikana naisetkin voivat toimia yritysjohtajina. Heidän kuuluisi siis saada oma osansa isän yrityksestä.

Olin tyrmistynyt, mutta sain hillittyä itseni. Muistutin tyttäriä rahasummasta, jonka jokainen oli saanut naimisiin mennessään. Tytöt olivat kuitenkin varautuneet tähän ja sanoivat, että raha oli ollut häälahja ja että kyseinen summa oli paljon pienempi kuin se, mitä poikani oli saanut yrityksen muodossa. Sitten tyttäret tarjoutuivat maksamaan saamansa rahan takaisin, jos minä antaisin heille heidän osuutensa perheyrityksestä.

Olin niin äimistynyt, että en saanut sanaa suustani. Seuraavaksi tyttäreni hyökkäsivät veljeään vastaan ja kysyivät häneltä, oliko hänestä reilua, että hän peri ainoana isän yrityksen. Poikani suuttui, ja pian koko koti oli yhtä sotatannerta.

Nyt aikaa on kulunut kolme kuukautta, ja taistelu jatkuu kiivaana. Myös miniäni on osallistunut kiistaan, enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Tyttärieni vaatimus sotii kaikkia perinteitä vastaan, ja vaikka antaisin periksi tyttärilleni, poikani ei koskaan antaisi minulle anteeksi. Ehkä en olisi enää koskaan tervetullut hänen kotiinsa. Mitä minun pitäisi tehdä?


VASTAUS. Yhä useammassa perheessä tyttäret haluavat nykyään samanlaisen mahdollisuuden kouluttautua, työskennellä ja periä omaisuutta kuin veljensäkin. Monessa perheessä tasapuolisuus toteutuu ilman erityistä vaatimustakin, koska sitä pidetään reiluna. Pojat kasvatetaankin ajattelemaan usein nykyään juuri näin.

On tärkeä muistaa, että myös lain mukaan tyttärillä on oikeus vanhempiensa perintöön. Sekin on huomionarvoinen seikka, että myös sinulla puolisona on oikeus osuuteesi miehesi perinnöstä! Nämä ovat kuitenkin lakiasioita, joten olisi parasta,  jos ottaisit yhteyttä lakimieheen ja valmistaisit lapsesi siihen, että heidän tulee hyväksyä se, mitä lakimies määrää.

Myös sinun tulisi hyväksyä ja vastaanottaa oma osuutesi miehesi perinnöstä, ettet jäisi lastesi takia pulaan.


KYSYMYS 7. Minulla on kauhea ongelma, ja tarvitsen apuanne. Olen 18-vuotias opiskelijatyttö, ja olen syvästi rakastunut poikaan, joka asuu naapurustossamme. Poika on kuusi vuotta vanhempi kuin minä, ja meillä oli tarkoitus mennä naimisiin kolmen vuoden sisällä.

Nyt poika on saanut pestin Genevestä viideksi vuodeksi, mikä vaarantaa kaikki suunnitelmamme. Poika haluaisi minun odottavan häntä, mutta vanhempani ovat ajatusta vastaan, sillä odottaminen on heidän mielestään riskialtista. Mieshän saattaa vaikka muuttaa mielensä jne. jne. Vanhempani sanovat järjestävänsä minut naimisiin kahden vuoden päästä, mutta poikaystäväni vaatii minua tatuoimaan hänen nimensä ranteeseeni, jotten menisi naimisiin kenenkään muun kanssa. Ketä minun oikein pitäisi kuunnella? Tiedän, että jos kieltäydyn, poikaystäväni jättää minut, ja sitä en halua. Mutta toisaalta viiden vuoden odottaminen tuntuu sekin kamalan vaikealta.


VASTAUS. Rivien välistä voi lukea, että et ole täysin sitoutunut tähän suhteeseen. Muutoinhan et tarvitsisi kenenkään toisen neuvoja, vaan olisit valmis odottamaan sulhastasi niin kauan kuin tarve vaatii. Toisaalta hänkin on varsin kohtuuton uhatessaan jättää sinut, jos et tatuoi hänen nimeään.

Lyhyesti sanottuna, kummankaan ei tulisi tehdä minkäänlaisia lupauksia. Olette vielä aivan liian nuoria tekemään elämänmittaisia päätöksiä. Odota miestä, mutta ole valmis jättämään hänet, jos löydät jonkun toisen. Ja jos löydät sopivan henkilön, älä päästä häntä menemään, vaan harkitse tätäkin vaihtoehtoa tarkkaan. Kerro siis poikaystävällesi, että jatkat suhdettasi hänen kanssaan, mutta et sitoudu mihinkään. Jos suhteenne kestää viiden vuoden eron, voitte olla aika varmoja, että teidät on tarkoitettu yhteen. Jos taas ei, kumpikin on vapaa naimaan jonkun toisen.


Tässä näitä probleemia olikin varmasti aivan riittämiin!

😘

tiistai 13. elokuuta 2019

Kas näin heiluu kassi

Singaporen kansallispäivää vietetään 9. elokuuta, ja sitä juhlitaan näyttävästi muun muassa ilotulituksin ja kulkuein. Kansallispäivän harjoittelu aloitetaan kuitenkin hyvissä ajoin, ja harjoitukset järjestetään peräti kuusi kertaa kesä-, heinä- ja elokuun aikana. Tiet tapahtuma-alueen ympärillä suljetaan harjoituspäivän aamuna, ja kulkeminen esimerkiksi Ritz-Carltoniin, joka sijaitsee tiesulkualueella, vaikeutuu huomattavasti. Illalla on ohjelmassa muun muassa sotilaskulkue lukuisine panssarivaunuineen, hävittäjien ylilentonäytös ja ilotulitukset. Kaikki tämä toistuu siis kuusi kertaa ennen varsinaista kansallispäivää, jotta kaikki sujuisi sitten kansallispäivänä täydellisesti.

Singapore Sling kuuluu pakollisiin kokemuksiin Singaporessa. Minä tosin vain maistoin tästä ukkelin juomasta, kun skumppa maistui itselleni paremmin.
 
Me satuimme olemaan Singaporessa viimeisenä kenraaliharjoituspäivänä 3. elokuuta, joten ilotulitukset oli luonnollisesti pakko nähdä. Väkeä alkoi kerääntyä Marina Bay -lahden ympärille jo useampi tunti ennen ilotulitusten luvattua alkamisaikaa, mutta meidän ei kuulemma kannattanut lähteä mihinkään, sillä näkisimme ilotulitukset parhaiten hotellihuoneistamme.

Ilotulitusten alkua odotellessa. Vasemmalla näkyvät Gardens by the Bayn superpuut iltavalaistuksessa.
Ihmettelimme, mistä ilotulitukset oikein ammuttaisiin, mutta pian tämäkin probleema selvisi.

No siinähän ne.

Otin pienen videonpätkänkin.  



Vanhempi siskontyttö pohdiskeli, että kylläpä Singapore osaa juhlia kansallispäiväänsä näyttävästi. (Singapore itsenäistyi Malesiasta vuonna 1965.) Heillä ei ole Amerikassa mitään vastaavaa. Heinäkuun neljännen itsenäisyyspäiväjuhlintaa toki on, mutta silloinkin jenkit vain grillaavat ja dokaavat. Entäs meidän suomalaisten itsenäisyyspäiväjuhlinta sitten? Mehän juhlimme itsenäisyyspäivää niinkin näyttävästi, että istumme kotona katselemassa telkkarista, kuinka ihmiset kättelevät presidenttiä. 

Singaporen lipun värein valaistu Marina Bay Sands. (Kuva on otettu yhdestä thairavintolasta, ja siksi kuvakulma on vähän pöljä.)



Hotellihuoneeseen oli tuotu kokoelma paikallisia makeisia kansallispäivän kunniaksi.
Huomenta!
Hunajakenno hotellin aamiaisella.
Chinatown oli tyttöjen nähtävyyslistalla, ja minä olin tästäkin käyntikohteesta täpinöissäni, sillä rakastan Chinatowneja. Ukkeli ei ole Chinatowneista kovinkaan innostunut. Hänen mukaansa kun on nähnyt yhden Chinatownin jossakin, on nähnyt ne kaikki.


Mukavasti haastetta ruoan tilaamiseen.
Kuvia helpottamassa tilauksen tekoa.

Rakastan Chinatowneja siksi, että ne ovat niin täynnä ihmisiä, tuoksuja, värejä ja elämää. On ihana vain kuljeskella väkijoukon keskellä ja kuvata kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Ainakin Singaporen Chinatownissa kannattaa kohottaa katseensa myös yläilmoihin, sillä värikkäät ovet ja julkisivut ovat hienoa katsottavaa.




Liikuimme ensi alkuun porukassa yhdellä pääkaduista, mutta pian päätin livahtaa omille teilleni, jotta pääsisin koluamaan Chinatownia oikein antaumuksella.

Durian-hedelmiä. Yksi kappale maksaa näköjään 15 Singaporen dollaria eli 9.6 euroa.
Durianin sanotaan olevan maailman pahanhajuisin hedelmä, ja tuossa myyntikojun ympärillä leijui kyllä kieltämättä hieman erikoinen haju. Monet paikat (esimerkiksi lentokentät ja hotellit) ovat kieltäneet tuomasta duriania sisätiloihin, ja Singaporessa durianin kuljettaminen kaikissa julkisissa liikennevälineissä on kielletty.

Palleroteetä eli kuplateetä.

Kiinnostavia sivukujia.
Ilmeisesti jonkinlainen alttari.

Kreta Ayerin aukiolla oli paljon ihmisiä, mikä tarjosi oivallisen tilaisuuden paikallisten ihmisten tutkailuun.





Nämä rouvat näyttivät kuuluvan paikalliseen reippailuryhmään nimeltä Brisk Walk.
Aukiolla oli meneillään veikeä musiikkiesitys, jota ei voinut katsoa hymyilemättä.



Otinpa videon tästäkin: 



Aukion toisella laidalla oli todella komea rakennus, jonka olemus selvisi vasta myöhemmin googlettelemalla.

Rakennus on nimeltään Buddha Tooth Relic Temple and Museum, joka on siis temppeli ja museo. Temppelissä säilytetään Buddhan hammasta, joka löytyy rakennuksen neljännen kerroksen kaksimetrisestä stupasta, joka on täyttä kultaa. Kylläpä kuulkaa kirpaisi, kun sain selville, että olin ollut noin lähellä tuollaista nähtävyyttä ilman että olin itse edes tiennyt sitä. Mutta tällaisia mokia voi käydä, kun ei ota asioista itse yhtään etukäteen selvää. Nyt täytyy selvitä loppuelämä ilman Buddhan hammasta.





Kumiankkoja mallia Chinatown.
Paikallinen streed food -alue.
 
Kävellessäni alkoi kuulua voimakasta kellon kilkatusta ja hinduseremonian ääniä, joten suuntasin ääntä kohti ja päädyin Sri Mariamman -temppelin portille.


Lueskelin (taas jälkeenpäin!), että Sri Mariamman on Singaporen vanhin hindutemppeli. Tuli äkkiä jotenkin hyvin kotoisa olo, kun näin intialaisia. ❤



Minä tunari meinasin saapastella temppeliin vahingossa kengät jalassa, mutta en ehtinyt oviaukkoa pidemmälle, kun yksi nainen huusi minulle, että kengät pois.


Sisäänkäynnin luona luki, että valokuvausta varten olisi pitänyt ostaa jokin lupalipuke, mutta minä päätin kokeilla, kuinka pitkälle pääsisin ilman lipuketta. Ostaisin sen vasta sitten, jos joku tulisi kyselemään minulta sellaista. (Ei tullut.)


Kellonsoittajakin löytyi.


Sitten olikin pakko palata matkamuistokauppojen luokse, jonne olin jättänyt muun porukan. Olin varma, että saisin hirveät valitukset, kun olin kadonnut omille teilleni mitään sanomatta ja viipynyt niin kauan, mutta en saanutkaan asiasta mikäänlaista palautetta. Ukkeli oli tosin yrittänyt soittaa pari kertaa, mutta olin jättänyt tarkoituksella katsomatta kännykkääni. En kysellyt, mitä muut olivat tuona aikana tehneet, mutta olin tyytyväinen, että olin käynyt heittämässä pienen lenkin. Ukkeli ja siskonsa olivat erittäin valmiita lähtemään pois Chinatownista, koska he olivat saaneet tarpeekseen siitä, että joka paikassa haisi kalalle. 

Little Indiakin olisi kuulunut tyttöjen nähtävyyslistalle, mutta aikuisia ei mikään Pikku-Intia kiinnostanut (paitsi minua), kun se Iso-Intiakin odotti siellä Hyderabadissa. 😁

Minulla oli kierrokseni jälkeen ihan hirveä hiki, ja kun vesipullokin oli unohtunut matkasta, melkein pyörrytti. Singaporessa on sekä kuumaa että kosteaa, joten kuumuus voi tuntua hetkittäin varsin tukalalta. Seuraavaksi oli tarkoitus lähteä shoppailemaan, ja vaikka en itse oikein tykkää käyttää lomamatkoilla kallisarvoista aikaa shoppailuun, ilmastoitu ostoskeskus kuulosti kieltämättä varsin hyvältä ajatukselta. Oli minulla missiokin: minun piti saada uusi käsilaukku. Olin etsiskellyt uutta käsilaukkua jo pari vuotta, enkä voinut ymmärtää, miten mieleisen käsilaukun löytäminen oli muodostunut niin mahdottomaksi tehtäväksi. Olin päättänyt, että Singaporesta ei ollut takaisin tulemista ilman uutta käsilaukkua.


Orchard Road on täynnä ostoskeskuksia ja merkkiliikkeitä, ja suuntasimme ensimmäiseksi Orchard Mall -ostoskeskukseen. Heti sisälle astuttuani tiesin, että sieltä en ainakaan tulisi käsiveskaani löytämään. Keskus oli nimittäin täynnä merkkiliikkeitä Cartierista Louis Vuittoniin, ja koska en ole koskaan ollut mikään merkkien perässä juoksija, tunsin oloni varsin epämukavaksi. Äkkiä ulos!

Ukkeli tiesi (hänkin on käynyt aiemmin Singaporessa), että toisessa ostoskeskuksessa olisi tavaratalo Takashimaya, joten lähdimme ukkelin kanssa sinne ja jätimme muut Orchard Malliin.

Tavaratalosta löytyikin sitten minulle uusi laukku, mutta jo samana päivänä kadutti. Minulla oli ollut kolme kriteeriä: laukussa pitäisi olla runsaasti lokeroita/pikkutaskuja, laukun pitäisi olla värikäs tai kuvioitu (siinä pitäisi olla sitä jotain; tavallinen yksivärinen ruskea/musta/sininen/tms. ei kelpaisi), ja sen pitäisi olla isompi kuin nykyinen käsilaukkuni. Sitten menin ja ostin laukun, joka täytti vain yhden kriteerin eli ensimmäisen. En kestä!

Olin kuvitellut laukun isommaksi ja vähän kokeillutkin laukkua kaupassa. Ukkeli ja laukkuosaston myyjä neuvoivat minua nimittäin kokeilemaan, miten tavarani mahtuisivat laukkuun. Laitoin uuteen laukkuun kameran ja lompakon, mutta en mitenkään kehdannut kaivaa ihan kaikkia rojuja laukustani siinä myyjän silmien alla. Arvelin, että tavarani mahtuisivat laukkuun varmasti ihan hyvin. Pieleen kuitenkin meni, sillä uusi laukku on pienempi kuin vanha laukkuni! Mutta missio tuli täytettyä, eli uusi laukku tuli ostettua. 😆

Ajattelimme käydä tutustumassa pikaisesti myös Marina Bay Sands -hotellikompleksin kuuluisaan infinity pooliin eli äärettömään uima-altaaseen, jonka yhdeltä laidalta vesi valuu alas sillä tavalla, että uima-allas näyttää reunattomalta.

Hotellin aulassa saimme kuulla, että uima-altaalle eivät pääsisi kuin hotellivieraat. Voisimme kuitenkin ostaa liput katolla olevalle näköalatasanteelle, josta voisimme ihailla maisemia ja nähdä altaankin vilaukselta.



Nappasin ala-aulan telkkariruudulta kuvan infinity poolista ylhäältä päin katsottuna.

Hissi nousi Skyparkin 57. kerrokseen yhdessä hujauksessa, eikä nousua edes oikein huomannut. Olisin kaivannut näköalahissejä, joista olisi voinut nähdä ulos, mutta ehkä tämmöinen ratkaisu ei olisi kovin hyvä korkeanpaikankammoisia ajatellen.

Skyparkin näköalatasanne.

Ensimmäiseksi piti tietenkin päästä sinne (helvetin pieneen) nurkkaukseen, josta saattoi nähdä infinity poolin.

Siellä se nyt on.
Kun zoomasin altaalle ja näin altaalla olevan ihmismäärän, kiitin mielessäni ukkelin veljeä, joka oli neuvonut olemaan majoittautumatta Marina Bay Sandsiin.


Hermohan siinä olisi mennyt, jos olisi pitänyt tunkea altaalle tuollaisen ihmismäärän kanssa. Hotellin aulassakin oli sellainen kansainvaellus, että markkinatunnelmasta ei jäänyt enää paljon puuttumaan.

 
Kuvan infinity poolista voi käydä katsomassa esimerkiksi täältä ja videon täältä

Näkymät Skyparkista olivat kuitenkin hienot.

Nuolella merkitty rakennus on Ritz-Carlton.

Gardens by the Bayn superpuut.
Gardens by the Bay ja kasvihuonekuvut (etualalla Flower Dome; taustalla Cloud Forest).
Marina Barrage -pato ja rahtilaivoja redillä.

Singapore Flyer -maailmanpyörä sekä Singaporen F1-rata.
Ihmettelimme muuten tuota maailmanpyörää, kun se ei näyttänyt liikkuvan koskaan. Oliko maailmanpyörä suljettu tai jotain? Viimeisenä päivänä yksi taksikuski kertoi meille, että pyörän yhteen kierrokseen kuluu peräti 45 minuuttia. Pyörimisliike on siis niin hidas, että sitä tuskin huomaa. Seuraavaksi pitikin sitten jo miettiä, että mitä ihmettä kopissa tekisi kolmen vartin ajan. Johan siellä ehtisi pitkästyä! Kopissa pitäisi olla baari tai jotain, jotta aikakin kuluisi rattoisammin.

Katsoin muuten, että Singaporen F1-kisat ajetaan syyskuun 22. päivä. Ne pitää kyllä katsoa, vaikka en muuten formuloista välitäkään. Telkkarissa kun saattaa näkyä tuttuja paikkoja...


Loppuun vielä kuva Ritz-Carltonin uima-altaasta, joka oli juuri niin ihana kuin olin kuvista päätellytkin.

Myös hotellin kuntosali oli huikea, joten hotellivalinta osui ihan nappiin. 😆

Nyt on lähdettävä ostamaan kalasoppa-aineksia. Täällä on vietetty oikein kunnon sairastupameininkiä, sillä ukkeli oli monta päivää korkeassa kuumeessa (kuume oli korkeimmillaan 39.8 astetta). Ukkeli alkoi yskiä jo Intiassa, ja sitten täällä Suomessa nousi kuume. Eilen oli ensimmäinen kuumeeton päivä, ja illalla tuntui oikein mukavalta, kun ukkeli jaksoi jo narista, että nuudelit oli väärin keitetty. Se on terveen miehen merkki, kun jaksaa valittaa.

Minulla oli ilmeisesti sama tauti, mutta todella paljon lievempänä. Minulla ei ollut muuta kuin puristavaa tunnetta rintakehässä, limaa keuhkoissa ja väsymystä. Kaiken lisäksi koko "tauti" oli minulla ohi kolmessa päivässä. Olenkin taas hämmästellyt sitä, miten hyvä vastustuskyky minulla näyttää olevan. Mutta hyvä niin.

Seuraavaksi onkin sitten luvassa kooste intialaisten naistenlehtien pulmapalstoilta!