Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 28. kesäkuuta 2023

Autoilevan ihmisen iloja

Toissa lauantaina saimme ukkelin kanssa yllättäen inspiraation ja lähdimme koeajamaan yhtä autoa Vantaalle. Auto tuntui minusta ihan avaruusalukselta, kun siinä oli niin paljon tekniikkaa, ja aivan liian isolta meille, mutta muuten ajokokemus oli oikein miellyttävä. 😆

Autossa oli heijastusnäyttö, eikä esimerkiksi ajonopeutta tarvitse enää pälyillä mittarista, kun nopeus näkyy "tiessä".

Koeajon jälkeen autokauppias kysyi, oliko meillä tarjota vaihtoautoa. No olihan meillä, melko loppuun ajettu, yli 18 ja puoli vuotta vanha Audi, jossa on esimerkiksi CD-soitin ja mukiteline. 😆 Sitä pyörimisnopeusanturiakaan emme olleet korjauttaneet, vaan varoitusvalot paloivat edelleen; ratti tärisi yli satasen vauhtia ajaessa, ja jos ajoi hiljaa, auton alta kuului vinkumista (joka ei tullut jarruista). Vaihtoauto kaikilla mausteilla! Autokauppias kävi kuitenkin koejamassa Audimme ja päätti tarjota siitä vaihdossa oikein rahaakin – peräti tuhat euroa. Koska summassa oli tuhat euroa enemmän kuin olin etukäteen ajatellut, tarjous kuulosti varteenotettavalta.

Tarkoitus ei ollut "missään nimessä" ostaa ensimmäistä koeajamaamme autoa, mutta jotenkin kummassa kuitenkin ilmoitimme maanantaina autokauppiaalle, että ostaisimme kyseisen auton. Kaupat tehtiin torstaina, mikä tarkoitti siis myös sitä, että meidän piti luopua pitkäaikaisesta palvelijastamme, rakkaasta Audi-vanhuksesta, joka ei ollut jättänyt meitä koskaan pulaan. Autosta oli niin paljon hyviä muistoja, ja sen kanssa oli nähty niin monenlaisia paikkoja, että hyvästely tuntui sen takia vähän vaikealta. Parhaita muistoja olivat ehdottomasti matkat Lappiin ja Viroon.

Pohjois-Norjassa vuonna 2018.

Poron ja Audin kohtaaminen.

Autojunalla matkustaminen oli aina yhtä jännittävää.

Viivikonnan hylätyssä kaivoskaupungissa Virossa.

Google Maps ajatti joskus ihmeellisille teille, ja Audihan ajoi, minne käskettiin, vaikka välillä pohja ottikin maahan kiinni.

Laivaan ajaminen oli huomattavasti vähemmän jännittävää kuin junaan ajaminen.

200 000 kilometriä tuli täyteen 16. heinäkuuta 2017.

Tänä keväänä nähtiin pientä draaman poikastakin, kun ukkelilta räjähti rengas kesken ajon. Ukkeli oli juuri päässyt Ruoholahden ohi, tullut Lauttasaaren sillalle ja nostanut nopeuden kahdeksaankymppiin, kun auton alta alkoi kuulua hirveää meteliä ja auton ohjaaminen muuttui vaikeaksi. Jotenkin kummassa ukkeli sai ajettua Hanasaaren bussipysäkille, jossa hän pystyi pysähtymään turvallisesti ja toteamaan, mitä oli käynyt. Audin Liikkumisturva oli voimassa vielä 18 vuoden jälkeenkin, ja pian partio tuli tutkimaan tilanteen ja vaihtamaan räjähtäneen renkaan vararenkaaseen – ilmaiseksi. Kävi ilmi, että renkaassa oli ollut naula, ja rengas oli räjähtänyt ilmeisesti sen takia.

Rengas – tai mitä siitä nyt on jäljellä. Tällä ukkeli ajeli melkein kolme kilometriä.

Viimeinen silmäys Audin mittaristoon ennen auton luovutusta. Kerkesimme ajaa autolla 298 147 kilometriä.

Intialaisilla on tapana suorittaa uudelle autolle auton vihkimisseremonia, autopuja, vähän samaan tapaan kuin se maidonkeittoseremonia suoritetaan uudelle kodille. Tämä autohan ei ollut mikään tuliterä tehtaalta tullut, toisin kuin Audi aikoinaan, vaan kuutisen vuotta vanha, mutta autopuja oli silti hyvä suorittaa. Pujaan kuuluisi oikeasti monta vaihetta ja elementtiä, mm. auton koristelu tuoreilla kukilla ja kookospähkinän rikkominen, mutta me päätimme hieman oikaista ja suorittaa vain seremonian tärkeimmän osan eli limettien yliajon.

Muutaman kilometrin päässä autoliikkeestä oli jokin teollisuusalue, ja ajoimme yhden hallin pihaan, kun pihalla ei näyttänyt olevan ketään. Oli nimittäin toivottavaa, että paikalla olisi mahdollisimman vähän yleisöä, sillä puuhamme olisivat saattaneet herättää sivustakatsojissa epätoivottua huomiota. Parkkialueen laitaan peruutettuani kävimme asettelemassa jokaisen renkaan alle limetin, koska kohta niiden yli ajettaisiin. Seisoimme hetken auton vieressä, liitimme kädet yhteen, ja ukkeli lausui jonkinlaisen rukouksen.

Limetti valmiina yliajettavaksi.

Sitten menimme autoon, käynnistimme moottorin ja ajoimme limettien yli. Ukkeli kurkkasi vielä ikkunasta, että kaikki limetit olivat tuusan nuuskana, joten saatoimme jatkaa matkaa hyvillä mielin. Nyt meillä olisi turvallisia ajoja tiedossa, kun autopuja oli tehty! 

Heti parkkialueelta tielle ajaessani auton alta kuului outoa ääntä, mutta koska ääni hävisi, luulin kuulleeni väärin. Hetken päästä auton alta alkoi kuitenkin kuulua kirskuntaa, joka voimistui hetki hetkeltä. Lopulta ääni oli niin kova, että totesin ukkelille, että on varmaankin paras ajaa takaisin autoliikkeeseen ja selvittää, mistä ääni tulee. Aikaakin oli jäljellä vielä puoli tuntia, ennen kuin liike sulkeutuisi ja väki lähtisi juhannuksen viettoon.

Niin sitten ajelimme hätävilkut päällä, hitaasti eteenpäin madellen, takaisin autoliikkeeseen, ja meteli oli semmoinen, että saapumisemme ei jäänyt varmasti keneltäkään huomaamatta. Ukkeli oli soittanut jo matkalta automyyjälle, joka tulikin heti pihalle katsomaan, mikä autossamme oli vikana. Toinen pihalla ollut myyjä epäili, että renkaan välissä saattoi olla kivi, ja kun automyyjämme liikutteli autoa hiljaa edestakaisin, ääni paikantui oikeaan eturenkaaseen. Ei mennyt aikaakaan, kun renkaan viereen putosi pieni kivi. Kun äänen lähde oli näin paikannettu ja "vika" korjattu, saatoimme vihdoin lähteä menemään. Pihalla ollut automyyjä neuvoi vielä ottamaan kiven kaupanpäällisiksi mukaan. 😆

Sunnuntaina oli edessä ensimmäinen pidempi ajo uudella autolla, kun lähdin pikavisiitille Savonlinnaan. Äiti oli tulossa pieneen operaatioon Espooseen, joten kävin hakemassa äidin meille. 

Onneksi en ollut menossa pääkaupunkiseudulle, koska juhannuksen paluuliikennettä näytti olevan aika tavalla.

Ajaminen oli niin miellyttävää kuin ajaminen voi ylipäänsä olla. Istuin oli mukava ja ergonominen (Audissahan joutui istumaan kuopassa), ja olisi tehnyt mieli ajaa koko matka pysähtymättä kertaakaan. Lisäksi auto kiihtyi sen verran reippaasti, että ohitustilanteet olivat ohi ennen kuin huomasinkaan. Vakionopeudensäädinkin oli niin älykäs, että jos se havaitsi edellä menevän (hitaammin kulkevan) auton olevan liian lähellä, se mukautti autoni vauhdin samaksi kuin edellä menevän ja nosti nopeuden taas tavoitenopeuteen, kun este oli edestä pois – siis ilman että minun tarvitsi edes koskea jarruun tai kaasuun.

Maanantaina olimme palailemassa äidin kanssa Savonlinnasta, ja matkaa kotiin Espooseen oli enää viitisen kilometriä, kun auton kojelautaan ilmestyi yhtäkkiä keltainen kolmio ja teksti "Drivetrain. Possible to continue journey". Olimme juuri nousemassa ramppia Kehä kakkoselle, ja edessä oli autojono, ja luulin, että auto varoitteli jonosta. Tajusin kuitenkin hyvin pian, että kyse oli jostain muusta, sillä auto ei meinannut liikkua eteenpäin, vaikka kuinka painoin kaasua. Sinnikkäästi kumminkin yritin etenemistä, kun ajotietokonekin sanoi, että matkaa voisi jatkaa. Kyllähän sitä mielellään tuommoista kehotusta uskoo. Vauhtimme oli kuitenkin sellainen, että kävelijätkin olisivat menneet meistä ohi, joten oli pakko laittaa taas hätävilkut päälle, körötellä tien sivussa ja antaa kiireisempien mennä ohitse. 

Siinä körötellessämme tuli mieleeni, että tätähän voisi vaikka googlettaa, joten soitin ukkelille, että katsopas Googlesta, mitä tuommoinen 'drivetrain' tarkoittaa. Ukkeli teki työtä käskettyä ja löysi ongelmaan ratkaisun: sammuta moottori 5–10 minuutiksi ja käynnistä se sen jälkeen uudelleen. Problem solved! 

Koska vauhtimme oli hitaammanpuoleinen, ehdin hyvin katsella maisemia ja etsiskellä kivaa pysähdyspaikkaa. Semmoinen löytyikin Suurpellon kupeesta jalkakäytävän laidasta yhden sillan alta. Kurvasin sillan alle, sammutin moottorin, ja sitten jäimme odottelemaan. Kun oli kulunut riittävästi aikaa, yritin käynnistää moottorin uudelleen, mutta auto vain tärisi. Ei ole normaalia käytöstä autolle, totesin, mutta yritin silti käynnistää auton vielä uudelleen. Kojelautaan tuli jotain muitakin ilmoituksia, mutta en ehtinyt lueskella niitä, kun oli kaikenlaista muuta puuhaa.

Lopulta oli todettava, että tässä sitä nyt oltiin eikä muuta voitaisi. Matinkylä oli niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Ai että miten olikin kivaa, kun kotiovi melkein näkyi, mutta eteenpäin ei päässyt. En ollut ottanut edes mitään hätänumeroja mukaan, koska "mitä nyt uudelle autolle voisi sattua", joten kilautin taas ukkelille. Olipa hyvä, että ukkelilla sattui olemaan etätyöpäivä, ja pääsin soittelemaan hänelle vähän väliä. 

Automyyjä oli sanonut, että jos auton kanssa tulisi jotain ongelmia, voisimme aina soittaa hänelle, mutta nyt puhelu meni vastaajaan. Ukkelilta tuli jatkuvalla syötöllä uusia numeroita, joihin voisin soitella, mutta kukaan ei vastannut. Onneksi sain vihdoin automyyjän toisella yrittämällä kiinni, ja myyjä antoi minulle selkeät toimintaohjeet: yhteydenotto Ifiin (jossa meillä on autovakuutus); hinausauto paikalle; minä, äiti sekä auto hinausauton kyydillä Vantaalle; sieltä meille sijaisauto; tavaroiden siirto meidän autosta sijaisautoon ja sijaisautolla kotiin. Sitten vain suunnitelmaa toteuttamaan.

Ifillä oli tosi näppärä systeemi, että kännykkään tuli linkki, johon piti täyttää vain auton rekisterinumero, vian laatu ja oma puhelinnumero. Mitään osoitettakaan ei tarvinnut antaa, kun GPS-paikannus paikantaisi meidät kartalta, ja tieto menisi suoraan hinausfirmaan. Jäimme odottelemaan hinausautoa, mutta sitä ei kuulunut. Hyvän tovin kuluttua puhelimeni soi, ja langan päässä oli Ifin vakuutusvirkailija, joka varmisteli sijaintiamme: paikannuksen mukaan näytimme nimittäin olevan Ruotsissa. Vakuuttelin miehelle, että kyllä me ihan Suomessa ja Espoossa olemme, ja osoitekin oli helppo antaa, kun olimme melkein kahden kadun risteyksessä, ja katujen nimet olivat melkein näköetäisyydellä. Annoin vielä miehelle lisätarkennuksen, että "olemme täällä sillan alla", ja mies hymisteli, että sehän kuulostaa lupaavalta. Kun kaikki tiedot oli annettu, mies lupasi vielä puhelun päätteeksi lähettää hinausauton "sinne sillan alle". 😆

Sillan alla.

Kyytimme on saapunut.

Hinausauton saapumisessa kesti sen verran kauan, että kerkesin jo hieman jännittämään, ehtisimmekö Vantaalle, ennen kuin autoliike menisi kuudelta kiinni. Viiden jälkeen hinausauto vihdoin saapui, mutta hinaussysteemien kokoamisessa kesti sen verran, että hilkulle se meni. 

Ensin nostettiin etupyörät kyytiin...

... ja sitten rakennettiin takarenkaille teline, jotta autoa pystyi vetämään.

Kun hinausato kurvasi vihdoin Vantaalla autoliikkeen pihaan, kello oli vähän vajaa kuusi. Mitä näinkään pihalla heti ensimmäiseksi: meidän vanhan Audimme. Siinä se katseli saattuettamme vähän vahingoniloisena ikään kuin kysyen "paraniko auto vaihtamalla?". 

Automyyjä ajoi pihaan sijaisauton kanssa, eikä minun tarvinnut kuin kuitata nimi yhteen paperiin, ja saatoimme jatkaa matkaa takaisin Espooseen (sitä ennen piti toki heitellä vielä tavaramme meidän autosta sijaisautoon). 

Autosta ei ole kuulunut vielä mitään, joten ei ole tiedossa, millainen vika autossa on tai miten kauan sen korjaamisessa kestää. Yksi asia on kuitenkin varma: luotto autoon on mennyt, eikä esimerkiksi jokin Viron road trip houkuttele yhtään. 😆

sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Time-lehden kannessa

Vielä on pari esittelemisen arvoista paikkaa Barcelonasta jäljellä, joten vuorossa on toinen ja viimeinen osa matkasta. 

Kaasu pohjaan ja menoksi.

Ensimmäinen paikka on Palau Güell eli Güellin palatsi, jonka on suunnitellut Antoni Gaudi (kukapa muukaan). Gaudi suunnitteli palatsin varakkaalle teollisuusmiehelle Eusebi Güellille, ja se rakennettiin vuosina 1886–1888. Palatsi oli Gaudin ensimmäisiä suunnittelutöitä, ja siinä näkyvät kaikki Gaudille tutut elementit, kuten mosaiikit ja pikkutarkat koristelut. 

Olin ajatellut, että palatsiin saattaisi olla pitkä jono, mutta ihmeeksemme jonoa ei ollut laisinkaan. Ilmeisesti tästä innostuneena pinkaisimme menemään sellaista vauhtia, että audio-opastukset jäivät taas ottamatta mukaan ja mahdollisesti hyödyllinen lisätieto rakennuksesta jäi saamatta. En tosin ole jaksanut kuunnella audio-opastuksia ennenkään, joten ehkä omalla kohdallani unohtaminen oli ihan tarkoituksellista. 😆

Palau Güellin pohjakerroksessa oli aikoinaan pimeää ja likaista, ja likaisuus johtui siitä, että pohjakerroksessa sijaitsivat hevosten tallit.

Ei enää likaista eikä niin pimeääkään.

Espanjan sisällisodan aikana 1930-luvun lopussa armeija valtasi palatsin omaan käyttöönsä, ja pohjakerrosta käytettiin rikollisten kuulustelupaikkana. Varmastikin omiaan siihen.

Asuintiloihin noustiin upeaa portaikkoa pitkin. 

Keskellä palatsia on suuri sali, jota käytettiin juhlatilana. Salin katto kohoaa 17 metrin korkeuteen, ja salin reunoilla ylemmissä kerroksissa sijaitsevat makuu- ja asuintilat. Satuimme saapumaan paikalle juuri silloin, kun salissa soitettiin mahtipontista urkumusiikkia, ja musiikki kaikui seinistä niin kovaa, että yksi mies piteli korviaan.

Katon huikeita yksityiskohtia.

Mitenkään viihtyisäksi palatsia ei voi kuvailla, sillä yleisvaikutelma oli synkkä, jopa hieman pelottava. Palatsissa on sanottu kummittelevankin, enkä yhtään ihmettele, jos ilmapiiri ruokkii senlaatuista mielikuvitusta. Ennen palatsin rakentamista samalla paikalla oli sijainnut talo, joka tunnettiin nimellä Casa del Miedo (Pelkojen talo). Nimi tuli siitä, että talossa kuultiin öisin jatkuvaa kirkumista, sillä talossa oli tapahtunut kuulemma "kauheita asioita".

Huussi Gaudin tapaan.

Pimeyden ja synkkyyden jälkeen oli mukava sukeltaa päivänvaloon rakennuksen katolle, jossa odotti Gaudille tyypilliseen tapaan yllätyksiä. 

Katto oli kaareva viettäen keskeltä alaspäin, ja savupiiput oli päällystetty veikeästi laattamosaiikein ja erilaisin koristein. 

Uteliaana piti myös kuikkia katolta alas naapuritalojen terasseille. 

Palau Güellin jälkeen löysimme Plaça Reialin, joka osoittautui yllättävänkin kivaksi paikaksi. Nautiskelimme siellä hieman kylmiä juomia.

La Ramblan katu on rakastettu ja vihattu (jälkimmäistä kai lähinnä turistimaisuutensa takia), mutta itselläni ei ole siitä oikein mitään mielipidettä. Harvoinpa La Ramblalla tulee pyörittyäkään. Otin ihmisvilinästä pienen videonpätkän.

Yhtenä iltana päädyimme varsin epäilyttävän näköiseen baariin. 

Kutsuvan näköinen baari.

Kurkimme ensin ikkunoista sisään ja mietimme, uskaltaisimmeko kotiuttaa itsemme baariin, mutta rohkaisimme lopulta mielemme. Vastassa oli heiluriovet sekä portaat, joita pitkin laskeuduttiin katutason alapuolelle.

Näkymä portailta alas baariin.

Baarissa oli muutama muukin asiakas, joten oli toiveita, että sieltä selviäisi ehkä hengissä uloskin. En voi sanoa, että palvelu olisi ollut mitään ylitsevuotavan ystävällistä, mutta saimme drinkkimme, ja toinen, edellisen tilalle tullut baarimikko oli jo ihan ystävällinenkin. Saimme kuulla häneltä, että baari oli jo 55 vuotta vanha ja että kaikki baarissa oli alkuperäistä, huonekalutkin. En ole mikään siivousintoilija (äiti saattaisi olla tästä vähän eri mieltä 😛), mutta silti tuli mieleeni, että paikka saattaa olla melkoinen pölyluola.

Mielenkiintoista baarissa oli se, että siellä oli myös nainen, joka luki halukkaille tarot-korteista. Naisella oli oma tila pienessä kulmasopessa, ja tarot-korttien vastauksia haluavia näytti riittävän, sillä nainen oli melkein koko ajan varattu. Minua olisi ihan hirveästi kiinnostanut käydä naisen luona kyselemässä vähän tulevaisuudennäkymiä, mutta sitten ajattelin, että on ehkä parempi olla autuaan tietämätön. Kysymys kuuluu myös: jos korteista olisi näkynyt jotain ikävää, olisinko alkanut elää ennusteen mukaisesti – ja lopulta itse aiheuttanut sen toteutumisen? 

Seuraavana iltana istuimme syömässä kadun toisella puolella olevan ravintolan terassilla ja katselimme, kuinka useampikin pariskunta pyöri baarin liepeillä ja kurkisteli ikkunoista sisään (ihan kuten mekin edellisiltana) arvuutellen, uskaltaisivatko he mennä sisälle. Yksi pariskunta puikahtikin lopulta sisään, mutta ei mennyt kuin hetki, kun pariskunta palasi takaisin ulos. Ehkä baarin ilmettä pitäisi päivittää vähän jotenkin, jotta se ei olisi niin epäilyksiä herättävän näköinen. Baarin nimikin – Les Gens Que J'aime – toi minulle mieleen jonkin pornoluolan, vaikken ranskaa ymmärräkään (tai ehkä juuri siksi).

Vettä, joka ei ole koskaan nähnyt auringonvaloa.

Se kadun toisella puolella oleva ravintola oli aasialainen fuusioravintola Reiskorn, ja tilasin siellä elämäni ensimmäisen bibimbapin (korealainen kulhoruoka).

Bibimbap.

Kun kulho tuli eteeni, tarjoilija varoitteli astian olevan todella kuuma, ja sitä se olikin. Meinasin ruveta syömään, mutta tarjoilija palasikin huolestuneen näköisenä ja kysyi, osasinko syödä bibimbapia. Olin kysymyksestä niin hämmästynyt, että huomasin epäröiväni: "ööööh, en?". Eikö kaikki ruoat syödä samalla tavalla, että ne lapioidaan suuhun ja sitten niellään? Epäröintini sai tarjoilijan innostumaan: saisiko hän auttaa? En voinut oikein muuta kuin myöntyä, vaikka ihmettelin mielessäni, meinasiko tarjoilija nyt ruveta syöttämään minua. 

Mutta auttaminen tarkoittikin annoksen huolellista sekoittamista. Ensin hajotettiin munankeltuainen, ja sitten kaikki sekoitettiin pieteetillä sekaisin. Sekoittelua kesti useampi minuutti, ja minä vain tuijotin paikalleni jähmettyneenä, kuinka kaunis annokseni muuttui silmieni edessä koiranruokaa muistuttavaksi mössöksi. 

Ja näin on bibimbap valmis syötäväksi.

Kiittelin tarjoilijaa, että kyllä se on nyt hyvin sekoitettu, ja tarjoilija näytti tyytyväiseltä. Bibimbap oli ihan hyvää, mutta olen satavarma siitä, että ruoka olisi maistunut vieläkin paremmalta, jos olisin saanut syödä sitä myös silmilläni – sellaisena kuin se oli tuotu eteeni.

Olen kertonutkin, että ukkeli harrastaa aktiivisesti NFT-taidetta, ja ukkeli halusi käydä siitä syystä modernin taiteen museossa Mocossa. Mocossa kun on esitteillä modernin taiteen lisäksi myös NFT-taidetta sekä digitaalista taidetta.

Mocon näyttelyt.

Moco sijaitsee vanhankaupungin katujen uumenissa, ja jos ei ole valppaana, museosta saattaa kävellä helposti ohi. 

Vastassa oli tämä kaveri.

Emme päässeet lippuluukkua pidemmälle, kun minulta meinasi jo mennä herne nenukkaan. Lipunmyyjä nimittäin käski minut riisumaan lierihattuni museovierailun ajaksi, ja minä ihmettelin, oletko ihan tosissasi. Syyksi sain kuulla sen, että museossa on videovalvonta ja että kävijöiden naamat pitää olla koko ajan näkyvillä ja tunnistettavissa. 

V-käyräni lähti jyrkkään nousuun, ja oikein tunsin, kuinka naamalleni nousi kiukun puna ja suustani oli jo tulossa, että pitäkää lippunne; minä pidän lierihattuni. Sitten muistin, että minähän olen zen ja buddha ja mitä vielä, joten tyydyin nielemään kiukkuni ja mutisemaan vain jotain hiljaa itsekseni. Onneksi käsiveskasta löytyi hiuspompula, jolla sain vedettyä päähän liiskautuneen tukkani nutturalle. 

Moco oli varsin kliinisen oloinen paikka.

Nick Thomm: Metamorphosis.

Guillermo Lorca: The Healer.

Kaws: Man's Best Friend Sofa.

Tämä sohvataideteos oli minusta ihan hirveä! Miten suloiset pehmolelut on voitu ommella(?) tuolla tavalla yhteen läjään?! Onneksi nuo eivät sentään olleet nalleja, koska silloin nenääni olisi mennyt herneen sijasta peruna, ja olisin kävellyt museosta ulos. 😅

Ajattelin, että nyt saan hyvän kuvan, kun on mustat ovet ja valkoinen patsas siellä takana, niin eikös kuvaan tullut joku heil hitler. 😆

Selfiekin piti taas ottaa, kun oli niin otollinen paikka, vaikka nolottikin. Mitä jos joku näkee?

Kassi-Alma Time-lehden kannessa. (Keltaisessa kassissa oli se lierihattu, ja siksi sekin oli taas kaivettu esiin.)

Selfieiden ottaminen on kyllä kysymyksiä herättävää toimintaa. Jos otan selfien ihan vain itsestäni, se tuntuu hirveän nololta (jos siis joku on näkemässä), mutta jos kuvassa on mukana kaveri, asiassa ei ole mitään hävettävää. En tiedä, onko tämä ikä- vai persoonallisuuskysymys, kun muut näyttävät ottavan kuvia itsestään ilman häpeän häivää. Veikkaisin jälkimmäistä, sillä minähän olen aina kamppaillut ulkonäköni kanssa (olen kirjoitellut aiheesta mm. täällä). Kun otan selfien, se tarkoittaa samalla sitä, että pidän itseäni kuvaamisen arvoisena, ja sehän tässä yhtälössä mättääkin. Ikään kuin vain kauniit ihmiset saisivat ottaa selfieitä! 

Sinnikäs valokuvaaminen ja omien kuvien julkaiseminen (käsittelemättöminä, ilman minkäänlaisia filttereitä) ovat auttaneet minua hyväksymään itseni hieman paremmin kuin aiemmin. Mutta silti tunnen syyllisyyttä ja noloutta selfieitä ottaessani, koska minulle tulee sellainen olo, että teen jotain kiellettyä ja paheksuttua. Huonommuuden tunteet ovat kai niin syvällä, että niihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi.

Mocon mielenkiintoisin teos (tai oikeastaan tila) oli Studio Irman Diamond Matrix. Sitä ei voi esitellä muuten kuin videona. 

Loppuun vielä muutama kuva Passeig de Gracian Casa del Libro -kirjakaupasta. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä suurta ja monipuolista kirjakauppaa kuin tämä, sillä kauppa oli aivan valtava. 

Kuvat eivät tee oikeutta kaupalle, sillä niissä näkyy vain murto-osa kaupasta. Taisin nähdä kaupassa englanninkielisiä kirjojakin, mutta espanjaa taitavalle lukuintoiselle Casa del Libro on oikea paratiisi. Meditointikirjojakin oli puolitoista hyllyllistä. Valinnanvaraa oli minusta jo liikaakin, ja kun en jaksanut pyöriä kaupassa tuntitolkulla, ostin vain jonkin mindfulness-kirjan. 

Mutta nyt on Barcelona paketissa, ja voimme jatkaa taas seuraavalla kerralla muista aiheista. 

Värikästä kesäkuun jatkoa! 

😘