Elämän neljä vaihetta: 1. Uskot joulupukkiin. 2. Et usko joulupukkiin. 3. Olet joulupukki. 4. Näytät joulupukilta.


lauantai 19. maaliskuuta 2022

Taiteen mentävä aukko

Kävin todella pitkän tauon jälkeen taidemuseossa, eikä tauko johtunut koronasta vaan siitä, että en ole koskaan ollut mikään taidemuseoiden suuri ystävä. Itse asiassa kirjoittelinkin melko tarkalleen kolme vuotta sitten siitä, kuinka paljon inhoan taidemuseoita ja -näyttelyitä (täällä). Olin tuolloin käynyt juuri Medellínin tunnetuimmassa taidemuseossa, ja olin ilmeisen suivaantunut kokemuksestani, kun tuli kirjoitettua niin suolaista tekstiä. 😅 

Tällä kertaa suunnistin kuitenkin kohti Espoota, tarkemmin sanottuna modernin taiteen museota EMMAa, sillä halusin nähdä Daniel Burenin näyttelyn Kävelyllä siksakissa. Olin nähnyt Hesarissa kuvia Burenin värikkäänä hehkuvista seinistä ja päättänyt, että jos jonkin näyttelyn haluan nähdä, se on tämä.

Pahoittelen, että palaan taas vähän menneisyyteen, mutta vanhat blogikirjoitukset ovat niin oivallinen esimerkki siitä, että ihminen (jopa meikäläinen!) voi oikeasti muuttua.

Kirjoitin vuonna 2019 seuraavasti: 

"Yleensä poistun taidemuseosta (ja kaikista muistakin museoista) turhautuneena, pettyneenä ja pahantuulisena, mikä ei liene museokäynnin tarkoitus. Vika ei tietenkään ole taiteessa vaan minussa itsessäni, mutta vaikka kuinka olen yrittänyt pohtia asiaa, en ole vielä saanut selville, mikä perimmäinen ongelmani oikein on."

Tervetuloa siksakkiin!
 

Viime aikojen itsetutkiskelu on tehnyt ilmeisen hyvää, sillä heti EMMAan astuessani tajusin olevani jotenkin vapautuneempi kuin ennen ja pystyväni vain olemaan taiteen keskellä. Sitä entistä ongelmaa ei enää ollutkaan, ja tunnistin heti, mikä puuttui: pakonomainen tarve muodostaa mielipide kaikesta näkemästäni. Aiemmin minun oli ruvettava heti pohtimaan, ymmärsinkö taideteosta vai en; pidinkö siitä vai en ja oliko se minusta hyvä vai huono. En osannut tarkastella taidetta neutraalisti ja uteliaasti, kun kaikelle piti löytää mielessäni jonkinlainen lokero, jonne se sopi sijoittaa. Miten erilaiselta kaikki näyttikään nyt, kun vain katselin ympärilleni avoimin mielin, enkä yrittänytkään "ymmärtää" mitään tai "pitää" mistään. Asiat näyttäytyvät ihan eri valossa, jos niitä ei pyri heti nimeämään, selittämään tai analysoimaan. Mielipiteiden ongelma kun tuppaa olemaan se, että kun mielipiteen on kerran muodostanut, siitä on kovin vaikea päästää irti, eikä muille tulkinnoille jää enää tilaa.

Tajusin senkin, että taide on henkilökohtainen kokemus, eikä taidetta tarkastellessa tarvitse miellyttää ketään – ei taiteilijaa, ei museotyöntekijöitä eikä muita museovieraita. Ihmisiä puhuttelevat eri asiat, ja mikä puhuttelee minua, voi tuntua jostakusta toisesta ihan yhdentekevältä, ja päinvastoin. Ei minun tarvitse jäädä syynäämään suurennuslasilla sellaista, mikä ei puhuttele itseäni millään lailla, vaan voin ihan hyvin jatkaa matkaani. Ihmisen oikeus keskittyä siihen, mikä häntä itseään kiinnostaa kuulostaa ihan itsestäänselvältä asialta, mutta minä olin museossakin velvollisuudentuntoinen. Tuntui väärältä vain kävellä jonkin teoksen ohi, kun taiteilija oli nähnyt niin suuren vaivan teosta luodessaan. 

Täällähän näkee tuttujakin.

Värikäs ikkunaseinä vangitsi minut luokseen pitkäksi aikaa. Värikkäiden kalvojen läpi tunkeva kevätaurinko teki väreistä vieläkin voimakkaammat, ja katsoja sai nauttia todellisesta väriterapiasta.

Lasin takana voimakkaasti värittynyt suomalainen luonto näyttäytyi uudessa valossa.

Minua kiinnosti EMMAssa toinenkin näyttely, nimittäin Chiharu Shiotan Äärirajoilla.

Punaisista langoista pingotettu labyrintti oli huikea, ja kiitin hiljaa mielessäni sitä, etten ollut nähnyt tällaistakaan aikaisemmin. Kokemus olisi mennyt ihan hukkaan, kun olisin kulkenut teoksen sisällä miettien, onko tämä muka taidetta ja mikä idea tässäkin mahtaa olla. Kokemus oli aivan erilainen nyt, kun en yrittänytkään sanallistaa mitään, vaan keskityin vain tuntemaan ja kokemaan. 

Sitä kyllä pohdiskelin, mitä taiteilija oli mahtanut ajatella teosta luodessaan. Mikä oli synnyttänyt idean kyseisestä teoksesta, ja millainen luomisprosessi oli ollut. Ajatukseni karkasivat jopa niin pitkälle, että mietin, voiko energia siirtyä ihmisestä toiseen myös taideteoksen välityksellä. Voiko taiteilijan tunnetilan aistia taideteoksesta? (Menevät vähän diipeiksi nämä meikäläisen pohdinnat.)


EMMAssa oli muitakin näyttelyjä, ja ne tuli kierrettyä muuten, mutta Erkan Özgenin Wonderlandin jätin välistä, sillä se tuntui aivan liian ajankohtaiselta. (Wonderlandissa kuuro poika Muhammed kertoo eleiden ja äänteiden avulla perheensä kokemuksista sotaa paossa.) EMMAssa oli nähtävää aika lailla sopivasti – ei liikaa, mutta ei liian vähänkään. Laitan tähän vielä muutaman kuvan niistä teoksista, jotka herättivät itsessäni eniten ajatuksia tai jotka kiinnittivät jostain syystä huomioni.

Jäin tuijottamaan tätä John Kørnerin maalausta Kahden taivaan välissä pitkäksi aikaa. Jostakin syystä maalaus puhutteli minua niin paljon, että ottaisin sen mieluusti omalle seinällenikin. Maalauksessa ihmishahmo juoksee kahden vastakkaisen maiseman välissä, haavemaailmojen ja rinnakkaistodellisuuksien lomitse. Mietin, että tuotahan elämä juuri on: tasapainoilua eri maailmojen keskellä – sen, mikä on olemassa vain omassa päässämme, ja sen, mikä on totta. Mutta mikä on loppujen lopuksi totta ja mikä ei? Kuinka pitkälle voi luottaa siihen, että se, mikä on totta minulle, on totta sinullekin? Missä ihmisten todellisuudet risteävät?

Tämän teoksen oli luonut Eetu Huhtala, ja teos oli nimeltään Istuin tekemättä mitään. Teoksen keinu ulottuu ihan maahan asti, mitä ei kuvasta oikein erota. Tämäkin osui minulla johonkin hermoon, vaikka en osannutkaan sanoa, mihin. Teoksen kuvauksessa luki: "Tilallista teosta voi katsoa laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta: mitä tapahtuu, kun meistä tulee sivustakatsojia? Miten se vaikuttaa meihin ja muihin?"

Hans-Christian Bergin Visuaalinen pyörre oli mielenkiintoinen yhdistelmä värejä ja valoa. Teoksessa on käytetty laserleikattua akryylilevyä ja heijastavaa kalvoa. 

Meri Oivon Hauras.


Matias Karsikas oli luonut Kanto-teoksensa puusta, lasitetusta keramiikasta ja suupuhalletusta lasista.

Viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäisimpänä on Haris Epaminondan Nimetön #18

Teoksen kuvauksessa kerrotaan seuraavaa: "Valkoisen laatikon sisällä näyttää olevan pala taivasta. Laatikon ulkopuolella on puinen kultakala. Haris Epaminonda käyttää teoksissaan antiikkimarkkinoilta tai kirpputoreilta löytämiään vanhoja esineitä. Nämä esineet ovat usein latautuneita Aasian tai Euroopan kulttuurihistorialla. – – Taiteilija luo harkittuja sommitelmia yhdistämällä löydetyt esineet itse suunnittelemiensa jalustojen, kehysten tai muiden rakenteiden kanssa."

Tämä on juuri sellainen teos, jonka näkeminen olisi aiemmin ärsyttänyt ja herättänyt kysymyksiä tyyliin "onko tämä muka taidetta" ja "tuollaisenhan osaisi tehdä kuka tahansa". Ehkä tuommoisen osaisikin tehdä kuka tahansa, mutta kuinka monelle tulisi mieleen tehdä jotain tuollaista? Ei minulle ainakaan. Ehkä yksi taiteen merkityksistä onkin ajatella laatikon ulkopuolelta – tässä tapauksessa ihan kirjaimellisesti!

Ensimmäistä kertaa ikinä minulla oli taidemuseokäynnin jälkeen sellainen olo, että taide oli antanut minulle jotakin sellaista, mitä en ollut tiennyt edes kaipaavani. Todella erikoinen tunne. Ikään kuin minussa olisi ollut jokin tyhjiö, joka nyt tämän kokemuksen seurauksena täyttyi (kuulostaa taas ihan hihhuloinnilta!). Ei siis ole epäilystäkään siitä, ettenkö vierailisi jossakin taidemuseossa pian uudestaan, kun jo moderni taide sai aikaan tämmöisiä tuntemuksia. Minähän olen aiemmin pitänyt modernia taidetta lähinnä aikuisten askarteluna, jolla yritetään jymäyttää hyväuskoisia markkinoimalla sitä taiteena.

Laitan vielä tähän loppuun lainauksen yhdestä kommentista, jonka sain vuoden 2019 postaukseeni. Lukija kiteyttää tässä minusta niin hienosti sen, kuinka modernia taidetta kannattaa lähestyä ja minkä minäkin olen tässä vuosien saatossa kantapään kautta oppinut. Toivottavasti lukija (joka ei jättänyt nimimerkkiään) ei pahastu, kun lainaan hänen sanojaan: 

"Modernin taiteen todellisen merkityksen tajusin silloin, kun rupesin käymään omien lasten kanssa taidemuseoissa. Alle kouluikäisinä he olivat innostuneita ihan mistä museosta vain, mutta alakouluikäisinä "pelkät taulut" alkoivat olla tylsiä. Ateneum ei heitä enää kiinnostanut, mutta Kiasma aina. Heidän kanssaan tajusin, että modernin taiteen idea on herättää mielessä uusia mielleyhtymiä ja samalla vaikuttaa siihen, että havainnoi ympäristöäänkin jotenkin uudesti. – –

Ei modernia taidetta katsoessa tarvitse ajatella, onko se taidetta, onko se kaunista vai rumaa tai mitä taiteilija on sillä tarkoittanut. Modernia katsoessa (ja mielellään kokiessa ja itse osallistuessa niin kuin nykyisin saa usein tehdä) aivot saavat olla rentoina ja lapsen tapaan avoimina ja ennakkoluulottomina – ja sitten vain antaa mennä! Millaisia mielleyhtymiä syntyy? Millaisia uusia ajatuksia välähtää? Ei kannata olla kriittinen sen enempää omien ajatusten kuin teoksenkaan suhteen. Jos jostakin ei tule yhtään mitään mieleen, sitten kävellään eteenpäin." 

Voisiko tätä enää tämän paremmin sanoa!

😘

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Munaravia

Alkuun vuoden suurin tapahtuma: nalle sai oman peiton. 😆

Peiton neulomisessa kesti ärsyttävän kauan, ja ehdin jo avautumaan muutamassakin blogissa siitä, miten hitaasti projektini eteni. Miten moisen lappusen neulomisessa voi kestää niin kauan? Sartsa kerkesi jo kysymään, että onko kyseessä isokin nalle. 😂 Etenemisen hitaus johtui ihan vain siitä, että kuvio oli niin hemmetin yksitoikkoinen (toistettiin vain neljää riviä ja niistäkin kaksi oli oikeaa ja yksi nurja), että minulta meinasi palaa käämit. Neuloin muutaman rivin, ja sitten alkoi taas tökkiä. Aina välillä löysin keskeneräisen työn sohvankulmasta ja katsoin, että siinä se taas on. Eipä ole paljon edistynyt sitten viime näkemän! Olisin neulonut varmasti jo useammat sukat samassa ajassa. Ei voi muuta kuin ihailla sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat neuloa kokonaisia villapaitoja (kuten oma siskoni ja Menninkäinen). 

Tein tuon peiton Novitan Woolly Woodista, vaikka olen aiemmin parjannut kyseistä lankaa, kun se on omaan makuuni liian löysäkierteistä. Nyt kun olen neulonut Woolly Woodilla parit sukatkin, olen huomannut mystisen asian: en ole aivastellut samalla lailla kuin esimerkiksi Seiskaveikalla tai Nallella neuloessani, nenäni ei ole kutissut, eivätkä silmänikään ole vuotaneet. Olenkin miettinyt, mahtaako olla minulla jonkinlainen villalanka-allergia (vai onko sellaista allergiaa edes olemassa?). 

Äiskälle neulotut Woolly Wood -sukat.

Vertailin Woolly Woodin ja Seiskaveikan koostumusta, ja kävi ilmi, että Seiskaveikassa on 75% villaa ja 25% polyamidia, kun taas Woolly Woodissa on 70% modaalia ja 30% merinovillaa. Kun kuukkeloin, mitä tuo tuommoinen modaali on, kävi ilmi, että "modaali on viskoosista johdettu selluloosapohjainen muuntokuitu, joka on ominaisuuksiltaan lähellä puuvillaa". Woolly Wood tuntuukin melkein puuvillalangalta, joten en ihmettele, jos se ei aiheuta samanlaisia reaktioita kuin villaisammat langat. 

Minun ei tarvitse näköjään edes neuloa Seiskaveikalla, kun lanka jo aiheuttaa oireita: kun hain äsken yhden Seiskaveikan lukeakseni vyötteestä langan koostumuksesta ja jätin langan tuohon viereeni, niin jo alkoi kutittaa nenää ja pärskittää. Nyt näyttääkin uhkaavasti siltä, että minun täytyy siirtyä kokonaan Woolly Woodiin ja samankaltaisiin lankoihin, jos haluan jatkaa neulomisharrastustani. Harmi vain, että Woolly Woodissa on niin rajoittunut värivalikoima, mutta varmasti samankaltaisia lankoja on muitakin. Jos joku tietää muita hyviä lankoja, saa antaa suosituksia, sillä lankatietämykseni on tosi kehno! 

Rupesimme ukkelin kanssa katselemaan Telugu Indian Idolia, joka alkoi pari viikkoa sitten. On kyllä hassua, miten samat ohjelmaformaatit tunkeutuvat eri maailmankolkkiin ja miten samanlaisena niiden kaava säilyy, vaikka kyseessä olisi niinkin eksoottinen maa kuin Intia. Mutta ainakin tässä teluguversiossa esitettävä musiikki on kuitenkin pääasiassa telugumusiikkia eikä mitään jenkkipoppia, ja se tuo ohjelmaan mielenkiintoisen säväyksen. 

(Kaikki kuvat ovat televisioruudulta otettuja.) 

Juontajana toimii näyttelijä ja playback-laulaja Sreerama Chandra. Taustalla näkyy Hyderabadin tunnetuin nähtävyys Charminar.


Tuomarit (S. Thaman, Nithya Menen ja Karthik).

Musiikkia enemmän minua kiinnostavat kuitenkin kilpailijoiden tarinat ja se, millaisista taustoista he tulevat. Monet laulukokelaat tulevat köyhistä oloista ja osallistuvat kilpailuun siinä toivossa, että kilpailu ja televisionäkyvyys toimisivat jonkinlaisena ponnahduslautana ns. parempaan elämään.

Tämän nuorukaisen isä (vasemmalla) soittaa työkseen musiikkia temppelissä, joten musiikki on nuorukaisella ainakin jollakin tavalla verissä.

Pojan äiti oli kuollut syöpään, ja tässä poika muistelee äitiään tämän sarikaapilla. Kaikilla (tai ainakin useimmilla) intialaisilla naisilla on muuten tuommoinen lukittava metallikaappi, jossa säilytetään parhaita sareja ja koruja.

Tämä nuorukainen puolestaan työskentelee ruokalassa tarjoilijana.

Ohjelmaa katsellessani minua rupesi vähän ärsyttämään se, että kilpailuun osallistui myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät selkeästikään olisi tarvinneet kilpailua saadakseen musiikkiuransa alulle.

Tämäkin tyttö oli muuttanut neljä vuotta sitten Amerikasta Intiaan, jotta voisi keskittyä kokonaan musiikkiin, ja tytöstä näki jo kaukaa, että rahasta ei ollut puutetta eikä varmaan suhteistakaan. Tyttö saattoi siis tavallaan viedä kilpailussa paikan joltakulta toiselta, joka olisi tarvinnut jatkopaikkaa häntä kipeämmin. Mutta tyttö osasi todellakin laulaa, sitä ei käynyt kieltäminen, eikä tämmöisiin kilpailuihin voi kai mitään tulorajoja laittaakaan, kun ideana taitaa olla juuri se, että ne ovat avoimia kaikille. 

Tässä vielä video YouTubesta tytön esiintymisestä:


Sitten olivat siskokset, joilla ei ollut (ainakaan heidän kertomansa mukaan) mitään muuta yhteistä kuin musiikki. Vaatemaku oli erilainen, harrastukset olivat erilaiset ja ruokamieltymykset ja pukeutustapa olivat nekin erilaiset.

Sohvalla vanhempien kanssa.

Ja vaatekaapilla. Huomatkaa sanomalehdet, jotka toimivat Intiassa monenlaisissa tehtävässä, kuten hyllypaperina.

Sitten saatiin kilpailijanumerot, ja ei muuta kuin menoksi!

Vihdoinkin lavalla.

Videoklippi tytöistä:

Punjabilainen kaveri oli tullut telugunkieliseeen Idol-kilpailuun, vaikka ei osannut oikein teluguakaan, lähinnä siitä syystä, että hän fanitti Allu Arjunia (=Tollywood-näyttelijä).

Kaverilla oli mukanaan punjabilaisia makeisia, jotka hän antoi tuomareille ennen esitystään. Toinen kaveri meni tuliaistensa kanssa vieläkin pidemmälle, sillä hän toi kisan naistuomarille Nithya Menenille kultaiset rannerenkaat! Suoranaista lahjontaa, sanoin minä, mutta ukkeli oli eri mieltä. Ihan normisettiä! Punjabilainen kaveri pääsi jatkoon, mutta rannerenkaat tuonut kaveri ei. 

Punjabilaisen kaverin esitystä: 

Sitten oli lihava nuorimies, joka tykkäsi syödä. Koko nuorukaisen insertti oli rakennettu nuorukaisen ruokarakkauden ympärille, ja asiasta oli tehty hupaisa ohjelmanumero. Mietin, että tämmöistä(kään) tuskin näkisi Suomessa. 

(Laddut ovat intialaisia makeisia.)

Äiti ja poika.

Tästä tuli mieleeni, kun aiemmin kirjoittelin siitä, miten huonolla tuulella valmistettu ruoka usein epäonnistuu. Kun lueskeni aiheesta lisää, joku intialainen mietti sitä, miksi äidin tekemä ruoka on aina niin hyvää. Pohdintojen lopputulema oli se, että siksi, koska äidin tekemä ruoka on aina rakkaudella tehtyä. Voisin melkein allekirjoittaa tämänkin! Toki äiditkin ovat välillä stressaantuneita, eikä kokkaaminen aina innosta heitäkään, mutta jokin taika äidin tekemässä ruoassa on. Ainakin minun äitini ja anopin. ❤

Tuntuu ihan ihmeelliseltä ajatella, että kevät on todellakin tulossa. Minulla on vähän ristiriitainen suhde kevääseen, sillä vaikka olen kevään lapsi itsekin, lisääntyvä valon määrä ärsyttää, varsinkin aamuisin. En halua herätä siihen, että ulkona paistaa jo aurinko. Monena vuonna on käynyt myös niin, että kevät on synkistänyt mieleni, mikä on vähän outoa, kun auringonhan luulisi piristävän ja ilahduttavan. Toivottavasti tänä keväänä ei tarvitse ruveta synkistelemään!


Olen ihmetellyt joskus aikaisemminkin näitä tyyppejä, jotka lenkkeilevät Helsingissä ympäri vuoden pelkät shortsit jalassa. Tämänkin kuvassa näkyvän kaverin olen nähnyt monesti aamulla Hakaniemessä, ja lenkkeilyasu on aina tuo sama, shortsit ja lenkkarit – oli pakkasta tai ei. Mahtaakohan tämmöinen puolialaston lenkkeily karaistaa jollakin tavalla? Ehkä meikäläisenkin pitäisi kokeilla jotain Jätkäsaaren ympärijuoksua pelkät shortsit jalassa. 👀

Länsisatamassa on vielä jäälauttoja.

Mutta aika pian alkaa avovesi.

Silja Symphony palailee Ruotsin-reissultaan.

Aurinkoisia kevätpäiviä! 

😘

perjantai 4. maaliskuuta 2022

Somekateudesta

Jokainen meistä on varmasti joskus tuntenut itsessään kateuden pistoksen somea selatessaan. Somehan on täynnä vertailukohtia, jotka saavat oman elämän vaikuttamaan valjulta, tylsältä ja tapahtumaköyhältä. Mitä on oma tavallinen arki verrattuna siihen, että muut lomailevat valkoisilla hiekkarannoilla, asuvat täydellisesti sisustetuissa kodeissa, nauttivat leppoisia sunnuntaibrunsseja täydellisen perheen kanssa, omistavat laajan ystäväpiirin, jonka kanssa käydään purjehtimassa Välimerellä, sekä upean aviomiehen, joka tuo vuosipäivälahjaksi timanttisormuksen? Mitä on oma arkinen olemus verrattuna somessa huolettomasti poseeraaviin kaunottariin, joiden vaatteet ovat aina viimeisen päälle ja joiden ulkomuoto treenattuine kroppineen ja hulmuavine hiuksineen hipoo täydellisyyttä?

Kateudesta ei kuitenkaan puhuta, koska kadehtiminen hävettää. Kukaan ei haluaisi myöntää olevansa kateellinen, koska kateelliset ihmiset mielletään pahansuoviksi ihmisiksi, jotka kyttäävät verhojen takaa naapureiden puuhia, puhuvat pahaa kadehtimistaan ihmisistä ja tykkäävät latistaa muiden ilon heti alkuunsa, koska eivät kestä sitä, että jollakulla menee paremmin kuin itsellä. Kateus on kuitenkin vain yksi tunne muiden joukossa, eikä kateuden tunteminen tee ihmisestä mitenkään huonompaa kuin muistakaan. Paljon suurempi ongelma minusta on se, jos ei pysty myöntämään edes itselleen olevansa joskus kateellinen.

(Koska blogissa pitää olla aina jotain kuvia, jotta ihmiset jaksaisivat lukea postauksen loppuun, laitan tähän jotain randomkuvia, jotka liittyvät tai eivät liity aiheeseen.)

Myös itsensä vertailu muihin on ihmiselle luontaista, sillä muiden käyttäytyminen antaa jonkinlaiset raamit sille, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää. Ryhmään kuuluminen on tärkeää, ja tuskin kukaan haluaa olla (liian) erilainen ja jäädä ryhmän ulkopuolelle. Some tekee vertailusta valtavan helppoa, mutta valitettavasti jo alkuasetelma on epäreilu. Tunnemme itsemme ja oman elämämme läpikotaisin ja tiedämme, että elämä on joskus kaikkea muuta kuin helppoa. On rahapulaa, ihmissuhdesotkuja, sairauksia, yksinäisyyttä, perhehuolia, työttömyyttä ja muita haasteita, joiden kanssa painiskelemme päivästä toiseen. Somessa seuraamistamme ihmisistä tiedämme sen sijaan vain sen, minkä he haluavat itsestään kertoa – ja kukapa haluaisi jakaa somessa rahahuoliaan, perheriitojaan ja muuta vastaavaa. Ihmiset näyttävät somessa tavallisesti vain elämänsä parhaat palat, ja kun vertaamme omaa elämäämme kaikkine murheineen somehenkilöiden päivänpaistatteluun, kontrasti on räikeä ja loppupäätelmä selvä: minun elämäni on tylsää ja tavallista ja tuon toisen jännittävää ja hohdokasta. Somessa on helppo tehdä hätäisiä johtopäätöksiä ja antaa asioiden mennä tunteisiin.

Usein kuulee myös ihmettelyjä siitä, miksi joku haluaa esitellä elämäänsä somessa. Oletan ihmettelijöiden olevan sellaisia ihmisiä, jotka eivät itse ole aktiivisia somessa vaan jotka vain lukevat muiden päivityksiä. Minua kiinnostaisi tietää, mikä siinä niin kovasti häiritsee, jos joku "esittelee elämäänsä" somessa? Voisiko olla, että se elämän esittely ei olekaan se, mikä ärsyttää eniten, vaan ärtymys syntyykin siitä, että se herättää itsessä sellaisia tunteita, joiden olemassaoloa ei haluaisi myöntää tai joita ei haluaisi kohdata?

Somekateus iskee usein kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minulle on käynyt joskus niin, että päiväni on sujunut oikein hyvin, mutta sitten kun olen lueskellut hetken somea, mielialani onkin muuttunut yhtäkkiä kurjaksi. Olo tuntuu tyhjältä, ja huomaan ihmetteleväni, mihin se äskeinen iloisuus ja elämänmyönteisyys oikein katosi. Olo on kuin ilmapallolla, josta on päästetty ilmat pihalle. Tuntuu kuin koko maailmani olisi järkkynyt eikä elämäni olisikaan enää minkään arvoista. Turhauttaa, kiukuttaa, ärsyttää. 

Kesti aikansa, ennen kuin tajusin, että kurja oloni johtui kateudesta. Jokin juttu somessa oli osunut kateushermooni: tuolla toisella on jotain sellaista, mitä minulla ei ole. Kateuden syyn ei tarvinnut olla aina kovin järjellinenkään, ja usein en tarkemmin ajateltuna olisi edes halunnut itselleni sitä, mitä toisella oli, mutta silti se aiheutti minussa reaktion. Miten turhaa itsensä kiusaamista!

Kateutta seuraa usein syyllisyys, mikä ei ainakaan yhtään paranna oloa. Syyllisyydentunne herättää kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastausta. Miksi kadehdin toisia, vaikka itsellänikin ovat asiat niin hyvin? Miksi kadehdin jotakuta sellaisen asian takia, jota en edes haluaisi itselleni? Miksi käsitys oman elämäni arvosta ei ole tämän vahvempi, vaan jokin ihan naurettavan pieni asia järkyttää tunteitani näin voimakkaasti? Miksi unohdan niin helposti sen, että minun elämäni on luultavasti juuri minulle se paras ja oikea – sellainen, joka on minulle tarkoitettu? Järkeily ei kuitenkaan valitettavasti auta, sillä some työntää meille informaatiota jatkuvalla syötöllä ja niin nopeasti, että ajatus ei kerkeä mukaan. Yhtäkkiä vain huomaa, että olo on muuttunut somen selaamisen jälkeen kummalliseksi, eikä oikein tiedä, miten pahasta olosta pääsisi eroon.

Kateuden kohteena oleminen voi olla vieläkin hirveämpää kuin se, että tuntee itse kateutta muita kohtaan, sillä muiden kateudelle ei voi tehdä mitään. Omia tunteitaan voi työstää, mutta toisten pään sisälle ei pääse. Muiden kateutta voi olla myös vaikea tunnistaa pahansuopuuden, ilkeyden tai vihamielisyyden takaa. Joku voi jättää kateuksissaan somessa ilkeämielisen kommentin, koska ei halua tai osaa käsitellä omia pahan olon tunteitaan ja haluaa tölväistä sitä, joka on pahan olon aiheuttanut. Tölväisystä voi tulla hetkellisesti parempi olo, mutta kohta edessä on taas sama ongelma, kun löytyy jotain uutta kadehdittavaa.

Minä olen lapsesta asti pelännyt kateuden kohteeksi joutumista, sillä kateus saattoi johtaa kouluaikoina selän takana puhumiseen ja ryhmän ulkopuolelle jättämiseen. Opin jo varhain vähättelemään saavutuksiani, jotten nousisi millään lailla muiden yläpuolelle, eikä kukaan olisi minulle kateellinen. Muistan, miten ristiriitainen olo koulussa oli, kun toisaalta halusin pärjätä ja olla hyvä, ja sitten toisaalta pelotti saada kokeista hyviä numeroita tai olla opettajan suosikki, kun en tiennyt, mihin se johtaisi. Sama tyyli on jatkunut aikuisenakin, enkä mielelläni iloitse suureen ääneen onnistumisistani tai iloisista asioista, vaan mieluummin vähättelen ja pidän matalaa profiilia.

Maailmassa ei ole koskaan liikaa empatiaa ja myötätuntoa, mutta jotta näitä tunteita voisi tuntea, pitää löytää jotakin samastumispintaa – jotain, mikä toisen elämässä tuntuu tutulta ja koskettaa. Väitän, että jos kaikki jakavat elämästään vain niitä parhaita paloja, se vie ihmisiä vain kauemmaksi toisistaan, kun kukaan ei uskalla olla kokonainen ja aito. Kaikki vain olettavat, että tämä on se tapa, jolla somessa toimitaan, ja kuitenkin samalla varmasti aika moni kärsii somen kiillotetuista ihmiskuvista. Pitää olla hienompaa, kauniimpaa, onnellisempaa ja hauskempaa kuin muilla, ja rima siirtyy aina vain korkeammalle. Jos taas joku antaa elämästään kokonaisvaltaisemman kuvan, se tekee henkilöstä jollakin tavalla läheisemmän, lisää yhteisöllisyyden tunnetta ja vahvistaa käsitystä siitä, että olemme loppujen lopuksi kaikki ihan samanlaisia. 

Jokaisella on oikeus tehdä somekanavastaan sellainen kuin itse haluaa, ja jos haluaa laittaa someen vain niitä elämän tähtihetkiä, kukaan ei estä niin tekemästä. Itse kuitenkin tykkään enemmän sellaisista somekanavista, joissa on elämää myös niiden tähtihetkien välissä, sillä se tähtihetkien välinen elämä tuntuu itselleni tutummalta. Viimeisen päälle viilattujen kuvien teennäisyys aiheuttaa lähinnä myötähäpeää mutta toisaalta myös myötätuntoa, kun ajattelen, miten paljon työtä ja vaivaa kuvien takia on nähty. Eri somekanavat palvelevat eri tarkoitusperiä, ja ihmisillä on erilaisia motiiveja somettaa. Jos joku saa somesta leipänsä, niin totta kai sitä silloin joutuu tekemään enemmän työtä sen eteen, että miellyttäisi kohderyhmäänsä. Omaksi huvikseen kirjoitteleva (kuten meikäläinen) tekee tätä hommaa ihan täysin eri lähtökohdista, kun ei ole mitään ulkoisia rasitteita eli suomeksi sanottuna yhteistyökumppaneita. 

Somekateus katoaa tuskin koskaan elämästäni täysin, mutta aikaa myöten olen onneksi oppinut keinoja, joilla sitä voi vähentää. Paras keino on tietysti pysytellä kokonaan erossa somesta, mikä minun tapauksessani tarkoittaa sitä, että en kirjoita blogia enkä lue muidenkaan blogeja tai avaa Instagramia. Olen pitänyt monta pidempää, joskus yli kuukaudenkin mittaista sometaukoa, ja on kyllä ihmeellistä, miten hyvää totaalinen tauko tekee. (Minun sometaukoni eivät tosin ole johtuneet somekateudesta, vaan syynä on ollut aina se, että elämä on koetellut silloin tavalla tai toisella, eikä minulla ole ollut enää energiaa eikä haluakaan pyöriä somessa.) Oma elämä alkaa näyttää aivan erilaiselta, kun ei ole somen tarjoamia vertailukohtia, ja varmuus siitä, että oma elämä on kaikin puolin hyvää, vain vahvistuu. 

Koska somessa on valtavan paljon hyvääkin, en halua kadota somesta ihan kokonaan, joten somekateuden kanssa on pitänyt vain oppia elämään. Yksi hyvä keino on käydä somessa "tietoisesti" sen sijaan, että rupeaisi aina tyhjinä hetkinä selailemaan somea automaattiohjauksella, kun ei sillä hetkellä ole parempaakaan tekemistä. Kun avaan somen (olkoon se sitten Instagram, blogistania tai jokin muu) harkiten ja tietoisesti, pystyn jo ennakolta varautumaan somen mahdollisesti herättämiin reaktioihin ja olen valmiina bongaamaan kateudenkin heti, jos se herää jostakin syystä. Näin kateus ei kerkeä menemään tunteisiin, vaan otan kopin siitä heti sen huomatessani ja totean, että kappas vain, siinä se taas tuli. Näin minulla on vapaus valita, päästänkö kateuden ihon alle vai päästänkö siitä irti – ja luonnollisesti valitsen yleensä jälkimmäisen. 

Kun aiemmin ajattelin kateuden olevan kielteinen asia, josta piti päästä mahdollisimman äkkiä eroon, yritän nykyään suhtautua siihen uteliaasti ja pohtia, mistä se minulle kertoo. Kateuden voi valjastaa itsetutkiskelun välineeksi, jolloin kateus ei olekaan enää vihollinen vaan ystävä.

😘