Iloinen perhetapahtuma

Pikkuisen rupeaa kiristämään hermoja tämä valon määrä. Päivä alkaa valjeta jo puoli kuudelta, ja vielä illalla seitsemältä on kohtalaisen valoisaa. Eikä nyt ole vasta kuin maaliskuu, joten lisää valoisia tunteja on luvassa. Kohta aurinko paistaa yöt läpeensä, eikä valoa pääse pakoon mihinkään.

Toivoisin olevani sellainen ihminen, joka herää eloon keväällä ja joka osaa iloita lisääntyvästä valosta, mutta kun en ole. Meidän makuuhuoneet ovat etelän puolella, ja kun aurinko on vielä tähän vuodenaikaan suhteellisen alhaalla, aurinko paistaa suoraan sisään pitkälle iltapäivään. Käyn aina sulkemassa sälekaihtimet, mutta sekään ei oikein auta, kun tiedän, että siellä se aurinko köllöttää. Sitä paitsi ukkeli (joka tuli kotiin alkuviikosta) käy aina välillä aukomassa verhoja, koska hänhän suorastaan rakastaa aurinkoa.

Tiedän kyllä, että auringosta valittaminen on ihan naurettavaa, ja parempi olisi vain sopeutua, koska valon ja pimeyden radikaali vaihtelu nyt vain sattuu kuulumaan Suomen vuodenkiertoon. Joku viisas voisi myös lässyttää, että minun pitäisi olla kiitollinen auringosta, koska ilman aurinkoa ei olisi elämää. No älä helvetissä. Sopeutuisinkin valoon riemusta kiljuen, jos vain tietäisin, miten. Pitäisikö kulkea aurinkolasit päässä aamusta iltaan ja sisätiloissakin? Tai tunkea pääni mustaan roskapussiin? Toki voisin muuttaa myös kellarikomeroon ja mönkiä sieltä esiin taas syyskuussa, kun olosuhteet alkavat olla siedettävät. Onhan näitä keinoja.

Eipä tässä auta muu kuin yrittää harhauttaa mieltäni ja yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Mutta hankalaahan se on, kun aurinko paistaa silmiin ja tunkeutuu sisään jokaisesta verhonraosta. Tiedostan erinomaisen hyvin, että minulla on jonkinlaatuinen ongelma, koska näin pienestä asiasta (siis jonkun toisen mielestä pienestä) ei pitäisi tehdä näin suurta numeroa. Eihän tämä ole todellakaan mitään normaalia. Mutta tosiasia on, että aurinko ja lisääntynyt valo laukaisevat minussa jonkin reaktion, ja niin kauan kun en tiedä, mistä reaktio johtuu, sille on myös aika hankala tehdä mitään. En halua mennä asioiden edelle, mutta silti välillä käy mielessä, mahtaakohan minulle iskeä tänäkin keväänä massiivinen kevätahdistus, joka on kestänyt viime vuosina useamman kuukauden.  

Meilahdessa joku oli tehnyt hissin nappuloihin omia lisäyksiään.

Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Ensinnäkin Lufthansalta tuli minulle vastaus – tosin vasta viikon päästä siitä, kun olin lähettänyt palautteeni. 

Tässä vastaus kokonaisuudessaan: 

Lyhyesti siis: Lufthansa maksaa minulle kokemastani harmista 25 euroa. Aika arvokas ötökkä. 😆 

Meille on tullut myös perheenlisäystä. En tosin tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. 🙈 

Moi! Mun nimi on Germany eli Saksa.

Meille on siis ilmestynyt uusi nalle, joka tosin on ollut meillä jo varmaankin kymmenisen vuotta. Ostin tuon nallen kerran Frankfurtin lentokentältä, ja se oli alkujaan avaimenperä. Kun avaimenperän naru katkesi, kaveri joutui moneksi vuodeksi laatikkoon, josta se löytyi muistaakseni joskus viime vuonna. Sen jälkeen se istui meidän seinäkalenterin taskussa varmaankin vuoden päivät, mutta sieltä sen tie kulkeutui jotenkin mystisesti muiden nallejen seuraan sängylle. 

Yritin palauttaa nallen takaisin kalenteritaskuun, mutta ukkelipa ei antanutkaan. Hänen mielestään Saksa oli nyt lauman jäsen. 🙈 Sen ukkeli kyllä lisäsi, että nyt meillä on sitten kiintiö täynnä. Onneksi Saksalla on sentään paita päällä, ettei minun tarvitse ruveta ompelemaan sillekin paitoja!

Saksa on päätä lyhyempi kuin Pikkis.

Oonko söpö? 

Pitäisi vielä hakea Vanha setä äidiltä hoidosta, niin sitten on lauma koossa. Keski-ikäisen ihmisen elämä voi olla näinkin jännittävää. 😆

Mitäs vielä. Lauantaina käytiin pyörimässä kaupungilla, kun oli niin hieno ilma (jos joku ei sattunut huomaamaan). Olisin mielinyt Teatterin terassille korkkaamaan terassikauden, mutta koska minulla oli tipaton lauantai, menimmekin vain Starbucksiin. Ukkeli tykkää käydä Starbucksissa Suomessakin... Huoh. Muistelin kahvia ryystäessäni Kolumbian Starbucksissa tekemääni käytännön pilaa (siitä täällä), ja tuumin, että seuraavalla ulkomaanreissulla pitää kyllä tehdä taas sama pila, mutta eri nimellä. Mietin eri nimiä, joilla voisin kahvini tilata, mutta en päässyt lopulliseen varmuuteen siitä, mikä se tulisi olemaan. 

Espan puisto alkaa heräillä kesään.

Kävin myös kävelyllä Suomenojan lammella, ja sinne olikin ilmestynyt jo joitakin muuttolintuja sekä lintubongareita. 

Lintu vai lintubongari? Jos lintu, niin mikä laji?

Sitten on vuorossa taas tutut selitykset, kuinka minulla oli mukanani vain kännykkä, enkä saanut siitä syystä kunnon kuvia.

Nokikanoja näkyi jo aika paljonkin..

Tukkasotkapariskunta.

Joutsenet ovat onneksi niin isoja, että niistä saa ihan tunnistettavia kuvia kännykälläkin.

Ajelimme kaupungista takaisin Espooseen tietysti taas Jätkäsaaren kautta. Hämmästyksekseni huomasin, että Länsisataman vanhan ykkösterminaalin purkaminen oli aloitettu. 

Purettavan terminaalin tilalle valmistuu luemma uusi matkustajaterminaali joskus 2020-luvun lopussa, ja sen alle sijoittuu tulevan satamatunnelin toinen suuaukko. Minä en ollut edes tiennyt, että tunnelin rakentamisesta oli tehty jo päätös, mutta niin kai sitten. 

Myös tämä, Jätkäsaaren vanha satamavarasto eli Bunkkeri, näyttää saaneen purkutuomion. Miksi ihmeessä? Noin kaunis rakennus.

Mukavaa sunnuntain jatkoa! Nauttikaahan kevätauringosta. 😆

P.S. Ärsyttää, kun blogin fonttikin on vaihtunut itsestään, enkä tajua, mistä saan sen muutettua.

Maalaisserkun seikkailut

Moi! Mun nimi on Enska, ja mie tulin kertomaan, kuinka mie pääsin kyläilemään kaupunkiin mun parhaan kaverin luo.

Mie oon tuossa oikealla.

Matkalla pysähdyttiin huoltsikalla.

Kaalikääryleitä! Kyllä vetää suun muikeaksi!

Mikäs paikka se tämä on, kun täällä on niin paljon kiviä?

 
Saattueessakin piti ajaa!

Mie tunsin itseni ihan ministeriksi.

Kaverin kotoa löytyy kaikkia hassuja juttuja, joita mun kotona ei ole.

Kuinkakohan monta karhua tänne mahtuu?

Mie meinasin laittaa postimiehelle kyltin, että "varokaa vihaista nallea".

Mie innostuin vähän rullailemaan. Mie yritin mennä tuonne putkeenkin, mutta jäin jumiin.

Hikiset paikat.

Täällä mie oon!

Lintulammella. Nähtiin vaan hevosia. 

Mun kotikylässä ei ole tällaista ravintolamaailmaa niin kuin Ison Omenan kauppakeskuksessa on. Meillä on vaan yksi kievari, josta saa lähinnä ohrapirtelöä, tai niin mulle on ainakin kerrottu.

Meikä shoppailee.

Markettireissu oli tosi jännä. Myö nähtiin semmoinenkin setä, joka oli vähän niin kuin täti. Sillä oli pitkä vihreä kesämekko ja korkokengät jalassa. Mie olin vähän hämmentynyt.

Pikkuisen on ikävä kotiin.

Eräs elämäntarina

Kun Rantakasvi kirjoitteli kaapista ulos tulleesta Susanna-nukestaan, minä mietin, että ehkä minunkin nalleni on aika tulla julkisuuteen oman elämäntarinansa kanssa.

Minulla on monta nallea, mutta tämä on niistä kaikista rakkain. En lähde mihinkään yökuntiin ilman nallea, ellei ole jokin erityisen painava syy.

Rakkauteni nalleihin juontaa ihan lapsuudesta, sillä sain ensimmäisen nalleni yksivuotiaana. Mamma osti sen minulle lelukaupasta Loviisasta, ja se ehti nähdä kovasti elämää. Kerran nallea kohtasi tilapäinen näkökyvyn menetys, sillä sen silmä putosi mamman laskiämpäriin. Onneksi tätini toimi silmäkirurgina ja ompeli nallelle uuden silmän ruskeasta napista. Tuo nalle oli aika usein surullinen, sillä kun sen toista kättä liikutti, käsi nitisi, ja nalle siis itki. Tämä nallevanhus on minulla vieläkin, mutta se on jonkin laatikon pohjalla. Kaivoin nallen joskus nostalgiapuuskassani esiin ja yritin herätellä vanhoja tunteita, mutta kun niitä ei tullut, nalle sai jäädä laatikkoon.

Mutta tästä nykyisestä nallestanihan minun piti kertoa.

Nalleni "syntyi" vuonna 1999 Itäkeskuksen Anttilan leluosastolla. Olin lähdössä kieliharjoitteluun Espanjaan, ja sain jostakin päähäni, että halusin sinne kaverikseni nallen (vaikka oli minulla mukana kyllä yksi ihan oikea ihmiskaverikin). Ehkä minulla oli asiassa sellainen taka-ajatus, että nalle toimisi jonkinlaisena ukkelin korvikkeena, sillä olimme ukkelin kanssa tuolloin vielä suhteellisen tuore pari. Siksi kai myös annoin nallen hankkimisen ukkelin tehtäväksi. Ukkeli varmasti osaisi ostaa minulle jonkin oikein suloisen nallen, jota voisin halia aina ikävän tullen (ja muutenkin).

Anttilassa ukkeli oli katsellut nalleja ja tehnyt lopulta valintansa: hän ostaisi minulle vaaleanpunaisen pantterin. Onneksi ukkeli oli ostoksilla erään kaverinsa ja tämän vaimon kanssa, sillä kaverin vaimo oli tyrmännyt ukkelin ehdotuksen täysin: älä sitä pantteria osta; tämä nalle on paljon kivempi. Jälkeenpäin olen ollut suunnattoman kiitollinen tuon kaverin vaimolle, sillä ilman häntä minulla olisi vaaleanpunainen pantteri.

Nalle ei lopulta lähtenytkään kanssani Espanjaan vaan jäi odottelemaan minua kotiin. En muista enää, mistä syystä nalle ei lähtenyt mukaan matkalle, mutta epäilen, että asialla saattoi olla jotakin tekemistä liian täyden matkalaukun kanssa.

Myöhemmin nalle on ottanut vahingon takaisin ja matkustellut enemmän kuin moni muu nalle. Intiassa se on asunutkin, vaikka nalle ei kyllä tykkää siitä maasta yhtään, kun siellä on niin pelottavaa ja yksinäistä.

Eräällä Kyproksen-matkalla satuimme olemaan yhtenä päivänä hotellihuoneessa siivoojan tullessa siivoamaan meidän huoneistoamme. Siivoojalla oli mukanaan pieni tyttö, joka syöksyi heti ovelta suoraan makuuhuoneeseemme. Minulla löi vähän aikaa tyhjää (miksi ihmeessä tyttö oli rynnännyt makuuhuoneeseemme?), kunnes tajusin: hänellä oli ollut kiire leikkimään nallellani. Tyttö oli tainnut käydä huoneistossamme ennenkin.

Nalleni on viisas ja hyväluontoinen, auttavainenkin. Se haluaa aina auttaa ja lohduttaa sellaisia, jotka ovat apealla mielellä. Kun ukkeli joutui kerran olemaan pidemmän aikaa sairaalassa, nalle kävi tietysti tervehtimässä potilasta. Hoitajat kutsuivat sitä nalle nappisilmäksi.

Mitään ihan oikeaa nimeä nalle ei ole koskaan saanut, kun mikään nimi ei oikein tunnu riittävältä sen suurenmoiselle ja valovoimaiselle persoonalle. Siksi se on vain 'nalle' tai 'teddy'.

Nallella on ollut syntymästä asti jäykän nallen oireyhtymä, mikä tarkoittaa sitä, että nalle ei pysty istumaan ilman tukea, tai muuten se kellahtaa kumoon. Tässäkin kuvassa nalle nojailee tyynyyn, kun muut istuvat ihan omin avuin.

Nallella on monta veljeä, joista niilläkin on jokaisella oma tarinansa ja syntymäpaikkansa. Yksi on kotoisin Joensuun Rossosta, yksi valokuvausliikkeestä Tapiolasta ja yksi taas on virolaista alkuperää. Tällä virolaisella on nimikin, Tertsis Merimees.

Veljiä ei ole näillä näkymin tulossa lisää, sillä ukkeli antoi minulle pari vuotta sitten ukaasin, että meidän perheen nalleluku on nyt täynnä. Yhtään uutta nallea ei saa tulla! Käyn kuitenkin usein kauppojen leluosastoilla ihailemassa nallevalikoimaa ja huokailemassa, kuinka suloisesti tuokin nalle katsoo minua. Ihan selvästi se haluaisi muuttaa meille! Ymmärrän kyllä myös ukkelin näkökannan, sillä kaikki nallet makoilivat aiemmin sängyllämme, ja sänky piti aina ennen nukkumaanmenoa raivata tyhjäksi nalleista. Saattoihan se olla vähän ärsyttävää. Nyt veljet ovat siirtyneet tarkkailemaan tapahtumia kirjahyllyn päälle, ja ainoastaan tämä yksi nalle makoilee päivisin sängyllä.

Nallen veljet asuivat myös alkuaikoina Intiassa, mutta lopulta ne jäivät Suomeen, kun totesivat Intian olevan niille ihan liian vaarallinen paikka. Heitä loukkasi myös se, että heidän koko olemassaolonsa asetettiin kyseenalaiseksi, vieläpä sukulaisen toimesta. Anoppini tokaisi nimittäin kerran minulle, että "pitikö sinun tuoda mukanasi kaikki nuo nallet; noitahan saa täältä basaarista kymmenellä rupialla!". 

Nallen paras kaveri asuu Itä-Suomessa, ja sitä nalle näkee aina, kun käymme idässä tai kun kaveri tulee meille kylään. 

Kaveri on vähän höppänä, sillä se hymyilee aina - nalle itse kun suhtautuu elämään sen vaatimalla vakavuudella. Kaveruksilla on ikäeroa melkein kymmenen vuotta, mutta se ei ole tahtia haitannut. Ne ovat ehtineet tehdä yhdessä vaikka mitä kolttosia ja matkustaakin yhdessä, oikein Intiassa asti.

Kesällä kaverukset pääsevät joskus myös ulkoilemaan, mutta kovin pitkäksi aikaa niitä ei voi kahdestaan jättää, koska aina on olemassa vaara, että joku metsänpeto vie ne mukanaan. Puiden yläpuolella liitelevä haukka on niiden mielestä ihan hirveän pelottava!

Kaverin naapurissa asuu myös hullu koira, joka säntäilee joskus vapaana pitkin metsiä ja joka on joskus ryövännyt naapureiden pihoista tavaroita. Nalle ei missään nimessä haluaisi joutua koiran suuhun, sillä koiria nalle vihaa. Nalle kammoaa myös vettä, tupakansavua, pölyä, puluja ja lentokoneen ruumassa matkustamista. Viimeksi mainittua nalle on joskus kokeillut, mutta se osoittautui huonoksi ideaksi, sillä muut tavarat painoivat nallen lysyyn, ja olihan siellä ruumassa pelottavaa ja kylmäkin. Nykyään nalle matkustaakin aina päällimmäisenä käsimatkatavaroissa ja ilmestyy aina turvatarkastuksissa kurkkimaan tullivirkailijoita, kun läppäri pitää kaivaa sen alta esiin. Nalle saa aina kovasti ihailua osakseen.

Nallella ei ollut syntyhetkellä päällään muuta vaatetta kuin kaulassa ruskea silkkirusetti, mutta pian nalle alkoi kaivata suojakseen puseroa. Nyt nallella on jo pieni varasto erilaisia puseroita - pusero vaihdetaan aina silloin kuin muistetaan, ja se tietysti myös pestään ja silitetään, aivan kuten ihmisvaatteetkin. Nyt talvipakkasilla sillä on kaverinsa äidin kutoma paksu villapaita, joka on tosin vähän iso. Kyllä tarkenee!

Lämpimiä terkkuja kaikille!

Toivotus hyvän joulun

Me Karvatunturin tontut toivottelemme oikein viihtyisää ja maukasta joulua kaikille ystävillemme!

Me pakkaamme huomenissa poromme ja lähdemme viettelemään joulua (toivottavasti) hieman talvisempiin maisemiin. Kotikonnuille palaamme taas viimeistään joulunpyhien jälkeen. Sitten alkavatkin hieman toisenlaiset haasteet, kun on ruvettava kaivamaan matkalaukkuja ja kesävaatteita esiin. Intian-koneemme starttaa nimittäin 30. päivä, joten lähtöön on enää reilu viikko aikaa! Minunkin lähtökapinani on alkanut pikkuhiljaa vaihtua pieneen lähtökipinään. Uusi vuosi vastaanotetaankin sitten jo aivan toisenlaisissa merkeissä.

Kulkuset intialaiseen tapaan:

Reissunallen kapina

Kun mie kuulin, että pitää lähteä Intiaan, mie nousin parrikaadeille ja rupesin kapinoimaan. En yhtään halua lähteä Intiaan, kun elämä on siellä niin hirveen vaikeeta tämmöiselle suomalaisnallelle.

Ensinnäkään mie en voi mennä siellä ulos ollenkaan. Jäisin heti autojen alle, kun ne hullut intialaiset ajelee ihan miten sattuu. Sitten mua pelottaa ne koirat, jotka juoksentelee siellä ihan vapaina. Eikä ne ole mitään suloisia puudeleita, vaan hirviökoiria, joille mä oisin vaan yksi pieni suupala. Likaistakin Intiassa on, ja mun vaaleasta hipiästä tulisi hetkessä musta, jos menisin ovesta ulos. Siksiköhän ne intialaisetkin on niin tummia?

Syöminen on mulle Intiassa vähän haasteellista, kun siellä tungetaan sitä chiliä joka paikkaan. Oikeestaan mie kyllä tykkäisin chilistä aika paljon, mutta mie en voi syödä sitä, kun oon katsokaas algeerinen sille. Mun chili-algeeria huomattiin kerran, kun mä söin kuivattuja chilejä suoraan pussista. Sain tietenkin hirveät huudot, että eihän chilejä paljaaltaan kuulu syödä, ja jouduin kaiken päätteeksi vielä lasarettiinkin.

Se lääkäri oli kyllä varmaan joku puoskari, vaikka en mie oikeastaan edes tiedä, mitä puoskari tarkoittaa. Enhän miekään lääkärihommista mitään tiedä, mutta vähän mie ihmettelin, kun se pani mun käpälän pakettiin, vaikka mulla oli algeerinen reaktio. Onko normaalia?

Entäs sitten se pukeutuminen siellä Intiassa. Mie en kuulemma saisi juosta Intiassa ilman housuja, koska se on kuulemma intialaisten mielestä pervoa. Munkin pitäis kuulemma pukeutua jotenkin vähän konservatorisemmin, eikä mua yhtään huvittaisi. Ainakaan en haluaisi kääriytyä niihin kummallisiin kapaloihin, mitä intialaiset itse käyttää.

Näinkös tähän rättiin pukeudutaan?
Kuinka monta metriä tätä oikein on? Miehän hukun tänne!

Mie en oo myöskään koskaan tajunnut, pitääkö niitä koruja ja muita koristuksia oikeesti olla niin paljon ja joka paikassa. Intialaisilla kun on nenissäkin renkaat, varpaissa sormukset, käsissä jotain epäonnistuneita tatuointeja ja keskellä otsaa kärpäsenkakan näköisiä täpliä. Oon miekin joskus yrittänyt koristautua. Kerrankin löysin semmoisia otsatarroja, ja koristelin niillä vähän itseäni.

Pieleenhän se meni tämäkin yritys, kun ei noita täpliä kuulemma kuulu laittaa kuin yksi kerrallaan. Ihme touhua. Mun mielestä enempi on parempi.

On siellä Intiassa se hyvä puoli, että siellä ei tartte käyttää paksuja villapaitoja. Mulla kun on nähkääs niin paljon noita karvoja, että villapaidassa tulee vähän tukala olo.

Sekin mua hermostuttaa, kun mie en kuulemma saa enää matkustaa käsimatkatavaroissa. Mitäs sitten, jos matkalaukku häviää lopullisesti? Minne mie sitten päädyn? Ja miten kylmäkin siellä matkalaukkuosastossa on?! Pientä nallea pelottaa!

Kyllä mie niin mieluusti matkustaisin käsimatkatavaroissa, mutta on kuulemma epäilyttävää, että keski-ikäisellä naisella on nalle käsimatkatavaroissaan: jokuhan saattaa luulla, että mie oon nielaissut jotain pulveria, ja sitten huumekoira tulee ja repii mut riekaleiksi. Mie itse kyllä nautin siitä huomiosta, mitä mie saan aina turvatarkastuksessa, kun tarkastajatädit ja sedät nostelevat minua kassista esiin kaikkien ihasteltavaksi. Mie en ymmärrä, mitä hävettävää siinä muka on.

Kai mun on pakko kuitenkin ruveta alkaa valmentautua lähtöön. Mie tilasinkin jo postimyynnistä solariumlaitteen, jolla mie nyt meinaan ruskistaa itseäni. Siinä samalla aattelin kuunnella vähän J. Karjalanpiirakkaa ja Mustia Laseja.