Ajattelen – siis olen

Olen muuttunut reilun kahden viime vuoden aikana hurjasti, mikä johtuu siitä, että rupesin keväällä 2023 meditoimaan. Sitten kiinnostuin myös henkisyydestä, mikä omalla kohdallani tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että rupesin elämään enemmän hetkessä, pysähtymään ja hiljentymään. Koska moni asia on nyt toisin kuin pari vuotta sitten, teki mieli tehdä jonkinlainen kooste tärkeimmistä asioista, jotka olen kahden viime vuoden aikana oppinut. 

Ajatuksiaan ei tarvitse "ostaa"

Meillä on päässämme ääni, jolla puhumme itsestämme ja muista, ja se ääni on monesti vaativa, syyttelevä, kyseenalaistava ja jopa ilkeä. Ajatuksemme ovat usein negatiivisia, vääristyneitä ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvia. On todella rasittavaa, jos ajatusmylly pyörii päässämme koko ajan, ja olemme kuin sätkynuket uskoen jokaiseen ajatukseen, joka putkahtaa päähämme. Ajatuksilla on tapana muuntua myös tunteiksi: kun ääni päässäni puhuu minusta rumasti, alan myös tuntea itseni onnettomaksi, ahdistuneeksi ja mitättömäksi.  

Meditointi auttoi minua huomaamaan, miten mieleni käyttäytyy, mitkä teemat toistuvat, ja mikä johtaa tyypillisesti mihinkin. Yksi toistuva teema on sellainen, että koen jonkun tehneen vääryyttä minua kohtaan, ja alan märehtiä tätä asiaa aina sopivan tilaisuuden tullen. Sopiva tilaisuus on yleensä jokin sellainen tekeminen, joka ei vaadi suurta keskittymistä, joten ajatuksille jää sopivasti tilaa mellastaa (kuten palapelin kasaaminen), tai joka on hyvin rutiininomaista (kuten siivoaminen). Rupean tahtomattani pyörittelemään tapahtunutta tilannetta päässäni, ja mieleni alkaa luoda erilaisia skenaarioita, kuinka asian ratkaisen ja kuinka pääsen tilanteen herraksi. Pikkuhiljaa saan lietsottua itseni sellaiseen raivoon, että olen valmis vaikka sotaan, ja tämä kaikki tapahtuu lähes automaattisesti, ilman että itse edes huomaan, mitä päässäni tapahtuu.

Nyt pystyn jo tarkkailemaan ajatuksiani sen verran hyvin, että huomaan heti ajatukset, jotka saattavat saada aikaan tällaisen ajatusten vyöryn, ja katkaisen ajatusketjun heti alkuunsa. Kaikkien ajatusten ei tarvitse antaa viedä mukanaan, eikä niille tarvitse antaa voimaa kasvaa. Mitä enemmän pyörittelee päässään jotain, sitä enemmän ajatukseen sekoittuu tunnetta ja sitä kauemmas todellisuudesta ajautuu. Miksi siis lietsoa itsensä sekopäisyyden rajoille tieten tahtoen? 

Ihmismieli on kuitenkin siitä jännä kapistus, että se ei anna helpolla periksi, ja samat ajatukset pyrkivät päähän aina uudestaan ja uudestaan, mutta harjoitus tekee mestarin – tai ainakin hyvän oppipojan. Valppautta, sinnikkyyttä ja toistoa ajatusten kontrollointi kuitenkin vaatii. 

Sänkyyn mennään nukkumaan, ei ajattelemaan 

Aiemmin oikein odotin sitä hetkeä, että pääsen sänkyyn, sillä minusta oli ihana ajatella kaikenlaista ennen nukahtamista. Usein siinä kävi vain niin, että rupesin ajattelemaan kaikkea kivaa niin kiivaasti, että uni ei tullutkaan, vaan ennemminkin piristyin. Nukahtaminen siirtyi monella tunnilla, ja seuraavana päivänä oli väsynyt olo. Sitten ihmettelin, miksi en saa iltaisin unta. 

Pikkuhiljaa opin taidon, jonka ansiosta nukun nykyään paremmin kuin koskaan ennen: lopetan ajattelemisen nukkumaan mennessäni. Kun laitan pääni tyynyyn, en anna ajatusten enää tulla, vaan jään leijumaan jonnekin tyhjyyteen. Aluksi ajattelun lopettaminen tuntui vaikealta ja vastenmieliseltäkin, koska onhan se nyt kiva antaa ajatustensa juosta mukavien asioiden perässä. Lopulta taito kehittyi ihan huomaamatta, ja nykyään unimoodiin siirtyminen tapahtuu suhteellisen automaattisesti. Jos minun on ihan "pakko" ajatella jotain, ajattelen vaikkapa jonkin tv-sarjan juonenkäänteitä tai muuta jonninjoutavaa, jolla ei ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Olen valppaana myös yöllisillä vessakäynneillä, sillä vessakäynti on oikein otollinen aika päästää ajatuksensa lentoon, varsinkin silloin, jos elämässä on jotain stressaavaa meneillään. Voisin jopa väittää, että tämä on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka olen elämäni aikana oppinut. 

Kipu ei ole yhtä kuin minä, enkä minä en ole yhtä kuin fyysinen ruumiini 

Muistan kesän 2022, kun minulle tuli selittämättömiä kipuja joka puolelle kehoa, ja tuntui, että kroppani hajoaa siihen paikkaan. Olin todella ahdistunut, itkuinen ja turhautunut koko kesän, ja monena päivänä makasin vain sängyssä odottaen, milloin kivut menisivät ohi ja milloin olisin taas normaali. Jälkeenpäin ajatellen taisin vain pahentaa oloani sillä, että annoin kivulle henkisen yliotteen, sillä psyykkiset tekijät ovat niin suuri osa kipua. 

Nykyään ymmärrän, että kipu on vain tuntemus kehossani, ja kehoni on vain kuori, joka peittää todellisen minäni. Minä ja kehoni emme ole yksi ja sama asia. Kipu saa olla siellä, missä se on, mutta minun ei tarvitse samastua siihen tai lamaantua sen takia. Minun ei tarvitse myöskään antaa sille yhtään ylimääräistä huomiota, vaan voin antaa kivun elää omaa elämäänsä samalla kun minä elän omaani. On myös turha valittaa kivusta muille, koska muut eivät pysty tekemään kivulleni mitään. Myötätunto hivelee vain huomion tarvettani mutta ei poista kipua. Kivun esille tuominen ja huomion hakeminen vain pahentavat tilannetta, sillä mitä enemmän kipuun keskittyy, sitä isomman roolin se elämässä ottaa. 

Tunteet pitää elää 

Ajatukset ja tunteet ovat sillä lailla erilaisia, että ajatuksiaan pystyy analysoimaan ja hallitsemaan, mutta tunteisiin eivät järkeilyt tepsi, vaan tunteita on lähestyttävä eri tavoin. Usein tapahtuu esimerkiksi niin, että tunnen oloni ahdistuneeksi, ja alan hämmästellä, mistä ahdistus oikein kumpuaa. Tapahtuiko minulle jotain, mikä herätti ahdistuksen, vai sainko sen aikaan omilla ajatuksillani? Koska ahdistus ei ole mikään kiva tunne, yritän päästä siitä mahdollisimman pian eroon ja rupean esimerkiksi puuhailemaan jotain, mikä vie huomioni ahdistuksesta pois. 

Ongelma on kuitenkin se, että sivuutetut ja tukahdetut tunteet jäävät vaanimaan meitä ja tulevat ulos piilostaan joskus myöhemmin. Vaikka pääsin ahdistuksesta tällä kertaa eroon, se palaa taas jonakin toisena hetkenä. Jos haluan päästä tunteesta oikeasti eroon, ei ole muuta keinoa kuin kohdata se. Tunnetta on vain siedettävä, kunnes siltä loppuu voima ja se hiipuu pois. 

Joskus teen niin, että jos minua alkaa vaikkapa ahdistaa, istun rauhassa, hiljaa hengitellen ja ajattelematta mitään. Annan tunteen olla ja kuulostelen, miltä se tuntuu. Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti päästä tunteesta eroon vaan kohdata se sellaisena kuin se on, ilman että mieli tekee siihen omia lisäyksiään tai luo kertomuksiaan sen ympärille. Usein käy kuitenkin niin, että pikkuhiljaa oloni helpottaa, ja sydän tuntuu hieman kevyemmältä. Jo siitäkin tulee hyvä mieli, että tiedän toimineeni tavalla, joka luultavasti edistää hyvinvointiani, sen sijaan että olisin valinnut helpon tien ja paennut tunnetta. 

Epämiellyttäviä tunteita voi olla hyvin vaikea kohdata, koska olemme niin tottuneita pyrkimään eroon kaikesta epämiellyttävästä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se kannattaa. Kun tunne pikkuhiljaa kutistuu ja vaimenee, tilalle tulee rauha ja levollisuus sekä ymmärrys siitä, että vaikealta tuntuviin tunteisiin ei kuole.   

On kuitenkin tilanteita, jolloin on parempi jättää tunteet omaan arvoonsa tai jopa harhauttaa niitä. Itselläni tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, jos olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen jonkin mitättömän asian takia (tyyliin vatsa ei toimi ja turvottaa). Jos annan kiukun yhtään kasvaa, tilanne lähtee eskaloitumaan välittömästi: Isken varpaani ovenkarmiin, pudotan hammasharjan vessanpönttöön tai kaadan maidot lattialle. Seuraavaksi kiukuttelenkin jo ukkelille tai raivoan auton ratissa, kun joku ääliö hidastelee edessäni. Lopulta koko maailma on perseestä, ja koko elämä on päin helvettiä – ja kaikki tämä vain sen yhden turvonneen vatsan takia.  

Tällaiset tunneketjut on paras katkaista heti alkuunsa, koska alkusyy on yleensä todellakin mitätön, eikä kiukuttelu auta asiaan tai muuta tilannetta millään lailla. Parhaat aseeni tällaisissa tilanteissa ovat huumori, harhautus ja huomion suuntaaminen muihin ihmisiin. Saatan laskea mielessäni leikkiä ärsyyntymisestäni tyyliin "Voi voi, kun elämä onkin hankalaa, kun mahaa turvottaa. Tämähän onkin oikein maailmanluokan ongelma", ja joskus jo tämä auttaa, kun tajuan itsekin asian naurettavuuden. Joskus harhautan ajatuksiani suuntaamalla huomioni pois ärsytyksen aiheesta ja pakotan itseni keskittymään johonkin ihan muuhun. Paras keino on kuitenkin ruveta katselemaan ympärilleni, hymyillä ihmisille ja huomata, että maailmassa on muitakin kuin minä ja turvonnut mahani. Kiukku ei tykkää siitä, jos se ei saakaan haluamaansa huomiota, ja ystävällisyys ja lempeys ovat sille pahinta myrkkyä.  

Saan nauttia elämästäni ilman syyllisyydentunteita 

Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos nautin elämästäni, vaikka maailmassa soditaan ja nähdään nälkää, eikä minun tarvitse ottaa maailman murheita kannettavakseni ja murehdittavakseni. Miten se auttaa ketään, jos "elän hengessä mukana" ja tunnen jatkuvaa syyllisyyttä omasta ilostani, vaikka muualla on niin paljon kärsimystä. 

Elämä on ainutkertainen lahja, jota pitää arvostaa, ja paras tapa arvostaa elämää on nauttia siitä. Se on terveellä tavalla itsekästä. Ei siitä saa minkäänlaista palkintoa, jos elää jatkuvassa tunnontuskassa, onneaan peitellen tai anteeksipyydellen, eikä siitä ole myöskään mitään hyötyä kenellekään. Ei jumala tai universumi ole yhtään sen armollisempi eikä kukaan saa sädekehää päänsä päälle, vaikka jättäisi oman elämänsä elämättä muiden kärsimyksen takia. 

Uskon, että elämästä nauttiva ihminen on paras lahja myös muille. Levollinen ihminen levittää ympärilleen hyvää energiaa ja pystyy olemaan läsnä myös muille ja saa sitä kautta muut tuntemaan, että he ovat tulleet nähdyiksi ja kuulluiksi. Kukaan ei pysty pelastamaan koko maailmaa, mutta omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan paljon siihen, millaiseksi ympärilläni olevat ihmiset olonsa tuntevat. 

Minun ei tarvitse olla kenenkään ovimatto 

Lempeys, empatia, ystävällisyys ja myötätunto ovat hyviä ja tarpeellisia arvoja, mutta joskus tarvitaan myös rohkeutta asettaa toiselle rajat. Valitettava tosiasia kun on, että jotkut käyttävät hyväntahtoisuutta hyväkseen (tarkoituksella tai tiedostamattaan), eikä kenenkään tarvitse sallia sellaista. 

Muistanette, kun kirjoittelin taannoin miellyttämisenhalustani ja siitä, miten minun on välillä vaikea asettaa rajoja muille, pitää puoliani ja tuoda julki omia toiveitani. Tuntuu, että se kirjoitus jotenkin herätti minut, sillä hyvin pian jutun kirjoittamisen jälkeen minusta alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun ei tarvitse hyväksyä ihmisiltä enää mitä tahansa.

Aiemmin ongelmani oli varsinkin se, etten tiennyt, missä kulkee hyväksyttävän käytöksen raja. Millaiset asiat ovat ns. sallittuja toiselta ihmiseltä ja millaiset eivät? Milloin on sopivaa pitää puolensa ja ilmaista, että tämä ei käy, ja milloin puolensa pitäminen menee liiallisuuksiin ja muistuttaa kiukkuisen pikkulapsen käyttäytymistä? Yhtenä päivänä minulle sitten välähti: minulla on oikeus asettaa rajani juuri sinne, minne haluan. Minä olen se, joka päättää, mitä hyväksyn ja mitä en, koska kukaan muu ei voi tietää, mikä minusta tuntuu sopivalta ja mikä ei. 

Aloin nähdä erään läheisen käytöksen uudessa valossa ja tajusin, että kyseinen ihminen osasi hyvin hienovaraisesti manipuloida ja syyllistää minua. Todennäköisesti hän ei tehnyt sitä tahallaan, niin että olisi tiedostanut toimintatapansa, vaan luultavasti elämä oli kohdellut häntä niin, että se oli saanut hänet käyttäytymään tällä tavalla. 

Erään tilanteen päätteeksi päätin, että tämä on nyt loppu, ja myös ilmaisin asian hyvin selvästi. Vastaanotto oli yllättävä, mutta viesti tuntui menevän perille. Suhteemme koki pienen kolauksen, ja tällä hetkellä olemme kai jonkinlaisessa käymistilassa. 

On parempi keskittyä itse tekemiseen kuin tekemisen lopputulokseen 

Miten monta kertaa olenkaan tehnyt jotain tylsää juttua ja miettinyt, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Olisinpa siellä tai täällä, tai sitten kun saan tämän valmiiksi, teen sitä tai tätä! Jos annamme valtaa tällaisille ajatuksille, elämme jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä, odottaen aina sitä seuraavaa ja mukavampaa juttua. Elämästä tulee pelkkää odottamista, ja kun yksi odottaminen päättyy, toinen alkaa. 

Ikävä juttu on vain se, että emme tiedä, tuleeko sitä seuraavaa hetkeä koskaan, koska voimme kuolla kupsahtaa vaikka tällä hetkellä. Eräs buddhalaismunkki arvuutteli kerran munkkikokelailta, mikä on ihmisen elinajanodote, ja veikkaukset liikkuivat luonnollisesti useissa kymmenissä vuosissa. Oikea vastaus oli yllättävä mutta järkeenkäypä: noin kolme sekuntia eli yhden henkäyksen mitta. Eikö siis ole parempi antaa ajatustensa olla karkailematta ja nauttia esimerkiksi siitä, kuinka vessanpönttö puhdistuu tai kuinka voin myöhässä olevaa lentoa odotellessani katsella ihmisiä ja imeä sisääni intensiivistä lähdön tunnelmaa?  

Kannattaa harkita hyvin tarkkaan, mitä sanoo 

Ääneen lausuttuja sanoja ei saa takaisin, ja sanoilla pystyy tekemään peruuttamatonta vahinkoa. Anteeksipyyntö ei poista sitä, mikä on jo sanottu, eikä se tuo takaisin menetettyä luottamusta. Välillä tekee kiukuspäissään mieli töksäytellä kaikenlaista, koska se muka jotenkin helpottaa omaa oloa, kun "saa vähän päästellä höyryjä".  

Triggeröidyin aiemmin todella helposti, ja asiat menivät usein tunteisiini. Meillä kaikilla on kipupisteemme, joihin tökkäämällä ihmiset osuvat arkaan paikkaan, ja nousemme välittömästi puolustuskannalle. Selittelin olevani sellainen tyyppi, joka kiihtyy helposti nollasta sataan, vaikka oikeasti olin henkilö, joka ei osannut kontrolloida tunteitaan mitenkään. Reaktio tuli välittömästi, ennen kuin kerkesin itsekään oikein tajuta, mitä tapahtui. 

Nykyään jos joudun sellaiseen tilanteeseen, joka olisi aiemmin triggeröinyt minut sekunnissa raivon partaalle, järki ehtii paikalle ensin. Tunnistan, että jaahas, nyt tämä osui minua arkaan paikkaan ja että tässä olisi mahdollisuus suutahtaa. Ehdin myös miettiä, onko tämä sellainen asia, jonka takia minun kannattaa suutahtaa, vai olisiko parempi antaa asian vain olla. Lähes aina päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ensinnäkin usein on niin, että toinen osapuoli ei ole edes tietoinen siitä, että hän osui arkaan paikkaani, ja riehaantuminen tällaisessa tilanteessa olisi outoa. Joskus taas toisella osapuolella on paha olo, ja hän etsii itselleen taistelukumppania, haluten tieten tahtoen ärsyttää, jotta saisi sitä kautta toisellekin pahan olon. 

Jos minun siis tekee mieli töksäyttää toiselle rumasti, vedän niin sanotusti hätäjarrusta ja pysähdyn kysymään itseltäni, haluanko todellakin sanoa näin ja mihin sillä pyrin. Sisältääkö asiani tilanteen kannalta olennaista tietoa, vai haluanko vain nolata tai alistaa toisen ja saada itseni sillä tavalla tuntemaan toista paremmaksi? On muutenkin hyvä tiedostaa omat motiivinsa, sillä olemme mestareita selittelemään ja vääristelemään asioita itsellemme. Täydellinen rehellisyys on raadollista, sillä se paljastaa, millaisia ihmisiä todella olemme, eikä totuutta ole useinkaan mukava kohdata. 

Totuuden nimessä on sanottava, että edelleen tulee vastaan tilanteita, jotka saavat minut kiihtymään nollasta sataan, mutta onneksi niitä tulee hyvin harvoin. Ne ovat myös aika hyvin ennakoitavissa, sillä niissä on yleensä mukana jokin riskitekijä, kuten väsymys. 

Tulevaisuutta ei voi ennakoida 

Ihmisen mieli on semmoinen, että se suunnittelee jo etukäteen, miten asiat tulevat tulevaisuudessa menemään, ja luonnollisesti ne tulevat menemään aina niin kuin me haluamme. Jos asiat sitten menevätkin toisin kuin olimme kaavailleet, olemme luonnollisesti harmistuneita ja pettyneitä. 

Mitä vähemmän ihmisellä on ennakko-odotuksia, sitä parempi. Suunnittelulla on toki paikkansa, mutta emme voi koskaan tietää lopputulosta ennalta, ja on hyvä olla varautunut siihen, että lopputulos saattaa olla myös jokin muu kuin se, mitä me toivomme. Jos on liian fiksoitunut ennakko-oletuksiinsa ja käsikirjoittaa tapahtumat ja kohtaamiset päässään jo ennalta, ei osaa olla avoin ja vastaanottavainen, ja merkityksellisiä asioita jää huomaamatta matkan varrella. Jos taas pitää silmänsä ja korvansa koko ajan auki, elämä saattaa lähteä ihan eri suuntaan kuin olimme ajatelleet, mikä ei ole välttämättä lainkaan huono asia. Se suunta saattaa olla juuri se, minne meidän oli tarkoituskin mennä, ellemme olisi niin kiihkeästi puskeneet eteenpäin sitä vaihtoehtoa, joka oli omasta mielestämme paras. 

Jos huomaan mieleni harhailevan tulevaisuuteen, sanon itselleni, että äläpäs mene asioiden edelle. Emme ole vielä siellä, vaan nyt eletään tätä hetkeä. Mitä enemmän pystyn pitämään mieleni läsnä tässä hetkessä, sitä tasapainoisemmaksi ja levollisemmaksi itseni tunnen. 

Arki on parasta

Olin aiemmin helposti ikävystyvä tyyppi, joka kaipasi aina jotain toimintaa, jotain uutta elämäänsä. Arki oli tylsää pakkosuorittamista, ja elin tulevia kohokohtia – matkoja, juhlia, mitä tahansa arjesta poikkeavaa – varten. Sitten iskä, jolla oli Lewyn kappale -tauti, joutui saattohoitoon ja kuoli, ja me istuimme äidin ja siskon kanssa iskän sängyn vieressä tämän viimeiset päivät ja seurasimme iskän taistelua kuolemaa vastaan. 

Tuo kokemus muutti asenteeni arkea kohtaan täysin. Nykyään ei ole mitään ihanampaa kuin se, jos aamulla on kaikki ennallaan ja päivästä tulee enemmän tai vähemmän samanlainen kuin eilisestäkin. Saan elää päiväni tutun kaavan mukaan ja tehdä arjen rutiinijuttuja – niitä samoja, jotka olen tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. Maailmassa on siis tänäänkin kaikki hyvin.

Henkinen kasvu on tuonut arjen arvostukseen oman lisänsä, ja minun pieni ja vaatimaton arkeni, jossa ei normaalisti kummoisia tapahdu, tuntuu ihan täydelliseltä. Mitä muuta osaisin kaivata, kun minulla on jo kaikki? 

Yksinkertainen elämäni

Äiti kävi pitkästä aikaa kylässä, ja vierailun ensisijainen tarkoitus oli käydä tapaamassa äidin ystäviä ja serkkupoikaani Kotkassa sekä tavata myös täällä pääkaupunkiseudulla asuvaa tätiäni. Kaikki tapaamiset tuli hoidettua, eli ainakin siinä mielessä reissu oli onnistunut. Nyt äitikin on palautettu onnistuneesti Savonlinnaan, ja minä olen palannut omaan arkeeni. 

Olen miettinyt taas näitä arkijuttuja viime aikoina paljonkin. Istanbulin-matkan jälkeen kävi nimittäin niinkin, että tulin tunnustaneeksi ukkelille, että olen onnellisimmillani silloin, kun saan elää ihan normaalia arkea. Minun arkeni toistuu päivästä toiseen samanlaisena (kuten varmasti monen muunkin), ja se on niin yksinkertaista, että joku saattaisi ihmetellä, miten tuollainen elämä voi olla kenenkään mielestä tyydyttävää. Mutta minulle pieni ja yksinkertainen elämäni tuottaa suurta iloa ja levollisuutta.

Tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana olen alkanut huomata, että läsnäolotaidoissa on se huono puoli, että kaikki elämyyshakuisuus katoaa – tai niin on käynyt ainakin minulle. Matkustaminenkaan ei tuota samanlaista tyydytystä kuin joskus ennen, enkä edes kaipaa minnekään. Voin lähteä matkalle muiden seuraksi, mutta sellainen omakohtainen tarve nähdä ja kokea asioita on kadonnut olemattomiin. Kieltämättä hieman kaipaan sitä nälkäistä seikkailijaa, ja siksi yritänkin tavoitella sitä edelleen matkoilla ja tarkastella maailmaa sen silmin. Suurimman osan aikaa matkustelu tuntuu kuitenkin työltä eikä se edes palkitse millään tavalla. Ihan kamalaa sanoa, mutta mieluummin istun kotona meditoimassa kuin olen matkalla. 🙈

Toki kivat kokemukset ilahduttavat mutta eivät enää samalla lailla kuin joskus ennen. Tuntuu kuin päälleni olisi laskeutunut teflon-kuori, johon mikään ei tartu. Uusi kokemus ilahduttaa hetken – hyvin lyhyen sellaisen – mutta sitten sen vaikutus liukuu pois ja katoaa. Miksi yrittäisin tavoitella sellaista, mikä ei ole pysyvää?

Uudet ja jännittävät kokemukset olivat ennen itseisarvo – se, mitä varten elämääni elin – mutta nyt ne ovat vain jonkinlainen mahdollinen lisämauste, jonka tarpeellisuudesta en ole enää varma. Onko tarpeen juosta paikasta toiseen ja kerätä kokemuksia, jos ei koe tarvitsevansa niitä? Tiedän jo vastauksenkin (ei tietenkään ole, vaikka yhteiskunta/some/muiden oletukset sitä tuntuvat edellyttävänkin), mutta muutos entisestä elämäntavastani on niin suuri, etten osaa suhtautua tähän uuteen enkä oikein hyväksyäkään sitä, ainakaan vielä. Ikävöin sitä ihmistä, joka janosi elämää, sillä elämä oli tuolloin hyvin yksinkertaista: odotin aina seuraavaa hetkeä, jotta tapahtuisi jotain kivaa. Elämä kulki niin eteenpäin ja tuntui varsin tyydyttävältä – kunnes tajusin, että elämähän menee kokonaan ohi. Jos en koskaan näe enkä kuule, mitä ympärilläni on juuri sillä hetkellä, en elä todellisuudessa vaan satumaailmassa, jonka olen rakentanut omassa päässäni. 

Muistan hyvin selkeästi sen hetken, kun tajusin, että tämä hetki on kaikki, mitä meillä oikeasti on. Istuin yksinäni olohuoneessa ja sammutin läppärin, jolta olin katsellut jotain videota. Yhtäkkiä olohuoneen todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisesti, ja näin edessäni ison mustan tv-ruudun ja viherkasvit ja kuulin korvissani tv-tasolla olevan kellon raksutuksen. Ymmärsin, että minun elämäni on juuri nyt tätä eikä mitään muuta: minä olen tässä sohvalla ja kaikki nämä tavarat ovat ympärilläni. Mitään muuta minulle ei ole tällä hetkellä olemassa. Menneisyyttä ei ollut, sillä menneisyys oli vain kasa muistoja, jotka sain herätettyä henkiin, jos ajattelin niitä. Muuten menneisyys oli yhtä todellista kuin uni. 

Tulevaisuuttakaan ei ollut olemassa, sillä en voinut mitenkään tietää, miten elämä tästä jatkuisi. Seuraavana hetkenä saattaisi tapahtua mitä tahansa, eikä minulla olisi tapahtumiin välttämättä mitään valtaa. Joku läheiseni saattoi kuolla vaikka juuri tällä hetkellä, ja elämäni muuttuisi siinä silmänräpäyksessä. Miksi ihmeessä siis pyörittelin tulevaisuutta päässäni koko ajan niin kiivaasti – suunnittelin, toivoin ja pelkäsin? Jos menneisyys oli yhtä epätodellista kuin uni, tulevaisuus oli vieläkin epätodellisempaa, kuin kuumeisen houretta. Yhtäkkiä tajusin sen: jos en ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta, ne lakkaavat olemasta. On vain tämä huone, musta tv-ruutu ja tikittävä kello. 

Kokemus oli samaan aikaan sekä kauhistuttava että lohduttava. Tunsin oloni pohjattoman yksinäiseksi, epävarmaksi ja hämmentyneeksi: Kuka oli se henkilö, joka oli elänyt elämääni? Eikö sitä ollutkaan olemassa? Oliko kaikki vain kuvitelmaa? Eikö millään ollutkaan mitään väliä? Alitajuisesti kuitenkin tajusin, että olin oivaltanut elämästä jotain hyvin olennaista ja että mikään ei olisi tästä lähtien niin kuin ennen. Minulla olisi aina tämä hetki, eikä kukaan voisi viedä sitä minulta pois. Voisin milloin tahansa sulkea pois mielestäni menneisyyden ja tulevaisuuden ja vain olla. Tämä hetki olisi turvasatamani, mielenrauhani ja onneni, ja ympärilläni saisi tapahtua mitä tahansa, eikä sen tarvitsisi horjuttaa minua. Tulkoon tuuli, kaatosade tai ukkonen, mutta minun juureni ovat niin syvällä, että saattaisin huojua mutta en kaatuisi. 

Oloni tuntui jollain lailla puhtaalta, ikään kuin olisi käynyt suihkussa ensimmäistä kertaa elämässäni. Tämän kokemuksen valossa en enää kaipaa sitä entistä minääni, joka kuvitteli tulevansa onnelliseksi, jos saisi sitä tai tätä, jos pääsisi sinne tai tänne tai jos saavuttaisi jotain tärkeältä tuntuvaa. Ennemminkin minua harmittaa, että olen tuhlannut elämäni siihen, että olen etsinyt onnea itseni ulkopuolelta ja antanut tapahtumien ja ihmisten kontrolloida sitä, millaiseksi olen oloni milloinkin tuntenut. On hirvittävää tajuta, miten tuuliajolla olen ollut ja miten voimaton olen ollut oman henkisen hyvinvointini suhteen.

Mutta koska 50 vuotta elettyä elämää on pitkä aika, ei ole helppoa päästää irti entisestä elämäntyylistä. Yritän – hieman epätoivoisestikin – tehdä asioita, joita tein ennen, ja takertua siihen, mitä joskus oli – siitäkin huolimatta, että sisimmissäni jo tiedän, että todellinen onni ei tule ulkopuoleltani. Elämäni on kai jonkinlaisessa välivaiheessa, kun mieleni on alkanut jo löytää uusia uria mutta ei ole ihan vielä päässyt perille.

Erityisesti matkustamisen tuottaman ilon katoaminen harmittaa, vaikka voi tietysti myös olla, että matkustamisinto palaa joskus. Pahoin kuitenkin pelkään, että paluuta vanhaan ei ole, ja on joko lopetettava matkailu tai löydettävä uusia tapoja matkustaa. Ehkä voisin yrittää opetella, kuinka löytää mielenrauha ja läsnäolo matkoilta, vaikka ympärillä olisikin nähtävää ja koettavaa ja vaikka se entinen minäni nauttikin kokemuksien keräämisestä. Ikuinen teema elämässäni on myös se, miten voisin tuottaa iloa muille, ja tämähän ei ole millään lailla sidottu paikkaan eikä aikaan. Voisin matkoillakin yrittää kääntää katseeni itsestäni muihin ja siirtyä itsekeskeisestä nautinnon hakemisesta muiden ihmisten ilahduttamiseen.

Minun piti kirjoitella aivan muista asioista, mutta kirjoitus lähti viemään mukanaan. Kuviakaan en jaksa etsiä "viihdykkeeksi".

😘

Tunteiden vuoristorata eli elämä

Kirjoittelin keväällä, että olin alkanut meditoida, ja avasin myös syitä, miksi niin oli käynyt. Kyseisen kirjoituksen aikoihin olin meditoinut reilun kuukauden ajan, ja vaikka toivoin meditoimisen jäävän pysyväksi asiaksi elämääni, pelkäsin, että se olisi taas yksi meikäläisen hullutuksista – asioista, joista innostun ensin kamalasti mutta jotka pian unohtuvat kokonaan.

Ilokseni täytyy kuitenkin todeta, että meditoiminen on tainnut tulla elämääni jäädäkseen, sillä ensi kuussa tulee puoli vuotta siitä, kun aloitin meditoimisen, ja meditoin edelleen säännöllisesti päivittäin. Joskus harvoina päivinä meditoiminen saattaa jäädä välistä, kuten Barcelonan- tai Viron-reissuilla, mutta en ota siitä paineita.

Tuntematon kiinalainen: Rukoileva munkki. (Postauksen kuvat ovat Idän henkisyys -näyttelystä, joka oli kesällä Villa Gyllenbergissä.)

Kirjoittelin aiemmassa postauksessani meditoimisen hyödyistä, jotka olin havainnut, ja allekirjoitan ne kaikki edelleen. Meditoiminen on kuitenkin myös muuttanut elämäni tavalla, jollaista en olisi uskonut tapahtuvan: olen alkanut uskaltaa kohdata ja hyväksyä vaikeimmat kielteiset tunteeni. Tämä kuulostaa jonkun mielestä varmasti naurettavalta ja vähäpätöiseltä asialta, mutta minulle muutos on tosi suuri. 

Olen nimittäin ollut koko elämäni äärimmäisen taitava välttelemään kielteisinä kokemiani tunteita ja hukuttamaan ne milloin mihinkin – maaniseen tekemiseen, alkoholiin, televisiosarjoihin, you name it. En itse tiedostanut aiemmin mitään ongelmaa olevankaan, vaikka tunnistin kyllä pahan olon ja sitä seuranneen ajatuksen: miten pääsisin tästä tunteesta mahdollisimman pian eroon? Koskaan en pysähtynyt ajattelemaan, mistä paha oloni mahtaisi johtua, puhumattakaan siitä, että olisin uskaltanut mennä vaikeaa tunnetta kohti.  

Meri Genetz: Pää, sydän, halu.

Meditoiminen on kuitenkin antanut minulle rohkeutta kohdata pahan olon ja kielteiset tunteet. Se johtuu varmasti siitä, että meditointi rohkaisee hyväksymään ajatukset – ja elämän yleensäkin – sellaisina kuin ne kulloinkin ovat. Rohkeuden taustalla on tietysti myös ollut toivo siitä, että jos uskallan kohdata vaikeat tunteeni, ne lopulta katoavat tai ainakin menettävät otteensa minusta. Tunteiden pakeneminen kun ei auta kuin hetkellisesti, kuten me kaikki varmasti tiedämme (ja minäkin tiedän nykyään!). 

Olen joskus aiemmassa elämässänikin yrittänyt kohdata kielteisiä tunteitani mutta epäonnistunut siinä pahasti. Nyt tajuan, että syynä on ollut lähestymistapa, joka on ollut liian "älyllinen", kognitiivista psykoloterapiaa muistuttava lähestymistapa. Olen yrittänyt analysoida tunteitani ja ajatuksiani sekä niiden aiheuttamaa käyttäytymistä ja sitten ihmetellyt, kun homma ei ole toiminut. Jos kerran tiedän, että paha oloni johtuu asiasta X, ja tiedän, että tunnen sen johdosta tunnetta Y, niin miksi en kykene pääsemään eroon pahasta olostani?

Meditoimisen ja upeiden YouTube -kanavien avulla olen oppinut, että ikävistä tunteista ei pääse eroon niitä ymmärtämällä tai selittämällä. Niistä voi päästä eroon vain tuntemalla ne. Ajatuksilla ja kielellisillä ilmauksilla ei ole tuntemisessa mitään virkaa, sillä tuntemiseen ei tarvita sanoja. Tunne on puhdas, paljas ja itsenäinen.

Kim Eng selittää asian hienosti (kohdasta 2:55 alkaen):

Häpeä ja suru ovat olleet itselleni aina vaikeimpia tunteita kohdata, koska ne ovat niin kokonaisvaltaisia ja fyysisiä. Häpeä tuntuu koko kehossa niin voimakkaana, että tekisi mieli piiloutua kaappiin (niin kuin se mitään auttaisi!), ja suru saa vajoamaan lattialle kaksin kerroin. Kumpikin tunne on kuitenkin ollut tänä vuonna todella vahvasti läsnä, joten harjoitusmateriaalia on riittänyt. 😆 Enkä tarkoita häpeällä nyt mitään pienestä mokailusta johtuvaa nolotusta, vaan niin voimakasta häpeän tunnetta, että voisi oksentaa.

Ikäviä tunteita olisi kiva paeta, koska sillä tavallahan niistä pääsee helpoimmin ja nopeimmin eroon, eikö? Tunteiden pakeneminen on automaattinen reaktio, joka ei vaadi sen suurempia ponnisteluja. Tunnetta ehtii hädin tuskin havaitsemaan, kun onkin jo ruvennut puuhailemaan huomaamattaan jotain tai etsiytynyt television ääreen tuijottamaan jotakin, mikä vie ajatukset muualle. Kätevää ja kivutonta! Ikävillä tunteilla on vain semmoinen epämiellyttävä tapa, että jos niitä ei kohtaa, ne palaavat pian takaisin, entistä voimakkaampina, ja löytävät tiensä myös käyttäytymiseen: jos itsellä on paha olla, tulee kiukuteltua helposti myös muille.   

Per Stenius: Tiibetiläinen.

Ikävien tunteiden kohtaaminen vaatii valtavasti energiaa ja uskallusta. Jos antaa surun tulla ja olla, niin kauan kuin se haluaa viipyä, pahimman surun poistuttua on aivan voimaton ja tyhjiin imetty olo. Kuka hullu valitsee tällaisen vaihtoehdon, kun voi tarttua esimerkiksi viinipulloon ja työntää ikävät tunteet alkoholin avulla syrjään. Tunteiden kohtaamisessa pelottaa myös se, jos tunteet jäävätkin jotenkin "päälle". Mitä jos annan itseni tuntea surua, enkä pääsekään siitä koskaan eroon? On pelottavaa hypätä tunteiden kyytiin, kun ei tiedä, mihin niiden kanssa joutuu.

Pelottavaa tai ei, tarpeeksi vaikea tilanne elämässä saa kai tekemään mitä tahansa, jotta olo helpottuisi – jopa kohtaamaan pimeän puolensa. Näin kävi minullekin, sillä jossain Vietnamin ja Suomen välissä tajusin sen, että en enää pysty pakenemaan itseäni. Oli pakko antautua, luopua vastarinnasta ja opetella kohtaamaan ikävät tunteeni sellaisina kuin ne olivat.

Jos esimerkiksi muistin häpeää aiheuttavan asian, toimin eri tavalla kuin aiemmin, enkä yrittänytkään päästä tunteesta eroon. Sen sijaan annoin häpeän olla ja tuntua siellä, missä se tuntui – kiristävänä tunteena ohimoilla, puristavana tunteena rinnassa ja punana poskilla. En yrittänyt analysoida tunnetta enkä edes nimetä sitä ("voi kamala miten minua hävettää!"), vaan kuuntelin kehoani ja yritin sinnitellä. Minä kyllä kestän tämän!

Eva Bremer: Aamuvoimistelu.

Kun on tottunut siihen, että kaikki pitää ilmaista kielellisesti, on hirveän vaikea vain olla ja tuntea. Mieli lähtee niin helposti selittelemään kaikenlaista, etsimään syitä ja seuraamuksia, pakokeinoja tai pikaisia ratkaisuja. Tunteen kanssa oleminen oli minulle ihan uutta, mutta samalla tiedostin sen, että tämä oli oikea tapa. Minun oli pakko elää tunteet läpi, koska vain niin oli jotain toivoa, että saisin tunteiltani joskus rauhan. Tätä kaikkea on todella vaikea pukea sanoiksi, sillä miten kuvailla asiaa, joka on kielellisen maailman ulottumattomissa?

Joskus tunne menee ohi nopeastikin; joskus siihen menee pidempi aika. Vaikka ikävien tunteiden tunteminen on vaikeaa, jo ihan fyysisestikin, se on myös samalla kovin palkitsevaa. Kun on elänyt koko tähänastisen elämänsä niin, että on ollut tunteidensa vietävissä ja katsellut vain sivusta, kuinka minua heitellään, pienetkin edistysaskeleet ovat tuottaneet suurta iloa. On ollut ihana havaita, kuinka ikävien tunteiden voima pikkuhiljaa heikkenee, olo on pikkuisen vapaampi ja kevyempi, ja vahvistuu usko: en kuole tähän. 

Leena Luostarinen: Buddha.

Meditointia seuranneen tietoisuuden lisääntymisen ansioista osaan myös tarkastella tunteitani paremmin ikään kuin ulkopuolisena – objektiivisemmin – ja kuulostella, missä kohtaa kehoa erilaiset tunteet tuntuvat. Rintakehä tuntuu olevan minulle jonkinlainen tunteiden noidankattila, sillä suurin osa tunteista tuntuu voimakkaimmin juuri siellä, mutta moni tunne tuntuu myös vatsassa. Se ei ole ihmekään, sillä olen aina reagoinut helposti vatsallani jännitykseen, stressiin ja pelkoon.  

Suhteeni alkoholiin on muuttunut meditoimisen seurauksena vähän varkain, mutta radikaalisti. Äidin kanssa tuli taannoin puhetta siitä, kuinka en enää välitä alkoholista, ja totesin äidille, että "en tarvitse alkoholia enää mihinkään". Jäin jälkeenpäin miettimään, miksi ihmeessä olin ilmaissut asian juuri noilla sanoilla. Mihin olin tarvinnut alkoholia aiemmin? 

Karu totuus on se, että alkoholi oli toiminut aiemmin aivan liian usein joko jonkin asian turruttajana ("paha mieli katoaa, kun ottaa pari lasia viiniä") tai tyhjiön täyttäjänä ("tylsyys poistuu elämästä, kun on pienessä hiprassa"). En tarkoita, että olisin ollut mikään alkoholisti tai edes alkoholin suurkuluttaja, sillä olen pystynyt elämään hyvin ilman alkoholiakin esimerkiksi Intiassa, jossa alkoholi ei kuulu anoppilan elämään. Mutta alkoholi on aina maistunut minulle, ja aivan liian usein vääristä syistä – jos alkoholin juomiseen on edes olemassa oikeita syitä. Nyt kun olen oppinut kohtaamaan itseni, eikä minun tarvitse enää paeta mitään, en tarvitse myöskään alkoholia. Voin toki juoda alkoholia edelleen, mutta vain sopivassa seurassa (en enää koskaan yksin) ja vain silloin, jos on jo valmiiksi hyvä olo.  

Leena Luostarinen: Musta ja valkoinen 2.

Puoli vuotta meditoimista on siis tehnyt hyvää, ja paljon hyviä asioita jäi tässä kertomatta, mutta ehkäpä kirjoittelen niistä joskus toiste. Eihän tämä elämä ole edelleenkään mitään auvoista päivänpaistetta, vaan kamppailen samojen asioiden kanssa miltei joka päivä. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, sillä kun on toiminut koko elämänsä tietyllä tavalla, muutos ei tapahdu hetkessä.

Liika yksinolo ei tee myöskään hyvää, sillä yksin ollessani joudun taistelemaan itseni kanssa enemmän, mikä johtuu kai siitä, että on liikaa aikaa ajatella. Vai onko toisten ihmisten seurassa helpompi paeta itseään ja tunteitaan? 

Menneisyydestä ei pääse eroon ja tulevasta ei tiedä, mutta matkalla ollaan. Se on kai tärkeintä. 😊

Rudolf Koivu: Elämään mieltynyt Dirai Radsha 4.

Mitä tapahtui

Pidemmittä puheitta palatkaamme ajassa vajaat kolme kuukautta taaksepäin. Lähdimme silloin Intiasta Vietnamiin ja Thaimaahan, ja olin lähtöpäivänä ruokamyrkytyksen takia aika heikossa hapessa (tyyliin ripuloinut 14 kertaa kyseisen päivän aikana). Jotenkin kummassa selvisin kuitenkin Ho Chi Minh Cityyn (entinen Saigon), jossa meidän oli määrä viettää ensimmäiset viisi yötä. Postauksen kuvat ovatkin matkaltamme.

Rakastan matkoilla sitä, että saan tutkiskella uusia paikkoja, pällistellä ihmisiä ja tutustua uusiin makuelämyksiin. Hotellihuoneessa tuleekin vietettyä yleensä todella vähän aikaa, kun pitää nähdä loman aikana kaikki mahdollinen. HCMC:ssä mikään ei kuitenkaan huvittanutkaan. Elämä tuntui jotenkin hirveän tyhjältä, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla omassa elementissäni. Nyt kuitenkaan millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä – kaikkein vähiten jollain typerällä turistipällistelyllä – ja kaikki mitä tein, tuntui vain kehnolta yritykseltä tuoda elämääni jonkinlaista sisältöä. Tyhjyys tuntui riipaisevalta, ja vaikeinta oli, kun en tiennyt, mistä tyhjyyden tunne johtui tai miten pääsisin siitä eroon. 

Muistan kuinka katselin hotellihuoneestamme alapuolellamme näkyvää vietnamilaista suurkaupunkia ja mietin, että olisin tällä hetkellä sata kertaa mieluummin Hyderabadissa ja anoppilassa kuin täällä. Arkielämä anoppilassa tuntui sillä hetkellä jotenkin paljon tyynnyttävämmältä ja tyydyttävämmältä kuin merkityksetön haahuilu Vietnamissa. En ollut muistaakseni koskaan aiemmin asunut hotellissa niin korkealla kuin nyt (kerroksessa 63), mutta minulle oli ihan sama, vaikka ikkunasta olisi näkynyt kaatopaikka.

Luulin ensin, että oloni johtui ruokamyrkytyksestä, joka vaivasi vielä loman ensimmäiset kolme päivää, mutta kun sama fiilis jatkui taudin mentyä jo ohi, totesin, että kyse taitaakin olla jostain muusta. Ukkelin takia pakotin itseni ulos hotellista, ettei matkamme olisi mennyt ihan hukkaan. Hävetti ja harmitti, että minulla oli tämmöiset fiilikset. Minunhan olisi pitänyt olla vain kiitollinen, että sain olla täällä.

Thaimaan Phuketissa oloni vain paheni, sillä paikan turistimaisuus korosti irrallisuuden ja tyhjyyden tunnettani. Kun saavuimme Phuketin toiseen majapaikkaamme – suureen lomaresortiin, jonne ihmiset tulevat rentoutumaan ja nauttimaan auringosta ja merestä – ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä selviäisin siellä hengissä kolme päivää. Minua ahdisti ihan hirveästi, kun mietin tulevia päiviä ja kaikkia niitä tunteja, jotka pitäisi täyttää jollakin jonninjoutavalla tekemisellä. 

Ainoat paikat, joissa minulla oli hyvä olla koko loman aikana, olivat pagodat eli buddhalaistemppelit, joissa kävimme Ho Chi Minh Cityssä. Niissä minut valtasi ihmeellinen rauha. Olen nähnyt monenlaista temppeliä ja kirkkoa elämäni aikana, mutta en ole koskaan kokenut samanlaista tunnetta missään muussa uskonnollisessa paikassa kuin pagodassa. (Tosin monen mielestä buddhalaisuus ei edes ole uskonto vaan ennemminkin elämänfilosofia, mutta ainakin pagodat tuntuivat puhtaasti uskonnollisilta paikoilta.) Ihmisten käyttäytyminen pagodoissa oli jotenkin niin eleetöntä, keskittynyttä ja kokonaisvaltaista, että se rauhoitti minutkin. 

Olisin voinut viettää pagodassa ongelmitta vaikka kokonaisen päivän, ja rupesinkin jo haaveilemaan Vietnamin-matkasta, johon kuuluisi pelkästään vierailuja eri pagodoissa. Minua harmitti, etten tiennyt buddhalaisten uskonrituaaleista mitään enkä voinut siis itse osallistua niihin, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään muuta kuin itseäni, sillä kaikki olivat niin keskittyneitä omaan toimintaansa. Minä ja ukkeli saimme ihan rauhassa istua paikallisten vieressä ja leikkiä nalleilla. 😇 

Viimeisenä Thaimaan iltanamme tuli sitten stoppi bloggaamisellekin. Olotilastani johtuen en ollut kirjoitellut matkalla mitään, vaikka tarkoituksenani oli ollut päivittää blogia matkallakin. Ristiriita omien tuntemusteni ja ympäröivän maailman välillä oli niin suuri, että oli vaikea kirjoittaa yhtään mitään. Olin toki valokuvannut tunnollisesti kaiken mahdollisen matkan aikana, vaikka en edes tiennyt, miksi. Itseäni varten vai blogia varten? Jotta voisin kirjoitella matkastamme ja teeskennellä, että Vietnam oli ihana ja Thaimaa vielä ihanampi ja että täydelliseen lomaelämykseen riittää se, että puitteet ovat kohdallaan? Minusta tuntui, että olin kadottanut itseni, enkä enää tiennyt, kuka olin. Ketä varten minä edes elin tätä elämää? 

Lensimme Thaimaasta takaisin Intiaan ja anoppilaan ja olimme anoppilassa vielä viikon verran, ennen kuin palasimme Suomeen. Anoppilassa tyhjyyden tunne ja huono olo hävisivät, sillä arkielämä toi mukanaan turvalliset rutiinit, ja koko ajan läsnä olevat ihmiset takasivat sen, että minun ei tarvinnut olla ajatusteni kanssa kaksin. Suomessa todellisuus oli kuitenkin taas vastassa entistä karumpana, ja tyhjä koti ja hiljainen maailma (Intiaan verrattuna!) tekivät ahdistuksen kiusallisen näkyväksi. 

Olin alkanut lukea Hyderabadista ostamaani, buddhalaisen munkin kirjoittamaa kirjaa (Don't Worry – 48 Lessons on Achieving Calm) paluulennolla Suomeen, ja heti ensimmäisistä lauseista tajusin, että tämä on juuri sitä, mitä tarvitsen ja kaipaan. Se, että täytin päiväni tekemisellä ja kaikenlaisella tyhjänpäiväisellä touhottamisella, ajoi minut vain kauemmaksi itsestäni. Kukaan tai mikään ei pystyisi poistamaan tyhjyyden tunnettani kuin ehkä hetkellisesti, joten oli tullut aika pysähtyä ja luopua kaikenlaisesta onnen tavoittelusta. Kuulostaa ehkä surulliselta, mutta tämän minä olin tajunnut jo aiemmin: kärsimys lakkaa, kun ei halua mitään. 

Muistin buddhalaisen munkin, jonka video (tämä) oli tehnyt minuun vaikutuksen ja jonka olin postannut blogiinkin. Pienen googlettamisen jälkeen löysin Nick Keomahavongin, jonka videoita rupesin katselemaan oikein antaumuksella. Muistelin myös kirjoittaneeni jokin aika sitten blogiin, että kaipasin elämääni jonkinlaista henkisyyttä mutta etten oikein tiennyt, mitä. Hassua, miten selvästi viitoitettu tieni buddhalaisuuden pariin oli ollut jo jonkin aikaa, ja kuitenkin olin onnistunut sinnittelemään omassa kuplassani näinkin pitkään.

Videoiden katselu ja kirjojen lukeminen eivät kuitenkaan riittäneet, vaan rupesin myös meditoimaan. Meditointi on sellainen aihe, että se voi aiheuttaa hyvinkin vahvoja reaktioita puolesta ja varsinkin vastaan, ja siksi mietin, kirjoittaisinko aiheesta lainkaan. Mutta koska itsellänikin oli meditoimisesta ihan väärä käsitys (luulin, että meditoimisen pyrkimyksenä on istua mahdollisimman hiljaa, tyhjentää pää ajatuksista ja päästä jonkinlaiseen transsitilaan) ja koska meditoimisen hyödyt ovat olleet niin selvät, päätin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, jos se vaikka innostaisi jotakuta muutakin kokeilemaan.

Alun perin rupesin meditoimaan vähän vahingossa, ja syynä oli se, että fyssari (siis täällä Suomessa) oli suositellut minulle rentoutusharjoituksia, jotka tuntuivat kovin tylsiltä ja pitkäveteisiltä. Mietin, miten saisin itseni motivoitua tekemään niitä, ja keksin, että voisin kokeilla samalla meditointia, ja saisin näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Buddhalaista tehokkuusajattelua (not). 😆 En ole koskaan pitänyt itseäni minään meditoijana, päinvastoin: olin ajatellut olevani viimeinen ihminen maapallolla, joka kyseistä puuhaa rupeaisi harjoittamaan. Siksi minulla ei ollutkaan minkäänlaisia toiveita meditoimisen "onnistumisen" suhteen, mutta ihme kyllä, homma tuntui heti ensimmäisestä kerrasta alkaen jotenkin luontevalta ja omalta. Ehkä se oli vain merkki siitä, että olin oikealla tiellä?

Minulla on päässä aina hirveä ralli – ajatukset tulevat ja menevät ilman että pystyn vaikuttamaan asiaan juuri mitenkään – ja kärsin siitä välillä kovastikin. Yleensä kun ajatukseni eivät ole mitään iloisia ja elämänmyönteisiä, vaan usein huomaan märehtiväni jotain mennyttä tapahtumaa, syytteleväni itseäni tai tuomitsevani omaa käytöstäni, tai sitten pyörittelen päässäni jotain tulevaa tapahtumaa ja kehittelen siitä päässäni erilaisia versioita. Tällainen on niin turhauttavaa ja hyödytöntä, sillä mennyttä ei voi enää muuttaa, eikä tulevaisuus ole vielä täällä. Aika usein huomaan myös, että olen ollut ihan iloisella mielellä, mutta yhtäkkiä minulla onkin maailmanlopun tunnelmat – ihan vain siksi, että olen saanut luotua itselleni synkän olotilan omilla ajatuksillani.  

Meditoinnin pyrkimyksenä ei ole päästä eroon ajatuksista, koska se ei edes onnistuisi mitenkään. Ajatukset kun eivät tottele käskyjä. Kaikkihan me varmaan tiedämme, että jos päätämme olla ajattelematta jotakin asiaa, ajattelemme tasan tarkkaan vain sitä "kiellettyä" asiaa. Meditoinnilla ei pyritä myöskään kontrolloimaan ajatuksia, vaan tarkoituksena on oppia hyväksymään ne sellaisina kuin ne ovat. Ajatuksia tulee ja menee, ja se on ihan fine. Se nyt vain on elämän perusfakta, että ihmisen päässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Meditoimisen seurauksena omat ajatukset oppii kuitenkin huomaamaan herkemmin, ja se antaa mahdollisuuden valita, millaisten ajatusten kelkkaan hyppää. 

Meditoidessa toki istutaan hiljaa ja keskitytään (esim. omaan hengitykseen), mutta meditointi on paljon muutakin. Meditoimiseen kuuluu kolme vaihetta: hengitykseen keskittyminen, ajatusten huomaaminen ja hengitykseen palaaminen. Hengitykseen keskittyminen on eräänlainen perustila, jolloin ihminen on täysin läsnä tässä hetkessä eikä mieli harhaile tulevassa eikä menneessä. Pystymme olemaan täysin läsnä kuitenkin vain rajallisen ajan, sillä hetken päästä ajatukset ovatkin lipsahtaneet johonkin kauppalistaan, huomiseen työpäivään tai siihen, mitä ruokaa tänään laittaisi. Keskittymisen herpaantuminen ja ajatusten huomaaminen on täysin normaalia ja itse asiassa välttämätön osa meditointia. Se kertoo vain siitä, että tietoisuutemme on herännyt. Näin voimme palauttaa mielen taas tähän hetkeen ja hengitykseen. Meditoiminen perustuu juuri tähän vuorotteluun näiden kolmen vaiheen – hengityksen (eli läsnäolon), ajatusten huomaamisen ja hengitykseen palaamisen – välillä, eikä päätä ole todellakaan tarkoitus pitää tyhjänä ajatuksista.

Meditoiminen auttaa siis ennen kaikkea suhtautumaan omiin ajatuksiinsa lempeästi ja hyväksyen (ei niitä kieltäen tai tuomiten, kuten tavallisesti tulee tehtyä), ja sitä kautta myötätunnon ja lempeyden myös muita ihmisiä kohtaan pitäisi lisääntyä. Toki meditoiminen on myös erinomainen keino rentoutua ja rauhoittua, mutta rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat oikeastaan vain meditoimisen sivuvaikutuksia; eivät itsetarkoituksia.

Olen meditoinut nyt joka päivä reilun kuukauden ajan, tavallisesti kaksi kertaa päivässä ihan vain siksi, että koen meditoimisen niin miellyttäväksi. Tuntuu, että se kehittää minussa jotain puolta, joka on ollut piilossa koko elämäni ajan ja joka saa minut voimaan paremmin. Kertaakaan en ole saanut itseäni kiinni ajatuksesta, että nyt minun pitää meditoida, vaan koko ajan on tuntunut siltä, että saan meditoida. Jopa muuton keskellä, kiireisimpinä pakkauspäivinä (niin tosiaan, mehän muutimme pois Jätkäsaaresta) löysin itselleni aikaa meditoida, koska se tuntui minusta niin tärkeältä. Toki minua ovat motivoineet myös meditoimisen (ja buddhalaisten ajatusten) aiheuttamat hyödyt, joita rupesin havaitsemaan jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Ehkä merkittävin muutos on ollut se, että en enää kiihdy nollasta sataan niin herkästi kuin aiemmin. Toki tämän ja muidenkin asioiden kanssa tulee välillä takapakkia, mutta suuret muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä vaan pikkuhiljaa. Se on jo iso asia, että voin sanoa jotain muutosta (yllättävän isoakin itse asiassa) tapahtuneen. Sekin on jännä juttu, että kun en heti itse kilahda, pystyn tarkastelemaan tilannetta ja toisten ihmisten käyttäytymistä jotenkin objektiivisemmin ja jopa päättämään, miten itse reagoin. On ollut kyllä ihan hemmetin voimaannuttava (inhokkisanani, sori) kokemus! Muutenkin pystyn pysymään stressaavassa tai jännittävässä tilanteessa rauhallisempana kuin aiemmin, mistä on siitäkin iso apu elämässä. Kun saan pidettyä itseni rauhallisena, pää pysyy niin sanotusti kylmänä eikä tule säntäiltyä ja poukkoiltua hätääntyneenä sinne tänne. 

Toinen iso ja tärkeä juttu on ollut se, että pystyn nykyään elämään paremmin nykyhetkessä ja keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Ennen pystyin keskittymään vain sellaiseen tekemiseen, johon tempaisi kiinnostavuutensa takia täysin mukaansa (kuten blogipostauksen kirjoittaminen tai treenaaminen), mutta nykyään pystyn olemaan läsnä myös ihan arkisissa puuhissa. Toki ajatukseni vaeltavat välillä edelleen missä vaeltavat, mutta pystyn – niin halutessani – palauttamaan itseni takaisin nykyhetkeen. Olen huomannut, että sillä on ihan valtava vaikutus omaan olotilaan, onko läsnä kulloisessakin tekemisessä, vai miettiikö sitä, milloin tämä homma on valmis tai mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. On ihan ihmeellistä, miten niinkin arkipäiväinen asia kuin jokin kaappien ovien pyyhkiminen voi olla niin voimaannuttava ja onnea tuottava asia, jos sen tekee ajatuksella ja keskittyen. Läsnäolosta tulee sellainen olo, että elämä on minun hallinnassani, ja se puolestaan tuo sellaista onnea, jota kukaan ei voi viedä minulta pois.

Olin ajatellut tulleeni vanhaksi ja jotenkin tyhmistyneeni (liiallisen tosi-tv:n katsomisen seurauksena?!), mutta nyt meditoinnin myötä vaikutan saaneen muutaman aivosolun takaisin. 😝 Olen yllättänyt itseni usemmankin kerran sillä, että olen saanut jonkin ongelman ratkaistua yllättävän näppärästi, ja on pitänyt oikein ihmetellä, olinko se tosiaan minä, joka tämän ratkaisi. Ehkä rauhallisuus myötävaikuttaa tähänkin jollakin tavalla?

Yksi merkittävä parannus elämässäni on ollut myös se, että olen oppinut "lukemaan" itseäni paremmin, ja pystyn erottamaan nykyään varsin hyvin, mistä mikäkin olotilani johtuu. Ennen minulla saattoi olla kärttynyt tai ärtyisä olo, mutta en tiennyt itsekään, miksi. Sen seurauksena rupesin kiukuttelemaan ukkelille jostain naurettavasta syystä, ja show oli valmis. Nykyään tunnistan, johtuuko olotilani fyysisistä tekijöistä (esimerkiksi nälästä, väsymyksestä tai kivusta), vai onko taustalla esimerkiksi jonkin tapahtuman aiheuttama ajatusketju ja siitä seurannut paska fiilis.

Lisäksi olen oppinut hyväksymään paremmin sen, että elämässä on asioita, joille en voi kerta kaikkiaan mitään. Ei auta yhtään, jos annan sellaisten asioiden mennä tunteisiini tai jos rupean oikein vellomaan niiden aiheuttamassa pahassa olossa. Minun on ihan turha kiusata itseäni sellaisilla asioilla, ja on parempi vain antaa semmoisten asioiden olla ja keskittyä itse vaikkapa iloitsemaan jostain muusta.

Viimeisimpänä mutta ei vähimpänä on todettava, että uneni laatu on parantunut huimasti. Olen nukkunut viime aikoina paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan, ja leposykkeenikin on laskenut sellaisiin lukemiin, joissa se ei ole ollut vuosikausiin. En keksi näille mitään muuta selitystä kuin meditoinnin, ja onhan näistä (tai ainakin tuosta unen laadun paranemisesta) ihan tieteellistä tutkimusnäyttöäkin.

Entä se elämääni vaivannut tyhjyyden tunne? Pysähdyin ajattelemaan sitä nyt tätä kirjoittaessani pitkästä aikaa ja tajusin, että elämäni ei ole tuntunut pitkään aikaan yhtään tyhjältä tai merkityksettömältä. Ei ole tullut edes mieleeni ajatella niin. Toki jos lähden miettimään, mitä hyvää olen tehnyt yhteiskunnan hyväksi tai miten monta euroa olen tuonut valtion verokassaan, tunnen itseni ihan nollaksi, mutta ymmärrän jo olla lähtemättä tuolle tielle. En tiedä, mihin tyhjyyden tunne on kadonnut (ehkä se on vain piiloutunut väliaikaisesti jonnekin!), mutta elämä tuntuu merkitykselliseltä jo ihan sen takia, että saan olla elossa. Kuulostaa kovin ylevältä, mutta noin oikeasti tunnen. Ehkä koko merkityksellisyyden käsite on muuttunut, ja kun ennen esimerkiksi matkat ja sen semmoiset toivat merkitystä elämään, nykyään elämän merkityksellisyys löytyy yhä pienemmistä asioista. 

Tämmöistä siis tänne kuuluu nyt. Jos siellä vielä on joku lukija, niin ihanaa kevään jatkoa ja kesän alkua sinulle! Toivottavasti tapaamme pian. 😍

Loppuun vielä meditoinnista kiinnostuneille kaksi videota, joita suosittelen lämpimästi. 

Gelong Thubten on suosikkini, sillä hän on valloittavan rehellinen ja läsnäoleva – kuten buddhalaisen munkin voi olettaa kai olevankin.  

Toisessa, Andrew Hubermanin, videossa on vähän tieteellisempi lähestymistapa, ja vaikka video on pitkä, se on myös ihan huikea. Vakuutti ainakin minut! Kannattaa aloittaa katsominen suunnilleen kohdasta 8min25s, koska alussa on tosi paljon mainoksia. 

😘