Vinkki Intiasta kiinnostuneille

Jos olet kiinnostunut Intiasta ja maan nykytilanteesta, kannattaa tutustua Helsingin yliopiston Tiedekulman Intia-viikkoihin, jotka alkoivat 14.10. ja jatkuvat lokakuun 25:nteen asti. Intia-viikoilla yliopiston Porthaniassa käydään paneelikeskusteluja, joissa käsitellään Intiaa eri näkökulmista. Tänään keskiviikkona keskusteltiin aiheesta Intia kehittyy ja vaurastuu - tasa-arvoistuuko yhteiskunta, ja huomenna torstaina (kello 16.00-18.00) keskustelun aiheena on moniulotteinen Intia. Ensi viikolla on luvassa lisää aiheita, muun muassa kiinnostavalta kuulostava Haastaako Bollywood Hollywoodin - mistä populaarikulttuuri tulee jatkossa? Paneelikeskusteluihin on vapaa pääsy, mutta niitä voi seurata myös suorana verkosta. En tiedä, toimivatko suorat lähetykset myös ulkomailla vaiko vain Suomessa, mutta keskustelut voi käsittääkseni katsoa myös jälkeenpäin Tiedekulman sivuilta. Tiedekulman tarkempi ohjelma löytyy täältä. Intia-viikkojen jälkeen on sitten vuorossa Brasilia (28.10.-8.11.).

Ensimmäisessä keskustelussa pureuduttiin Intian yhteiskunnan eriarvoisuuteen ja siihen, tuleeko eriarvoisuus lisääntymään vai vähenemään. Keskustelu oli kiinnostava, mutta ehkä vähän pirstaleinen ja pinnallinenkin, mikä on kylläkin ymmärrettävää: kahdessa tunnissa ei Intian eriarvoisuuskysymyksiä kovinkaan syvällisesti käsitellä. Mietin sitäkin, kuinka hyvin ulkomaalainen voi toisen maan ongelmia ymmärtää, ja olisikin ollut mielenkiintoista saada ainakin yksi intialainen keskusteluun mukaan. Ihan mielenkiintoinen keskustelu oli kuitenkin näin suomalaisvoiminkin, ja varsinkin Intiassa kymmenen vuotta asuneella ja kehitysasioiden parissa työskennelleellä Anita Kelles-Viitasella oli hyviä ja nasevia mielipiteitä. Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Päivi Mattilalla oli hieman erilainen lähestymistapa, mutta hänelläkin oli rutkasti kokemusta Intiasta. Mattila on tehnyt väitöskirjan palvelijoiden ja heidän työnantajiensa välisistä suhteista Jaipurissa, mikä kuulostaa kyllä erittäin mielenkiintoiselta aiheelta.

En meinaa tässä nyt referoida koko keskustelun sisältöä, mutta muutaman keskustelussa esiin tulleen jutun ajattelin tuoda esille: kastijärjestelmän ja naisen aseman. Kelles-Viitanen halusi selventää monen väärin käsittämää seikkaa: kastijärjestelmä ei ole Intiassa kielletty, vaikka länsimaissa usein niin luullaankin. Ainoastaan kastiin perustuva syrjintä on kielletty. Lisäksi intialaiset eivät itse koe kastia ongelmana, vaan he kokevat usein ylpeyttä kastistaan - tai jopa kastittomuudestaan. Ulkomaalaiset kun usein mieltävät kastin jonkinlaiseksi taakaksi, josta pitää pyrkiä eroon. Toki kastittomuus joskus taakka onkin, ja kastiton (nykytermistöllä dalit) saattaa kääntyä kristinuskoon tai buddhalaisuuteen kastittomuutta paetakseen.

Päivi Mattila näki kastijärjestelmän tulevaisuuden ihmisoikeuskysymyksenä. Hänen mielestään 20 vuoden päästä ulkopuolelta (muista maista) tuleva painostus on niin vahva, että se murtaa Intian kastijärjestelmän. Toisaalta kastijärjestelmän muuttumiseen vaikuttavat myös maan sisäinen muuttoliike ja siirtolaisuus: kastien rajat murtuvat, kun eri alueilta tulevat ihmiset joutuvat kosketuksiin toistensa kanssa. Kelles-Viitanen oli asiasta lähes päinvastaista mieltä: hänen mielestään kastijärjestelmä on niin keskeinen osa intialaista yhteiskuntaa, että se ei tule koskaan häviämään, eikä se taivu ulkoisen painostuksen alla. Kaupungistuminen ja ammattien vapautuminen tulevat muuttamaan kastijärjestelmää, mutta muutos ei ole sellainen kuin me oletamme sen olevan. Tässä yhteydessä Kelles-Viitanen korosti sitä kastijärjestelmään liittyvää instituutiota, joka on kaikkein vaikeimmin muutettavissa, eli avioliittoa. Vaikka ihmiset vielä voisivatkin tehdä työtä ja syödä eri kastiin kuuluvan ihmisen kanssa, puolison tulee kuitenkin kuulua samaan kastiin kuin itsekin. Vaikka kastienvälisiä avioliittoja solmitaankin (itsekin olen kirjoittanut yhdestä), nämä avioliitot ovat kuitenkin marginaalitapauksia. En usko, että länsimainen vapaus tulee intialaisilla avioliittomarkkinoilla koskaan mitenkään erityisen tavoiteltavaksi asiaksi.   

Joku yleisöstä heitti keskustelijoille kastijärjestelmään liittyvän kysymyksen: entäs sitten ulkomaalainen, millainen asema hänellä on Intiassa? Koska kasti on maan sisäinen järjestelmä, intialainen sosiaalinen systeemi, ulkomaalainen on automaattisesti kastijärjestelmän ulkopuolella. Häntä ei siis rinnasteta kastittomiin tai kastilaitoksen huipulla oleviin bramiineihin - häntä ei rinnasteta yksinkertaisesti kehenkään.

Naisiin kohdistuvissa ihmisoikeusloukkauksissa keskeisimmiksi kysymyksiksi nousivat naisten vapaus liikkua, seksuaalinen väkivalta, myötäjäisperinne sekä sukupuoleen perustuvat abortit. Kelles-Viitanen korosti naisen aseman yhteydessä samaa asiaa, joka pitää paikkansa oikeastaan kaikkien intialaisten yhteiskunnallisten ongelmien kohdalla: asioita pitää lähestyä monelta kantilta. Tyttösikiöiden abortoiminen ei lopu, jos myötäjäiskäytäntö jatkuu (ja jopa pahenee, kuten viime vuosina on käynyt) ja jos maahan ei saada kattavaa sosiaaliturvaa vanhuuden varalle. (Näistäkin aiheista olen kirjoitellut täällä ja täällä). Kun vanhemmat joutuvat usein maksamaan tyttärestään jättimäiset myötäjäiset tämän mennessä naimisiin, kun koulutus on kallista ja kilpailu oppilaitoksissa kovaa ja kun poika takaa - kattavan eläkejärjestelmän puuttuessa - vanhemmilleen toimeentulon heidän vanhuusvuosinaan, ei ole oikeastaan ihme, että lapsen halutaan olevan mieluummin poika kuin tyttö. Suomalaisen korviin tämä kuulostaa tietysti hirveän julmalta ja käsittämättömältä, mutta täältä täyden sosiaaliturvan maasta on helppo huudella totuuksia Intiaan. Kaikki eivät Intiassakaan myötäjäisiä hyväksy - niitä ei pyydetä eikä niitä makseta (esimerkkinä ukkelin suku) - mutta ongelma on Intiassa laajempi kuin moni intialainen ehkä haluaisi myöntää.

Intiassa on ollut myötäjäiset kieltävä laki 1960-luvulta lähtien, mutta tähän lakiin suhtaudutaan Intiassa samalla tavalla kuin moniin muihinkin lakeihin. Keskustelun johtajana toiminut, toimittaja Mikko Zenger kertoi kuvaavan esimerkin. Zenger oli ollut intialaisen kaverinsa moottoripyörän kyydissä jossain päin Intiaa, eikä kummallakaan ollut kypärää päässään. Zenger näki joidenkin moottoripyöräilijöiden kuitenkin käyttävän kypärää, joten hän kysäisi kaveriltaan, oliko kyseisessä osavaltiossa kypäräpakko. Kaveri vastasi: "Not very much."

Mutta siis jos Intian asiat kiinnostavat, seuratkaa ihmeessä Tiedekulman keskusteluja! Huomenna on siis vuorossa keskustelu moniulotteisesta Intiasta, joka kiinnostaa ainakin minua kovin, sillä yhtenä keskeisenä teemana on maan kielellinen monimuotoisuus.

Loppuun vielä yksi Kelles-Viitasen toteamus, joka kuvaa Intiaa minusta erittäin osuvasti: "kaikki mitä on sanottu Intiasta on yhtä totta kuin sanottujen asioiden vastakohta". Tässä sitä riittääkin pureskeltavaa sellaiselle, joka yrittää ymmärtää Intiaa ja sen monimuotoisuutta.

Vihreää kultaa

Olen monesti ajatellut Suomen ilmaston lämpötilavaihteluineen olevan erityisen ankara ihmisille. Vaatii aikamoista sisua selviytyä kolmenkymmenen asteen pakkasesta ja pimeydestä paleltumatta ja selväjärkisenä! Viime päivinä olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ilmaston vaikutus suomalaisiin on loppujen lopuksi hyvin pieni: talot ovat kovimmillakin pakkasilla lämpimät, ihmisillä (ainakin suurimmalla osalla!) on ulos mennessään riittävästi lämmintä päällä, ja paikasta toiseen siirrytään lämmitetyillä ajoneuvoilla.

Miten toisenlainen tilanne onkaan Intiassa, jossa sääolosuhteet vaativat ihmishenkiä jatkuvasti. Kesällä ihmisiä kuolee lämpöhalvaukseen, monsuunikautena erilaisiin sadekauden aiheuttamiin tauteihin ja talvella kylmyyteen. Eikä kyse ole mistään pienistä ihmismääristä, sillä tämänkin (nyt jo onneksi päättyneen) lämpöaallon seurauksena pelkästään Andhra Pradeshissa menehtyi yli 500 ihmistä lämpöhalvaukseen. Olisi helppo syyttää näistä kuolemista lämpöaaltoa ja ilmastonmuutosta, mutta kuten eräs ympäristötieteiden professori totesi, kuolemantapaukset eivät johdu säästä, vaan ne johtuvat sosiaalisista, kulttuurisista ja taloudellisista syistä ennemminkin kuin ympäristöstösyistä.

Jäin miettimään, mitä nämä syyt mahtaisivat olla, ja mieleeni tulivat lähinnä köyhyys ja koulutuksen puute. Kaikkien ei ole mahdollista istua päivät pitkät ilmastoiduissa huoneissa ja siemailla pullotettua vettä, vaan monet joutuvat tekemään töitä polttavan auringon alla tai olemaan ainakin jatkuvassa kuumuudessa. Myös vedestä on kesäkuumalla puutetta, eikä sitä ole aina saatavilla ollenkaan. Sen lisäksi monet ihmiset eivät tiedä auringon ja kuumuuden aiheuttamia vaaroja eivätkä tunnista niitä oireita, joiden takia pitäisi lähteä lääkäriin - ja vaikka tunnistaisivatkin, heillä ei ole ehkä varaa, mahdollisuutta tai halua mennä.

Nyt lämpöaalto on onneksi jo ohi, ja parina päivänä oli vähän harmaata ja vettäkin tuli. Tänä aamuna paistaa taas onneksi aurinko! Myös lämpötilat ovat pudonneet vähän alle neljänkymmenen, ja eilen aamulla - sateen jäljiltä - oli vain 25 astetta, mikä tuntui jo vähän kylmältä. Monsuunia ei kuitenkaan vielä näy, vaikka monet (erityisesti maanviljelijät) sitä kovasti jo odottavatkin. Spekulointi monsuunin saapumisajankohdasta alkoi jo noin kuukausi sitten, ja viimeisimpien arvioiden mukaan monsuuni saapuu Andhra Pradeshiin tänä vuonna hieman etuajassa, kesäkuun 10. päivä, kun se normaalisti saapuu kesäkuun 12. ja 16. päivän välillä.

Mennyt lämpöaalto vaikutti suoraan kuluttajiin sillä tavalla, että vihannesten hinnat nousivat ennennäkemättömän korkealle. Joidenkin vihannesten hinnat nousivat jopa 100 prosenttia tai enemmänkin. Erityisesti vihreiden papujen ja tomaattien hinnat nousivat niin korkeiksi, että monet jättivät nämä vihannekset kokonaan ostamatta, vaikka ne kuuluvatkin niin olennaisena osana intialaiseen ruoanlaittoon. Ei siksi, että niitä ei olisi ollut varaa ostaa, vaan siksi, että ensi viikolla niitä saattaa taas saada halvemmalla. Televisiouutisissa vitsailtiin, että tomaattien ostamista varten pitää ottaa lainaa, ja pavut ovat niin arvokkaita, että ne pitää piilottaa vaatekaappiin (sinne samaan laatikkoon kultaesineiden kanssa).

Hinnat saavat sanattomaksi: pavut 80 rupiaa (1,10 euroa) per kilo, tomaatti 60 ja inkivääri jopa 180 rupiaa.

Hintojen raju nousu johtui kuumuudesta ja akuutista vesipulasta. Meneillään oleva hääsesonki on sekin nostanut vihannesten hintoja (appivanhemmilla on ollut viikon sisällä kolmet häät!). Monista vihanneksista on ollut myös pulaa, sillä helmikuun epätavalliset sateet aiheuttivat suurta tuhoa sadoille.

Intian maatalous on erittäin riippuvainen sateista, sillä vain 40 prosenttia Intian maanviljelyksestä perustuu kasteluun. Loput 60 prosenttia maanviljelyalasta kastuu vain silloin, kun sataa, joten viljelyn vaiheet on tärkeää ajoittaa oikein. Jos sade viivästyy, tulee ongelmia: taimet saattavat olla oikean kokoiset, mutta ne eivät kasva, jos ne eivät saa vettä. Jos monsuuni ei tule ajallaan, maanviljelijät alkavat tähyillä taivaalle yhä vain epätoivoisemmin: näkyisikö siellä sateen merkkejä?

Se, tuleeko sadosta hyvä vai huono (vai tuleeko sitä ollenkaan), riippuu siis yksinomaan sateesta, ja joskus maanviljely osoittautuu niin kannattamattomaksi, että se ei kata edes kustannuksia. Jotkut yrittävät paikkailla tilannetta ottamalla lainaa, ja jotkut luopuvat maanviljelystä kokonaan ja yrittävät keksiä jonkin muun elinkeinon.

Lainoista ei yleensä hyvä seuraa, sillä laina otetaan yleensä yksityisiltä rahanlainaajilta hirvittävän korkealla korolla, ja laina pitää maksaa joskus takaisinkin. Eilisessä lehdessä oli juuri surullinen (mutta niin kovin tyypillinen) kertomus eräästä maanviljelijästä, joka oli ottanut lainaa poratakseen porakaivoja pelloilleen. Poraaminen ei kuitenkaan onnistunut, ja sato kuoli pystyyn. Mies oli ottanut lainaa myös sisarensa häitä varten, ja rahanlainaajat painostivat miestä maksamaan lainansa takaisin. Kun maanviljelijä ei enää kestänyt painostusta, hän teki itsemurhan syömällä tuholaismyrkkyä. Mieheltä jäi vaimo ja kaksi tytärtä.

Autonkuljettajamme on myös muuttanut vanhempineen ja perheineen maalta kaupunkiin samasta syystä, maanviljelyn kannattamattomuuden takia. Pojan sukua muutti Hyderabadiin samalla kertaa lähemmäs 20 henkeä, ja autonkuljettaja asuu vanhempiensa ja veljensä kanssa hyvin pienessä asunnossa. Pojan sisar opiskelee ilmaisessa valtion koulussa ja asuu kouluaikana asuntolassa, mutta nyt loman aikana hänkin asuu samassa asunnossa. Pojan äiti työskentelee kotiapulaisensa kahdessa perheessä ja saa siitä kuukaudessa 3000 rupiaa (41 euroa). Pojan isä on saanut töitä muurarina, mutta työ on hyvin epäsäännöllistä, ja siksi hänelle maksetaan päiväpalkkaa, 300 rupiaa päivässä. Isä on kova juoppo, ja iltaisin - vedettyään kännit halvalla viinalla - hän alkaa haastaa riitaa ja usein myös hakkaa vaimonsa, lasten nähden. Joskus autonkuljettajalla on aamulla silmät turvoksissa, kun hän on valvonut lähes koko yön vanhempiensa huutamisen ja riitelyn takia. Joinakin iltoina poika ei ole mennyt kotiin ollenkaan. Muutama viikko sitten poika oli kahtena päivänä niin itkuinen, että appivanhemmilla olleet vieraatkin ihmettelivät, mikä poikaa oikein vaivaa. Työpaikka - autonkuljettajan pesti siis - on pojalle pakopaikka kotoa, ja siksi hän tulee usein vapaapäivinäänkin pesemään autoamme. Ruokaakin poika saa kotonaan kehnonlaisesti (siksi hän varmasti onkin niin laiha), ja anoppi onkin erittäin tarkka siitä, että poika saa edes heidän luonaan kunnolla syödäkseen.

Tällaista on tämän perheen elämä kaupungissa.

Autonkuljettajan elämä ja kohtalo on tullut jotenkin niin lähelle, että se on saanut minut tarkistamaan käsitystäni kotiapulaisista ja palvelusväestä yleensä. Eikö ole loppujen lopuksi aika itsekästä ajatella, että en voi ottaa kotiapulaista tai autonkuljettajaa siitä syystä, kun minä en kestä katsoa, kuinka he syövät lattialla, ja kun minä en kestä epätasa-arvoa heidän ja itseni välillä? Eikö tällainen asenne ole loppujen lopuksi aika ylimielinen ja itsekeskeinen? En edelleenkään halua palkata kotiapulaista, autonkuljettajaa tai muutakaan palvelusväkeä, mutta en enää ajattele asiasta yhtä jyrkästi kuin ennen. Appivanhempien autonkuljettaja on saanut minut ymmärtämään, että tämä(kään) asia ei ole niin yksioikoinen kuin olin luullut sen olevan.

Minun intialaistumiseni on edennyt huolestuttavaan vaiheeseen. Kotitalouteemme ilmestyi nimittäin toissapäivänä esine, jonka en olisi ikinä uskonut meille ilmestyvän.

Paljon on elämää takana. Ehkä edessäkin?

En tiedä tämän nimeä suomeksi, mutta englanniksi tämä on käsittääkseni winnowing tray ja teluguksi ceeta. Tällä heitellään esimerkiksi riisinjyviä ilmaan, ja heittelyn tarkoituksena on tietenkin päästä eroon roskista ja mahdollisista ötököistä. Heittely vaatii hieman taitoa, ja kun kokeilin heittelyä anoppilassa, minusta tuntui, että puolet riisistäkin lensi maahan. Osaavat hoitavat homman esimerkiksi näin. Ceetan ääni - kun riisi läiskähtää koria vasten - jää mieleen hyvin nopeasti, ja heti kun kuulee parvekkeella tai pihalla kummallista lätkytystä, tunnistaa, mistä ääni tulee.

En tiedä, mikä mielenhäiriö minuun iski, kun tämän kotiini toin. Lopullinen sinetti oli ehkä se, kun anoppi kehui, miten helppo ceetalla olisi viedä ruoka-aineet aurinkoon kuivumaan (olen totaalisen kyllästynyt levittelemaan aurinkoon sanomalehtiä). En tosin tiedä vielä, sopiiko tämä siihenkään tarkoitukseen, koska tämä kyseinen ceeta haisee aivan kamalasti  korianterijauheelle. En tiedä, mitä anoppi on mahtanut tällä tehdä (pitää varmaan kysyä)! Vaikka ceeta on parvekkeella ja parvekkeen ovi on kiinni, korianterin haju tulvii silti sisään. Jännityksellä odotan, milloin ukkeli äkkää tämän kapistuksen. Hän kun ei voi sietää mitään äitinsä vanhoja rojuja (varsinkaan sellaisia, jotka haisevat, hih), ja kun ukkeli saa tästä vainun, tämä tulee lentämään melko varmasti kaaressa parvekkeelta alas.

Seuraavaksi onkin tulossa sitten postaus viikon ruokaostoksista (Petran innoittamana). Mukavaa ja kesäistä viikonloppua kaikille!

Lehtikuva Sakshista. (Muut omista arkistoista löydettyjä.)

Suutari pysyköön lestissään

Edellisestä postauksesta ja sen kommenteista tuli mieleeni asia, josta en ole tainnut kirjoitella aiemmin lainkaan: kuinka intialainen hierarkia ilmenee ja näkyy päivittäisessä elämässä, erityisesti suhtautumisessa palvelusväkeen.

Suomalainen tasa-arvo on juurtunut minuun niin, että en vieläkään oikein ymmärrä intialaista ihmisten eriarvoisuutta ja sitä, kuinka ihmisiä voidaan ylipäänsä arvottaa. Teoriassa kyllä ymmärrän täkäläisen hierarkian, mutta itse en osaa (enkä oikeastaan haluakaan) soveltaa sitä omassa elämässäni. Tämä on ehkä suurin syy siihen, miksi meillä ei ole kotiapulaista tai muutakaan työväkeä. Kun olen jossain aiemmin maininnut, että emme käytä kotiapulaista, tarkoituksenani ei siis ole ollut kehuskella sillä, kuinka pystyn tekemään kaiken itse, tai mitenkään paheksua tai ylenkatsoa niitä, jotka kotiapulaisia tai muuta palvelusväkeä käyttävät. Kyse on lähinnä siitä, että vierastan intialaisen yhteiskunnan kirjoittamattomia epätasa-arvosääntöjä niin paljon, että en halua mitenkään tuoda niitä omaehtoisesti päivittäiseen elämääni. 

Palvelija - oli hän sitten kotiapulainen, kokki, autonkuljettaja, koiranulkoiluttaja, puutarhuri, silittäjä tai mikä tahansa - on automaattisesti alempiarvoinen kuin työnantajansa, isäntänsä. (En oikein pidä palvelija-sanasta, mutta en parempaakaan nimitystä tähän yhteyteen keksinyt.) Alempiarvoisuus näkyy normaalissa arjessa kaikkein selvimmin ehkä siinä, että palvelijat eivät saa käyttää isäntäväkensä huonekaluja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että palvelijat eivät saa istua tuolilla tai sohvalla, eivät nukkua sängyssä, eivät käyttää työnantajansa vessaa eivätkä syödä samoilta lautasilta tai juoda samoista laseista kuin työnantajansa. Koska palvelijat eivät saa istua tuolilla, heidän tulee joko seistä, kyykkiä tai istua lattialla. Ruoka pitää myös syödä lattialla istuen, mieluiten keittiössä tai jossakin muualla sivummalla, pois isäntäväen jaloista.  

Kun näin anoppilan silloisen autonkuljettajan ensimmäisen kerran istumassa keittiön lattialla, jalat ristissä ja lautanen sylissään, en vielä tiennyt tästä kirjoittamattomasta istumissäännöstä mitään. Miksi ihmeessä mies istui lattialla, kun tuolejakin oli vapaana! Kun sama toistui muutaman kerran, ymmärsin, että mies ei istunut lattialla vapaasta tahdostaan. Sitä en ymmärtänyt, miksi jonkun täytyy syödä ruokansa lattialla kuin koiran.

Appivanhemmilla oli aiemmin kotiapulaisena tyttö, joka asui heidän kanssaan samassa taloudessa. Nykyaikana kotiapulaiset ovat tavallisimmin tuntityöläisiä, jotka tulevat paikalle sovittuna aikana (tai ainakin noin suurin piirtein), tekevät työnsä ja lähtevät sitten pois, mutta täyspäiväisiä kotiapulaisiakin on. Kun katselin joskus anoppilassa valokuvia läppäriltäni, tyttö tuli katselemaan kuvia kanssani, jos hänellä ei ollut sillä hetkellä mitään muuta tekemistä. Aivan erityisen kiinnostunut hän oli Suomesta, lumesta, järvistä, luonnosta ja hassun näköisistä ihmisistä. Tyttö seisoi aina sänkyni vieressä, ja kerran ajattelin, eikö tytön olisi mukavampi katsoa kuvia sängyllä istuen. Taputin sänkyä kädelläni ja pyysin tyttöä istumaan. Tyttö oli valtavan hämmentynyt ja hänen naamastaan näkyi, kuinka hän kävi sisäistä taistelua: minä olin häntä ylempi ja käskin häntä istumaan, mutta hän oli kotiapulainen, joka ei saanut istua sängyllä. (Tyttö ei istunut, enkä minäkään tytön hämmennyksen nähtyäni enää pyytänyt toista kertaa.)

Vessa-asiat palvelijat hoitavat silloin, kun on vapaa hetki, eikä silloin, kun heillä on hätä. En voisi kuvitella esimerkiksi sellaista tilannetta, että automatkalla pysähdyttäisiin sen takia, että autonkuljettajalla on hätä. Olen aina ihmetellyt, missä esimerkiksi perheiden autonkuljettajat, jotka odottelevat luppoajan kerrostalojen parkkipaikoilla, käyvät vessa-asioillaan. Ehkä jossakin parkkipaikan nurkassa tai tien vieressä? Ei ole ihmekään, että teiden varsilla näkyy kuseskelevia ukkoja, kun heillä ei ole muutakaan paikkaa, missä käydä.

Palvelusväki joko syö eri ruokaa kuin isäntäväki tai sitten he syövät sitä, mitä isäntäväeltä on jäänyt tähteeksi. Anoppi on ruoka-asioissa hyvin antelias - hänelle on kunnia-asia ruokkia ihmiset hyvin, olivat he sitten ministereitä tai kotiapulaisia - mutta tiedän sellaisiakin, jotka pihtaavat palvelusväen ruoan kanssa, eivätkä haaskaa esimerkiksi kalliita katkarapuja palvelijoiden suuhun. Heille riittää halvempikin ruoka.

Palvelijoiden ei ole sopivaa käyttää isäntäväkensä kanssa samoja astioita. Muistan, kun kerran kaadoin erehdyksessä appivanhempien kotiapulaistytölle vettä juomalasiin. Kun ojensin lasia tytölle, anoppi tempaisi lasin kädestäni ja haki sen tilalle teräsmukin, johon hän sitten kaatoi veden. Lasiset tai posliiniset astiat eivät sovi palvelusväen käytettäväksi, vaan ainoastaan teräsastiat ovat palvelusväen käyttöön sallittuja. Teräsmukistakin palvelusväki juo niin, että huulet eivät kosketa mukin reunaa vaan että mukin ja huulien väliin selvä rako. (Intialaiset harrastavat tätä kyllä ihan yleisestikin, ja erityisesti silloin, jos he juovat vettä samasta pullosta kuin muut: vesi kaadetaan suuhun niin, että pullonsuu ei kosketa huulia lainkaan. Tämä tapa on juurtunut minuunkin, enkä enää pysty juomaan vettä sellaisesta pullosta, joka on käynyt jonkun suussa. Minusta on ällöttävää juoda toisen imeskelemää pulloa. )

Jos palvelija asuu isäntäväkensä kotona, hän on käytännöllisesti katsoen isäntäväen omaisuutta. Tämä on hieman kärjistetysti sanottu, koska perheet ovat hyvin erilaisia, mutta periaate on se, että palvelijalla ei juurikaan ole omaa vapaa-aikaa, tai ainakaan hänellä ei ole sananvaltaa sen suhteen. Palvelijan vapaa-aika alkaa silloin, kun isäntäväellä ei ole hänelle mitään tekemistä, ja loppuu silloin, kun sitä tekemistä tulee. Mihinkään kovin kauas palvelija ei voi lähteä, koska isäntäväelle saattaa tulla vaikka yllätysvieraita, ja silloin pitää olla kantamassa vieraille syömistä ja juomista ja tekemässä sitä sun tätä.

Pääperiaate palvelijoiden (ja muiden alemman luokan ihmisten) kanssa on se, että heitä kohdellaan kuin ilmaa, ellei heille ole erityisesti jotain asiaa. Palvelijoita ei tervehditä eikä heitä ei oteta mukaan keskusteluun (ellei keskustelu koske heidän työtään). Rupattelu palvelusväen kanssa on toki ihan sallittua, mutta rupattelun määrän määrää isäntäväki. Anoppi esimerkiksi rupattelee oikein mieluusti kotiapulaisten ja autonkuljettajien (oikeastaan kaikkien) kanssa, kun taas appiukko ei puhu heidän kanssaan, ellei ole ihan pakko.

Ihan alkuaikoina, kun asuimme edellisessä asunnossamme, tapasin aina tervehtiä talonvahtiamme tai ainakin hymyillä hänelle, jos näin hänet jossain. Tervehdinhän minä Suomessakin porrassiivoojia, postinjakajia ja muita rappukäytävässä liikkuvia! Kun talonvahti rupesi kääntämään naamansa kiusaantuneen näköisenä pois aina minut nähdessään, tulin siihen tulokseen, että ei taida talonvahti tykätä minun hyvän huomenen toivotteluistani.

Intiassa jokainen - niin palvelijat kuin isäntäväkikin - tietää paikkansa, eikä näitä kirjoittamattomia sääntöjä tarvitse kenellekään mitenkään erityisesti opettaa. Intialaisten sosiaaliset antennit ovat erittäin herkät ja kokeneet, ja ihmiset haistavat heti, kuinka korkealla toinen, täysin tuntematonkin, on arvoasteikossa, ja mikä hänen asemansa on suhteessa omaan itseen. Käyttäytyminen vaihtelee aina sen mukaan, onko toinen itseä ylempänä vai alempana, vai onko hän samanarvoinen. Palvelijat eivät tunne itseään mitenkään alistetuiksi tai huono-osaisiksi, vaikka he joutuvatkin tiskaamaan toisten tiskejä tai ajamaan herrojen isoja bemareita; se on vain heidän paikkansa tässä yhteiskunnassa. Sitä paitsi aina on niitä, jotka ovat vieläkin alemmassa asemassa ja joita kohtaan voi tarvittaessa purkaa kiukkuaan huutamalla ja komentelemalla.

Vaikka periaatteessa tiedän, kuinka palvelusväen kanssa tulee käyttäytyä, käytännössä en kuitenkaan osaa olla palvelijoiden kanssa niin, että se noudattaisi niitä normeja, joihin intialaiset ovat tottuneet, ja että oma käytökseni tuntuisi minusta itsestäni hyvältä. Minusta tuntuu aina, että olen joko liian höveli tai sitten liian töykeä, kun pitäisi olla kai jotakin näiden väliltä. Pitäisi olla sopivasti ystävällinen ja sopivasti autoritäärinen ja osata asettaa palveluskunnalle selvät rajat. Ensimmäinen palvelija, jonka kanssa osaan olla suhteellisen vapautunut ja jonka läsnäolo ei ahdista minua, on appivanhempien nykyinen autonkuljettaja. Tämä johtuu varmaankin kuljettajan nuoresta iästä: suuri ikäeromme tuo minulle ehkä luonnostaan jonkinlaisen auktoriteettiaseman ja helpottaa suhtautumistani häneen. En miellä häntä ensisijaisesti autonkuljettajaksi vaan vain pojaksi.

Jos palvelijoiden kanssa on liian lepsu, saa pian huomata tilanteen hallinnan lipsuvan omista käsistä pois. Palvelija alkaa ottaa liikaa vapauksia, ja työt saattavat jäädä tekemättä, kun palvelija huomaa, että työnantaja ei sano mitään, vaikka hän jättäisikin vessat pesemättä. Liiallinen ankaruus ja pompottelu taas saattaa kostautua palvelijan kapinana - tämä saattaa jättää tulematta töihin, juoruilla perheen asioita, varastaa tai jotain vielä pahempaakin.

Varsinkin ulkomaalainen saa valmistautua myös siihen, että ennemmin tai myöhemmin häneltä tullaan pyytämään lainaa. Rahantarpeen syyt ovat hyvin moninaiset ja tunteisiin vetoavat - vaimo on sairas ja tarvitsee hoitoa; tyttären opiskelut pitäisi kustantaa tai veli kotiseudulla tarvitsee avustusta, kun tämän yritys kaatui. Lainapyynnöt tuntuvat minusta hirveän vaikeilta ja kaikki vaihtoehdot yhtä huonoilta. Jos rahaa lainaa, voi olla varma siitä, että sitä tullaan lainaamaan toistamiseenkin, eikä rahojen takaisin saamisesta ole mitään takuita. Appivanhempien edellinen autonkuljettaja huijasi sekä appivanhempia että näiden kotiapulaista: autonkuljettaja otti appivanhemmilta lainaa 30 000 rupiaa ja kotiapulaiselta 6 000 rupiaa, jota vastaan hänen piti järjestää kiinteä kaasuyhteys kotiapulaiselle. Varmaan arvaatte, kuinka autonkuljettajan ja rahojen kanssa kävi. Jos taas rahaa ei suostu lainaamaan, tuntee itsensä maailman kurjimmaksi ihmiseksi, kun ei suostunut auttamaan, vaikka olisi pystynytkin - ja palvelija ajattelee varmasti ihan samoin.

Loppukaneettina voisin sanoa, että niin kauan kuin minä pysyn tolpillani ja minulla on aikaa, hoidan hommani ihan itse. Olen paljon mieluummin oman itseni herra kuin yritän olla sitä jollekin toiselle. Niin pääsen paljon helpommalla - ja halvemmallakin vielä kaiken lisäksi.

Saisiko olla sahanpurua?

Minun on pitänyt kirjoittaa eräästä aiheesta jo hyvin pitkään, mutta olen aina vain siirtänyt kirjoittamista. En nimittäin mielelläni ajattele koko asiaa, vaikka se kalvaakin Intiassa mieltäni päivittäin. Suomessa oleskelu on kuitenkin tuonut asian taas sen verran pinnalle, että nyt on pakko avautua.

Olisin voinut luetella etukäteen kymmeniä asioita, jotka tulevat vaikeuttamaan oloani Intiassa, mutta en kyllä olisi ikinä etukäteen arvannut, että vaikeimmaksi asiaksi nousisi elintarvikkeiden turvattomuus: koskaan ei voi olla täysin varma siitä, että se, mitä suuhunsa laittaa, on todellakin sitä, mitä kuvittelee sen olevan.

Vielä pari vuotta sitten ostin kaupasta tyytyväisenä kaikenlaista miettimättä sen tarkemmin, mitä tuotteet mahtoivat sisältää. Join joka päivä Coca-Colaa tai Pepsiä, vaikka kaikki paikalliset sanoivatkin, että intialaisia kolajuomia ei saisi juoda, koska ne aiheuttavat syöpää. Ostin edullisempia jäätelömerkkejä, vaikka jäätelöt osoittautuivatkin silloin tällöin kumman jauhoisiksi. Otin urhoollisesti vastaan anopin halvalla saamia riisiä ja linssejä, vaikka niihin tuli aina muutaman viikon päästä ötököitä. Tein jogurttia ja ihmettelin, kun tekemäni jogurtin lopputulos vaihteli suuresti riippuen siitä, mitä maitomerkkiä olin käyttänyt.

Sitten putosi pommi. Eräänä päivänä kaikki päivälehdet toitottivat, kuinka jopa 70 prosenttia kuluttajille myytävästä maidosta on väärennettyä. Tavallisimmin maitoa väärennettiin niin, että sitä jatkettiin vedellä, mutta maidosta löytyi myös muita maitoon kuulumattomia aineita: maitojauhetta, glukoosia, rasvaa, pesuainetta, lipeäkiveä, valkoista maalia ja jopa virtsa-aine ureaa. Ainoa hyvä puoli uutisessa oli se, että Andhra Pradeshissa (osavaltiossa, jossa itse majailen) vain 6,7 prosenttia maidosta oli väärennettyä. Siitä huolimatta maidosta oli mennyt niin sanotusti maku, ja silmäilin joka aamu kotiin toimitettavaa maitopussiani aina vain epäluuloisemmin.

Hieman tämän uutisen jälkeen eräs päivälehti julkaisi artikkelin, jossa neuvottiin kuluttajia, kuinka he voivat yksinkertaisin kotikonstein erottaa väärennetyt elintarvikkeet aidoista. Chilijauheen aitouden voi testata esimerkiksi niin, että ripottelee chilijauhetta vesilasiin. Jos chilijauhe jää veden pinnalle kellumaan, chilijauhe on aitoa tavaraa, mutta jos jauhe vajoaa lasin pohjalle, olet tullut maustaneeksi ruokaasi jauhetulla tiilellä - sillä samalla, jota käytetään talojen rakentamiseen. Samantyyppisellä vesilasitestillä voi selvittää myös sen, onko suolan tai sokerin joukossa jauhettua liitua tai talkkia. Vedellä jatketun maidon tunnistaa puolestaan niin, että laittaa tipan maitoa pystysuoralle tasaiselle pinnalle. Aito maito ei valu, tai se valuu hyvin hitaasti jättäen jälkeensä valkoisen vanan, kun taas vedellä jatkettu maito valuu heti alas, jättämättä jälkeensä minkäänlaista jälkeä. Saippuan maku jäätelössä johtuu luultavasti jäätelössä olevasta pesuaineesta, jolla jäätelöä on yritetty tehdä valkoisemmaksi. Jos jäätelön päälle puristaa muutaman tipan sitruunamehua, ja jäätelö alkaa kuohata, käsissäsi on pesuainejäätelöä.  (Lisää vastaavia neuvoja voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä.)

Luulin artikkelia ensin vitsiksi, koska en voinut mitenkään uskoa, että joku ihan tarkoituksella sekoittaisi chilin joukkoon tiiltä tai sokerin joukkoon talkkia. Hyvin pian kuitenkin tajusin, että artikkelista - ja koko asiasta - oli hauskuus kaukana. Rupesin ottamaan asioista selvää, ja intialaisen elintarviketurvallisuuden tila valkeni minulle koko kauheudessaan: jopa 25-30 % intialaisista elintarvikkeista on tarkoituksellisesti väärennettyjä. Ei tehnyt mieli syödä enää yhtään mitään.

Rupesin etsimään myös tietoa intialaisista kolajuomista ja sain selville, että ne olivat olleet osallisina useammassakin skandaalissa. Vuonna 2003 niistä löydettiin huomattava määrä jäänteitä hyönteismyrkyistä, joiden on todettu aiheuttavan syöpää ja tuhoavan immuunijärjestelmää. Vuonna 2006 kolajuomat testattiin uudelleen, ja niistä löytyi edelleen samoja myrkkyjä, jopa enemmän kuin aiemmalla kerralla. Tämän seurauksena jotkin Intian osavaltiot kielsivät Coca-Colan ja Pepsin myynnin kokonaan. Uudempia testituloksia kolajuomien turvallisuudesta en löytänyt, mutta en enää niitä kaivannutkaan: intialaisten kolajuomien juominen loppui minulta siihen.

Elintarvikkeita voidaan väärentää monella tapaa, ja niiden väärentämisessä tuntuu vain mielikuvitus olevan rajana. Elintarvikkeeseen voidaan lisätä jotakin siihen kuulumatonta (joskus vaarallista tai suorastaan myrkyllistä) ainesta, jokin elintarvikkeen ainesosa voidaan korvataan jollakin toisella aineksella, ja joskus elintarvike voidaan korvata kokonaan jollakin toisella, jolloin lopputuloksena saatu "elintarvike" on vain kopio oikeasta. Yleisimmin väärennetään maitoa ja maitotuotteita, jauhoja, öljyjä, mausteita (erityisesti jauhettuja mutta myös kokonaisia), linssejä, kahvia ja teetä, makeisia, virvoitusjuomia sekä elintarvikkeiden ulkopuolelta lääkkeitä. Jos siis oikein huonosti siis käy, joku saattaa saada väärennetyn elintarvikkeen aiheuttamiin vaivoihin väärennettyjä lääkkeitä!

Pistaasipähkinöitä korvataan huonolaatuisilla maapähkinöillä, jotka paloitellaan pienemmiksi ja värjätään keinotekoisilla väriaineilla, jotta ne saataisiin näyttämään aidoilta pistaasipähkinöiltä. Tällainen askartelutoiminta on ilmeisen kannattavaa, sillä elintarvikeväärennösten väitetään olevan suorastaan Intian tuottoisin bisnes. Joka on joskus yrittänyt kopioida ravintolassa syömiään upean punaisia tandooriruokia kotona, on varmasti joutunut pettymään pahasti, kun kotiruoan väri on jäänyt vain kalpeaksi aavistukseksi ravintolaruoasta. Tandooriruokien salaisuutena ovat usein laittomat ja terveydelle haitalliset väriaineet, ja haitallisia väriaineita käytetään Intiassa muutenkin paljon, jotta saataisiin ruoka näyttämään houkuttelevalta. Tee puolestaan saattaa sisältää käytettyjä teelehtiä, jotka on kerätty teekojuista, kuivattu auringossa ja värjätty teelehtien värisiksi. Käytettyjen teelehtien joukossa saattaa olla myös värjättyä sahanpurua sekä muiden kasvien kuivattuja lehtiä. Joukkoon sekoitetaan juuri sen verran oikeita teelehtiä, että "tee" muistuttaa tuoksultaan ja maultaan teetä. Myrkyllisiä keltapiikkiunikon siemeniä saatetaan myydä sinapinsiemeninä ja niistä valmistettua öljyä sinappiöljynä, ja tällainen toiminta on joskus aiheuttanut ihmishenkiä vaatineita vesipöhö-epidemioita.

Elintarvikkeita väärennetään tietenkin siksi, että se on rahallisesti kannattavaa toimintaa. Kun aito ja kalliimpi aines(osa) korvataan toisella halvemmalla, saadaan enemmän voittoa. Köyhälle joka ainoa rupia on rahaa, ja rupioiden ansaitsemisessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ihmiset ovat usein tietämättömiä eri aineiden vaikutuksista ihmiskehoon, ja myös välinpitämättömyys ja vastuuntunnottomuus rehottavat. Jokainen huolehtikoon itsestään ja omasta perheestään; pääasia, että omassa pöydässä on ruokaa! Mitä väliä sillä on, jos joku toinen kuolee kymmenen vuoden päästä syöpään?

Syy elintarvikkeiden väärentämisessä on tietysti aina väärentäjän, mutta uskaltaisin väittää, että intialaiset kuluttajat ovat ainakin jossakin määrin osasyyllisiä väärennösten yleisyyteen. Intialaisten kuluttajien kun pitäisi saada mahdollisimman laadukasta tavaraa mahdollisimman halvalla - mieluiten tietysti ihan ilmaiseksi! Tämä ja runsas kilpailu aiheuttavat kauppiaille paineita, mikä omalta osaltaan vaikuttaa varmasti elintarvikkeiden laatuun. Kaikkein suurin puute on mielestäni kuitenkin elintarvikelakien puutteellinen toimeenpano ja valvonta, mikä vaikuttaa sekä myyjään että ostajaan. Miksi myyjä ei väärentäisi elintarvikkeita, kun se kerran on niin kannattavaa touhua ja kun siitä ei jää edes kiinni? Entä mitä ostajan pitää tehdä, jos hän huomaa elintarvikkeen laadultaan puutteelliseksi? En löytänyt ainakaan FSSAI:n (Food Safety and Standards Authority of India) sivuilta minkäänlaisia ohjeita, miten kuluttajan pitäisi toimia. Jos kuluttaja palauttaa tuotteen kauppaan, josta hän tuotteen ostikin, kauppa onnistuu takuuvarmasti kääntämään syyn jonkun toisen niskoille. Jos taas kuluttajan pitää tehdä virallinen valitus jonnekin, niin tiedän kyllä jo etukäteen, mitä sille valitukselle tulee tapahtumaan: se hukkuu kaikkien muiden valitusten joukkoon.

Ehdoton edellytys elintarviketurvallisuuden parantumiselle olisi se, että lisättäisiin laadun tarkkailua ja valvontaa, mutta en voi olla miettimättä, olisiko siitäkään lopulta apua. Valvojat olisivat erittäin todennäköisesti lahjottavissa, ja epäpuhtaaksi osoittautunut näyte saattaisi muuttua mystisesti puhtaaksi. Sehän olisi oikein ideaali win-win -tilanne: valvoja saisi taskuunsa mukavasti ylimääräistä, ja kiinnijäänyt saisi jatkaa toimintaansa ilman epämiellyttäviä keskeytyksiä ja lisätutkintaa. Korruptio on yksi niistä Intian lukemattomista ongelmista, joiden edessä yksittäinen ihminen tuntee itsensä aika avuttomaksi. Miten muurahainen pystyy ikinä taistelemaan norsua vastaan?

Kaikki ruoka Intiassa ei tietenkään ole väärennettyä, mutta jo pelkkä epävarmuus elintarvikkeiden sisällöstä ja turvallisuudesta saa minut voimaan pahoin. Oma ruokavalioni onkin muuttunut Intiassa sellaiseksi, että suosin lähes yksinomaan tuoretuotteita. Kartan säilykkeitä, mausteseoksia ja teollisesti valmistettuja tuotteita. En käytä nykyään edes vaniljakastikejauhetta, vaan valmistan vaniljakastikkeenkin itse, vaikka siinä onkin hieman enemmän vaivaa. Jopa purkkimehu on alkanut tökkiä niin paljon, että teen nykyään mehutkin lähes kokonaan itse. On tästä ollut hyötyäkin, sillä olen näin löytänyt aivan uusia makuja, esimerkiksi guavan ja rypäleen yhdistelmän. Lisäksi tulee käytettyä aika paljon sesongin tuotteita. Kahvin ostan tutulta kahvikauppiaalta, joka jauhaa kahvin itse, asiakkaan silmien edessä. En koskaan osta mitään irtomyynnistä (paitsi pikkelssiä joskus), vaikka pakkaus ja firman nimi pakkauksen päällä eivät välttämättä takaakaan tuotteen turvallisuutta. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että markettiketjuilla on ehkä edes jonkinlaiset standardivaatimukset ja vastuu tuotteistaan, ja siksi koen markettien pakatut tuotteet turvallisemmiksi kuin pikkupuotien irtomyyntitavaran. Pakattua lihaa ostan silloin tällöin, ihan mukavuudenhalusta, mutta lihan laatu on melkein joka kerta pettymys. Lihan ja kalan syönti on kutistunutkin Intiassa meiltä minimiin, ja syömme lihaa ja kalaa lähinnä vain silloin, kun anoppi on ostanut tutulta kauppiaaltaan tuoretta.

Kun sitten tulen Suomeen ja pääsen suomalaisiin ruokakauppoihin, olen aivan onnesta pökerryksissä. Voisin kuljeskella kaupoissa tuntikaudet ja ihastella tuotteita, jotka ovat kaikki ensiluokkaisia ja ennen kaikkea turvallisia! Minulle ei tulisi mieleenkään nipottaa mistään E-koodeista, kun olen Intiassa törmännyt sellaiseenkin tuoteselosteeseen, jossa on kerrottu tuotteen sisältävän "mausteita ja niin edelleen". Ruoka on Suomessa kuitenkin periaatteessa äärimmäisen turvallista, ja se tieto riittää minulle.

Mitä kauemmin olen Intiassa, sitä enemmän osaan arvostaa Suomen puhdasta ruokaa ja juomavettä. Sitä enemmän nautin puhtaista salaateista, punaposkisista tomaateista, kermaisesta jäätelöstä, virheettömästä lihasta, limsoista, kermavalmisteista, karkeista, pakasteista, joiden kylmäketjun tiedän katkeamattomaksi - ja raikkaasta maidosta, jossa ei taatusti ole valkoista maalia tai mitään muutakaan ylimääräistä.

Ansaitsette kuolla

Ajattelin ensin, että en kirjoita Delhin joukkoraiskauksesta mitään, koska useimmat ovat varmasti saaneet lukea siitä ihan riittävästi jo muualta. En halunnut käsitellä asiaa senkään takia, koska ulkomaalaisena minun on vaikea käsitellä asiaa, jonka syyt ovat minulle niin vieraat ja niin syvällä, että ilmiötä selittääkseen täytyisi tehdä ensin kattava yhteiskunta-analyysi, johon minulla ei ole - ja tuskin monella intialaisellakaan on - rahkeita. Sitten ajattelin, että ehkä juuri sen takia minun olisikin hyvä kirjoittaa aiheesta: saisin samalla selitettyä asioita itsellenikin ja oppisin tuntemaan Intiaa taas hieman paremmin, aika ikävältä kannalta tosin.

Delhi-uutisoinnin yhteydessä minulle muuten muistui mieleen taas yksi asia, joka minua suomalaisissa tiedotusvälineissä suunnattomasti ärsyttää: niiden Eurooppa- ja Amerikka-keskeisyys. Näinkään suuresta maasta kuin Intiasta ei juurikaan suomalaisessa lehdistössä kirjoitella, paitsi silloin, kun massiivinen sähkökatkos jättää puolet maan väestöstä sähköttä, Hitleristä on tulossa hittituote intiassa, opettajien lintsaaminen kiusaa Intian kouluja tai kun Nokia on (muka) Intian jännittävin puhelinvalmistaja. Minua ärsyttää ja kummastuttaa se, että Suomessa julkaistavat Intia-uutiset ovat laadultaan aina sellaisia, että ne ruokkivat mielikuvaa Intian eksentrisyydestä: Intia on omituinen maa, joka on täynnä kaiken maailman hörhöjä. Ketä kiinnostaa tavallisuus ja se, miten "normaalia" elämää täällä kuitenkin pääasiallisesti eletään?

Samanlaisessa uutispimennossa ovat mielestäni monet muutkin Aasian maat ja erityisesti Afrikka ja Etelä-Amerikka. Harva uutinen kiinnostaa suomalaisia tiedotusvälineitä niin paljon, että niistä viitsittäisiin kirjoitella. Jos kyseisiltä alueilta uutisia tuleekin, ne koskevat tavallisesti nälänhätää, sotaa, huumekauppaa, salametsästystä, poikkeuksellisia sääolosuhteita tai muuta vastaavaa. Näiden harvojen ja kovin yksipuolisten uutisten perusteella ihmiset sitten muodostavat mielikuvansa koko maasta ja kuvittelevat esimerkiksi, että naiset eivät voi Intiassa liikkua kotoaan mihinkään, kun raiskaaja väijyy joka kulman takana.

Raiskaustapaus on saanut Intiassakin harvinaisen suuret mittasuhteet, ja marsseja ja tapahtumia naisten turvallisuuden puolesta on järjestetty ympäri Intiaa, täällä Hyderabadissakin. Tapauksesta syytetyille on vaadittu kuolemanrangaistusta, ja ajatus tuntuu äkkiseltään ajateltuna oikeudenmukaiselta. Totta kai semmoinen, joka on raiskannut naisen ja pahoinpidellyt tämän rautalangalla ja muilla välineillä niin huonoon kuntoon, että uhrin lähes koko ohutsuoli jouduttiin poistamaan ja että uhri myöhemmin menehtyi, ansaitsee kuolla. Vai ansaitseeko sittenkään? Kenellä on niin suuri oikeus, että hän saa päättää toisen ihmisen elämästä ja siitä hetkestä, jolloin toisen elämä päättyy? Missä kulkee se raja, että teosta tulee niin vakava, että tekijä ei enää sen jälkeen ansaitse elää?

Raiskaustapausta on käsitelty intialaisissa tiedotusvälineissä erittäin runsaasti, ja jokaisella tuntuu olevan asiasta oma mielipiteensä. Jotkut mielipiteistä ovat olleet suorastaan pöyristyttäviä, ja erityisesti hengellinen guru Asaram Babu sai monet raivostumaan väittämällä, että raiskattu tyttö oli aivan yhtä syyllinen tekoon kuin raiskaajatkin: "Hänen (raiskatun) olisi pitänyt kutsua syyllisiä veljikseen ja anella miehiä lopettamaan. Tämä olisi ehkä säästänyt tytön arvokkuuden ja elämän. Voiko yhdellä kädellä taputtaa? En usko."

Gurun kommentti paljastaa kuitenkin erittäin hyvin yhden Intian perimmäisistä ongelmista: raiskatusta tehdäänkin syyllinen, ja raiskattu pääsee kuin koira veräjästä. Vika oli naisen, koska hän pukeutui länsimaalaisesti tai koska hän liikkui yksin illalla ulkona. Olisi pysynyt kotonaan, niin ei olisi tullut raiskatuksi! AP:n kongressipuolueen komitean puheenjohtaja oli jo aiemmin ollut Asaram Babun kanssa samoilla linjoilla: "vaikka Intia saavuttikin itsenäisyyden keskiyöllä, se ei tarkoita sitä, että naisten pitäisi liikuskella ulkona pimeän tulon jälkeen." Mitäpä tähänkään voi enää lisätä.

Vaikka Intia ei olekaan maailman raiskaustilastojen kärjessä, täällä kuitenkin raiskataan nainen joka 20. minuutti. Tilastot eivät kerro kaikkea, sillä tapauksista vain murto-osa tulee julki: vain viisi prosenttia raiskatuista menee kertomaan tapahtuneesta poliisille ja lopulta vain 1-2 prosenttia tekee asiasta virallisen valituksen. Monet luopuvat virallisen valituksen tekemisestä kuultuaan tutkimus- ja oikeusprosessista, joka saattaa venyä täällä järjettömän pitkäksi. Uhrista tuntuu nöyryyttävältä ja kipeältä käydä samoja asioita uudelleen ja uudelleen, ja uhri saattaa lopulta luopua syytteistä. Raiskaukseen liittyy erityisesti maaseudulla myös häpeän stigma ja pelko kylän nimen lokaamisesta - kylä saa huonon maineen, jos tulee ilmi, että siellä on raiskattu joku. Siksi varsinkin maaseudulla kylänvanhimmat painostavat uhria suostumaan oikeudenkäynnittömään sovitteluratkaisuun, jonka perusteella uhri saa jonkinlaisen hyvityksen syytetyltä. Näin syytetty pääsee pälkähästä ilman julkista leimaamista, mutta uhri joutuu kantamaan traumaa mukanaan koko lopun ikäänsä.

Delhin joukkoraiskauksen ja sen synnyttämän raiskausvastaisen ilmapiirin kannustamana monet raiskauksen uhrit ovat rohkaistuneet menemään poliisin puheille, ja lehdet ovat päivästä toiseen täynnä toinen toistaan karmivampia tapauksia. Monet raiskauksista ovat kohdistuneet lapsiin (jopa viisivuotiaisiin), joissakin tapauksissa raiskaaja on ollut oma sukulainen (esimerkiksi oma veli ja isä), joskus raiskaaja on tekonsa päätteeksi tappanut uhrinsa mitä brutaalimmalla tavalla (ja piilotellut ruumiinosia esimerkiksi julkisiin käymälöihin), ja joskus uhri on tappanut itsensä (esimerkiksi poliisin viivyttelyn ja nöyryyttävien kysymysten takia). On hyvä, että asioista on nyt alettu puhua ja että uhrit ovat rohkaistuneet tuomaan teot ilmi, mutta toivottavasti asia ei käänny lopulta itseään vastaan: ihmiset kyllästyvät ainaisiin raiskauksiin ja tulevat lopulta immuuneiksi niille, tai joku keksii käyttää raiskaussyytettä näppäränä keinona mustamaalata poikaystävä, joka halusi kyllä seksiä mutta joka ei sitten halunnutkaan naimisiin.

Raiskausten lisääntyessä on mietitty paljon sitä, miten raiskaukset voitaisiin estää. Kuinka nainen voisi itse pitää huolen siitä, että hän ei tule raiskatuksi, ja miten hän voisi tuntea olonsa turvallisemmaksi? Koska raiskaaja valitsee uhrikseen naisen, joka tulee pitämään tapauksesta mahdollisimman vähän ääntä, siis toisin sanoen naisen, jonka ruumiinkieli viestii säyseydestä, naisten pitäisi opetella kulkemaan pää pystyssä, rohkean ja itsevarman näköisenä. Jos nainen huomaa miehen tuijottavan itseään, naisen pitäisi katsoa miestä rohkeasti takaisin silmiin. Minusta neuvo on todella outo, ainakin näin ulkomaalaisittain ajatellen, koska olen huomannut katsekontaktin pelkästään innostavan miehiä kuvittelemaan, että heille saattaisi olla enemmänkin tarjolla. Vältän itse siksi katsomasta vieraita miehiä lainkaan silmiin. Ehkä ulkomaalaisia naisia katsotaan jo lähtökohtaisestikin toisin silmin - heitä pidetään helppona saaliina ja vapaana riistana - joten heidän katsekontaktiaan pidetään pelkästään rohkaisevan merkkinä. Häveliäälle ja sovinnaiselle intialaisnaiselle, joka mieheltä huomiota saadessaan katsoo muualle ja korkeintaan hihittelee hermostuneesti, suora katsekontakti voi olla yllättävänkin voimakas karkotuskeino.

Pelottelukatseella ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, ja naiset ovatkin nyt alkaneet harjoittaa itsepuolustustaitojaan. Olympialaisten naisten painin intialainen pronssimitalisti Mary Kom suorastaan kehottaa naisia tähän. Naisia on myös kehotettu kantamaan käsilaukussaan mukanaan erikoista asetta - chilijauhetta. Itsepuolustustaidoista ja chilijauheesta on varmasti ainakin se hyöty, että ne antavat naisille rohkeutta, mutta kuinka paljon niistä on apua todellisen hädän keskellä? Kuinka monelle kauhun lamaannuttamalle naiselle tulee mieleen kaivella käsilaukkuaan? Mitä yksi nainen voi tehdä kuuden miehen edessä - hallitsi hän minkälaiset itsepuolustustaidot tahansa? Miksi naisten pitäisi varustautua erilaisin turvallisuusvarustein ulos lähtiessään? Miksi naisten pitäisi liikkua koko ajan pelko mielessään? Miksi naiset eivät voi liikkua ulkona yhtä turvallisin mielin kuin miehetkin?

Fiksuimmat ovat tajunneetkin mennä pintaa syvemmälle ja miettiä sitä, miksi raiskauksia ylipäänsä tapahtuu ja miksi ne saavat Intiassa niin sadistisia piirteitä. Täällä kun raiskaustapaukset eivät ole sellaisia, että raiskataan nainen kaikessa hiljaisuudessa ja luikitaan sitten pakoon, vaan teolla melkein ylpeillään ja kuvia lähetellään kavereille kännyköiden välityksellä. Mikä tekee intialaisesta miehestä tällaisen? Miksi raiskaus, jota pidetään monessa muussa maassa häpeällisenä asiana, on täällä asia, jolla voi suorastaan ylpeillä?

Vaikka nainen on Intiassa monessa suhteessa tasavertainen miehen kanssa, tosiasia on kuitenkin se, että Intia on monin paikoin edelleenkin hyvin patriarkaalinen yhteiskunta, jossa ihannoidaan miehisyyttä ja vähätellään naiseutta. Naisten syrjintä alkaa jo kohdusta: vaikka sukupuolitestit ovat periaatteessa kiellettyjä, aina löytyy paikkoja, joissa niitä tehdään. Tyttölapsen saa abortoitua 6 000 - 30 000 rupialla, mikä on pieni raha verrattuna siihen, mitä tyttölapsi tulee elämänsä aikana kustantamaan, lähinnä myötäjäisten muodossa. "Pojat tuovat leivän pöytään. He eivät ainoastaan huolehdi vanhemmistaan, vaan he jatkavat myös suvun nimeä ja perintöä eteenpäin. Tytöt ovat taloudellinen rasite. Mistä ihmeestä me saisimme satoja tuhansia rupioita (myötäjäisiä varten)?", sanoo K. Lakshmi Raghavapurin kylästä, alueelta, jossa on Andhra Pradeshin alhaisin sukupuolijakauma, 528 tyttöä tuhatta poikaa kohti. Jos aborttia ei pystytä teetättämään, naiset saattavat nauttia esimerkiksi oleanteripuusta saatavaa nestettä, jonka tiedetään abortoivan sikiön. Jos tyttölapsi pääsee kuitenkin syntymään, vauva saatetaan heittää roskakoriin, jättää rautatieasemalle tai bussipysäkille tai hänet saatetaan jopa myydä.

Jos tyttölapsi saa elää, hän saattaa saada paljon vähemmän rakkautta ja huomiota osakseen kuin veljensä.

Esimerkki Woman's Era -nimisen naistenlehden kysymyspalstalta:

"Olen 28-vuotias, ja mieheni on 35. Olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta ja meillä on kaksi lasta, viisivuotias tyttö ja kaksivuotias poika. Elämme mieheni vanhempien kanssa samassa taloudessa, ja minä käyn töissä.

Mieheni ja hänen vanhempansa olivat erittäin pettyneitä, kun meidän ensimmäinen lapsemme oli tyttö (mieheni on ainoa lapsi). He osoittivat pettymyksensä niin, että he eivät leikkineet tytön kanssa eivätkä ottaneet tätä edes syliin. Minä olin erittäin järkyttynyt heidän asenteestaan, sillä tulen itse perheestä, jossa tyttöjä ja poikia pidetään samanarvoisina. Kun poikamme syntyi, mieheni ja hänen vanhempansa olivat todella innoissaan ja pyörivät pojan ympärillä kuin kärpäset heti ensimmäisestä päivästä lähtien. 

Nyt kun tyttäremme on viiden vanha, hän on alkanut ymmärtää, että hänen isänsä ja isovanhempansa suhtautuvat eri tavoin häneen kuin hänen veljeensä. Tyttö arkailee mieheni ja tämän vanhempien seuraa, ja hän kärsii itseluottamuksen puutteesta. Minusta tuntuu todella pahalta, kun näen muun perheen pyörivän koko ajan pojan ympärillä ja kohtelevan tyttöä kuin ilmaa. Minä yritän hyvittää tytölle muiden käytöksen ja kertoa, että hän on minulle tärkeä, mutta en usko sen riittävän. 

Nyt muu perhe on päättänyt, että tyttäreni saa mennä paikalliseen kouluun, mutta pojalle etsitään alueen paras koulu. Minun tekisi mieleni kapinoida. Mitä minun pitäisi tehdä?"

Tällaiseen perheeseen syntynyt poika oppii hyvin pian sen, että on halveksuttavaa olla nainen. Nainen on heikko, tyhmä ja avuton, ja häntä saa sortaa mielin määrin - eikä kukaan edes loppujen lopuksi välitä. Pojat saavat kiusata ja ahdistella tyttöjä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, koska sitä harrastavat muutkin. Onko loppujen lopuksi siis ihmekään, että pojista kasvaa miehiä, jotka eivät arvosta naista pätkääkään ja joiden mielestä naisen kuuluu totella miestä ja tehdä, kuten he sanovat?

Psykologit ja seksologit ovat puolestaan sitä mieltä, että raiskausten syynä on seksuaalisten halujen tukahduttaminen ja sukupuolten välisen kommunikoinnin rajoittaminen. Intia edelleenkin hyvin konservatiivinen ja hurskasteleva maa: seksistä ei puhuta, vaikka kaikki sitä (ainakin maan väkimäärästä päätellen) harrastavat. Nuoren miehen ja naisen yhdessäolo on aina jotenkin salamyhkäistä, ja koska tyttö ja poika eivät voi näyttäytyä kummankaan kotona yhdessä, heidän pitää käydä halimassa ja pusimassa puistojen hämärissä nurkissa. Poliisit kiertelevätkin iltahämärissä nuorten parien suosimilla paikoilla siinä toivossa, että he voisivat kartuttaa kahvikassaansa uhkailemalla nuoria esimerkiksi sillä, että he kertovat nuorten "epäsiveästä" käytöksestä näiden vanhemmille - mikä olisi tietysti hirveä häpeä erityisesti tytölle ja tämän perheelle, ja se voisi myös heikentää tytön avioliittomarkkinoita. Poliisit saattavat myös nöyryyttää nuoria esimerkiksi käskemällä heidän tehdä vatsalihasliikkeitä tai jollakin muulla tavalla.

Psykologi ja professori Zia Husam sanoo, että raiskaukset ovat lisääntyneet siksi, että Intian sosiaaliset normit eivät hyväksy seksuaalisuuden osoittamista. "Miesten ja naisten välillä vallitsee terve suhde vain silloin, jos he saavat olla tekemissä keskenään vapaasti. On aika omaksua vapaampi suhtautuminen seksiin. Meidän on opittava ymmärtämään, että seksi on normaali osa elämän kiertokulkua."  Jotain perää tässäkin selityksessä saattaa olla, vaikka en ihan allekirjoitakaan sitä, että vapaampi kanssakäyminen poistaisi ongelman. Raiskaajat saavat ilonsa väkivallasta, alistamisesta ja nöyryyttämisestä, eikä tällainen ihminen kykene normaaliin parisuhteeseen - olivat yhteiskunnan normit millaiset tahansa.

En tiedä, tuleeko Intia koskaan muuttumaan naisille turvallisemmaksi paikaksi, ja onko se edes mahdollista. Muutoksen edellytyksenä kun näyttäisi olevan länsimaistuminen, joka on täällä monelle kirosana, koska länsimaiset vaikutteet tappavat intialaisen kulttuurin ja muuttavat maan kalpeaksi varjoksi entisestään.

(Haluan vielä muistuttaa, että vaikka olen kirjoittanut tämän yleistävässä muodossa, kaikki intialaiset miehet eivät suinkaan ole potentiaalisia raiskaajia, ja tyttölapsi on monille aivan yhtä toivottu kuin poikakin. Inhoan asioiden yleistämistä, mutta joskus on selvyyden vuoksi pakko yleistää. En voi muistuttaa joka lauseessa siitä, että kaikkialla Intiassa ei tosiaankaan näin ole.)

Kultaa se on, mikä kimaltaa

Lähden kultakauppoihin aina erittäin pitkin hampain, sillä en piittaa kullasta tuon taivaallista. Aina välillä anoppi kuitenkin keksii, että minulle on ostettava kaulakoru tai korvakorut, ja kun en enää jaksa taistella vastaan, annan periksi ja lähden hänen mukaansa. Kovin monta kertaa anoppi ei ole minua mukaansa saanut, mutta muutaman kerran kuitenkin. Minusta on järjetöntä laittaa rahaa sellaisen ihmisen koruihin, joka ei osaa arvostaa niitä tai edes käytä niitä. Yritänkin aina valita koruista sen kaikkein pienimmän ja halvimman, mikä on täällä kyllä hirveän vaikeaa, kun eihän täällä mitään pieniä koruja ole (kuka sellaisia edes haluaa?). Ostakoon anoppi isompia koruja tyttärelleen tai toiselle miniälleen, joka kulkee välillä rekisterikilven kokoinen kultalätty kaulassaan.

Hienoimmat kultaliikkeet ovat monikerroksisia ylellisiä kauppoja. Salia reunustavat lasipöydät, jonka suojissa ovat pienemmät korut ja jonka eteen asiakkaat istutetaan. Suuremmat korut, kuten käsivarsikorut, tiarat, kultaiset "vyöt" ja paksuimmat kaulaketju-korvakorusetit ovat lasivitriineissä lukkojen takana. Liikkeen perällä on holvi, jonka edessä seisoo vartija, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä holvissa mahtaa olla. Lisää koruja varmaan - tai työntekijöiden ruokailutila.

Asiakas istutetaan lasipöydän eteen, ja hänen eteensä pöydälle levitetään valkoisella nahkalla päällystetty alusta tai musta kangas, jota vasten kulta kimaltelee kauniisti. Asiakkaan eteen asetellaan peili, ja hänelle tuodaan virvoitusjuomaa ja usein myös pientä purtavaa, jotta ostotapahtuma olisi mahdollisimman miellyttävä (koska sehän tulee kestämään). Eteen aletaan kantaa mustia arvokkaan näköisiä laatikoita, joista myyjä alkaa vetää esiin hyllyjä, ja valinta voi alkaa.

Pienemmissä kaupoissa toiminta ei ole ihan noin yksilöllistä, varsinkaan ruuhka-aikaan - ja kultakaupoissa on ruuhka-aika aina! Meni kultakauppaan mihin aikaan tahansa, siellä on aina tungosta. Intialaiset rakastavat kultaansa, ja kauppoihin riittää väkeä aina.

En ole aiemmin uskaltanut ottaa kultakaupoissa kuvia, kun olen ollut ihan varma, että joku syöksyy kieltämään kuvaamisen, ennen kuin ehdin päivää sanoa. Nyt kaivoin kuitenkin kameran yhdessä vaatimattomammassa kaupassa esiin ja päätin katsoa, mitä tapahtuisi. Yritin olla kovasti turistin näköinen ja ottaa ihan muina miehinä muutaman kuvan, ja taisin onnistua siinä aika hyvin, kun ei kukaan tullut sanomaan mitään.

Tiaroita.

Kaulakoruja.

Uskoisitteko, että nämäkin ovat kaulakoruja? Vaatimattomia, vai mitä?

Tunsin aluksi oloni kultakauppojen kimalluksen keskellä kovin nuhjuiseksi, kun minulla oli päällä aina jokin vanha rätti ja korvissa muutaman euron killuttimet, jotka olin nekin muistanut vasta viime hetkellä laittaa korviin. Asiakaskuntaa nyt tarkemmin katseltuani olen tullut siihen tulokseen, että eivät intialaiset itsekään laittaudu viimeisen päälle kultakauppaan mennessään. Heillä on päällään tavalliset arkisarit eikä mitään juhlasareja, ja korujakin on (intialaisittain) maltillisesti. 

Intialaisten himo kultaa kohtaan on ollut minulle aina mysteeri, mutta nyt päätin hieman tutkia asiaa - pakkohan siihen on jokin syy olla. Sen olin jo tiennytkin, että kulta on osoitus perheen varallisuudesta, varsinkin häissä. Katsoin yhden erittäin mielenkiintoisen videonpätkän intialaisten kultamieltymyksestä, ja siinä kaksi hääsuunnittelijaa totesivat morsiamen päällä olevan kullan määrän olevan suorassa suhteessa perheen varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Kulta on niin keskeinen osa häitä, että ilman sitä ei voi häitä juhlia. "Morsian voi olla valmis, sulhanen voi olla valmis, juhlapaikka voi olla valmis ja ruoka voi olla valmis, mutta jos ei ole kultaa, ei ole häitäkään!"

Kullitettu morsian.

Toisessa videossa todettiin intialaisten olevan uteliaita. Kaulassa roikkuva kulta on sama kuin kaulassa roikkuva tiliote. Toisten ei tarvitse kysellä tuloja, kun varallisuus näkyy jo kaulasta.

Varallisuus on kullassa näppärässä muodossa. Kun amerikkalaisten unelma on omistaa talo, intialaisten unelma on omistaa kultaa. Talojen ja muun omaisuuden arvo voi romahtaa, mutta kullan arvo on ja pysyy. Kultaa ei Intiassa nähdä kuluna vaan sijoituksena: kultaan laitettu raha ei ole itseltä pois, vaan se menee ikään kuin omalle säästötilille.

Katselin kultakaupassa yhtä miestä, joka oli ostostensa loppusuoralla. Hänellä oli lasipöydällä samettialustan päällä korvakorut ja samaa sarjaa oleva kaulaketju, ja vieressä oli kaksi tulostettua kuittia, joista toisen alalaitaan oli kirjoitettu käsin ostosten yhteissumma. Minun piti tietenkin uteliaana kurkkia ja laskea, kuinka paljon herra joutui ostoksistaan pulittamaan: reilut 700 000 rupiaa eli hieman alle 10 000 euroa. Minulle tuo ei olisi kyllä mikään säästö vaan ihan kauhean iso kulu - ja tuo summa on vielä hyvin pieni esimerkiksi hääkoruihin verrattuna! 

Kultaa sanotaan Intiassa myös päälle puettavaksi varallisuudeksi. Köyhimmillä ihmisillä ei välttämättä ole edes asuntoa, mutta heidänkin pitää hankkia mahdollisuuksiensa mukaan kultaa. Ihmisillä, joilla ei ole pysyvää asuinpaikkaa, omaisuus on oltava koko ajan mukana, ja onko näppärämpää muotoa kuljettaa omaisuus kuin koru? Sellaisille taas, jotka ovat hankkineet varansa epämääräisin keinoin, kulta on oiva keino päästä likaisesta rahasta eroon. Intiassa käytetään käteistä muutenkin yhä todella paljon, joten kukaan ei ihmettele, jos kultakaupassa maksaa monen sentin paksuisella setelinivaskalla.

Kaiken muun lisäksi kulta on tietysti myös koriste, joka näyttää hyvältä tummaa ihoa vasten. Kultaa ei todellakaan pidetä turhamaisuuden osoituksena, vaan (ensimmäisestä videosta lainatuin sanoin): "Kulta on juurtunut niin syvälle intialaisuuteen, että sen suosiota ei pysty järkisyin perustelemaan. Kulta on osa elämää ja osa perhettä. Perhe on epätäydellinen ilman kultaa. Kulta on se, joka Intiassa hoitaa puhumisen. Jos sinulla ei ole ylläsi kultaa, et lähetä muille oikeanlaista viestiä. Jos omistat kultaa, esittele sitä, ylpeile sillä - käytä sitä!"

Mitä maksaa?

Talonvahti kävi eilen ovella ja toi taas jonkin paperinivaskan. Papereita tutkiskeltuani totesin, että mitään niin mielenkiintoista en ollut vähään aikaan nähnytkään! Kyseessä oli eräänlainen talokirjanpitoraportti, vuosineljännes, johon oli merkitty kaikki talomme tulot ja menot kolmen viime kuukauden ajalta. Siihen oli merkitty todellakin ihan kaikki: 10 rupian pesusienet, Surf-pesuaineet, papereiden kopiointikulut, valvontakameroiden asennuskulut, autonkuljettajien sanomalehtikulut, nurmikonleikkauskulut, varageneraattorin korjauskulut, talonvahdin palkka ja - ainoana tulonlähteenä - asukkailta kerätyt kuukausittaiset huoltomaksut. Raportti oli tehty intialaisella tyylillä, käsin kirjoittamalla, ja suttuakin oli välillä joukossa, mutta raportti mikä raportti!

En ollut osannut edes kuvitella, että Intiassa kirjoiteltaisiin tällaisia raportteja. Edellisessä asuintalossammehan kävi niin, että talonvahti ja huoltopäällikkö teettivät kaikenlaisia "huoltotöitä", joita varten he keräsivät asukkailta rahaa. Muistan, kun he kävivät kerran meidänkin parvekkeella kurkkimassa kylpyhuoneen seinästä tulevaa putkea, minkä seurauksena he totesivat, että putki vuotaa ja että se pitää korjata (putkelle ei kuitenkaan koskaan tehty mitään). Lopulta selvisi, että näiden kahden miehen teettämät "huoltotyöt" olivat olleet täysin hatusta vedettyjä: mitään töitä ei ollut edes tehty, vaan niitä varten kerätyt rahat olivat menneet herrojen omaan taskuun. Lopputulos oli se, että huoltopäällikkö lähti käpälämäkeen ja talonvahti sai potkut. Tämmöisen tapauksen jälkeen pilkuntarkka kirjanpitoraportti talon kuluista onkin erityisen ilahduttavaa luettavaa.

Yksi asia, joka minua raportissa erityisesti kauhistutti, oli talonvahdin palkka. Talonvahti (watchman) on semmoinen henkilö, joka huolehtii talon yleisestä siisteydestä ja yleensäkin kaikista talon käytännön asioista. Kun kesällä esimerkiksi epäilimme ukkelin kanssa, että sähkölaskussamme on tapahtunut jokin karmea virhe, ja halusimme päästä syynäämään sähkömittareita (ne ovat lukkojen takana), suuntasimme talonvahdin puheille. Meidän sähkölaskumme kun oli yhtenä kesäkuukautena 6 000 rupiaa (noin 90 euroa) - yhdessä kuukaudessa! Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että laskumme oli ihan oikein; ilmastointilaitteet - varsinkin, kun halli-ruokailutila-olohuone -yhdistelmämme on yhtä avonaista isoa tilaa - vain kuluttavat aivan hirveästi sähköä.

Talonvahti asuu perheineen parkkipaikan sivussa olevassa kopperossa, joten hän on vähän niin kuin aina töissä. Vartiointi on toki järjestetty erikseen: pohjakerroksen hissien lähellä istuu aina yksi vartija yötä päivää, ja onhan meillä nyt ne valvontakameratkin. Talonvahti on Intiassa äärettömän tärkeä tyyppi, ja hänen persoonansa vaikuttaa yllättävän paljon ihan asumismukavuuteenkin. Talonvahdit tuntuvat olevan usein vähän flegmaattisia tapauksia, mutta meidän talonvahtimme on hauska ketterä pikkumies, jolla on iso pallomaha. Mies käyttää yleensä aina viirullista t-paitaa, joita hänellä on useita erivärisiä. Miehen vaimo on sen sijaan pitkä ja hieman pelottavan oloinen nainen, joka aina välillä kuuluu läksyttävän ukkoaan. Olenkin useasti miettinyt, että millähän perusteilla nuokin kaksi on oikein naitettu yhteen.

Talonvahdin tärkeyden huomaa erityisesti silloin, kun hän on poissa. Muutama viikko huomasimme talonvahdin lähteneen jonnekin, kun kukaan ei kerännytkään roskapusseja aamuisin, vaan niitä alkoi kertyä oven taakse. Kukaan ei myöskään luutunnut käytäviä aamuisin, joten roskapusseille kulki lopulta aikamoinen muurahaispolku. Neljän päivän poissaolon jälkeen talonvahti palasi onneksi maisemiin, ja poissaolon syykin selvisi. Mies oli käynyt kotikaupungissaan allekirjoittamassa säännöstelykortin, jollainen vähätuloisten on mahdollisuus Intiassa saada. Kortti oikeuttaa välttämättömyystarvikkeiden (pääasiassa riisin, sokerin, suolan, vehnän ja kerosiinin) ostamiseen edullisemmalla hinnalla valtion ylläpitämistä fair price shop -kaupoista. Köyhyysrajan alapuolella saavat ostaa kaupasta enemmän kuin köyhyysrajan yläpuolella olevat. Köyhyysraja kulkee kaupungissa 859,60 rupian (12,8 euron) kuukausituloissa; maaseudulla 672,80 rupian (10 euron) tuloissa. Tämmöinen köyhimpien tueksi perustettu järjestelmä kuulostaa teoriassa oikein hyvältä, mutta käytännössä se ei aina toimi niin kuin pitäisi. Esimerkiksi ruoan laatu on reilun hinnan kaupoissa usein paljon yksityisiä kauppoja huonompi. Asiakkaita saatetaan huijata esimerkiksi niin, että valtiolta saatu hyvälaatuinen riisi vaihdetaan huonompilaatuiseen, joka menee asiakkaille. Hyvälaatuinen riisi puolestaan myydään vapailla markkinoilla korkeammalla hinnalla.

Fair price shop Tamil Nadussa. (Kuva: The Hindu.)

Raportista näin, että talonvahdin kuukausipalkka oli 4 500 rupiaa (67 euroa) kuukaudessa - ja sillä pitäisi maksaa neljän hengen, kahden aikuisen ja kahden lapsen, ylläpito. Talonvahdin vaimo tekee kotiapulaisen hommia joillekin talomme asukkaille, joten siitä tulee jonkin verran lisätuloja.

Kun rupesin siunailemaan talonvahdin pientä palkkaa, ukkeli totesi, että jos kerran palkka on sinusta niin pieni, niin maksa sinä hänelle enemmän! Minulta loppuivat siunailut siihen paikkaan, koska niinhän se on: on turha voivotella toisten kurjuutta, jos itse ei ole valmis tekemään asian hyväksi mitään. Voisin esimerkiksi palkata talonvahdin vaimon siivoamaan meille ja tuoda talonvahdin perheelle lisätuloja sitä kautta, mutta kun olen niin hemmetin jääräpää, että kaikki pitää tehdä itse.

Raporttia analysoidessani huomasin myös, että vuodenaikojen vaihtelu sekä vesi- ja sähkötilanne ovat suoraan luettavissa raportista. Tankkiauto kävi aiemmin päivittäin tuomassa tankillisen (5 000 litraa) juomavettä taloon, mutta syyskuun neljännen jälkeen tankkiauto ei ole enää käynyt. Talon omat vesivarastot ovat sadekauden jäljiltä ilmeisesti niin hyvällä mallilla, että vettä ei tarvitse enää ostaa. (Tankkiautollinen juomavettä maksaa muuten 410 rupiaa eli noin 6 euroa.) Varageneraattorin dieselin tarve on sen sijaan ollut lisääntymään päin, mikä johtuu tietysti siitä, että sähkökatkokset ovat pidentyneet, ja varageneraattori käy aiempaa useammin. (40 litraa dieseliä varageneraattoriin maksaa 2 047 rupiaa eli noin 30 euroa, ettäs tiedätte. ) Nyt kun kaupungissa on meneillään se biodiversiteettikonferenssi, kansainvälisille vieraille pitää taata katkeamaton sähköntarjonta, ja sitä kompensoidaan sillä, että tavallisille pulliaisille tuli yksi tunti sähkökatkoksia lisää. Maanantaina kaikki lehdet toitottivat: tästä päivästä alkaen sähkökatkot kestävät neljä tuntia aiemman kolmen sijasta. Senpä takia onkin kovin kummallista, että sähkökatkot ovat loppuneet ainakin meiltä kokonaan!

Olen aina marissut meidän huoltomaksuista, kun ne ovat minusta korkeat, 3 000 rupiaa (45 euroa) kuukaudessa. Olen kummastellut, että mihin ihmeeseen ne kaikki rahat muka oikein menevät. Nyt en taida valittaa huoltomaksuista enää yhtään, sillä eiväthän ne riitä kattamaan talomme kustannuksia alkuunkaan!

Hindujen hautausmaa (ja mitä siellä tapahtui)

Minun on jo pitkään tehnyt mieli käydä tutkimassa yhtä hindujen hautausmaata, jonka ohi kuljen melkein päivittäin. En ole koskaan aiemmin käynyt hindujen hautausmaalla, vaikka mieleni on kovasti tehnyt - hautausmaat kun näyttävät täällä niin kovin erilaisilta meidän hautausmaihimme verrattuna. Hautausmaat eivät ole täällä hirveän tavallisia muutenkaan, koska tavallisemmin hindut tuhkataan ja tuhkat lasketaan jokeen. Jotkut kuitenkin harrastavat myös maahan hautaamista kristittyjen tapaan.

Kerran ajoin jo tämän hautausmaan portista sisäänkin (hautausmaa on sellaista drive-in -mallia, että sen läpi kulkee autotie), mutta en uskaltanut sillä kertaa astua edes autosta ulos, kun hautausmaan keskellä olevan rakennuksen liepeillä hengaili niin paljon ukkoja. En tiedä, olivatko he hautausmaan työntekijöitä, kuolleiden omaisia vai muuten vaan hautausmaan rauhasta nauttivia tyyppejä, mutta jo pelkästään minun paikalle saapumiseni herätti heidän keskuudessaan niin paljon huomiota, että minua ei enää huvittanut alkaa hillua vielä kameran kanssakin. Minua jännitti sekin, miten ihmiset (surevat omaiset?) reagoisivat, jos länsimaalainen "turisti" tulisi hautausmaalle kuvia näpsimään.

Sittemmin kyseisen hautausmaan ohi ajaessani olen huomannut, että siellä pyörii jengiä aina, oli päivä tai aika mikä tahansa. Tuskin koskaan tulisi sellaista hetkeä, että saisin touhuta hautausmaalla ihan yksin, katseilta piilossa. Olin kysynyt jokin aika sitten ukkelilta, miten hän luulisi ihmisten suhtautuvan, jos menisin hautausmaalle kameroineni. Ukkeli on valokuvaukseni suhteen joskus suorastaan ylivarovainen, joten kun hän nyt sanoi, että eivät ihmiset siihen mitenkään reagoisi, rohkaisin mieleni ja palasin taas hautausmaalle. Olin päättänyt, että nyt en kyllä lähtisi paikalta tyhjin käsin, kävi miten kävi. Porukkaa näytti yllättäen olevan paikalla aika vähän, joten sain ruveta kuvaamaan ihan rauhassa. Edes hautausmaata oikopolkunaan käyttäneet koululaiset eivät innostuneet minun touhuistani tavanomaisia hi:n ja bye:n huuteluja enempää.

Jo kaukaa olin nähnyt, että hindujen hautausmaalla hautakivet ja haudat eivät todellakaan ole suomalaiseen tapaan mustanpuhuvia tai harmaita, vaan kivet loistivat kaikissa mahdollisissa (ja mahdottomissa) väreissä. Oikein silmiä välillä särki!

Pienet (tässä kuvassa kolmionmuotoiset) aukot kivissä ovat sitä varten, että niihin voidaan laittaa palamaan pienet tulet, vähän niin kuin meillä kynttilät. Hautakivien kirjoitukset olivat hyvin yksinkertaisia, ja kivissä luki tavallisimmin vain henkilön nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivät. Joistakin kivistä puuttui syntymäpäiväkin, sillä täällä on vanhemman väen keskuudessa varsin tavallista, että he eivät tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä. Aika monessa hautakivessä näkyi olevan kuolinpäivän lisäksi myös viikonpäivä ja kellonaika, jolloin henkilö oli menehtynyt.

Tämä hauta oli hyvin pieni, sillä tähän oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Näissä oli "hautakivinä" muurattuja tiiliä.

 

Ainoat värit, joita en haudoissa nähnyt, olivat harmaa ja musta!


Useimmille haudoille joutui kahlaamaan pitkän heinän läpi, mutta siellä täällä kulki myös laadoitettuja polkuja.

 Jotkut haudat olivat hyvin yksinkertaisia,

Tässä kivessä ei ole edes kuolinpäivää, vaan pelkästään henkilön nimi.

ja jotkut taas varsin koristeellisia.

Tähänkin oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Nämä haudat olivat katoksen alla suojassa.

Hautojen muotokin näytti olevan täysin vapaavalintainen.

Jos katsoo haudoista hieman vasemmalle, niin siellä joku ottaa juuri minusta kuvaa...

Kukkia ei meidän tapaamme haudoilla ollut, ja silloinkin kun niitä oli, ne näyttivät lähinnä luonnon omilta aikaansaannoksilta.

Hautausmaa oli paikoin niin pitkän heinän peitossa, että hautoja ei meinannut edes erottaa heinän alta. Ruohonleikkureina toimivat nelijalkaiset ystävämme.

Hautausmaan keskellä oli pitkulainen aukio, jossa oli pieniä katoksia. Joidenkin katosten alla oli kukkasia, jotkut katokset olivat tyhjiä, ja joidenkin alla paloi vielä hiillos. Katot olivat noesta aivan mustat.

Mietin, mitä katoksissa oikein mahdettiin polttaa. Ei kai vain ruumiita? Miksi hautausmaalla poltettaisiin ruumiita; eivätkö ne haudata kokonaisina maahan? Näytin myöhemmin kuvia ukkelille, ja hän totesi, että kyllä nuo ruumiinpolttopaikkoja taitavat olla. Jotkut kuulemma polttavat ruumiit ennen maahan panemistakin. Olin siis tietämättäni käynyt jonkun savuavien jäännösten äärellä...

Tässä on nuotio jo valmiina seuraavaa lähtijää varten.

Aikani hautoja kuvattuani huomasin, että yksi mies lähti seuraamaan minua. Päätin kuitenkin olla välittämättä miehestä ja jatkaa kuvaamistani. Pian huomasin kauempana toisen miehen, jolla oli olkapäällään iso kassi ja joka otti kuvia isohkolla järjestelmäkameralla - ja kameran linssi osoitti suoraan minuun päin. Minä harmistuin: eikö länsimaalainen saa olla hautausmaallakaan rauhassa! Lähdin kävelemään ripeästi kauemmas, jotta saisin karistettua molemmat miehet kannoiltani, mutta minua seurannut mies lähti puolijuoksua perääni, ja kameramieskin lähti hyppimään kameroineen samaan suuntaan.

Minua seurannut ukko osoitteli minulle hautoja ja yritti kovasti selittää jotain hindiksi. Yritin ensin olla välittämättä ukosta mitään, mutta lopulta kysäisin, eikö mies osaisi telugua. Ehkä miehellä oli jotain mielenkiintoistakin kerrottavaa? Selvisi, että telugu oli miehen äidinkieli mutta että hän oli yritti puhua minulle hindiä, koska ulkomaalainen osaa täällä paljon todennäköisemmin hindiä kuin telugua. Mies paljastui hautausmaan työntekijäksi, ja nyt kun yhteinen kielikin oli löytynyt, mies oikein innostui esittelemään minulle hautoja. Kameramieskin rohkaistui tulemaan lähemmäs ja utelemaan minulta, mikä minä oikein olin naisiani. Mies itse oli kuulemma toimittaja, joka oli tullut tekemään hautausmaalle ihan toista juttua mutta olikin sitten kiinnostunut minusta, kun oli nähnyt minun (ulkomaalaisen) näpsivän kuvia haudoista.

Niin me sitten hyppelimme heinikossa peräkanaa, hautausmaan työntekijä edellä ja minä ja toimittaja perässä. Toimittaja käski minua poseeraamaan milloin minkäkin hautakiven edessä, ja minä yritin puristaa naamalleni väkinäisen hymyn, vaikka minulla oli ihan hirveä hikiletti ja olemus oli muutenkin mahdollisimman kaukana kuvauskelpoisesta yksilöstä. Hautausmaan työntekijäkin tunki itsensä puoliväkisin muutamaan kuvaan, vaikka toimittaja ei ollutkaan yhtään kiinnostunut hänen kuvaamisestaan.

Minä sen sijaan otin hänestä oikein mieluusti kuvan, kun hän halusi poseerata hautausmaan portilla olevan patsaan vieressä.

Kyllä toimittaja kuvasi aina välillä muutakin kuin minua. Tässä hän kuvaa hautausmaan kupeeseen rakennetun sillan alle jääneitä hautakiviä.

Huomatkaa: hautakivien päällä SAA seisoa.

Lopulta minulla oli kaikkien hautojen päällä hyppimisen jälkeen niin kuuma, että hiki vain valui, ja kiitin hautausmaan työntekijää esittelystä, ja totesin toimittajalle olevani lähdössä. Mutta eihän homma ollut ollenkaan sillä hyvä. Toimittajan kun piti vielä haastatellakin minua. Siinä sitten käytiin läpi muun muassa sellaiset tärkeät asiat, kuten oliko minun ja mieheni avioliitto rakkausavioliitto; mikä piirre minua viehätti miehessäni eniten ja mikä on meidän hääpäivämme. Toimittaja ei tainnut kylläkään saada minusta oikein mitään mielenkiintoista irti, sillä mietin koko ajan mielessäni, että älä nyt vain lörpöttele mitään julkaisukelvotonta tai mitään liian henkilökohtaista (toimittaja kun oli sanonut julkaisevansa kaiken).

Kotona kerroin ukkelille käyneeni vihdoinkin hautausmaalla, mutta toimittajan kohtaamisesta en kertonut mitään. Minua huvitti suunnattomasti ajatus, että kyseinen sanomalehti on juuri se sama lehti, jonka ukkeli lukee aamulla ensimmäiseksi. Jos hän sieltä eukkonsa räjähtäneen naaman bongaisi, niin aika varmasti minäkin kuulisin siitä.

P.S. Kuva ilmestyi lehdessä jo tänään. Olin aamulla keittiössä, kun ukkeli huusi minulle, että hei, sinun kuvasi on lehdessä! Ukkeli oli juuri meinannut ruveta päivittelemään, että kato perhana, lehdessä on jonkun ulkomaalaisen kuva - kunnes hän huomasi, että se olikin hänen vaimonsa.  Eikä mennyt kauaa, kun ukkelille rupesi tulemaan viestejä, että oletko nähnyt vaimosi päivän lehdessä. Ja juuri äsken soitti ystäväni, jonka isänkin piti päästä puhelimeen onnittelemaan minua siitä, että olin päässyt lehteen.

Kaikkein huvittavinta tässä on se, että koska en tiennyt, miten täällä suhtauduttaisiin siihen, että joku käy kuljeskelemassa hautausmaalla ihan vain huvin vuoksi, yritin pitää käyntini vähän salassa. Nyt kaikki ovat sitten saaneet lukea hautausmaakäynnistäni päivän lehdestä.