Suomi-ajatuksia

Kun palaan pidemmän ulkomailla olon jälkeen takaisin Suomeen, pystyn tarkastelemaan Suomea ja omia ajatuksiani hetken aikaa jotenkin objektiivisemmin. Näen selvemmin ne asiat, jotka täällä ilahduttavat ja jotka ovat mieleeni, mutta huomaan myös ne asiat, joista en suuremmin pidä. Tämän viimeisimmän, reilun parin kuukauden mittaisen, matkan jälkeen mieleeni tuli seuraavanlaisia asioita. 

Ensimmäiseksi asioita, jotka Suomessa ilahduttavat.  

Viileys

Toki jos olisin palannut Suomeen heinäkuun helteillä, tilanne olisi toinen, mutta nyt maaliskuun lopulla vastassa oli ihana viileys. Olen nauttinut ihan suunnattomasti siitä, että kun avaan parvekkeen oven, vastassa on rapsakka kevät, ja sisään alkaa tulvia välittömästi viileää ilmaa. Totuin Intiassa painostavaan lämpöön ja hikoiluun, joka alkoi heti, kun sammutin aamulla ilmastointilaitteen ja astuin makuuhuoneesta ulos. Totuin myös siihen, että kun menin illalla puoli seitsemän aikaan lenkille, oli vielä 32 astetta lämmintä, ja lippis ja alusvaatteet kastuivat aina hiestä märiksi. En edes muistanut, miten ihanalta viileä ilma tuntuu, ennen kuin palasin Suomeen ja pääsin taas nauttimaan viileydestä. 

Ensimmäiset leskenlehdet! (22.3.2026)

Puhdas ja hyvänmakuinen hanavesi

Kaiken lisäksi hanasta tuleva vesi on myös tähän vuodenaikaan jääkylmää, mikä on ihanaa! Ukkeli on kieltänyt minua juomasta anoppilan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä, koska vedestä ei kuulemma tiedä, mitä se sisältää, eikä ukkeli juo itsekään muuta kuin pullovettä. Autonkuljettaja roudaakin meille aina säännöllisin väliajoin pullokeissejä, joissa on ehkä 12 tai 15 isoa vesipulloa. 

Luin jostain, että pullovettä ei pitäisi juoda kuin hätätapauksessa (mikromuovin takia), eikä missään nimessä ainakaan säännöllisesti joka päivä. Olin toki tiennyt aiemminkin, että mikromuovia kertyy muovipulloista elimistöön, mutta tällä kertaa uutinen kolahti erityisen syvälle varmasti sen takia, että satuimme olemaan Intiassa ja juomaan pullovettä päivittäin. Kaiken lisäksi olen varma siitä, että intialainen muovi on jotain ö-luokan muovia, josta irtoaa hiukkasia paljon enemmän kuin vaikkapa suomalaisista pulloista. Ajatus kehooni kertyvistä muovihiukkasista alkoi ahdistaa niin paljon, että rupesin juomaan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä ukkelilta salaa. 🤭

Raikasta suomalaista hanavettä.

Laadukkaat paperituotteet

Tarkoitan nyt siis lähinnä talous- ja vessapaperia, jotka ovat Intiassa aivan kaameaa kuraa. Vessapaperi on niin ohutta, että kun yrittää aloittaa uutta rullaa, paperi hajoaa suikaleiksi, ennen kuin paperista saa irti kunnollisia paloja. Talouspaperi taas on niin kovaa, että jos paperia käyttää niistämiseen, se on sama kuin jos tunkisi nenänsä sirkkeliin. Olen vienyt joskus Intiaan mennessäni mukanani vessapaperia ja talouspaperia, mutta koska ne vievät matkalaukussa ikävästi tilaa, yritän käyttää nykyään intialaisia papereita. Siitä pidän kuitenkin aina huolen, että minulla on mukanani riittävä määrä suomalaisia nenäliinoja flunssan varalta. Intialaiset nenäliinat kun ovat nekin täysin luokattomia, eivätkä ne kestä edes yhtä kunnon niistämistä, kun räkä roiskuu jo sormille.   

Autoilun helppous

On niin mukavaa, kun voi olettaa, että kaikki osaavat (ainakin suurin piirtein) liikennesäännöt ja myös noudattavat niitä. Mitään kovin yllättäviä tilanteita ei tule Suomessa vastaan juuri koskaan, kun taas Intiassa jo pelkkä seitsemän minuutin ajomatka salille pitää sisällään varmasti ainakin parikymmentä riskitilannetta, kun joku koukkaa eteen tai porhaltaa ohi auton sivupeiliä hipoen. 

Parkkipaikkoja on saatavilla täällä ihanan paljon, ja hyvin harvoin tulee eteen sellainen tilanne, että parkkipaikkaa ei kerta kaikkiaan löydy. Hyderabadissa sain joka kerta hermoilla, löytyykö salin kellariparkista parkkipaikka vai ei, ja pari kertaa päädyin maksamaan sata rupiaa parkkihallin vartijalle, joka järjesti minulle erikoispaikan. Sen jälkeen mies rupesikin erityisen ystävälliseksi ja tuli avaamaan minulle aina ovenkin. 🫣 

Suomessa autoilu on niin helppoa, että se on suorastaan tylsää, ja siksi täällä pystyy katsomaan autoa ajaessa hyvin tv-ohjelmia kännykältä. Minulla on erikseen ns. auto-ohjelmat, joita katson pelkästään autolla ajaessani. Nämä ohjelmat eivät ole niin hyviä, että viitsisin oikein katsomalla katsoa niitä kotona telkkarin tai läppärin ruudulta (tyyliin Maajussille Morsian, Olet mitä syöt, Yökylässä Maria Veitola tai Sunnuntailounas). Parasta on, jos auto-ohjelmat ovat suomen- tai englanninkielisiä, jottei tarvitse seurata tekstitystä, sillä tekstityksen seuraaminen häiritsee ajamista ikävästi. Esimerkiksi Espanjan Temptation Island oli turhan haastava auto-ohjelma, sillä en osaa espanjaa kuitenkaan niin hyvin, etteikö pitäisi vilkaista aina välillä tekstityksiä. Kun kääntelin rattia, tekstitys jäi aina mutkissa ratin taakse ikävästi piiloon, ja sitten piti yrittää kuikuilla tekstiä ratin välistä. Tämä ei ole tietenkään kovin viisasta ajokäyttäytymistä ja kuuluu luultavasti kategoriaan "asioita, joita ei kannattaisi kertoa blogissa". 🤣

Temptation Island Suomi.

Joskus tosin käy niin, että auto-ohjelma osoittautuukin niin hyväksi, että se saa ylennyksen auto-ohjelmatasolta, ja siitä tulee kotona katsottava ohjelma. Suurmestari on esimerkiksi sellainen. En ollut katsonut kyseistä ohjelmaa aiemmin, ja luulin, etten pitäisi siitä, mutta lopulta katsoin kaikki kaudet (pari viimeistä kautta oikein television kautta). 

Saan pukeutua niin kuin haluan

Eli suomeksi sanottuna: saan kulkea kotona lököverkkareissa, ylisuurissa t-paidoissa ja ilman rintaliivejä! Ei tarvitse koko ajan pelätä sitä, että joku tulee kylään, eikä tarvitse olla suurin piirtein edustuskelpoinen koko ajan. Sitä paitsi minullahan on Suomessa kotiovi kiinni, joten tulijat joutuvat soittamaan ovikelloa, eikä kukaan edes pääse sisään ilman minun lupaani. Eläköön, ihana epäsosiaalisuus!

Suomessa voi luottaa asioihin ja ihmisiin (ainakin pääsääntöisesti) 

Täällä voi luottaa ihmisten sanaan: luvatusta pidetään kiinni eikä ihmisiä yritetä tieten tahtoen vedättää tai suorastaan huijata. Suomessa voi kulkea kadulla rauhassa ilman että tarvitsee pelätä kulkukoiria, äkillisiä monttuja tai sitä, että tulee hengittäneeksi tien vieressä palavasta jätekasasta haitallisia aineita keuhkoihinsa. Täällä voi luottaa siihen, että ruoka ja juoma on turvallista, eikä tarvitse koko ajan epäillä kaikkea. 

Minulta jää Intiassa monta asiaa syömättä (varsinkin hedelmistä) sen takia, koska niissä saattaa olla ainakin anopin mukaan ties mitä myrkkyjä. Suomessa voi myös luottaa siihen, että kaikki toimii sillä lailla kuin pitää, ja elämä noudattaa selkeästi määriteltyjä rajoja, joita kaikki noudattavat. 

Saan syödä mitä haluan 

Koska en halua tehdä syömisestäni numeroa, sopeudun syömään anoppilassa sitä, mitä anoppi on päättänyt kunakin päivänä laittaa. Intialainen ruokavalio on lyhyesti sanottuna erittäin hiilihydraattipitoista, hyvin proteiiniköyhää ja usein myös rasvaista. Anoppilassa syödään enimmäkseen kasvisruokaa, ja vähäiset proteiinit tulevat lähinnä palkokasveista ja kananmunista, joita syödään ehkä pari kertaa viikossa (tyyliin muna per henkilö). Anoppilassa ei käytetä soijaa (jota en kyllä söisikään) eikä paneer-juustoa, joka ovat monelle muulle intialaiselle hyvä proteiininlähde. Palkokasvien osuuskin on päivittäisessä ruokavaliossa niin pieni, että palkokasvilla ei kateta kuin murto-osa proteiinintarpeesta. Valkoista riisiä sen sijaan syödään kahdesti, usein kolmestikin päivässä. Riisi on se, jolla vatsa täytetään, ja siihen päälle tulee sitten kaikki muu. Kasvikset ovat aina kypsennettyjä, eikä raakoja kasviksia syödä lainkaan (tuskin tarvitsee selittää, miksi). 

Sopeudun anoppilan ruokavalioon, koska kuten sanoin, se on helpointa. Suomeen palattuani olen ollut taas vähän järkyttynyt, kun olen miettinyt, millaisella ruokavaliolla olen elänyt viimeiset pari kuukautta. Salipäivinä tilasin sovelluksella kanaa, jota paistelin pannulla, tai sitten tein smoothieta Suomesta tuomastani proteiinijauheesta, mutta siitä huolimatta päivittäinen proteiininsaantini oli varmaankin naurettavan alhainen. Käytän Suomessa paljon raejuustoa ja rahkaa, ja niitähän ei saa Intiassa ollenkaan. Jos jotain samantapaista valmistetta saakin, siinä on jokin outo sivumaku ja koostumus, eikä sitä tee mieli syödä. 

En siis pysty sanoin kuvailemaan, miten onnellinen olin, kun pääsin Suomeen ja sain taas koostaa päivän ateriat täysin oman mieleni mukaan! Ensimmäinen salaattilautasellinen oli kuin pala taivasta, ja teki mieli itkeä, kun tuoreet kasvikset maistuivat niin hyviltä. 

Tosin on pakko sanoa sekin, että intialainen ruokavalio sopii jostain syystä vatsalleni paljon paremmin kuin suomalainen tapani syödä. En tiedä, onko syynä maito, ruisleipä, prosessoitu ruoka (lähinnä eineskeitto lounaalla ja kalkkunaleike leivän päällä) vai raa'at kasvikset, mutta jotakin näistä epäilen. Minulla on Suomessa jatkuvasti ilmavaivoja, ja vatsani turpoaa iltaan mennessä palloksi, mutta Intiassa minulla ei ole oikeastaan lainkaan tällaisia ongelmia. Epäilen eniten raakoja kasviksia, sillä ongelmat ovat pahimmillaan ison salaattiannoksen jälkeen. Täytyisi yrittää muuttaa ruokavaliotani jollakin lailla, mutten oikein tiedä, miten. 

Hajuttomuus ja puhtaus

Täällä eivät haise jätteet, järvivedet, viemärit, pakokaasut tai lehmänpaska, vaan kaikkialla on puhdasta ja hajutonta. Hajut ovat tuoreessa muistissa senkin takia, että viimeisinä päivinä anoppilan kulmilla ja varsin Durgam Cheruvun eteläkulmassa haisi kammottavalle, eikä asunnon ovia pystynyt pitämään auki lainkaan. Appiukon ystävä, joka asuu ihan järven vieressä, kertoi, että haju lähti vesihyasintin jäänteistä, jotka olivat jääneet veteen mätänemään. Kun ystävä oli soittanut kaupungille ja pyytänyt siivoamaan jätteet, kaupunki oli vastannut, että ei ole varaa. 🙄  

Loppuun vielä muutama epämiellyttäväksi kokemani asia Suomessa.

Hiljaisuus

Jos yläkerrasta ei kuulu tavanomaisia ääniä – lasten tömistelyä, ravaamista ja kiljumista – meillä on kotona hiirenhiljaista, eikä kuulu mitään. Ei siis kertakaikkiaan mitään. Ulkonakin on hiljaista ja rauhallista, ja kun katselen tätä maisemaa, tuntuu siltä kuin joku olisi painanut kaukosäätimen pysäytysnappulaa ja pysäyttänyt koko Suomen. Kaikki vaikuttaa jotenkin niin kuolleelta, että minusta tuntuu kuin minut olisi haudattu elävältä. Hiljaisuus tuntuu Intian jälkeen todella oudolta, jopa epämiellyttävältä, vaikka asian voisi luulla olevan päinvastoin. Voisi myös kuvitella, että minulla olisi Intiaan mennessäni ongelmia sopeutua meteliin, mutta sitä ongelmaa ei koskaan ole, vaan totun meluun heti. 

On todella outoa, että hiljaisuus häiritsee minua Suomeen palattuani näin paljon, sillä viihdyn kyllä hiljaisuudessa noin muuten. Tykkään olla suomalaisessa metsässä, jossa ei nyt mitään varsinaista torimeininkiä ole, tai kasata palapelejä, jolloin seuranani on vain omat ajatukseni. Minun pitäisi olla siis tottunut hiljaisuuteen. Siitä huolimatta tämä pysähtyneisyyden tunne yllättää joka kerta. Miten täällä voi olla näin kuollutta? Missä ovat kaikki ihmiset? Missä on kaikki elämä?

Olen yrittänyt miettiä, miksi hiljaisuus ärsyttää ja ahdistaa, ja paras arvaukseni on se, että melun ja härdellin keskellä tunnen olevani itsekin jotenkin paljon enemmän elossa. Menetän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä osan vireydestäni, ja minustakin tulee hiljainen, taantunut ja vetäytyvä. En tykkää siitä yhtään. 

Toisaalta on myös pakko myöntää, että kun kotiinpaluusta on kulunut kohta viikko, hiljaisuudesta on alkanut löytyä myös miellyttäviä puolia. Oli ihana meditoida tänäkin aamuna, kun oli ihan hiirenhiljaista. Tuntui kuin rauha olisi laskeutunut koko sieluuni. Ensimmäiset päivät hiljaisuuden kanssa ovat kuitenkin aina vaikeita, mutta sitten alkaa löytyä se metsän keskellä kasvanut suomalainen, joka nauttii rauhasta. 

Outo negatiivinen ilmapiiri

Suomessa on aistittavissa minusta ihan omanlaisensa tunnelma, joka leijuu kaiken yllä. Tunnelmaa on hyvin vaikea pukea sanoiksi, mutta ensimmäisiä mieleen tulevia sanoja ovat jonkinlainen kireys tai kyräily. Tuntuu siltä kuin suomalaiset tarkastelisivat asioita negatiivisuuden kautta ja haluaisivat koko ajan löytää kaikesta jotain kielteistä, jotta voisimme sitten paheksua sitä ja tuntea itsemme sitä kautta pikkuisen paremmiksi kuin muut. Suomessa vallitsee minusta sellainen yleisen paheksunnan ilmapiiri. Pitää koko ajan paheksua jotain, ja toisten onnistumisista on vaikea iloita, koska onnistuminen ei osunut omalle kohdalle. 

Täällä kiinnitetään hirveästi huomiota huvittavan pieniin asioihin, ja niistä tehdään iso numero. Ikään kuin monet ihmiset suorastaan eläisivät sillä, että saavat päivitellä jonkun toisen tekemisiä. Mediat nostavat milloin kenetkin tikun nokkaan, ja sitten tämä ihminen ja hänen toimintansa lynkataan yhteistuumin. Virheitä ei suvaita, mutta silloin jos joku niitä tekee, niistä iloitaan salaa: löytyipä taas uusi kohde, josta saa olla taas jotain mieltä ja johon purkaa omaa pahaa oloaan. 

Ehkä kaikki tämä selittyykin sillä, että olemme niin sanotusti maailman onnellisin kansa. Ehkä meillä on Suomessa niin vähän vakavia ja perustavanlaatuisia ongelmia – kuten sotiminen, korruptio, turvattomuus, epätasa-arvo – että "ongelmia" pitää kehitellä muilla tavoin. Ehkä suomalainen ei osaa eikä uskalla olla tyytyväinen ja onnellinen, koska onnihan voidaan ottaa hetkessä pois. On parempi olla koko ajan pikkuisen varuillaan, valittaa ja vahtia muiden tekemisiä, jottei tarvitsisi keskittyä omaan elämäänsä ja yrittää parantaa sitä.  

Ajattelen – siis olen

Olen muuttunut reilun kahden viime vuoden aikana hurjasti, mikä johtuu siitä, että rupesin keväällä 2023 meditoimaan. Sitten kiinnostuin myös henkisyydestä, mikä omalla kohdallani tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että rupesin elämään enemmän hetkessä, pysähtymään ja hiljentymään. Koska moni asia on nyt toisin kuin pari vuotta sitten, teki mieli tehdä jonkinlainen kooste tärkeimmistä asioista, jotka olen kahden viime vuoden aikana oppinut. 

Ajatuksiaan ei tarvitse "ostaa"

Meillä on päässämme ääni, jolla puhumme itsestämme ja muista, ja se ääni on monesti vaativa, syyttelevä, kyseenalaistava ja jopa ilkeä. Ajatuksemme ovat usein negatiivisia, vääristyneitä ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvia. On todella rasittavaa, jos ajatusmylly pyörii päässämme koko ajan, ja olemme kuin sätkynuket uskoen jokaiseen ajatukseen, joka putkahtaa päähämme. Ajatuksilla on tapana muuntua myös tunteiksi: kun ääni päässäni puhuu minusta rumasti, alan myös tuntea itseni onnettomaksi, ahdistuneeksi ja mitättömäksi.  

Meditointi auttoi minua huomaamaan, miten mieleni käyttäytyy, mitkä teemat toistuvat, ja mikä johtaa tyypillisesti mihinkin. Yksi toistuva teema on sellainen, että koen jonkun tehneen vääryyttä minua kohtaan, ja alan märehtiä tätä asiaa aina sopivan tilaisuuden tullen. Sopiva tilaisuus on yleensä jokin sellainen tekeminen, joka ei vaadi suurta keskittymistä, joten ajatuksille jää sopivasti tilaa mellastaa (kuten palapelin kasaaminen), tai joka on hyvin rutiininomaista (kuten siivoaminen). Rupean tahtomattani pyörittelemään tapahtunutta tilannetta päässäni, ja mieleni alkaa luoda erilaisia skenaarioita, kuinka asian ratkaisen ja kuinka pääsen tilanteen herraksi. Pikkuhiljaa saan lietsottua itseni sellaiseen raivoon, että olen valmis vaikka sotaan, ja tämä kaikki tapahtuu lähes automaattisesti, ilman että itse edes huomaan, mitä päässäni tapahtuu.

Nyt pystyn jo tarkkailemaan ajatuksiani sen verran hyvin, että huomaan heti ajatukset, jotka saattavat saada aikaan tällaisen ajatusten vyöryn, ja katkaisen ajatusketjun heti alkuunsa. Kaikkien ajatusten ei tarvitse antaa viedä mukanaan, eikä niille tarvitse antaa voimaa kasvaa. Mitä enemmän pyörittelee päässään jotain, sitä enemmän ajatukseen sekoittuu tunnetta ja sitä kauemmas todellisuudesta ajautuu. Miksi siis lietsoa itsensä sekopäisyyden rajoille tieten tahtoen? 

Ihmismieli on kuitenkin siitä jännä kapistus, että se ei anna helpolla periksi, ja samat ajatukset pyrkivät päähän aina uudestaan ja uudestaan, mutta harjoitus tekee mestarin – tai ainakin hyvän oppipojan. Valppautta, sinnikkyyttä ja toistoa ajatusten kontrollointi kuitenkin vaatii. 

Sänkyyn mennään nukkumaan, ei ajattelemaan 

Aiemmin oikein odotin sitä hetkeä, että pääsen sänkyyn, sillä minusta oli ihana ajatella kaikenlaista ennen nukahtamista. Usein siinä kävi vain niin, että rupesin ajattelemaan kaikkea kivaa niin kiivaasti, että uni ei tullutkaan, vaan ennemminkin piristyin. Nukahtaminen siirtyi monella tunnilla, ja seuraavana päivänä oli väsynyt olo. Sitten ihmettelin, miksi en saa iltaisin unta. 

Pikkuhiljaa opin taidon, jonka ansiosta nukun nykyään paremmin kuin koskaan ennen: lopetan ajattelemisen nukkumaan mennessäni. Kun laitan pääni tyynyyn, en anna ajatusten enää tulla, vaan jään leijumaan jonnekin tyhjyyteen. Aluksi ajattelun lopettaminen tuntui vaikealta ja vastenmieliseltäkin, koska onhan se nyt kiva antaa ajatustensa juosta mukavien asioiden perässä. Lopulta taito kehittyi ihan huomaamatta, ja nykyään unimoodiin siirtyminen tapahtuu suhteellisen automaattisesti. Jos minun on ihan "pakko" ajatella jotain, ajattelen vaikkapa jonkin tv-sarjan juonenkäänteitä tai muuta jonninjoutavaa, jolla ei ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Olen valppaana myös yöllisillä vessakäynneillä, sillä vessakäynti on oikein otollinen aika päästää ajatuksensa lentoon, varsinkin silloin, jos elämässä on jotain stressaavaa meneillään. Voisin jopa väittää, että tämä on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka olen elämäni aikana oppinut. 

Kipu ei ole yhtä kuin minä, enkä minä en ole yhtä kuin fyysinen ruumiini 

Muistan kesän 2022, kun minulle tuli selittämättömiä kipuja joka puolelle kehoa, ja tuntui, että kroppani hajoaa siihen paikkaan. Olin todella ahdistunut, itkuinen ja turhautunut koko kesän, ja monena päivänä makasin vain sängyssä odottaen, milloin kivut menisivät ohi ja milloin olisin taas normaali. Jälkeenpäin ajatellen taisin vain pahentaa oloani sillä, että annoin kivulle henkisen yliotteen, sillä psyykkiset tekijät ovat niin suuri osa kipua. 

Nykyään ymmärrän, että kipu on vain tuntemus kehossani, ja kehoni on vain kuori, joka peittää todellisen minäni. Minä ja kehoni emme ole yksi ja sama asia. Kipu saa olla siellä, missä se on, mutta minun ei tarvitse samastua siihen tai lamaantua sen takia. Minun ei tarvitse myöskään antaa sille yhtään ylimääräistä huomiota, vaan voin antaa kivun elää omaa elämäänsä samalla kun minä elän omaani. On myös turha valittaa kivusta muille, koska muut eivät pysty tekemään kivulleni mitään. Myötätunto hivelee vain huomion tarvettani mutta ei poista kipua. Kivun esille tuominen ja huomion hakeminen vain pahentavat tilannetta, sillä mitä enemmän kipuun keskittyy, sitä isomman roolin se elämässä ottaa. 

Tunteet pitää elää 

Ajatukset ja tunteet ovat sillä lailla erilaisia, että ajatuksiaan pystyy analysoimaan ja hallitsemaan, mutta tunteisiin eivät järkeilyt tepsi, vaan tunteita on lähestyttävä eri tavoin. Usein tapahtuu esimerkiksi niin, että tunnen oloni ahdistuneeksi, ja alan hämmästellä, mistä ahdistus oikein kumpuaa. Tapahtuiko minulle jotain, mikä herätti ahdistuksen, vai sainko sen aikaan omilla ajatuksillani? Koska ahdistus ei ole mikään kiva tunne, yritän päästä siitä mahdollisimman pian eroon ja rupean esimerkiksi puuhailemaan jotain, mikä vie huomioni ahdistuksesta pois. 

Ongelma on kuitenkin se, että sivuutetut ja tukahdetut tunteet jäävät vaanimaan meitä ja tulevat ulos piilostaan joskus myöhemmin. Vaikka pääsin ahdistuksesta tällä kertaa eroon, se palaa taas jonakin toisena hetkenä. Jos haluan päästä tunteesta oikeasti eroon, ei ole muuta keinoa kuin kohdata se. Tunnetta on vain siedettävä, kunnes siltä loppuu voima ja se hiipuu pois. 

Joskus teen niin, että jos minua alkaa vaikkapa ahdistaa, istun rauhassa, hiljaa hengitellen ja ajattelematta mitään. Annan tunteen olla ja kuulostelen, miltä se tuntuu. Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti päästä tunteesta eroon vaan kohdata se sellaisena kuin se on, ilman että mieli tekee siihen omia lisäyksiään tai luo kertomuksiaan sen ympärille. Usein käy kuitenkin niin, että pikkuhiljaa oloni helpottaa, ja sydän tuntuu hieman kevyemmältä. Jo siitäkin tulee hyvä mieli, että tiedän toimineeni tavalla, joka luultavasti edistää hyvinvointiani, sen sijaan että olisin valinnut helpon tien ja paennut tunnetta. 

Epämiellyttäviä tunteita voi olla hyvin vaikea kohdata, koska olemme niin tottuneita pyrkimään eroon kaikesta epämiellyttävästä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se kannattaa. Kun tunne pikkuhiljaa kutistuu ja vaimenee, tilalle tulee rauha ja levollisuus sekä ymmärrys siitä, että vaikealta tuntuviin tunteisiin ei kuole.   

On kuitenkin tilanteita, jolloin on parempi jättää tunteet omaan arvoonsa tai jopa harhauttaa niitä. Itselläni tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, jos olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen jonkin mitättömän asian takia (tyyliin vatsa ei toimi ja turvottaa). Jos annan kiukun yhtään kasvaa, tilanne lähtee eskaloitumaan välittömästi: Isken varpaani ovenkarmiin, pudotan hammasharjan vessanpönttöön tai kaadan maidot lattialle. Seuraavaksi kiukuttelenkin jo ukkelille tai raivoan auton ratissa, kun joku ääliö hidastelee edessäni. Lopulta koko maailma on perseestä, ja koko elämä on päin helvettiä – ja kaikki tämä vain sen yhden turvonneen vatsan takia.  

Tällaiset tunneketjut on paras katkaista heti alkuunsa, koska alkusyy on yleensä todellakin mitätön, eikä kiukuttelu auta asiaan tai muuta tilannetta millään lailla. Parhaat aseeni tällaisissa tilanteissa ovat huumori, harhautus ja huomion suuntaaminen muihin ihmisiin. Saatan laskea mielessäni leikkiä ärsyyntymisestäni tyyliin "Voi voi, kun elämä onkin hankalaa, kun mahaa turvottaa. Tämähän onkin oikein maailmanluokan ongelma", ja joskus jo tämä auttaa, kun tajuan itsekin asian naurettavuuden. Joskus harhautan ajatuksiani suuntaamalla huomioni pois ärsytyksen aiheesta ja pakotan itseni keskittymään johonkin ihan muuhun. Paras keino on kuitenkin ruveta katselemaan ympärilleni, hymyillä ihmisille ja huomata, että maailmassa on muitakin kuin minä ja turvonnut mahani. Kiukku ei tykkää siitä, jos se ei saakaan haluamaansa huomiota, ja ystävällisyys ja lempeys ovat sille pahinta myrkkyä.  

Saan nauttia elämästäni ilman syyllisyydentunteita 

Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos nautin elämästäni, vaikka maailmassa soditaan ja nähdään nälkää, eikä minun tarvitse ottaa maailman murheita kannettavakseni ja murehdittavakseni. Miten se auttaa ketään, jos "elän hengessä mukana" ja tunnen jatkuvaa syyllisyyttä omasta ilostani, vaikka muualla on niin paljon kärsimystä. 

Elämä on ainutkertainen lahja, jota pitää arvostaa, ja paras tapa arvostaa elämää on nauttia siitä. Se on terveellä tavalla itsekästä. Ei siitä saa minkäänlaista palkintoa, jos elää jatkuvassa tunnontuskassa, onneaan peitellen tai anteeksipyydellen, eikä siitä ole myöskään mitään hyötyä kenellekään. Ei jumala tai universumi ole yhtään sen armollisempi eikä kukaan saa sädekehää päänsä päälle, vaikka jättäisi oman elämänsä elämättä muiden kärsimyksen takia. 

Uskon, että elämästä nauttiva ihminen on paras lahja myös muille. Levollinen ihminen levittää ympärilleen hyvää energiaa ja pystyy olemaan läsnä myös muille ja saa sitä kautta muut tuntemaan, että he ovat tulleet nähdyiksi ja kuulluiksi. Kukaan ei pysty pelastamaan koko maailmaa, mutta omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan paljon siihen, millaiseksi ympärilläni olevat ihmiset olonsa tuntevat. 

Minun ei tarvitse olla kenenkään ovimatto 

Lempeys, empatia, ystävällisyys ja myötätunto ovat hyviä ja tarpeellisia arvoja, mutta joskus tarvitaan myös rohkeutta asettaa toiselle rajat. Valitettava tosiasia kun on, että jotkut käyttävät hyväntahtoisuutta hyväkseen (tarkoituksella tai tiedostamattaan), eikä kenenkään tarvitse sallia sellaista. 

Muistanette, kun kirjoittelin taannoin miellyttämisenhalustani ja siitä, miten minun on välillä vaikea asettaa rajoja muille, pitää puoliani ja tuoda julki omia toiveitani. Tuntuu, että se kirjoitus jotenkin herätti minut, sillä hyvin pian jutun kirjoittamisen jälkeen minusta alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun ei tarvitse hyväksyä ihmisiltä enää mitä tahansa.

Aiemmin ongelmani oli varsinkin se, etten tiennyt, missä kulkee hyväksyttävän käytöksen raja. Millaiset asiat ovat ns. sallittuja toiselta ihmiseltä ja millaiset eivät? Milloin on sopivaa pitää puolensa ja ilmaista, että tämä ei käy, ja milloin puolensa pitäminen menee liiallisuuksiin ja muistuttaa kiukkuisen pikkulapsen käyttäytymistä? Yhtenä päivänä minulle sitten välähti: minulla on oikeus asettaa rajani juuri sinne, minne haluan. Minä olen se, joka päättää, mitä hyväksyn ja mitä en, koska kukaan muu ei voi tietää, mikä minusta tuntuu sopivalta ja mikä ei. 

Aloin nähdä erään läheisen käytöksen uudessa valossa ja tajusin, että kyseinen ihminen osasi hyvin hienovaraisesti manipuloida ja syyllistää minua. Todennäköisesti hän ei tehnyt sitä tahallaan, niin että olisi tiedostanut toimintatapansa, vaan luultavasti elämä oli kohdellut häntä niin, että se oli saanut hänet käyttäytymään tällä tavalla. 

Erään tilanteen päätteeksi päätin, että tämä on nyt loppu, ja myös ilmaisin asian hyvin selvästi. Vastaanotto oli yllättävä, mutta viesti tuntui menevän perille. Suhteemme koki pienen kolauksen, ja tällä hetkellä olemme kai jonkinlaisessa käymistilassa. 

On parempi keskittyä itse tekemiseen kuin tekemisen lopputulokseen 

Miten monta kertaa olenkaan tehnyt jotain tylsää juttua ja miettinyt, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Olisinpa siellä tai täällä, tai sitten kun saan tämän valmiiksi, teen sitä tai tätä! Jos annamme valtaa tällaisille ajatuksille, elämme jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä, odottaen aina sitä seuraavaa ja mukavampaa juttua. Elämästä tulee pelkkää odottamista, ja kun yksi odottaminen päättyy, toinen alkaa. 

Ikävä juttu on vain se, että emme tiedä, tuleeko sitä seuraavaa hetkeä koskaan, koska voimme kuolla kupsahtaa vaikka tällä hetkellä. Eräs buddhalaismunkki arvuutteli kerran munkkikokelailta, mikä on ihmisen elinajanodote, ja veikkaukset liikkuivat luonnollisesti useissa kymmenissä vuosissa. Oikea vastaus oli yllättävä mutta järkeenkäypä: noin kolme sekuntia eli yhden henkäyksen mitta. Eikö siis ole parempi antaa ajatustensa olla karkailematta ja nauttia esimerkiksi siitä, kuinka vessanpönttö puhdistuu tai kuinka voin myöhässä olevaa lentoa odotellessani katsella ihmisiä ja imeä sisääni intensiivistä lähdön tunnelmaa?  

Kannattaa harkita hyvin tarkkaan, mitä sanoo 

Ääneen lausuttuja sanoja ei saa takaisin, ja sanoilla pystyy tekemään peruuttamatonta vahinkoa. Anteeksipyyntö ei poista sitä, mikä on jo sanottu, eikä se tuo takaisin menetettyä luottamusta. Välillä tekee kiukuspäissään mieli töksäytellä kaikenlaista, koska se muka jotenkin helpottaa omaa oloa, kun "saa vähän päästellä höyryjä".  

Triggeröidyin aiemmin todella helposti, ja asiat menivät usein tunteisiini. Meillä kaikilla on kipupisteemme, joihin tökkäämällä ihmiset osuvat arkaan paikkaan, ja nousemme välittömästi puolustuskannalle. Selittelin olevani sellainen tyyppi, joka kiihtyy helposti nollasta sataan, vaikka oikeasti olin henkilö, joka ei osannut kontrolloida tunteitaan mitenkään. Reaktio tuli välittömästi, ennen kuin kerkesin itsekään oikein tajuta, mitä tapahtui. 

Nykyään jos joudun sellaiseen tilanteeseen, joka olisi aiemmin triggeröinyt minut sekunnissa raivon partaalle, järki ehtii paikalle ensin. Tunnistan, että jaahas, nyt tämä osui minua arkaan paikkaan ja että tässä olisi mahdollisuus suutahtaa. Ehdin myös miettiä, onko tämä sellainen asia, jonka takia minun kannattaa suutahtaa, vai olisiko parempi antaa asian vain olla. Lähes aina päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ensinnäkin usein on niin, että toinen osapuoli ei ole edes tietoinen siitä, että hän osui arkaan paikkaani, ja riehaantuminen tällaisessa tilanteessa olisi outoa. Joskus taas toisella osapuolella on paha olo, ja hän etsii itselleen taistelukumppania, haluten tieten tahtoen ärsyttää, jotta saisi sitä kautta toisellekin pahan olon. 

Jos minun siis tekee mieli töksäyttää toiselle rumasti, vedän niin sanotusti hätäjarrusta ja pysähdyn kysymään itseltäni, haluanko todellakin sanoa näin ja mihin sillä pyrin. Sisältääkö asiani tilanteen kannalta olennaista tietoa, vai haluanko vain nolata tai alistaa toisen ja saada itseni sillä tavalla tuntemaan toista paremmaksi? On muutenkin hyvä tiedostaa omat motiivinsa, sillä olemme mestareita selittelemään ja vääristelemään asioita itsellemme. Täydellinen rehellisyys on raadollista, sillä se paljastaa, millaisia ihmisiä todella olemme, eikä totuutta ole useinkaan mukava kohdata. 

Totuuden nimessä on sanottava, että edelleen tulee vastaan tilanteita, jotka saavat minut kiihtymään nollasta sataan, mutta onneksi niitä tulee hyvin harvoin. Ne ovat myös aika hyvin ennakoitavissa, sillä niissä on yleensä mukana jokin riskitekijä, kuten väsymys. 

Tulevaisuutta ei voi ennakoida 

Ihmisen mieli on semmoinen, että se suunnittelee jo etukäteen, miten asiat tulevat tulevaisuudessa menemään, ja luonnollisesti ne tulevat menemään aina niin kuin me haluamme. Jos asiat sitten menevätkin toisin kuin olimme kaavailleet, olemme luonnollisesti harmistuneita ja pettyneitä. 

Mitä vähemmän ihmisellä on ennakko-odotuksia, sitä parempi. Suunnittelulla on toki paikkansa, mutta emme voi koskaan tietää lopputulosta ennalta, ja on hyvä olla varautunut siihen, että lopputulos saattaa olla myös jokin muu kuin se, mitä me toivomme. Jos on liian fiksoitunut ennakko-oletuksiinsa ja käsikirjoittaa tapahtumat ja kohtaamiset päässään jo ennalta, ei osaa olla avoin ja vastaanottavainen, ja merkityksellisiä asioita jää huomaamatta matkan varrella. Jos taas pitää silmänsä ja korvansa koko ajan auki, elämä saattaa lähteä ihan eri suuntaan kuin olimme ajatelleet, mikä ei ole välttämättä lainkaan huono asia. Se suunta saattaa olla juuri se, minne meidän oli tarkoituskin mennä, ellemme olisi niin kiihkeästi puskeneet eteenpäin sitä vaihtoehtoa, joka oli omasta mielestämme paras. 

Jos huomaan mieleni harhailevan tulevaisuuteen, sanon itselleni, että äläpäs mene asioiden edelle. Emme ole vielä siellä, vaan nyt eletään tätä hetkeä. Mitä enemmän pystyn pitämään mieleni läsnä tässä hetkessä, sitä tasapainoisemmaksi ja levollisemmaksi itseni tunnen. 

Arki on parasta

Olin aiemmin helposti ikävystyvä tyyppi, joka kaipasi aina jotain toimintaa, jotain uutta elämäänsä. Arki oli tylsää pakkosuorittamista, ja elin tulevia kohokohtia – matkoja, juhlia, mitä tahansa arjesta poikkeavaa – varten. Sitten iskä, jolla oli Lewyn kappale -tauti, joutui saattohoitoon ja kuoli, ja me istuimme äidin ja siskon kanssa iskän sängyn vieressä tämän viimeiset päivät ja seurasimme iskän taistelua kuolemaa vastaan. 

Tuo kokemus muutti asenteeni arkea kohtaan täysin. Nykyään ei ole mitään ihanampaa kuin se, jos aamulla on kaikki ennallaan ja päivästä tulee enemmän tai vähemmän samanlainen kuin eilisestäkin. Saan elää päiväni tutun kaavan mukaan ja tehdä arjen rutiinijuttuja – niitä samoja, jotka olen tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. Maailmassa on siis tänäänkin kaikki hyvin.

Henkinen kasvu on tuonut arjen arvostukseen oman lisänsä, ja minun pieni ja vaatimaton arkeni, jossa ei normaalisti kummoisia tapahdu, tuntuu ihan täydelliseltä. Mitä muuta osaisin kaivata, kun minulla on jo kaikki? 

Tuleeko likasangosta kalaa?

Kiusaanpa teitä laittamalla lisää luontokuvia. Tämänkertaiset kuvat ovat Lammassaaresta, jossa kävin toistamiseen, koska olin todennut sen viime vuonna niin ihanaksi paikaksi. Yritän keksiä kuvien kylkeen jotain asiankuulumatonta lätinää, jottei tämä menisi ihan pelkäksi luontobloggailuksi. 

Törmäsin viime viikolla Hesarin nettisivulla podcastiin, jossa puhuttiin miellyttämisenhalusta. En yleensä kuuntele podcasteja, mutta tämän päätin jostain syystä kuunnella, vaikka haastattelijan tyyli ärsyttikin (minä, minä, minä). Hyvin pian kävi ilmi, että podcast oli vedonnut minuun syystä, sillä löysin itsestäni miellyttämisenhaluisen ihmisen. Kuuntelin podcastin jälkeen useammankin Youtube-videon samasta aiheesta, ja mitä enemmän kuuntelin, sitä huonompi olo minulle tuli. Erityisesti tämä video osui ja upposi kuin kirves joulukinkkuun. 

Miellyttämisenhalun jäljille johtivat moninaiset havainnot elämästäni. Olen ollut aina sellainen, että välttelen viimeiseen asti konflikteja (läheiset pois lukien 😆), vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että en pidä puoliani. Itse asiassa muistan lapsuudesta, että jotakuta vastaan asettuminen (tai edes ajatus siitä) aiheutti ihan fyysisiä reaktioita, sillä minua alkoi huimata. Minun on ollut myös vaikea sanoa ihmisille ei, vaikka mieli olisi tehnytkin, ja sitten olen yrittänyt keplotella lupauksistani myöhemmin irti tavalla tai toisella. 

Minun on ollut myös vaikea tuoda esille omaa mielipidettäni, ja mieluummin myötäilen toisia kuin rupean ajamaan omaa asiaani voimakkaasti. Muiden ihmisten hyvinvointi ja tunteet ovat olleet minulle aina tärkeämpiä kuin omani, ja olen hyvin tarkkavainuinen ja vaistoan herkästi muiden ihmisten tuntemukset ja mielialat. Olen ollut valmis laittamaan omat tarpeeni taka-alalle, jotta muut pysyisivät tyytyväisinä, ja tietämättäni jopa ottanut vastuun muiden tunteista. Jos joku on huonolla tuulella tai allapäin, minun pitää tehdä kaikkeni, jotta saisin hänet taas hyvälle tuulelle. Yllätin itseni tässä yhtenä päivänä pohtimassa sellaistakin, että jos sairastuisin vakavasti, tuskin kertoisin siitä kenellekään, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla huolissaan. Jaksaisin ehkä kantaa oman murheeni, mutta en kestäisi sitä, jos pitäisi olla huolissaan vielä jostakusta muustakin. 

Olen myös ollut aina kovin huolissani siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mitä jos joku ajattelee minusta jotain pahaa? Tämä on aika naurettavaa, sillä ensinnäkään en voi tietää, mitä kukakin ajattelee, koska en osaa lukea kenenkään ajatuksia; toiseksi en pysty kontrolloimaan toisten ajatuksia, vaikka kuinka spekuloisin ja pelkäisin, ja kolmanneksi: miten se, mitä joku ajattelee minusta, voi vahingoittaa minua? Enkö tee itse itselleni enemmän hallaa sillä, että teen muiden ajatuksista niin suuren numeron? 

Myös validaatio muilta ihmisiltä on ollut minulle tärkeää. En ole osannut iloita aikaansaannoksistani, jos en ole saanut muilta kehuja tai jos tekojani ei ole edes huomioitu. Ilman muiden hyväksyntää tekoni eivät ole olleet minkään arvoisia, vaan ne ovat ikään kuin lässähtäneet pannukakuksi. Olen ollut kuin narkkari ja juossut jokaisen kehun perässä ja kaivannut tunnustusta, jotta voisin tuntea olevani oikeutettu olemaan ja elämään. 

Miellyttämisenhaluun on aina syynsä, eikä minun ole vaikea jäljittää, miksi olen mahdollisesti omaksunut tällaisen käyttäytymismallin. 

Suurin syy on ollut varmasti iskä ja hänen käytöksensä, sillä iskä hallitsi koko perhettä epävakaalla luonteellaan ja arvaamattomalla käytöksellään. Hän sai raivokohtauksia aivan mitättömiltä tuntuvista syistä, ja raivokohtaukset tulivat tavallisesti täysin puskista. Meidän muiden perheenjäsenten elämä oli siis jatkuvaa tasapainoilua ja iskän tyytyväisenä pitämistä (hieman kärjistettynä). Jos iskä vaikutti tyytyväiseltä, maailmassa oli rauha, mutta silti ilmassa leijui koko ajan vaara – mahdollisuus siitä, että kohta räjähtää.

En toki lapsena tiedostanut olevani koko ajan varpaillani, tarkkailevani iskän käyttäytymistä ja haistelevani ilmapiiriä, mutta näin jälkeenpäin näen asian hyvin selvästi. Enkä sano tätä mitenkään iskää syyttäen vaan vain todeten, että asiat nyt vain sattuivat menemään näin. Iskällä oli ollut rankka lapsuus, joten hän oli varmasti omaksunut käyttäytymismallinsa oman lapsuutensa kokemuksista ja siirsi niitä tietämättään eteenpäin. Toisaalta en myöskään halua kaunistella iskän käytöstä enkä vähätellä sitä, miten suuri merkitys sillä oli perheeseemme ja kotimme tunnelmaan.

Toinen miellyttämisenhaluni syntyyn vaikuttanut tekijä oli varmasti varhaislapsuuden kaverikokemukset. Kun minut jätettiin ulkopuolelle ja otettiin silmätikuksi, opin varmasti hyvin pian tarkkailemaan muita ja etsimään keinoja, joiden avulla voisin päästä osaksi porukkaa. Opin luultavasti hyvin pian muokkaamaan käytöstäni ainakin sellaiseksi, että ärsytin muita mahdollisimman vähän. Lapsihan tekee melkein mitä tahansa kuuluakseen joukkoon ja tullakseen hyväksytyksi, vaikka se vaatisikin sitten sen, että luopuu siinä samalla omasta identiteetistään. 

Tunnistettuani itseni miellyttämisenhaluiseksi moni minua ihmetyttänyt asia sai selityksen. Yhtäkkiä ymmärsin, miksi olin kokenut koko elämäni ajan itseni jotenkin ulkopuoliseksi, irralliseksi ja yksinäiseksi ja miksi en tuntenut saavani todellista yhteyttä toiseen ihmiseen, vaikka kuinka yritin. Podcastissakin puhuttiin siitä, kuinka miellyttämisenhaluinen ihminen usein kokee, että hän ei ymmärrä koskaan täysin muita ihmisiä eivätkä muut ihmiset ymmärrä häntä, vaan itsen ja muiden välillä tuntuu olevan aina jonkinlainen näkymätön muuri. Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni. Ympärilläni voi olla vaikka kuinka paljon ihmisiä, läheisiäkin, mutta koen silti olevani aina jotenkin yksin. 

Kokemukselle on lopulta hyvin yksinkertainen selitys: jos ei paljasta muille ihmisille, kuka oikeasti on, todellisen yhteyden kokeminen on mahdotonta, kun muut eivät pääse pintaa syvemmälle. Pitää uskaltaa paljastaa ihmisille ajatuksensa ja tunteensa ja hyväksyä myös se, että kaikki eivät ehkä pidäkään minusta, jotta voi löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen.  

Olen myös tuntenut aina, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka oikeasti olen. En ole osannut varmuudella sanoa olevani tällainen tai tuollainen ilman että heti seuraavassa lauseessa on tullut epäilys, onko sittenkään näin. Olenko rauhallinen vain räväkkä, olenko spontaani vai ennakoiva, olenko tunne- vai järki-ihminen? Mistä edes tykkään (paitsi palapeleistä ja salilla käymisestä)? Miten ihminen voi olla vielä viisikymppisenäkin näin hukassa itsensä kanssa? 

Toisaalta eihän se ole mikään ihme. Jos on koko elämänsä tarkkaillut muita ja mukauttanut itseään tilanteen mukaan, miten sitä voisi alkaa yhtenä kauniina päivänä toimimaan eri lailla. Ja jos on aikoinaan oppinut, että ainoa selviytymiskeino on se, että on koko ajan valppaana ja varuillaan, on suorastaan vaarallista heittäytyä villiksi ja vapaaksi ja lakata välittämästä muiden mielipiteistä ja tunteista. Siinähän voi tulla vaikkapa ihmisten hylkäämäksi ja jäädä ihan yksin! 

Voisin tuntea surua siitä, että elämä on mennyt näin ja että kadotin itseni jossain varhaisessa vaiheessa, mutta en suostu suremaan enkä harmittelemaan. Mennyt on mennyttä, eikä sitä saa enää muutettua. En halua velloa asian nostattamissa tunteissa senkään takia, että asian syvällisempi pohtiminen alkaa suorastaan oksettaa. Että tuli sitten heitettyä hukkaan koko elämä. Ennemmin suuntaan katseeni eteenpäin ja mietin sitä, miten tästä eteenpäin. Keinot tosin ovat tällä hetkellä vain aika vähissä. Uudeksi ihmiseksi ryhtyminen ei onnistu tuosta vain, ja radikaalit muutospyrkimykset saattaisivat aiheuttaa läheisissäkin ihmetystä, suorastaan vastarintaa: et sinä ole tuommoinen; mitä sinä nyt oikein sekoilet.

Henkisyys- ja läsnäolotaitojen kautta olen tietämättäni työstänyt hieman tätä miellyttämisenhaluakin, mikä on ollut helpottavaa tajuta. Olen siis jo löytänyt – vähän vahingossa – työkaluja luoda itselleni parempi tulevaisuus. Jos olen kanssakäymistilanteessa täysin läsnä, se tarkoittaa sitä, että ajatteleva mieleni on poissa, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että miellyttämisenhalukin on poissa. Jos uskaltaa olla toisen ihmisen kanssa täysin "auki", ilman että on jatkuvasti varuillaan ja tarkkailuasemissa, saattaa luoda ihan uudenlaisia yhteyksiä ja ihmissuhteita. Löysin esimerkiksi tänä vuonna anoppiin uuden, aivan ihmeellisen yhteyden, ja anoppi tuntuukin minulle jossain mielessä läheisemmältä kuin kukaan muu. Kuulostaa kornilta, mutta tuntuu siltä kuin näkisin anopin silmistä hänen sielunsa – ja hän näkisi minun.  

Somekateudesta

Jokainen meistä on varmasti joskus tuntenut itsessään kateuden pistoksen somea selatessaan. Somehan on täynnä vertailukohtia, jotka saavat oman elämän vaikuttamaan valjulta, tylsältä ja tapahtumaköyhältä. Mitä on oma tavallinen arki verrattuna siihen, että muut lomailevat valkoisilla hiekkarannoilla, asuvat täydellisesti sisustetuissa kodeissa, nauttivat leppoisia sunnuntaibrunsseja täydellisen perheen kanssa, omistavat laajan ystäväpiirin, jonka kanssa käydään purjehtimassa Välimerellä, sekä upean aviomiehen, joka tuo vuosipäivälahjaksi timanttisormuksen? Mitä on oma arkinen olemus verrattuna somessa huolettomasti poseeraaviin kaunottariin, joiden vaatteet ovat aina viimeisen päälle ja joiden ulkomuoto treenattuine kroppineen ja hulmuavine hiuksineen hipoo täydellisyyttä?

Kateudesta ei kuitenkaan puhuta, koska kadehtiminen hävettää. Kukaan ei haluaisi myöntää olevansa kateellinen, koska kateelliset ihmiset mielletään pahansuoviksi ihmisiksi, jotka kyttäävät verhojen takaa naapureiden puuhia, puhuvat pahaa kadehtimistaan ihmisistä ja tykkäävät latistaa muiden ilon heti alkuunsa, koska eivät kestä sitä, että jollakulla menee paremmin kuin itsellä. Kateus on kuitenkin vain yksi tunne muiden joukossa, eikä kateuden tunteminen tee ihmisestä mitenkään huonompaa kuin muistakaan. Paljon suurempi ongelma minusta on se, jos ei pysty myöntämään edes itselleen olevansa joskus kateellinen.

(Koska blogissa pitää olla aina jotain kuvia, jotta ihmiset jaksaisivat lukea postauksen loppuun, laitan tähän jotain randomkuvia, jotka liittyvät tai eivät liity aiheeseen.)

Myös itsensä vertailu muihin on ihmiselle luontaista, sillä muiden käyttäytyminen antaa jonkinlaiset raamit sille, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää. Ryhmään kuuluminen on tärkeää, ja tuskin kukaan haluaa olla (liian) erilainen ja jäädä ryhmän ulkopuolelle. Some tekee vertailusta valtavan helppoa, mutta valitettavasti jo alkuasetelma on epäreilu. Tunnemme itsemme ja oman elämämme läpikotaisin ja tiedämme, että elämä on joskus kaikkea muuta kuin helppoa. On rahapulaa, ihmissuhdesotkuja, sairauksia, yksinäisyyttä, perhehuolia, työttömyyttä ja muita haasteita, joiden kanssa painiskelemme päivästä toiseen. Somessa seuraamistamme ihmisistä tiedämme sen sijaan vain sen, minkä he haluavat itsestään kertoa – ja kukapa haluaisi jakaa somessa rahahuoliaan, perheriitojaan ja muuta vastaavaa. Ihmiset näyttävät somessa tavallisesti vain elämänsä parhaat palat, ja kun vertaamme omaa elämäämme kaikkine murheineen somehenkilöiden päivänpaistatteluun, kontrasti on räikeä ja loppupäätelmä selvä: minun elämäni on tylsää ja tavallista ja tuon toisen jännittävää ja hohdokasta. Somessa on helppo tehdä hätäisiä johtopäätöksiä ja antaa asioiden mennä tunteisiin.

Usein kuulee myös ihmettelyjä siitä, miksi joku haluaa esitellä elämäänsä somessa. Oletan ihmettelijöiden olevan sellaisia ihmisiä, jotka eivät itse ole aktiivisia somessa vaan jotka vain lukevat muiden päivityksiä. Minua kiinnostaisi tietää, mikä siinä niin kovasti häiritsee, jos joku "esittelee elämäänsä" somessa? Voisiko olla, että se elämän esittely ei olekaan se, mikä ärsyttää eniten, vaan ärtymys syntyykin siitä, että se herättää itsessä sellaisia tunteita, joiden olemassaoloa ei haluaisi myöntää tai joita ei haluaisi kohdata?

Somekateus iskee usein kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minulle on käynyt joskus niin, että päiväni on sujunut oikein hyvin, mutta sitten kun olen lueskellut hetken somea, mielialani onkin muuttunut yhtäkkiä kurjaksi. Olo tuntuu tyhjältä, ja huomaan ihmetteleväni, mihin se äskeinen iloisuus ja elämänmyönteisyys oikein katosi. Olo on kuin ilmapallolla, josta on päästetty ilmat pihalle. Tuntuu kuin koko maailmani olisi järkkynyt eikä elämäni olisikaan enää minkään arvoista. Turhauttaa, kiukuttaa, ärsyttää. 

Kesti aikansa, ennen kuin tajusin, että kurja oloni johtui kateudesta. Jokin juttu somessa oli osunut kateushermooni: tuolla toisella on jotain sellaista, mitä minulla ei ole. Kateuden syyn ei tarvinnut olla aina kovin järjellinenkään, ja usein en tarkemmin ajateltuna olisi edes halunnut itselleni sitä, mitä toisella oli, mutta silti se aiheutti minussa reaktion. Miten turhaa itsensä kiusaamista!

Kateutta seuraa usein syyllisyys, mikä ei ainakaan yhtään paranna oloa. Syyllisyydentunne herättää kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastausta. Miksi kadehdin toisia, vaikka itsellänikin ovat asiat niin hyvin? Miksi kadehdin jotakuta sellaisen asian takia, jota en edes haluaisi itselleni? Miksi käsitys oman elämäni arvosta ei ole tämän vahvempi, vaan jokin ihan naurettavan pieni asia järkyttää tunteitani näin voimakkaasti? Miksi unohdan niin helposti sen, että minun elämäni on luultavasti juuri minulle se paras ja oikea – sellainen, joka on minulle tarkoitettu? Järkeily ei kuitenkaan valitettavasti auta, sillä some työntää meille informaatiota jatkuvalla syötöllä ja niin nopeasti, että ajatus ei kerkeä mukaan. Yhtäkkiä vain huomaa, että olo on muuttunut somen selaamisen jälkeen kummalliseksi, eikä oikein tiedä, miten pahasta olosta pääsisi eroon.

Kateuden kohteena oleminen voi olla vieläkin hirveämpää kuin se, että tuntee itse kateutta muita kohtaan, sillä muiden kateudelle ei voi tehdä mitään. Omia tunteitaan voi työstää, mutta toisten pään sisälle ei pääse. Muiden kateutta voi olla myös vaikea tunnistaa pahansuopuuden, ilkeyden tai vihamielisyyden takaa. Joku voi jättää kateuksissaan somessa ilkeämielisen kommentin, koska ei halua tai osaa käsitellä omia pahan olon tunteitaan ja haluaa tölväistä sitä, joka on pahan olon aiheuttanut. Tölväisystä voi tulla hetkellisesti parempi olo, mutta kohta edessä on taas sama ongelma, kun löytyy jotain uutta kadehdittavaa.

Minä olen lapsesta asti pelännyt kateuden kohteeksi joutumista, sillä kateus saattoi johtaa kouluaikoina selän takana puhumiseen ja ryhmän ulkopuolelle jättämiseen. Opin jo varhain vähättelemään saavutuksiani, jotten nousisi millään lailla muiden yläpuolelle, eikä kukaan olisi minulle kateellinen. Muistan, miten ristiriitainen olo koulussa oli, kun toisaalta halusin pärjätä ja olla hyvä, ja sitten toisaalta pelotti saada kokeista hyviä numeroita tai olla opettajan suosikki, kun en tiennyt, mihin se johtaisi. Sama tyyli on jatkunut aikuisenakin, enkä mielelläni iloitse suureen ääneen onnistumisistani tai iloisista asioista, vaan mieluummin vähättelen ja pidän matalaa profiilia.

Maailmassa ei ole koskaan liikaa empatiaa ja myötätuntoa, mutta jotta näitä tunteita voisi tuntea, pitää löytää jotakin samastumispintaa – jotain, mikä toisen elämässä tuntuu tutulta ja koskettaa. Väitän, että jos kaikki jakavat elämästään vain niitä parhaita paloja, se vie ihmisiä vain kauemmaksi toisistaan, kun kukaan ei uskalla olla kokonainen ja aito. Kaikki vain olettavat, että tämä on se tapa, jolla somessa toimitaan, ja kuitenkin samalla varmasti aika moni kärsii somen kiillotetuista ihmiskuvista. Pitää olla hienompaa, kauniimpaa, onnellisempaa ja hauskempaa kuin muilla, ja rima siirtyy aina vain korkeammalle. Jos taas joku antaa elämästään kokonaisvaltaisemman kuvan, se tekee henkilöstä jollakin tavalla läheisemmän, lisää yhteisöllisyyden tunnetta ja vahvistaa käsitystä siitä, että olemme loppujen lopuksi kaikki ihan samanlaisia. 

Jokaisella on oikeus tehdä somekanavastaan sellainen kuin itse haluaa, ja jos haluaa laittaa someen vain niitä elämän tähtihetkiä, kukaan ei estä niin tekemästä. Itse kuitenkin tykkään enemmän sellaisista somekanavista, joissa on elämää myös niiden tähtihetkien välissä, sillä se tähtihetkien välinen elämä tuntuu itselleni tutummalta. Viimeisen päälle viilattujen kuvien teennäisyys aiheuttaa lähinnä myötähäpeää mutta toisaalta myös myötätuntoa, kun ajattelen, miten paljon työtä ja vaivaa kuvien takia on nähty. Eri somekanavat palvelevat eri tarkoitusperiä, ja ihmisillä on erilaisia motiiveja somettaa. Jos joku saa somesta leipänsä, niin totta kai sitä silloin joutuu tekemään enemmän työtä sen eteen, että miellyttäisi kohderyhmäänsä. Omaksi huvikseen kirjoitteleva (kuten meikäläinen) tekee tätä hommaa ihan täysin eri lähtökohdista, kun ei ole mitään ulkoisia rasitteita eli suomeksi sanottuna yhteistyökumppaneita. 

Somekateus katoaa tuskin koskaan elämästäni täysin, mutta aikaa myöten olen onneksi oppinut keinoja, joilla sitä voi vähentää. Paras keino on tietysti pysytellä kokonaan erossa somesta, mikä minun tapauksessani tarkoittaa sitä, että en kirjoita blogia enkä lue muidenkaan blogeja tai avaa Instagramia. Olen pitänyt monta pidempää, joskus yli kuukaudenkin mittaista sometaukoa, ja on kyllä ihmeellistä, miten hyvää totaalinen tauko tekee. (Minun sometaukoni eivät tosin ole johtuneet somekateudesta, vaan syynä on ollut aina se, että elämä on koetellut silloin tavalla tai toisella, eikä minulla ole ollut enää energiaa eikä haluakaan pyöriä somessa.) Oma elämä alkaa näyttää aivan erilaiselta, kun ei ole somen tarjoamia vertailukohtia, ja varmuus siitä, että oma elämä on kaikin puolin hyvää, vain vahvistuu. 

Koska somessa on valtavan paljon hyvääkin, en halua kadota somesta ihan kokonaan, joten somekateuden kanssa on pitänyt vain oppia elämään. Yksi hyvä keino on käydä somessa "tietoisesti" sen sijaan, että rupeaisi aina tyhjinä hetkinä selailemaan somea automaattiohjauksella, kun ei sillä hetkellä ole parempaakaan tekemistä. Kun avaan somen (olkoon se sitten Instagram, blogistania tai jokin muu) harkiten ja tietoisesti, pystyn jo ennakolta varautumaan somen mahdollisesti herättämiin reaktioihin ja olen valmiina bongaamaan kateudenkin heti, jos se herää jostakin syystä. Näin kateus ei kerkeä menemään tunteisiin, vaan otan kopin siitä heti sen huomatessani ja totean, että kappas vain, siinä se taas tuli. Näin minulla on vapaus valita, päästänkö kateuden ihon alle vai päästänkö siitä irti – ja luonnollisesti valitsen yleensä jälkimmäisen. 

Kun aiemmin ajattelin kateuden olevan kielteinen asia, josta piti päästä mahdollisimman äkkiä eroon, yritän nykyään suhtautua siihen uteliaasti ja pohtia, mistä se minulle kertoo. Kateuden voi valjastaa itsetutkiskelun välineeksi, jolloin kateus ei olekaan enää vihollinen vaan ystävä.

😘