Tie ilman mutkia on suora.


tiistai 28. heinäkuuta 2020

Kahvia ja pullaa

Lähimatkailu jatkuu. Tällä kertaa oli vuorossa perinteinen kesäretki ystävän ja kummipojan kanssa, ja tänä vuonna retki suuntautui Loviisaan.

Ensimmäiseksi poikkesimme pikaisesti Strömforsin ruukkiin, joka sattui mukavasti matkan varrelle – ainakin jos ajeli pikkuteitä. Jos ei ole kiire, pikkuteillä ajeleminen on niin paljon mukavampaa kuin isommilla teillä, joilla ei ole yleensä edes mitään katseltavaa. Toki sekään ei ole toivottava tilanne, että tie menee niin pieneksi, että pitää alkaa miettiä, onko tässä tietä enää ollenkaan. Niin kävi tälläkin reissulla.


Minun täytyy vähän nolona tunnustaa, etten aiemmin tiennyt, mitä ruukki tarkalleen ottaen tarkoittaa. Jonkinlaista työpajatoimintaa kuvittelin ruukeissa joskus olleen, ja olin sentään oikeilla jäljillä.



Olisin kaivannut pajan näyttelytiloihin tarkempia selostuksia siitä, mikä mikäkin oli. Minä ainakaan en tunnista entisajan työvälineitä, saati sitten että tietäisin, miten/mihin niitä oli käytetty.

Pizzauunihan se siinä.

Wikipedia tiesi kertoa ruukin olleen varhainen teollisuusalue:

"Ruukki tarkoittaa historiallista teollisen metallintuotannon yksikköä Pohjoimaissa, etenkin Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Ruukkien ympärille kehittyi kokonaisia kyläyhteisöjä.

Ensimmäiset ruukkialueet muodostuivat Suomeen jo Ruotsin vallan aikana 1500-luvulla. Raudan ja kuparin lisäksi ruukeissa valmistettiin muun muassa erilaisia metallituotteita. Ruukit olivat lähes omavaraisia, ja niillä oli tyypillisesti muun muassa oma kirkko, koulu ja lääkäri. Ruukit olivat ikään kuin valtioita valtioiden sisällä, ja niiden yhteiskuntamalli oli hyvin hierarkkinen (kuulostaa minusta varsin erikoiselta, mutta Wikipedia kai tietää?).

Ruukinisäntä, eli ruukinpatruuna oli arvojärjestyksessä ensimmäinen, ja mestarit toimivat esimiehinä. Heidän jälkeensä tulivat ammattimiehet ja muut ruukin työntekijät. Ammattiin opittiin oppipoika-kisällä-mestari -järjestelmän mukaisesti.

Ensin yhteisöt olivat melko pieniä, mutta ajan mittaan ne kasvoivat, ja monet niistä muodostivat lopulta monipuolisia yhdyskuntia."


Seuraavaksi suuntasimme kohti Korsvikin kivikirkkoa, joka sijaitsee vajaan 10 kilometrin päässä Loviisan keskustasta. Noudatin taas uskollisesti Google Mapsin reittiehdotusta, eikä tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä, ennen kuin saavuimme kallioisen rinteen yläpäähän. Kallioillako tässä pitäisi ajella? Yksityistie-kyltit olivat myös aiheuttaneet hieman hämmennystä, mutta eipä kukaan ollut tullut ajamaan meitä tieltä poiskaan.

Kallion toisella puolella näkyi kuitenkin jotain tien tapaista, joten oli toivoa, että tie jatkuisi siellä. Ei siis muuta kuin huristelemaan yli kallion, ja niin selvisimme ehjin nahoin (ja autoin) tästäkin tilanteesta. Maastoauto olisi kyllä hyvä olla joskus olemassa.

Tästä tulikin mieleeni, että kun olin ajamassa eilenaamulla Kalasatamasta Helsingin keskustaan päin, näin vasemmalla kaistalla yhtäkkiä maastoauton, joka oli ilmiliekeissä. Koko auton etuosa oli tulessa, ja näky oli aika hurja. Onneksi kuski sai pysäytettyä auton ja pääsi itse autosta pois. Pian tapaus olikin jo iltapäivälehdissä.

Takaisin Loviisaan. Loppumattomalta tuntuneen yksityistieajelun jälkeen pääsimme vihdoin perille risteykseen, josta lähti kävelypolku kohti kivikirkkoa.

Täällähän on oikein opasteitakin.

Jos joku muu innostuu lähtemään Korsvikin kivikirkolle, annettakoon tässä siis pieni varoituksen sana: kirkkoa kannattaa lähestyä Korsvikintietä pohjoisesta päin, ei etelästä, kuten Google Maps yrittää ehdottaa. Pohjoisesta päin tultaessa tie on huomattavasti leveämpi ja hyväkuntoisempi, eikä tarvitse olla koko ajan pelko persiissä, että joku raivostunut maajussi ampuu kovilla, kun ajelee hänen yksityistiellään.
 
*****
 
EDIT 13.4.2021
 

Sain tiedon alueen tiekunnan puheenjohtajalta, että myös tuota pohjoisesta tulevaa tietä on syytä välttää, sillä tie on metsätie, ja se voi olla hyvinkin huonossa kunnossa. Korsvikin kivikirkolle ei saisi tulla lainkaan moottoriajoneuvolla, sillä moottoriajoneuvojen käyttö on sallittu vain alueen asukkaille. Lähin yleinen pysäköintipaikka on Valkon frisbeegolfradan pysäköintialue (osoitteessa Hiekkaharjuntie 47), josta johtaa kahden ja puolen kilometrin mittainen kuntopolku kivikirkolle.

 

Kunnioitathan siis alueen asukkaiden kotirauhaa ja saavut paikalle joko kävellen tai polkupyörällä.


*****
 

Suunnilleen puolen kilometrin mittaisen metsäpolun jälkeen saavuimme kivikirkolle, joka olikin vaikuttava ilmestys keskellä metsää.


Paikka on syntynyt niin, että jättimäiset siirtokivilohkareet ajautuivat jääkauden aikana paikalle ja muodostivat kasan, jonka keskelle jää viisi metriä pitkä ja kaksi metriä korkea luola.


Kirkon edessä on mäntytukeista tehty risti, ja vaikka kirkko ei mikään oikea kirkko olekaan, käsitykseni mukaan täällä on kuitenkin järjestetty joskus jotain kirkonmenojakin.


Lounaan nautimme Laivasillalla, minkä jälkeen tutkiskelimme Loviisan keskustaa.

Laivasillan suola-aittoja, joissa varastoitiin aikoinaan ulkomailta tuotuja tavaroita, kuten suolaa, tupakkaa ja mausteita.


Afrikkalainen käsityöpuoti Karamaloo.


Kadotetun rakennustaidon muistomerkki, joka on rakennettu Loviisan kirjaston homeongelmien takia tuhottavaksi tuomituista kirjoista.

Loviisan hotelli Hilton.

Keskustan kupeessa sijaitsevia maalinnoituksia piti tietysti myös tutkia. Loviisassahan on merilinnoituskin, Svartholman merilinnoitus, mutta me päätimme jättää Svartholman välistä, sillä ilmat eivät oikein suosineet, ja muutenkin olin siinä ymmärryksessä, että Svartholma oli ikään kuin Suomenlinna pienoiskoossa. Svartholma ei siis tuntunut oikein käymisen arvoiselta, vaikka olisihan se saattanut olla vaikka kuinka hieno paikka. 

Olen kirjoitellut Loviisan maalinnoituksesta jo aiemmassa Loviisa-postauksessani, joten ei sen historiasta enää sen enempää. Vaikka olin nähnyt linnoituksen bastionit jo aiemmin, ne tuntuivat nyt jotenkin jännittävämmiltä, kun niitä sai tutkia isommalla joukolla.

Bastioni Ungern.



Löysimme hämmästykseksemme bastionin katosta myös tikkuja, jotka näyttivät ihan tippukiveltä.

Kuva on harmillisesti hieman epätarkka.


Olin elänyt aina siinä uskossa, että tippukiveä saa hakea kaukaa Suomen rajojen ulkopuolelta, enkä vieläkään oikein tiedä, voisiko tämä olla sitä ihan oikeaa tippukiveä.

Tieteen Kuvalehti kertoo tippukivistä seuraavaa:

Tippukiviluolia esiintyy erityisesti seuduilla, missä kallioperä on kalkkikiveä. Euroopassa niitä on runsaasti muun muassa Sloveniassa ja Mallorcassa. Kalkkikivi koostuu enimmäkseen kalsiumkarbonaatista eli kalsiitista. Kun luolan katosta tippuu kalsiittia sisältävää vettä, kiviaines voi saostua kattoon puikkomaiseksi muodostelmaksi, niin sanotuksi stalaktiitiksi. Tippukivien syntyprosessi käynnistyy, kun sadevesi reagoi maaperän hiilidioksidin kanssa, jolloin muodostuu hiilihappoa.

Bastioni Rosen.

Uutta elämää puskee bastionin seinästä.




Kahvittelupaikaksi löytyi Tuhannen tuskan kahvila Loviisan vanhastakaupungista.



Kahvilan takana sisäpihalla oli viihtyisä terassi, ja löysimme onnekkaasti yhden vapaan pöydänkin. Moni muu meidän jälkeemme tullut joutui odottelemaan pöydän vapautumista tai kääntymään kannoillaan takaisin.




Palvelu oli hyvin verkkaista, mutta onneksi meillä ei ollut kiire. Kahvia odotellessa oli hyvä ihmetellä varpusten pullakestejä.







Pitkällisen odottamisen jälkeen saimme eteemme harvinaisen kauniin kattauksen, ja kahvikin tuotiin viehättävässä kannussa. Hyvää kannattaa siis näköjään kumminkin odottaa.



Päivän kruunasi käynti hienolla Loviisan vanhalla hautausmaalla, jonne päädyimme ihan sattumalta. Hautausmaalla oli sekä uudempia että vanhempia hautoja, ja hautausmaan kaikkein vanhin osa näytti olevan ylimpänä rinteessä.

Portilla vastassa oli pytinki, jonka merkitys jäi hämärän peittoon raivokkaasta googlettamisesta huolimatta.


Katonharjassa olevista vuosiluvuista ja nimestä tuli mieleen, että ehkä tässä on jokun hauta, mutta tuskin kumminkaan? (Osaisiko joku sanoa, mikä tämä rakennus on? Vai onko tämä vain hautausmaan varasto? 😆)




Katkennut risti.

Parhaatkin päivät päättyvät joskus, ja niin kävi tämänkin kanssa. Muistot ja valokuvat kumminkin jäivät. 😘

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Kahvintuoksuinen nainen

Kotoa mihinkään lähteminen ei innosta vieläkään, mutta sunnuntaina iski tilapäinen mielenhäiriö, ja ehdotin ukkelille jotain random-maaseutuajelua. Ukkeli innostui asiasta, mutta maaseutu muuttuikin yllättäen Kruunuvuorenrannaksi (sijaitsee Itä-Helsingissä), kun ukkeli halusi käydä katsomassa sinne nousevaa asuinaluetta. Olen käynyt kyseisillä seuduilla vain muutaman kerran, joista toinen oli vuonna 2013, kun kävin katsomassa Kruunuvuoren hylättyä huvila-aluetta (postaus siitä täällä). Kirjoittelin silloin, että "huvila-alueen lähelle nousee pian jopa 10 000 asukkaan merellinen asuinalue", ja nyt seitsemän vuoden päästä oli mielenkiintoista käydä tavallaan sulkemassa ympyrä.

Minulle oli yllätys, että osa Kruunuvuorenranta oli alueena niin iso ja että iso osa taloista oli jo valmiita ja asuttujakin. Ajoimme alueen ihan perimmäiseen nurkkaan, meren rantaan, josta näkyi Tuomiokirkko ja Katajanokan jäänmurtajat. 



Ukkelin mielestä Kruunuvuorenranta olisi yksi potentiaalinen vaihtoehto, jossa voisimme mahdollisesti tulevaisuudessa asua, mutta suurin osa alueen sopivista asunnoista taitaa olla jo varattuja ja myytyjäkin. Kruunuvuorenranta olisi kyllä siitä mukava paikka, että meri on sielläkin lähellä, ja varmasti aika monesta asunnosta on myös merinäköala. Vaan pelkkä merinäköala ei enää riitäkään ukkelille, sillä hänellä on nyt sellainen vaatimus, että tulevasta asunnosta pitäisi näkyä "isoja laivoja" ja että ikkunoiden pitäisi avautua avomerelle päin eikä mihinkään takavesiin. 😀 Jos näillä ehdoilla pitää etsiä asuntoa, niin eipä tarvitse olla ennustajaeukko, kun voi sanoa, että aika hankalaksi menee. Toisaalta mitä tiukemmat kriteerit, sitä vähemmän jää vaihtoehtoja ja sitä helpommaksi etsiminen menee. (En nyt oikein tiedä itsekään, mitä ajoin tällä takaa, mutta jokin ajatus tässä oli olevinaan.)

Kruunuvuorenrannasta lähdimme ajelemaan Laajasalon läpi Jollakseen. Ajoimme niin pitkälle kuin tietä riitti, ja tulimme parkkipaikalle. Ihmettelimme, että mikäs pytinki se täällä on, mutta kylttejä tutkiskeltuamme selvisi, että olimme tulleet karjalaisten kesäkotiin Villa Salmelaan.


Villa Salmela on tarkoitettu ymmärtääkseni lähinnä karjalaisten lomanvietto- ja virkistyspaikaksi, mutta sen kahvio ja puulämmitteinen sauna ovat kesällä avoimia kaikille. Nytkin rannasta tuli ihana saunan tuoksu.


Kahvilan terassi oli levittäytynyt kalliolle, jolta avautui hienot merinäköalat, joten tänne oli jäätävä kahveelle. 


Tunnelmaa latisti hieman se, että olin pöytään saapuessani kaatanut puoli mukia kahvia aurinkolaseilleni ja hameelleni. Vaikka olin pyyhkinyt lasit, ne haisivat edelleen voimakkaasti kahville, ja kahvista kastunut hame liimaantui ikävästi reisiin.

Villa Salmela on rakennettu vuonna 1886, ja sillä ehti olla kuusi eri omistajaa, ennen kuin Helsingin kaupunki osti huvilan vuonna 1969 ja vuokrasi sen karjalaisille seuroille.



Jollaksesta lähdimme ajelemaan kohti kaupunkia. Ukkeli halusi jäätelöä, ja minä halusin nähdä benjihyppypaikan. Benjihyppytorni oli taas ilmestynyt Kaivopuiston rantaan, ja olin bongannut sen perjantai-iltana parvekkeelta.


En muista, milloin viimeksi olen käynyt Kaivopuistossa. Ehkä silloin, kun käytimme siellä ukkelin veljeä ja kavereita, jotka olivat Suomi-visiitillä vuonna 2009? Todella hämmentävää, että ihan lähellä on niin paljon mukavia paikkoja, joissa ei tule koskaan käytyä.

Kalastava karhu.

Hääparin valokuvausta. Oli muuten kaunis morsian!


Harakan saari. Eipä ole tullut koskaan käytyä tuollakaan.


Benjihyppypaikkakin löytyi.

Joku on menossa paraikaa korissa ylös.

Kaivopuistossa benjihyppääjät nostetaan 150 metrin korkeuteen, ja Kaivopuiston benjihyppy mainostaakin olevansa Suomen korkein. On vaikea kuvitella, miten korkealta 150 metriä tuntuisi, kun jo kymmenen metrin hyppytorni uimahallissa tuntui melkein ylitsepääsemättömältä. Vaikka olenkin varsin seikkailunhaluinen ja välillä rämäpäinenkin, en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa extreme-juttuja kohtaan. Ei tullut siis nytkään mieleen mennä itse kokeilemaan benjihyppyä. Mutta jos jotakuta muuta kiinnostaa, Kaivopuistossa pääsee hyppimään 11. elokuuta asti hintaan 125 euroa.


Parihyppykin näköjään onnistuu.



Mariellakin lähti viimein liikenteeseen tuossa jokin aika sitten. Sitä ennen se seistä tökötti toimettomana Länsisataman parkissa vissiin yli sata päivää. Nyt Mariella liikennöi Tukholman sijasta Tallinnaan ja lähtee Eteläsatamasta Katajanokalta. Ukkelin mielestä Katajanokalta lähtevät laivat näkyvät Kruunuvuorenrantaan, mutta en ole asiasta ihan varma.

Löysimme jäätelökioskin, mutta ennen kuin pääsimme tiskille, ukkeli muisti Mattolaiturin, josta saisi kuulemma hyvää samppanjaa. Minulla on nenänvalkaisuviikot menossa, mutta eihän samppanjalle voi mitenkään sanoa ei.

Terassiravintola Mattolaituri.

Nimensä Mattolaituri on saanut ilmeisestikin vieressä sijaitsevasta mattolaiturista, joka oli hämmästyksekseni siinä edelleen.


Minä olin jotenkin ollut siinä uskossa, että mattoja ei saa enää pestä luonnonvesissä. Olen kai ollut väärässä, kun täälläkin roikkui mattoja kuivumassa.


Jääpalojen, mintun ja limen kanssa tarjoiltu samppanja oli järisyttävän hyvää, joten juomaa piti ottaa vielä toinenkin lasillinen. Samalla oli mukava katsella ihmisiä – ja laivoja, kuinkas muutenkaan.

Tyylikäs kesäleidi.

Ja toinen. Koiran valjaat ja pompula mätsäsivät asuun. 😎

Megastar, joka on menossa meille Länsiterminaaliin. Etualalla Uunisaarta.

Silja Europa, joka on menossa samaan osoitteeseen.

Talo tarjoaa kierroksen.

Päivästä sukeutui tosi kiva, vaikka (tai ehkä juuri siksi) emme taas lähtiessämme tienneet, minne tulisimme päätymään.


Sain myös toissa viikolla irrotettua itseni sohvasta sen verran, että kävin pari kertaa pikaisesti Savonlinnassa. Ensin hain iskän ja äiskän meille kylään, ja sitten palautin heidät takaisin kotiin. Vierailu jännitti etukäteen hieman lähinnä iskän takia: muistaisiko iskä yöllä vessaan herätessään, missä hän on; muistaisiko iskä, että makuuhuoneessa onkin liukuovi, ja löytäisikö hän vessan (ajoissa). Kaikki sujui kuitenkin yllättävänkin hyvin, vaikka kyllähän reissu väsytti, varsinkin iskää.

ABC-asemia tuli kannatettua Helsingin ja Savonlinnan väliä suhatessa useampaankin kertaan. Menomatkalla valitsin lounaspaikaksi sen ABC:n, jossa oli parhaat pöperöt. Voittajaksi selviytyi Pitkäjärven ABC Mikkelissä, jossa oli tarjolla kaalikääryleitä.

Herkkupötkylät.

Kaalikääryleet ovat minusta niin suurta herkkua, että jos niitä on jossakin päin tarjolla, melkein pitää säätää lähtöaikaa niin, että pääsee varmasti käärylepöytään. Hernekeitto on myös aika kova sana, kuten myös lihamureke ja lihapullat. Lihamureketta sain paluumatkalla Imatralla.

Katsoin paluumatkalla myös kolme jaksoa Rikkaita ja rahattomia, ja ne olivatkin kauden viimeiset jaksot. Harmitti, että sarja loppui, sillä kyseinen ohjelma oli minusta todella kiinnostava. Ohjelmassa ns. rikas perhe ja köyhä perhe vaihtavat osia viikoksi, ja on ollut äärettömän mielenkiintoista seurata, millaisia ajatuksia rahan paljous tai vähyys ihmisissä aiheuttaa. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat lähteä mukaan tällaiseen ja paljastaa niin paljon omasta elämästään vieraille ihmisille ja samalla Suomen kansalle. On ollut myös mielenkiintoista todeta, että rikkaatkin ihmiset näyttävät asuvan Suomessa kohtalaisen vaatimattomasti, ainakin jos vertaa rikkaiden hulppeisiin luksusvilloihin monessa muussa maassa. Tai ehkä kukaan ökyrikas ei edes viitsisi lähteä tällaiseen ohjelmaan.

Toinen kotimainen reality-sarja, josta pidän kovasti, on Supernanny Suomi. Minähän en tiedä lapsiperheiden elämästä mitään, mutta se ei silti estä ihailemasta näitä perheitä, jotka uskaltavat hakea apua ongelmiinsa Pia Penttalalta ja siinä sivussa tulla vielä koko kansa tirkistelemäksi. Minulla ei ole idoleita, mutta jos olisi, Pia Penttala saattaisi olla sellainen.

Loppuun vielä video västäräkin kylpysessiosta, jonka kuvasin Kaivopuistossa. Harmittaa tämä uusi Bloggeri, kun videoita ei saa ilmeisesti laitettua ruutuun isompana. Vaikka eipä tuossa hirveästi katsomista olekaan, ei sen puoleen.



Tästä tulikin mieleeni, että minulla on myös yksi Boliviassa kuvattu apinan kylpysessio -video, joka pitäisi myös joskus postata.

Huomenna on ns. suuri päivä, sillä meillä on ukkelin kanssa 15-vuotishääpäivä. Kun mietin, pitäisikö meidän juhlia päivää jotenkin, ukkeli vastasi, että joo, tilataan vaikka pizzat. Tällaista se sitten on 15 avioliittovuoden jälkeen. 😆