Turistipuuhia

Nyt kun minulle tuli lisäpäiviä Hyderabadissa, niin keksin, että tässähän voisi heittäytyä vaikka turistiksi eikä aina postailla kuvia vain jostain appivanhempien tontilta tai kotinurkilta. Olen nähnyt suurimman osan Hyderabadin virallisista nähtävyyksistä, osan useampaan kertaankin, mutta käynneistä on jo niin kauan, että paikat ovat minulle kuin uusia. Charminarissa, Mecca Masjidissa ja Chowmahalla Palacessa kävin tosin kolme vuotta sitten, ja siitä päivästä löytyy postaus täältä.  

Nyt minun teki mieli mennä käymään Qutub Shahi Tombs -haudoilla, jotka pitävät sisällään seitsemän isoa hautamausoleumia ja pienempiä hautoja Qutub Shahi -dynastian ajalta vuosilta 1518–1687. Olin käynyt katsomassa hautoja ennenkin, ja käynnistäni oli arvioni mukaan ehkä viisi vuotta. Kun etsin postauksen käynnistäni, kävi ilmi, että olin nähnyt haudat vuonna 2015. Viisi vuotta olikin yksitoista vuotta. 🤭  

Anoppilasta on Qutub Shahille vain noin varttitunnin ajomatka, ja pian olinkin jo alueen portilla. Siellä vastassa ollut mies ilmoitti, että minun pitäisi maksaa pysäköinnistä 270 rupiaa. Nousin autosta silmäilemään seinällä ollutta hinnastoa, koska intialaisethan yrittävät aina vedättää ulkomaalaisia. Näin taulukosta, että henkilöauton pysäköinti maksoi 200 rupiaa, ja sanoin maksavani vain sen verran. Mies meni taulukon eteen ja näytti sieltä yksi kerrallaan: auto 200 rupiaa, kamera/kännykkä 50 rupiaa ja sisäänpääsy 20 rupiaa. Yhteensä 270 rupiaa. Hieman nolona kaivoin rahat lompakostani. 

Alueelle oli tullut uusi vierailukeskus, jossa kerrotiin kivasti alueen historiasta ja rakennusten entisöimisprojektista. Hyderabadissa moni paikka on saanut rapistua rauhassa, ilman että paikoista on pidetty minkäänlaista huolta, ja siitäkin syystä ilahdutti, että Qutub Shahia on entisöity. 

Qutub Shah -dynastian hallitsema alue.

Reliefimalleja alueelta.

Qutub Shahin alue on valtava, mutta olin tällä kertaa liikkeellä paljon rennommalla asenteella kuin viimeksi ja päätin katsoa vain ne paikat, jotka oikeasti kiinnostivat minua. Rentoa asennettani koeteltiin kuitenkin heti aluksi, kun joku jäbä lähti seuraamaan minua. Hän yritti kysellä ensin nimeäni ja sitä, mistä olin kotoisin, mutta vetäisin esiin iskältä opitun "puhun vain suomea" -kortin, ja vastasin tyypille, että "no English". Hetken päästä mies esitti syömistä esittävän eleen ja kysyi, oliko minulla mitään syötävää, mutta "no English". Hetken päästä tyyppi luovutti ja lähti omille teilleen. Ei minulla olisi kyllä ollutkaan mitään syötävää mukana. 

Intian kansallispuu banyanpuu.

Olen aina ihaillut banyanpuita, jotka voivat olla joskus aivan valtavia. Näyttää siltä kuin banyanista riippuisi tuuheita oksia, jotka ulottuvat maahan asti, mutta oksat ovat oikeasti ilmajuuria. 

Ilmajuuret ovat iskeneet kiinni maahan. 

Alueella vilisti paljon oravia, jotka ovat Intiassa hieman erinäköisiä kuin meillä. 

Intialaisen oravan selässä on kolme viirua, ja viirujen takana on hauska tarina. Ramayana-eepoksen mukaan orava auttoi Rama-jumalaa rakentamaan mystisen Ram Sethu -sillan eli Aataminsillan, joka yhdistää Sri Lankan ja Intian. Kiitokseksi avusta Rama silitti oravan selkää, johon jäi Raman sormista kolme viirua. Kyseinen silta ei ole mikään oikea silta vaan 48 kilometriä pitkä särkkäjono, jonka uskotaan olevan Raman aikaansaannosta.

Mausoleumeja enemmän minua kiinnosti nähdä uudelleen hammam eli kylpylä, jossa suvun kuolleen jäsenet kylvetettiin, ennen kuin heidät siirrettiin lopulliseen leposijaansa. Suunnistin siis suorinta tietä sinne ja päätin katsoa mausoleumit myöhemmin.

Hammam oli ollut edellisenä käyntikerralla mielestäni valtavan kiehtova, mutta nyt en voinut muuta kuin ihmetellä, miksi. Hammam tuntui tällä kertaa aivan erilaiselta, vähän tylsältä ja jotenkin kliiniseltä. Toki paikka oli edelleen kaunis, mutta jotain tuntui puuttuvan.  

Vanhan postauksen kuvia katsellessani tajusin, miksi: hammam oli entisöity vuoden 2015 jälkeen, ja siitä oli tullut paljon valoisampi ja siistimpi. Se ei ollut siis enää yhtä jännittävä kuin aiemmin. 🤭

Kulkukoiria oli aivan valtavasti, ja olin aivan kusi sukassa. Tuo yksikin nosti juuri päätään ja katsoi minua sillä tavalla, että kohta se tulee ja raatelee minut. 🫣 (Oikeasti koirat eivät olleet yhtään uhkaavan oloisia.)

Hammam ulkoapäin.

Mausoleumit olivat minusta kaikki enemmän ja vähemmän samannäköisiä, joten en jaksanut tällä kertaa edes yrittää pitää kirjaa siitä, mikä hauta kuului kenellekin. 

Minulta taisi mennä alueella kierrellessäni melkein kolme tuntia, kun kuvasin kaiken maailman kukkia ja puita. Lämpötila oli 36 astetta ja UV-indeksi 10, joten kiitin järkeäni, että olin tajunnut pyytää anopilta sateenvarjon lainaksi. 

Sateenvarjo olikin paljon kivempi aurinkosuoja kuin aurinkovoide, sillä minähän inhoan aurinkovoiteilla läträämistä. Taidan olla enemmän sateenvarjo- kuin aurinkovoideihminen ja ruveta käyttämään jatkossakin sateenvarjoa aurinkosuojana. Tosin Suomessa saatettaisiin katsoa hieman pitkään tyyppiä, joka kulkee aurinkoisena kesäpäivänä sateenvarjon kanssa. 🤣 Sateenvarjo saisi kyllä olla mielellään jonkin muun värinen kuin musta, mistä tulikin mieleeni, että varmasti jossain on myynnissä varjoja, jotka on tarkoitettu ihan aurinkovarjoiksi. Sellainen voisi olla kiva. Hatut ovat näin kuumalla epäkäytännöllisiä, sillä ne hiostavat pahasti. Jo nytkin otsaltani valui hikeä niin, että silmiäni alkoi kirvellä.

Tällä kertaa kiinnostavimmiksi paikoiksi Qutub Shahilla osoittautuivat baolit eli sadevesisäiliöt, joita en muistanut ensimmäiseltä käyntikerraltani lainkaan. Alueella on ollut kaiken kaikkiaan kahdeksan baolia, joista kuusi on säilynyt ja nyt entisöity.  

Kuvassa on Läntinen baoli, ja hauska yksityiskohta on se, että löytyneiden akveduktien perusteella näyttää siltä, että baoli sai vetensä Durgam Cheruvusta eli tästä anoppilan nurkilta.  

Olin miettinyt, mistä kaikki alueen koirat saavat juotavaa, mutta ainakin tämän baolin äärelle pääsee portaita pitkin koiratkin, jos ne vain osaavat tänne eivätkä huku.  

Badi Baoli. 

Hämmästyin huomatessani, että Badi Baolissa oli kalojakin. Kunnostettujen baolien vesiä käytetään nyt alueen kasvien kasteluun. 

Oli hyvä, että olin tullut uusintakäynnille, sillä myös Muhammad Quli Qutb Shahin mausoleumi oli tällä kertaa auki. Viime käynnillähän se oli ollut suljettu, koska se oli remontissa. Mausoleumi on erityisen merkittävä siitä syystä, että kyseinen hemmo perusti Hyderabadin ja rakennutti Hyderabadin tunnetuimman maamerkin Charminarin. 

Mausoleumin edessä seisoi ukko, joka raaputti maasta pulunpaskaa. Mies lähestyi minua ystävällinen hymy kasvoillaan ja kehotti minua menemään sisään. Sisällä mies rupesi selittämään mausoleumin yksityiskohtia ja esitteli muun muassa, miten auringonvalo pääsee rakennukseen auringon noustessa ja laskiessa. Muhammad Quli Qutb Shahin oikea hauta on kuulemma rakennuksen alla, ja maan tasolla – vihreällä kankaalla peitettynä – on nähtävillä vain valehauta. Senkin mies tiesi kertoa, että rakennuksessa on erinomainen akustiikka, ja mies rupesi demonstroimaan sitä pienellä lauluesityksellä. Otin siitä videonkin, mutta en viitsi laittaa sitä Youtubeen, kun se menisi taas Shorts-videoihin. 

Hyvää hyvyyttäänhän kukaan ei rupea esittelemään turisteille mitään, ja olin jo valmistautunut kaivamaan lompakkoani, mutta mies ojensikin itse ensin kätensä ja näytti rahaa hypistelevän eleen. Tämä on hyvin tärkeää, mies sanoi, ja minua huvitti ja ärsytti. Onhan se nyt tärkeää saada palveluksistaan maksu. Kun annoin miehelle sata rupiaa, mies vilkuili lompakkoani merkitsevästi ja kysyi, olisiko minulla antaa vielä toinenkin seteli. Vastasin, että minulla ei ole enempää käteistä.

Semmoinen oli se Qutub Shah -käynti tällä kertaa. Paluumatkalla kuvasin jättimäisen Hanuman-patsaan yhden temppelin edessä. 

Nuo ukot luulivat vissiin, että kuvaan heitä, kun heitä nauratti niin kovasti. 

Loppuun vielä muutama ns. ajankohtainen asia. 

Stubbin vierailu ei ole täällä hirveästi näkynyt, mutta perjantaiaamuna Times of India -lehdessä oli vierailusta pieni artikkeli. 

Tänä aamuna lehdessä puolestaan oli mielenkiintoinen uutinen siitä, että Fazer on tulossa Intian markkinoille. Fazerin tuo Intiaan Reliance Consumer Products -niminen yritys, jonka omistaja on muuten se sama heppu (Mukesh Ambani), joka osti Dubain palmusaarelta pojalleen kihlajaislahjaksi sen ökyhuvilan. 

Uutisen mukaan Fazer aikoo tuoda Intiaan päätuotteensa Karl Fazerin sekä Dumlen, Tutti Frutin ja Geishan. Nolona pitää tunnustaa, että ihmettelin Karl Fazer -nimistä tuotetta, että mikäs se sellainen on. Googletin, ja kävi ilmi, että se tarkoittaa luultavasti Fazerin suklaalevyjä. Vielä tähän päivään mennessä en ollut tajunnut, että Fazerin suklaalevyn päällä lukee Karl Fazer. Piti tulla Intiaan asti selvittämään, mitä Fazerin sinisen päällä lukee. 🤣

Fazerin suklaiden hinnoista ei ole vielä päätetty, ja on mielenkiintoista nähdä, mihin hintaluokkaan se asettuu. Täällähän on sekä halpissuklaita että hintavia premium-suklaita ja kaikkea niiden väliltä. Ostimme taannoin ukkelin kanssa kokeeksi 80 gramman levyn intialaista käsintehtyä Manam-sulaata, ja se kustansi 400 rupiaa eli 3,7 euroa. Jos minulta kysytään, niin suklaa ei ollut edes hyvää vaan ihan kuraa. Toki jos tykkää tummasta ei-niin-makeasta suklaasta, niin sellaiseen makuhermoon Manam voi osuakin. 

Dubaista palattuamme ensimmäinen lenkki Durgam Cheruvulla ei suuremmin houkutellut, sillä olin varma, että järvi olisi kokonaan vesihyasintin peitossa, mutta vielä mitä! Järvi oli puhdistettu kasvista, ja järvi oli taas järvi! 😍

Ihmettelin autonkuljettajalle, eikö kasvi leviä järveen uuudestaan, mutta autonkuljettaja epäili, että kasvia ruvetaan varmaan poistamaan heti, jos sitä huomataan taas vedessä. Joka tapauksessa oli ihana lenkkeillä, kun se hirveä vihreä matto oli poissa veden päältä.  

Tänä aamuna olinkin järvellä jo paljon ennen auringonnousua. Aamulla järvellä on ihan omanlaisensa tunnelma. 

Googlen kuvahaun mukaan kuvassa oleva lintu on suomeksi nimeltään pitkäjalka.

Mukavaa päivän ja viikonlopun jatkoa! 

Salijuttuja ja sarijuttuja

Taisi tosiaankin käydä niin, että flunssani parani ennätysajassa (tyyliin neljässä päivässä), eikä keuhkoputkentulehdusta tällä kertaa tullut. Jippii! Luulin jo, että taas tulee useampi viikko treenitaukoa, tällä kertaa keuhkoputkentulehduksen takia. Se olisi ollut ikävä juttu siinäkin mielessä, että salijäsenyys oli maksettu, joten rahat olisivat menneet hukkaan. Olen kuitenkin päässyt treenaamaan taas ihan normaalisti, ja elämä on ainakin siinä mielessä mallillaan. 

Ajatuksena oli ollut ottaa jäsenyys uudelta Vyb Active -nimiseltä salilta, jonka ukkeli oli bongannut aiemmin. Onneksi ukkeli soitti salille ja kyseli hintoja, ennen kuin menimme paikan päälle, sillä meille olisi tullut turha reissu. Kuukauden salijäsenyys maksaa Vyb:ssä nimittäin kuulemma 45 000 rupiaa (418 euroa kuukaudessa). En voi ymmärtää, kuinka millään salilla voi olla noin kova kuukausihinta! Toki täällä on ihmisiä, joille tuommoinen summa ei ole mitään. Ehkä hinnalla halutaan karsia tavalliset pulliaiset pois, jotta salilla säilyisi tietty taso. 

Vyb:n sisäänkäynti.

Kuntosali, jolla kävin viime ja toissa vuonna, oli sinänsä ihan hyvä, mutta muutama asia ärsytti. Ensinnäkin salin pomo käyttäytyi alusta alkaen omituisesti. Mies seurasi minua ensimmäisillä treenikerroillani toissa vuonna joka paikkaan ja tarkkaili, mitä teen. Monesti kun tulin salille, mies saattoi istua vastaanotossa kauluspaita päällään, mutta siinä ajassa, kun olin saanut alkulämmittelyni tehtyä ja siirryin yläkerran voimailualueelle, mies olikin käynyt vaihtamassa treenivaatteet ylleen ja oli jo siellä voimailualueella riuhtomassa jotain laitetta hullun lailla, tarkkaillen samalla, mitä minä tein. Mies rauhoittui vasta, kun hän näki minun tulevan kerran salille ukkelin seurassa ja hän pääsi kyselemään ukkelilta minusta kaikenlaista saaden selville muun muassa sen, että olin ukkelin vaimo ja että osasin teluguakin. Tämän jälkeen sain treenata rauhassa.  

Menimme viime vuonna taas samalle salille (joka oli tosin muuttanut uuteen paikkaan), koska sali oli meille entuudestaan tuttu, ja kukapa muukaan istui vastaanottopöydän takana kuin se samainen pomo. Mies muisti meidät, hoiti sisäänkirjautumisemme, otti jäsenmaksumme ja lupasi olla paikalla maanantaina, jolloin hän järjestäisi meille sormenjälkitunnistukset, jotta pääsisimme jatkossa sisään salille. Miestä ei kuitenkaan näkynyt maanantaina eikä koskaan sen jälkeenkään, vaan hän katosi kuin tuhka tuuleen. Joka kerta kun tulin salille, jonkun vastaanotossa piti päästää minut sisään, ja jos vastaanotossa oli sellainen tyyppi, joka ei ollut nähnyt minua aiemmin, minun piti selittää aina uudestaan, millä perusteilla olin pyrkimässä sisään.  

Vanha sali.

Kyseisellä salilla oli muutenkin vähän ärsyttävä meininki, sillä siellä kävi kehonrakentajia, joille oman itsensä ihailu ja pullistelu näytti olevan ykkösasia. Salillahan oli oikein se kuvausaikakin, jolloin salilla sai valokuvata. Toisaalta ärsytti ja toisaalta huvitti seurata sivusta, kuinka kehonrakentajat saapuivat paikalle selfiekeppeineen ja rupesivat pullistelemaan kameralle iho öljystä kiiltäen. Joillakin ihan tavallisilla salikävijöilläkin (miehillä siis) oli jättimäinen ego, ja jos nämä ukot tarvitsisivat jotakin laitetta tai treenipaikkaa, minulta tultiin kyselemään, voisivatko he vuorotella kanssani. Miehillähän on salilla etuoikeus, ja naisten treenaaminen on toissijaista. Myönnän,että tämä on vähän kärjistetysti sanottu, sillä kyllä täällä on saleilla ihan mukaviakin miehiä, jotka antavat naisen treenata rauhassa. En ole kuitenkaan törmännyt missään päin maailmaa samanlaiseen egoiluun kuin Intiassa. Intialaisilla saleilla näkee toki naisiakin, mutta täkäläiset naiset näyttävät keskittyvän lähinnä kardiopuoleen. En ole nähnyt naisten nostelevan täällä mitään raskaita painoja, ja ehkä olen siitäkin syystä kummajainen monelle miehelle.  

Kerran meinasin ruveta tekemään taljassa face pull -liikettä, mutta yksi ukko ilmestyi siihen yhtäkkiä jostain puskasta ilmoittamaan, että hän meinasi ruveta juuri käyttämään taljaa. Mitä meinasit tehdä, mies kysyi minulta. Ehkä voisimme vuorotella? Kun vastasin, että face pulleja, mies virnisteli jotenkin huvittuneen näköisenä. Päätin antaa miehen pitää taljansa ja lähdin tekemään jotain muuta. Seuraavan kerran kun osuin miehen kanssa samaan aikaan salille, mies rupesi tekemään näytösluontoisesti face pulleja kiskoen ihan naurettavia painoja surkealla tekniikalla, ikään kuin näyttääkseen minulle, että näin niitä face pulleja tehdään. En voinut muuta kuin nauraa mielessäni. 

Edellä mainituista syistä päätin, etten menisi enää tänä vuonna samalle salille, vaan nyt pitäisi löytää uusi sali. Päätös kirpaisi hieman siksi, että vanha sali oli kävelymatkan päässä anoppilasta, mikä on täällä harvinaista herkkua. 

Löysin Google Mapsista Anytime Fitness -nimisen salin, joka näytti olevan kohtuullisen ajomatkan päässä anoppilasta, ja lähdimme katsomaan sitä. Täällä ei tunneta mitään kertakäyntimaksuja, vaan on pakko ottaa aina jonkin mittainen salijäsenyys. Yleensä minimiaika on kuukausi, mutta joskus kaksi tai enemmänkin. 

AF:n vastaanotossa oli vastassa kaksi hyvin ystävällistä naista, ja lopputulema oli se (monen mielenkiintoisen käänteen jälkeen), että otimme kolmen kuukauden salijäsenyyden molemmille. Kaksi kuukautta olisi riittänyt meille, mutta sellaista ei ollut tarjolla, joten oli pakko maksaa kolmesta (rahastuksen makua). Kolme kuukautta kahdelle kustansi 40 000 rupiaa eli 370 euroa, mikä tekee 61 euroa per henkilö kuukaudessa. Aika kova hinta tämäkin mutta sentään paljon halvempi kuin Vyb:n 418 euroa. 

Mielenkiintoisilla käänteillä tarkoitan sitä, että AF:ssä eivät käyneet kansainväliset maksukortit, vaikka Anytime Fitness on kansainvälinen ketju. Kun muutkaan maksutavat eivät toimineet, meidän piti lähteä käymään automaatilla nostamassa käteistä. Suurin kertanosto automaatista oli 10 000 rupiaa, joten nouduimme tekemään neljä eri nostoa, ja siinähän kesti. Sitten vain setelitukun kanssa takaisin kuntosalille, ja pian meillä oli käsissämme laatikot, joiden sisällä oli kuntosalin kulkulätkät. 

Olin niin onnellinen, että melkein liikutuin, kun sain nimelläni varustetun AF:n laatikon käteeni. 🤭

Sanoin ukkelille, että tämä on mulle sama kuin jos pitelisin kädessäni kultaa. 🤣

Hyderabadin Anytime Fitness on ihan ok sali, varsinkin silloin, jos salilla on rauhallisempaa. Salilla on joitakin isoja puutteita, mutta niiden kanssa on nyt vain pärjättävä, koska jäsenyys on maksettu. Salin yleisilme on siisti ja avara, mikä on täysi vastakohta vanhalle salille. Vanhalla salilla ei ollut esimerkiksi minkäänlaisia pukeutumistiloja sen enempää naisille kuin miehillekään, ja ainoa "pukeutumistila" oli kenkähyllyn vieressä oleva tuoli, joka oli sekin usein siivoojan käytössä. 

AF:n pukeutumistiloja. Tämä tila on yhteinen, mutta pukeutumiskopit, suihkut ja wc:t ovat erillisissä kopeissa.

Ensimmäisenä salilla on vastassa outo tyhjä tila. Minusta näyttää siltä kuin salin sisustaminen olisi jäänyt kesken, koska en keksi tuolle tyhjälle tilalle mitään tarkoitusta. Tuohon olisi voinut laittaa lisää laitteita (esimerkiksi selkälaitteen, jollaista salilla ei ole lainkaan) tai tekonurmen ja kelkan. Laitteita on salilla minusta muutenkin aika vähän, mikä on aika poikkeuksellista, sillä yleensä saleilla on päinvastainen ongelma: laitteita on niin paljon, että sekaan ei meinaa mahtua. Kyykkyräkkejä on sentään kaksi ja treenipenkkejäkin riittävästi. Lisäksi salilla on hex-käsipainoja, jotka ovat saleilla aika harvinaisia, joten pääsin tekemään pitkästä aikaa devil's pressejä. 😊 

Kuntosali on auki 24/7, ja ainakin vastaanoton naisten mukaan salilla on vartiointi ja joku salin henkilökunnasta aina paikalla, joten siellä olisi turvallista treenata vaikka keskellä yötä. Hintaan kuuluu kuulemma myös valmentajien palvelut, mutta en tarvitse semmoisia, kuten en kaipaa myöskään ryhmäliikuntatunteja (aamuisin olisi tarjolla joogaa ja zumbaa). Ennen ensimmäistä treenikertaa olisi pitänyt tehdä kehonkoostumusmittaus, koska se kuuluu kuulemma AF:n toimintaperiaatteisiin. Kieltäydyin kehonkoostumusmittauksesta, koska en tee niillä tiedoilla mitään. 

Salilla on minusta ihan liikaa henkilökuntaa, ja ainakin iltapäivällä salilla on enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita. Sen mitä olen valmentajien toimintaa katsellut, niin eipä todellakaan kiinnosta täkäläisten valmentajien palvelut. Yksikin tuijotti kännykkäänsä koko ajan, kun hänen asiakkaansa teki punnerruksia kaamealla tekniikalla monta sarjaa. Ärsyttää tuommoinen "valmentaminen" niin paljon, että ei mitään rajaa.  

Salilta siirrymmekin sitten lenkkipoluille.

Kävin tiistaiaamuna kävelyllä Durgam Cheruvulla, ja jos olin edellisellä kerralla järkyttynyt, niin nyt en enää tiedä, mitä olen. Ei ole sanoja. 

Verratkaapa kuvia, jotka olen ottanut samoista paikoista 10. tammikuuta ja 20. tammikuuta. Kuvien ottamisen välissä on siis kymmenen päivää. 

10. tammikuuta.

20. tammikuuta.

10. tammikuuta.

20. tammikuuta.

Puolet järvestä on nyt vesihyasintin peitossa, ja kasvi leviää ihan käsittämätöntä vauhtia. Järven eteläpuolella on vielä avovettä, mutta on vain ajan kysymys, milloin kasvi on vallannut järven kokonaan. 

Järven eläimet – erityisesti linnut – surettavat minua niin paljon, että itku meinaa tulla. Eihän tuollainen kasvin peittämä järvi ole enää mikään järvi. Järven ekosysteemi muuttuu ihan täysin, ja eläimet tulevat kuolemaan.

Näin tiistaiaamuna järvellä kuningaskalastajan...

... ja intianriisihaikaran. 

Lueskelin, että vesihyasintista on hyvin vaikea päästä eroon. Nyhtäminen ei pidä kasvia kauan poissa, sillä uudet kasviyksilöt leviävät leikkuujätteestä ja siemenistä. Täällähän poistaminen ei hyödytä siinäkään mielessä, että järveen virtaa jatkuvasti puhdistamattomia jätevesiä, jotka edesauttavat vesihyasintin kasvamista. 

Kuvasin silloin 10. päivä mitä lienee vesiä, joita virtasi solkenaan järveen. En vielä silloin tajunnut ongelman laajuutta.

Minulla on todella murheellinen olo, eikä tee enää mieli mennä järven rannalle kävelemään – niin kuin silmien sulkeminen mitään auttaisi! 

Koska en halua lopettaa näin ankeisiin tunnelmiin, loppuun vielä kaksi kivaa asiaa. 

Ensimmäinen kiva asia on suomalaiset marjat. 😊 Löysin sattumalta Savonlinnassa äidin lähikaupasta juotavassa muodossa olevia marjoja, ja kiinnostuin tuotteesta ensisijaisesti siksi, että hyllyn reunassa luki, että tuote säilyy myös huoneenlämmössä. Mieleeni tuli heti, että jos marjasekoitukset olisivat hyviä, voisin ostaa purkkeja myös mukaani Intiaan. Anopin jääkaapeissa (luit oikein: jääkaappeja on kaksi 🤣) kun on rajallinen määrä säilytystilaa. 

Testasin Savonlinnassa paria makua, ja koska tuotteiden maku oli erinomaisen hyvä ja luonnollisen oloinen, kävin etsimässä marjasekoituksia Ison Omenan Prismasta ennen Intiaan lähtöäni. 

Prismasta löytyi kokonainen kaappi täynnä näitä ihanuuksia!

Normaalisti en olisi ehkä kiinnittänyt huomiota juotavassa muodossa oleviin marjoihin, koska tykkään saada ravintoni mieluummin syötävässä kuin juotavassa muodossa, mutta Intiassa tämmöinen ratkaisu tuntui erinomaiselta. Toki täältäkin saa oikeita marjoja, mutta täkäläiset marjat ovat ensinnäkin kamalan kalliita, ja toiseksi ne eivät maistu miltään. Ostin mukaani kolme kuuden pakkauksen laatikkoa, ja nyt harmittaa, etten ostanut enempää. Mainittakoon nyt vielä sekin, että toin mukanani myös mm. kilon Oltermannia ja viisi pakettia kahvia, joten ei kannata ihmetellä, miksi matkalaukkuni painavat aina niin paljon. 🤣

Flunssassa ollessani join päivittäin yhden tämmöisen marjapurkin ja oikein tunsin, kuinka vitamiinit virtasivat elimistööni. 🤭 Olen kokeillut näitä myös smoothieen, ja ne sopivat siihenkin erinomaisesti. 

Toinen kiva asia liittyy vaatteisiin. 

Tirupatissa on maaliskuun alussa yhden sukulaistytön häät, ja sain kuulla, että mekin olemme menossa häihin. Ensimmäinen ajatukseni oli (yllättyneet parijonoon), että mitä laitan päälleni. Minulla ei ole mitään tarpeeksi juhlavaa, mikä tiesi sitä, että on lähdettävä ostoksille. Päätin olla ovela ja ulkoistaa päätöksenteon: ukkeli ja anoppi saisivat lähteä mukaani ja valita minulle sopivat vaatteet. Anopilla ja ukkelilla saattaisi olla vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen, koska anoppi haluaisi varmasti, että pukeudun sariin, kun taas ukkelin mielestä minulle sopivat parhaiten länsimaiset vaatteet. Mutta ei ole minun ongelmani. Tapelkoot keskenään. 🤣

Järjestelimme eilen anopin kanssa hänen sarikaappiaan, ja anoppi löysi sieltä sarini, jonka olin ostanut pari vuotta sitten jotain tilaisuutta varten. Sari oli kuitenkin jäänyt käyttämättä, sillä en edes pidä siitä, vaan suorastaan inhoan sitä. Sitä en ainakaan laittaisi päälleni! Sanoin anopille, että voin pukeutua häissä sariin, jos löytyy semmoinen sari, josta tykkään oikeasti, mutta en laittaisi päälleni sellaista vaatetta, josta en todella pidä. Anoppi rupesi tutkimaan omia sarejaan, josko niistä löytyisi minulle jotain sopivaa, mutta jätimme lopulta asian hautumaan, koska aikaahan on vielä.  

Hetken päästä anoppi muisti, että hänellähän on yhdessä matkalaukussa sarini, jota olin käyttänyt kerran yksissä häissä, sekä saria varten teetetty pusero ja alushame. Olimme olleet valitsemassa saria silloinkin ukkelin ja anopin kanssa, ja olimme ostaneet vielä toisenkin sarin, jota en ollut käyttänyt koskaan. Sekin sari oli anopilla tallessa, kuten olivat myös siihen sopiva pusero ja alushame. 

Kaivoimme sarit ja muut vaatekappaleet esiin, ja rupesin sovittelemaan puseroita. Yllättäen ne mahtuivat päälleni hyvin vielä kolmentoista vuoden jälkeenkin. Anoppi tuli tarkistamaan istuvuuden ja totesi, että nämähän ovat oikein hyvät! Paitoja voisi suurentaa sivusaumoista hieman, jotta niitä olisi vähän mukavampi käyttää. 

Tämä on ollut minulla päällä vuonna 2013. Se onkin ainoa kerta elämässäni, kun olen käyttänyt saria.

Tätä puseroa en ole käyttänyt vielä koskaan. Kirjailut ja muut yksityiskohdat ovat minusta edelleenkin ihanat. 

Olin päättänyt, etten pukeutuisi enää koskaan sariin, koska minua ärsyttää sariin liittyvä härdelli. Pitää ottaa mitat puseroa varten; viedä puserokangas ompelijalle; tietää ompelijalla, minkä mallisen ja kuinka monen tuuman mittaisen puseron haluaa, millaisen kaula-aukon siihen haluaa ja haluaako puseroon kirjailuja, ja jos niin millaisia; sekä hankkia sariin sopiva alushame. Paljon helpommalla pääsee, jos menee kauppaan ja ostaa sieltä jonkin valmiin vaatekappaleen! Nyt otan kuitenkin sanani takaisin, ja voin pukeutuakin sariin, jos kerran pääsen näin helpolla, että kaikki on jo valmiina. Itse asiassa olen innoissani, että pääsen pukeutumaan sariin, sillä tykkään kummastakin sarista kovasti. Sarin pukeminen ei ole mikään maailman yksinkertaisin juttu, eikä minulla ole aavistustakaan, miten sari puetaan oikeaoppisesti päälle. Onneksi minun ei tarvitse tietääkään sitä, sillä viimeksikin naispuoliset sukulaiset kietoivat sarin ylleni, ja minun tarvitsi vain seisoa puettavana. 🤭