Lohi on kala

Syksy on televisiokatsojan kulta-aikaa, kun telkkarista tulee vaikka mitä ohjelmia. Melkein toivoin, ettei Big Brotheria tulisi tänä vuonna, kun koukkuunnun siihen aina niin pahasti, että kaikki muut ohjelmat jäävät paitsioon. Vaikka onhan se toisaalta hyvä, että on olemassa jokin keino, jolla pitää ajatukset muualla kuin omissa asioissa. Noloa tunnustaa, mutta minulla pyörii BB:n 24/7 melkein jatkuvasti taustalla, kun olen yksin kotona. Ukkelin kotona ollessa BB:n katsomista on pakko hieman rajoittaa, jottei parisuhde kärsisi, vaikka varoitin kyllä ukkelia BB:n alkamispäivänä, että ukkeli voisi hyvästellä minut kolmeksi kuukaudeksi. 😆 Koostelähetyksistä en niinkään piittaa, koska niiden luoma ihmiskuva on aina enemmän tai vähemmän vaillinainen ja vääristävä, mutta 24/7 viehättää. Pitäisiköhän meikäläisen hankkia oma elämä?

Yksi asia, jota jaksan ihmetellä joka vuosi Big Brotherissa, on se, miten koukussa ihmiset tuntuvat olevan energiajuomiin. Tuntuu, että Nocco on melkein elämän tärkein asia ja että on tärkeämpää saada Noccoa kuin ruokaa. En ole itse juonut elämäni aikana yhtäkään energiajuomaa tai edes maistanut sellaista, enkä voi siitä syystä ymmärtää, mikä niissä oikein viehättää. Ovatko nykyajan ihmiset (yleensä nuoret) niin flegmaattisia, että he eivät selviä päivästään ilman energiajuomia, vai ovatko juomat vain yksinkertaisesti maultaan niin hyviä, että niitä on pakko saada? Vai onko energiajuoman juominen vain samanlainen koukuttava tapa kuin esimerkiksi tupakointi tai kahvin juominen?

Päätin perehtyä energiajuomien ihmeelliseen maailmaan ja ostaa kokeeksi muutaman tölkin.

Aloitin Red Bullista, joka oli ihan älyttömän makeaa. Jo juoman tuoksu oli vastenmielisen keinotekoinen ja imelä. Juoma ei ollut niin pahaa kuin olin kuvitellut, ja sain juotua tölkin loppuun, mutta toista kertaa en kyllä Red Bullia ostaisi.

Sitten ne paljon puhutut Noccot. Ensimmäiseksi testasin tuon Pearaden, ja minusta se maistui ja tuoksui aivan samalta kuin Red Bull. En olisi huomannut näiden kahden välillä mitään eroa! Limónissa oli selvästi havaittava sitruunan maku, mutta keinotekoisuus ja liiallinen makeus ällöttivät tässäkin. Mitään piristävää vaikutusta en juomilla havainnut. Nyt voin kuitenkin sanoa maistaneeni energiajuomia ja todeta kokemuksen syvällä rintaäänellä, että en tykkää.

Toinen asia, jota olen Big Brotherissa ihmetellyt, on kiroilun määrä. Kiroilen kyllä itsekin, eli siinä mielessä minun on turha jeesustella, eikä kiroilussa ole sinänsä minusta mitään väärää. Mutta jos joka lauseessa tarvitsee olla vähintään yksi vittu, se alkaa särähtää korvaan ja pahasti. Ehkä ylenpalttinen kiroilu kertoo jonkinlaisesta epävarmuudesta, jota yritetään peittää vittua viljelemällä?

Seuraan ahkerasti myös BB:n somea, ja joskus ihmisten oivaltavat kommentit naurattavat.

Intiassa alkoi telugunkielinen Big Brother (joka tunnetaan Intiassa nimellä Bigg Boss) samana päivänä kuin Suomen BB:kin alkoi, ja harmittaa, kun aika ei riitä senkin katsomiseen. Kyllä tämä elämä osaakin olla hankalaa. 😆 Bigg Boss olisi takuulla mielenkiintoista katsottavaa! Eilen katsoimme ukkelin kanssa häätölähetystä, ja nappasin ohjelmasta pari kuvaa. 

Talon asukkaat.

Juontaja Nagarjuna ja häätöuhan alla olevien matkalaukut.

Häätöuhan alla.

Herra nimeltä Shani Salmon joutui lopulta lähtemään talosta.

Rupesin sivujuonteena miettimään, että jos olisin mennyt naimisiin Shani Salmonin kanssa ja ottanut miehen sukunimen, nimeni olisi Satu Salmon. Ai että, miten kuulostaakin hienolta.

Joku ehkä muistaa, kun kirjoittelin aiemmin telugunkielisestä Indian Idol -kilpailusta. Tässä muistaessani pitää raportoida, kuka kilpailun lopulta voitti. Oma suosikkini Jayanth (se lihava poika, joka rakasti syömistä) tuli muistaakseni viidenneksi, ja kilpailun voitti Vagdevi, toinen kilpailuun osallistuneista sisaruksista (toinen sisko eliminoitiin jo ennen TOP-kymppiä).

Voittaja Vagdevi vasemmalla, Jayanth toinen oikealta.

Kooste Vagdevin hetkistä kilpailussa: 

Jayanthin finaaliesitys: 

Totesin taas Indian Idolia katsellessani, miten rankasti ihmisten ulkonäköä Intiassa saatetaan kommentoida. Jayanthin liikakilot ja syöminen olivat yleinen pilailun aihe melkein joka jaksossa, ja yhdessäkin jaksossa tuomari Thaman S., joka on itsekin ylipainoinen, heitti Jayanthille, että "meihin lihaviin voi aina luottaa, koska lihavat eivät jaksa juosta karkuun".

Jokasyksyinen jännitysnäytelmä nimeltä autokatsastus on saatu myös tältä vuodelta päätökseen. Voisi kuvitella, että auto, jolla on ikää 18 vuotta, ei enää menisi katsastuksesta ensimmäisellä yrittämällä läpi, mutta niin se vain meni! Ainoa huomautuksen aihe oli rekisterikilven valo, joka oli palanut (ja joka on ollut palanut jo ainakin neljä vuotta, kun en ole saanut sitä korjatuksi).

Katsastusasemalle oli tullut odotuspaikka, jossa saattoi istua ja katsella autonsa katsastusta. Minä en voinut kuitenkaan jäädä katsastusasemalle odottamaan, kun jännitti niin paljon, vaan luikin viereiselle Shellille kahville. Katsastusasemalla oli nosto-ovi, jonka keskellä oli normaali ovi, josta minäkin olin tullut sisään. Edellinen asiakas oli ajanut juuri autonsa ulos, ja toinen katsastusmies oli laskemassa nosto-ovea alas. Minä olin yrittämässä sinne Shellille lähtöä, ja hämmästyin hirveästi, kun sitä normaalia ovea ei ollutkaan, enkä uskaltanut viuhahtaa laskeutumassa olevan nosto-oven alitsekaan. Hätäännyin ja huudahdin katsastusmiehelle, että "missä se ovi on, äsken se oli tässä?!". Katsastusmies myhäili ja vastasi, että "kyllä se tulee sieltä, kun vähän odottelet..."

Risteilykausi alkaa olla purkissa, mutta vielä on Hernesaaren laiturissa toisinaan laivoja.

Yksi syksyn upeimmista laivoista oli Norwegian Prima, joka vieraili Hernesaaressa tämän kuun kahdeksas päivä. 

Laiva on aivan tuliterä, sillä se otettiin käyttöön tämän vuoden elokuussa, eli vain kuukausi sitten!

Laivan promovideo: 

Pakko on vielä laittaa tähän pidempikin Norwegian Priman esittelyvideo. On kyllä huikea laiva, jonka kuvaamiseen sanat eivät riitä! 

Loppuun vielä asiaan millään lailla liittymättä pari ihanaa biisiä. 

Above & Beyond on yksi lemppareistani, ja heillä on käsittämätön määrä hyviä biisejä. Gratitude julkaistiin keväällä ja jälkimmäinen biisi jo monta vuotta sitten, mutta löysin vasta äskettäin tuon klubimiksauksen. Yksi Above & Beyondin jäsenistä on muuten suomalainen, Paavo Siljamäki, mitä en ollut edes tiennyt ennen kuin nyt kuukkeloin yhtyettä. Onpas noloa!

Kivaa syyskuun jatkoa!

😘

Maan ja taivaan väliltä

Minä olen tässä vietellyt lauantaita yksinäni ja todennut taas jälleen kerran, että yksinolo on ihan kivaa silloin, kun se on omaehtoista. Pakotettuna ei ole kiva olla yksin. Luulin pitkään olevani sellainen ihminen, joka tykkää olla yksin, mutta vuosien saatossa olen havainnut, että kaipaan ihmisiä ympärilleni ja että tarvitsen yksinoloa ja omaa rauhaa paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. Yksin oleminen ei tee hyvää mielenterveydellekään, sillä yksin ollessa on niin helppo antaa ajatusten viedä mennessään, ja kaikenlaisia ahdistuksen tunteita nousee pintaan milloin minkäkin asian takia. Oman pään sisälle on kovin helppo eksyä. 

Melkein jo aloitin tuskissani taas yhden mysteeripalapelin, mutta ainakin toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni. Sen tietää, että jos palapelin aloitan, en pysty tekemään mitään muuta, kun koukutun palapelin tekemiseen niin pahasti. Sitten on selkä ja polvet kipeinä liiasta istumisesta. 

Perhana, kun houkuttaisi...

Tapahtui semmoistakin, että menin tilaamaan Discovery+ -kanavan, vaikka olin vannonut, etten tilaisi koskaan yhtään maksullista televisiokanavaa. Ruutu+ minulla kyllä jo on, vaikka se on ihan turha. Ei kun hetkinen, eihän se olekaan mikään turha, sillä sieltä voi katsella Big Brother 24/7:aa. Erittäin tarpeellinen kanava siis. 😆

Discovery+:n tilasin sen takia, että halusin nähdä Marko Björsin Rakkauden seikkailun. Toki kyseinen ohjelma tulee telkkaristakin, mutta minun on ihan mahdoton katsella telkkariohjelmia jollakin tietyllä kellonlyömällä. Ohjelmia pitää saada katsoa silloin, kun itseä sattuu huvittamaan, ja vielä parempi on, jos jaksoja voi katsoa monta peräjälkeen. Nyt olen katsonut Marko Björsin ohjelmasta kaikki neljä jaksoa, jotka palvelussa ovat, ja odotan kieli pitkälläni seuraavaa. Miten ohjelma voikin olla niin koukuttava? Ihailen suunnattomasti kaikki miehiä (ja tietysti myös Markoa itseään), jotka ovat uskaltautuneet mukaan ohjelmaan. Miehethän ovat kaikki (tai lähes kaikki, Sergeytä lukuun ottamatta) ihan tavallisia janttereita. On todellakin hatunnoston arvoinen asia, että miehet uskaltavat olla niin paljaita, rehellisiä ja haavoittuvaisia kaiken kansan edessä.  

Markon sulhaskandidaatit aamiaista tekemässä (kuvakaappaus ohjelmasta). 

Rupesin katsomaan myös Iholla-sarjaa, joka vaikutti sekin hyvältä. Todelliset ihmiset ja oikea elämä kiinnostavat aina enemmän kuin käsikirjoitetut sarjat, vaikka tietysti osa realitystäkin on käsikirjoitettua. Martina Aitolehti kertoi ensimmäisessä jaksossa heränneensä naapuriensa riitelyyn ja olevansa kiitollinen siitä, että hänen ei tarvinnut enää riidellä kenenkään kanssa. 

Havahduin miettimään sitä, milloin me olemme ukkelin kanssa viimeksi mahtaneet riidellä, enkä millään pystynyt muistamaan. Ennen ajattelin, että riitely kuuluu normaaliin parisuhteeseen ja että suhteessa on jotain vikaa, jos pariskunta ei koskaan riitele. Riitelemättömyys tarkoitti mielestäni sitä, että parisuhteen osapuolet eivät voineet olla omia itsejään ja että jompikumpi oli tossun alla ja alistui toisen tahtoon. Nyt en olekaan asiasta enää ihan varma. Asioista saa ja pitääkin olla eri mieltä, mutta tarvitseeko eriäviä mielipiteitä viedä riidaksi asti? Eikö asioista voi olla eri mieltä riitelemättäkin? 

Oli vähän hämmästyttävää tajuta, miten harvoin me ukkelin kanssa nykyään riitelemme, kun muistaa suhteemme alkuajat. Silloin riitelimme paljonkin, mikä johtui suurelta osin minusta ja siitä, että minun oli vaikea hyväksyä sitä, jos en saanut tahtoani läpi. Onko minussa siis tapahtunut jotain kehitystä, vai antaako ukkeli nykyään helpommin periksi? Ehkäpä molempia... 

Ukkeli teki myös minulle suhteen alkuaikoina heti selväksi, että hän ei siedä haistattelua, haukkumista eikä kiroilua yhtään. Edellisissä suhteissani (varsinkin yhdessä) olin tottunut rumaan kielenkäyttöön ja olin jotenkin ajatellut, että sellainen kuuluu normitapaan riidellä. Onneksi ukkeli ei hyväksynyt käytöstäni, sillä molemminpuolinen kunnioitus on minusta parisuhteen perusta, eikä sitä tarvitse järkyttää riidellessäkään. On hirvittävää, miten rumasti puolisot voivat toisilleen puhua, enkä voi mitenkään uskoa, etteivät rumat sanat ja henkilökohtaisuuksiin menevät loukkaukset tekisi aina pientä lovea parisuhteeseen. Loukkaukset eivät katoa mielestä mihinkään, vaikka riita sovittaisiin ja "unohdettaisiin".

Asiasta viidenteen: Silja Serenade ei ole enää Hernesaaren laiturissa, vaan se on päässyt taas liikennöimään. 

Ennen lähtöään laiva oli siirtynyt Hernesaaren laiturista tuohon Länsisataman ykkösterminaalin eteen.

Maaliskuun 25. päivä bongasin laivan jo merellä. Vapaus oli koittanut!

Maaliskuun 18. päivä oli täysikuu, ja silloin laiva oli vielä Hernesaaressa. 

Kuun valaisema meri näytti hienolta.

Täytyy tässä kunnostautua meren kuvaamisessa, kun meri vielä näkyy meille. Ensimmäisessä laivakuvassa näkyvän pyöreän parkkihallin viereen on nimittäin suunnitteilla urheiluareena ja 24-kerroksinen hotelli, joten merinäköalat ovat pian mennyttä. Meidän suunnitelmissahan oli asua tässä vain lyhyen aikaa, kunnes löytäisimme "sen täydellisen" kodin jostakin, mutta kohta on mennyt kaksi vuotta, eivätkä suunnitelmat ole edistyneet yhtään – ja tuskin tulevat edistymäänkään ihan lähiaikoina.

Yhtenä päivänä ihmettelin horisontissa näkyvää valkoista rantua, joka näytti ihan jättimäisen jäälautan reunalta. En saanut selville, mikä ilmiö tuo oli, mutta tulin siihen lopputulokseen, että ehkä aurinko osui horisonttiin ja sai sen näyttämään tuollaiselta. 

Maaliskuun 16. päivä bongattu Finnmaid-aluskin näyttää ihan omituiselta. Jos en olisi löytänyt laivaa Marine Vessel Traffic -palvelusta, väittäisin tuota aavelaivaksi. 

Silja Europakin palasi tekemään 22 tunnin risteilyjä Tallinnaan. Tosin nyt laiva on korjattavana, sillä se törmäsi tiistaina Tallinnassa laituriin kovan tuulen takia. Mikä ihme näitä laivoja vaivaa, kun ne törmäilevät jatkuvasti? Nyt Silja Europan tilalla liikennöi väliaikaisesti Victoria I, joka lähti eilenkin Länsisatamasta kohti Tallinnaa.

Mikä ihmeen rekkaparaati tuolla rannassa on? Rekat olivat siellä vielä tänäänkin.

Maaliskuun 25. päivä vietettiin meikäläisen synttäreitä, ja äiti käski ostaa itselleni mieleiset kukkaset. Rakastan oranssia, ja heti kun näin nuo oranssit värililjat kaupassa, se oli siinä. Ärsyttävä juttu noissa kukissa oli se, että niistä lähti sellaista töhnää, jota oli tosi vaikea saada irti (juu, menin sitten haistelemaan kukkia vähän turhan läheltä 😆). Seuraavana päivänä sytytimme kynttilän iskälle, jonka kuolemasta tuli kuluneeksi yksi vuosi. 

Toteutin myös yhden pitkäaikaisista haaveistani, kun kävimme syömässä Haukilahden vesitornissa Haikaranpesässä. 

Olin katsellut vesitornia Matinkylässä asuessamme 18 vuoden ajan ja haaveillut pääseväni tornin huipulle syömään, mutta jostain syystä haave toteutui vasta nyt.

Näköalat olivat juuri niin hienot kuin saattoi olettaakin, mutta muuten kokemus oli valitettavasti pienoinen pettymys. Alkuruoat olivat erinomaiset ja jälkiruoatkin olisivat olleet, ellei edellemme olisi osunut iso seurue, jonka jäljiltä jälkiruokapöytä oli aika räävityn näköinen, ja jokin kakku oli jo loppunutkin. Koska oli jo niin myöhä (kello oli ehkä jotain puoli kaksi), buffetpöydän antimia ei enää täydennetty, kun lounasaika alkoi olla lopuillaan eikä tulijoita enää ilmeisesti ollut. Tulinkin siihen tulokseen, että Haikaranpesän ruokailukokemus riippuu varmasti aika paljon siitä, mihin aikaan siellä syö ja miten paljon ihmisiä siellä sattuu olemaan. Buffetlounas oli lisäksi kallis (50 euroa per henkilö), mutta hinta oli ollut tiedossa, eikä se olisi harmittanut, jos kokemus olisi ollut vähän parempi. 

Savonlinnasta palatessani söin Kuortin ABC:llä lihapullat (kuinkas muutenkaan), ja siinä lihapullia mutustellessani sain Whatsapp-viestin anoppilan autonkuljettajalta. 

ABC:n lihapullat. Ihan jees.

Poika kertoi, että hänelle oli syntynyt tytär! Olipa hieno uutinen. Poika laittoi muutaman kuvankin tyttärestään, ja kylläpä olikin hassun näköinen lapsi. En muista, olenko edes kertonut, että autonkuljettajan vaimo oli raskaana. Autonkuljettajan isäksi tulo tuntuu ihan uskomattomalta, kun minusta poika on edelleen se sama poika, joka tuli anoppilan autonkuljettajaksi 16-vuotiaana vuonna 2012 tai 2013 ja joka toi minulle kerran vaaleanpunaisen maskottinsa pestäväksi (juttua siitä täällä). Ajatella, että siitä on jo kymmenen vuotta! Mutta poika ei ole onneksi muuttunut millään lailla (vaikka appivanhemmat ovatkin koetelleet hänen hermojaan monen monta kertaa!), vaan hänen sydämensä on edelleen puhdasta kultaa. 

Ukkeli on autonkuljettajalle äärimmäisen tärkeä henkilö, ja autonkuljettaja tekisi ukkelin puolesta varmasti mitä tahansa. Viimeksi autonkuljettaja melkein suuttui, kun meillä meni yhtenä päivänä shoppailussa oletettua kauemmin ja ukkeli joutui odottelemaan toimistolla autonkuljettajaa. Vauva syntyi autonkuljettajan vaimon kotikylässä, jossa vaimo paraikaa on, mutta autonkuljettaja ei halua lähteä katsomaan vauvaansa, ennen kuin ukkeli on lähtenyt takaisin Suomeen. Ukkelin ei pidä joutua käyttämään takseja tai Ubereita, vaan autonkuljettajan pitää saada huolehtia ukkelista henkilökohtaisesti. Hän on tallentanutkin kännykkäänsä ukkelin nimellä My Sir, mikä huvittaa minua kovasti.

Savonlinnassa huomasin äidin anopinkielessä pitkiä varsia, jotka kasvoivat kummallisesti kasvin keskeltä. Äiti ei ollut itsekään huomannut niitä, mutta varsia tarkasteltuamme tajusimme, että äidin anopinkieli taitaa ruveta kukkimaan! 

 

Kukkavarressa oli myös pieniä pisaroita, ja kuukkelointi paljasti, että anopinkielen kukat erittävät tahmeaa mettä. Kerrassaan mielenkiintoista. 

Minun huonekasvini eivät tunnetusti kuki (hyvä jos selviävät edes hengissä), ja siksi olin suorastaan järkyttynyt, kun huomasin yhdessä kaktuksessani pitkän roikaleen, jonka päässä oli selvästi nuppu.
 

Kaktus oli ollut kesällä parvekkeella, mutta toin sen talveksi sisään, vaikka epäilin, mahtaisiko se (tai muutkaan parvekkeella olleet kaktukset) edes selvitä talven yli tuolla pohjoisen puoleisella ikkunalla. Onneton kasvi oli ihan kenokin, kunnes keksin, että kasviahan voisi yrittää tukea jollakin. Kun en tähän hätään muuta keksinyt, laitoin tukikepeiksi kaksi grillitikkua. 

Loppuun vielä pari sekalaista kuvaa. 

Tämä nauratti kovasti yhden aamun Hesarissa.

 

Auringonnousu yhtenä aamuna.

Ja toisena.

Viimeiseksi vielä kuva-arvoitus. Missähän tämä kuva mahtaa olla otettu? 

Joka tämän tietää, on aika kova.

 

Mukavaa viikonlopun jatkoa! 

😘

Villi pääsiäinen

Tuli puhetta pääsiäiskukosta, ja jäin miettimään, onko muillakin ollut lapsuudessa samanlainen traditio kuin meillä. Meillä oli perinteenä, että lankalauantai-iltana minä ja siskoni laitoimme sängyn alle hatut – mieluiten sellaista auki töröttävää mallia, kuten karvalakki. Seuraavana aamuna hattuun oli ilmestynyt suklaamunia, kun kukko oli käynyt yöllä munimassa. Vähän isompana lapsena heräsi kyllä epäilys, että äidillä oli jotain tekemistä asian kanssa, mutta arvoitus ei koskaan selvinnyt, sillä en nähnyt koskaan yöllä äitiä sen enempää kuin kukkoakaan. Yhtenä vuonna jopa pelkäsin kukon tuloa niin, että valvoin pitkälle aamuyöhön. Muistan jännittäneeni sitä, jos kukko sattuisikin tulemaan silloin, kun olen vielä hereillä. Miltä kukko mahtaisi näyttää? Olisikohan se isokin? Lopulta olin kuitenkin nukahtanut – ja aamulla oli munat taas hatussa.

Lapsuuden pääsiäisperinteistä ei ole jäljellä muuta kuin pääsiäismunat, ja munatkin pitää käydä ihan itse ostamassa, jos semmoisia halajaa.

Nykyajan munat syödään lusikalla.

Hatuista ja kukoista ei ole siis enää tietoakaan (mitä nyt ukkeli joskus kukkoilee), rairuohoa en jaksa kasvattaa, tipuset olen tainnut heittää menemään ja pashasta tai lampaanlihasta en oikein pidä. Intialaisissa sörsseleissä lammas kyllä menettelee, mutta sörsseliruokiin sopivia lihoja on vaikea löytää kaupoista edes pääsiäisen aikaan. Näin kyllä Hesarissa mainoksen karitsan patalihoista, mutta kyseinen kauppa oli niin kaukana meiltä, etten viitsinyt lähteä ajelemaan sinne yksien lihojen takia.

Meidän oli tarkoitus tilata taas perjantai-iltana muutenkin ruokaa kotiin, mutta pääsiäinen antoi siihen erityisen hyvän syyn (= ei jaksa kokata). Päädyimme intialaiseen ravintolaan ja keksimme, että voisimme tilata toiseksi ruoaksi lammasta, niin mekin pääsisimme pääsiäislihan makuun. Ukkeli kirjoitti tilaukseen vielä erityistoiveen, "make it spicy", koska kyseisen ravintolan ruoka oli ollut kuulemma viime kerralla ihan mautonta.

Kahta erilaista naania, chicken madras ja lamb palak.

Kannattaa varoa, mitä toivoo, koska toiveet saattavat toteutua. Tämä olisi ollut hyvä pitää nytkin mielessä. Ruoka oli nimittäin niin tulista, että räkä vaan valui nenästä. Söimme ja niistimme, söimme ja niistimme. Kaiken lisäksi annokset olivat niin suuret, että ruoasta riitti hupia vielä lauantai-illaksikin. Ukkeli mätti naamaansa Bulgarian jogurttia minkä kerkesi, ja minä kävin makaamassa syömisen jälkeen sängyssä, kun olin kokemuksesta niin voipunut. Ukkeli pahoitteli, kun minä olin joutunut syömään niin tulista ruokaa, mutta ukkeli se taisi kärsiä loppujen lopuksi enemmän kuin minä. Ukkeli totesi, että hänpä ei taidakaan laittaa ensi kerralla tilaukseen mitään erityistoiveita.

Jotain pääsiäisilmettä kumminkin kaipasin, joten ostin keltaisen ruukkukrysanteemin(?). Kaipaan elämään nyt lisää keltaista. Saa nähdä, kuinka kauan kukkanen säilyy minulla hengissä.

Luin viikonlopun Hesarista naisesta, jonka "parvekkeella kasvaa viidakko", ja muistin entisen miesystäväni, jonka asunto oli myös kuin viidakko. Jos halusi päästä paikasta A paikkaan B (esimerkiksi sohvalta keittiöön), piti luovia tiensä läpi limoviikunoiden, peikonlehtien ja mitä näitä nyt on. Muistelen kerran joutuneeni jostain ihmeellisestä syystä kastelemaan tyypin kukkaset, ja siinä se päivä sitten menikin. Aamulla kun aloitti kastelukannun kanssa hyörimisen, niin illalla olikin jo kaikki kasvit kasteltu. Silloin päätin, että minulla ei ikinä, ei ikinä, tulisi olemaan sellaista määrää huonekasveja. Se päätös onkin pitänyt, vaikka moni muu päätös ei olekaan.

Tässä pyhien aikana sattui semmoinenkin ihme, että rupesimme katselemaan ukkelin kanssa yhdessä jotain sarjaa, kaiken lisäksi Netflixistä, josta en ole katsellut koskaan mitään. Emme ole seuranneet mitään yhteistä sarjaa vuosikausiin, sillä ukkeli katselee läppäriltä tai padilta omiaan ja minä omalta läppäriltäni omiani. Viimeisin sarja, jota katselimme yhdessä, taisi olla Lost, ja kun Lostin viimeisin kausi tuli telkkarista vuonna 2010, yhteisestä telkkarin katselusta onkin vierähtänyt kymmenen vuotta. 

Tykkäämme katsella aivan erilaisia juttuja, sillä ukkeli katselee lähinnä telugusarjoja ja -elokuvia ja minä realityhömppää tyyliin Married at First Sight Australia, jonka viimeisin kausi päättyi juuri Australiassa. Tänään alkaisi taas Masterchef Australia, mutta Masterchef ei ole jaksanut oikein enää viime vuosina sytyttää, ja viimeisin kausikin jäi minulta kesken. Nyt Masterchefissä puhaltaisi tosin uudet tuulet, sillä kilpailun tuomarit ovat vaihtuneet.

Masterchef Australian uudet tuomarit.

Masterchef Australia henkilöityy minun mielessäni kuitenkin niin vahvasti tuomareihin, että en tiedä, jaksaisivatko nämä uudet kasvot sytyttää millään lailla. Ainakin ensi vilkaisulta uusi tuomarikolmikko vaikuttaa todella pliisulta. Kukaan ei voi korvata Garya, Georgea ja Mattia! Kilpailijatkin ovat tuttuja vanhoilta kausilta, enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Pitäisi varmaan ruveta katsomaan ohjelmaa, niin asia selviäisi. 

Nyt päädyimme katsomaan – ukkelin Phoenixin-serkun suosituksesta – sarjaa nimeltä The Stranger. Hieman yllättäen sarja koukutti meidät molemmat heti alusta asti, ja olemmekin nyt joutuneet hieman himmailemaan sarjan katselua, koska jaksoja on ilmeisesti vain kahdeksan. En tiedä, onko tekeillä lisää, vai onko tuossa kaikki. Ärsyttää, jos löytää hyvän sarjan, ja sitten se loppuu juuri, kun on päässyt vauhtiin.

Ukkelin toinen serkku ja hänen vaimonsa ovat lääkäreitä, ja he työskentelevät koronapotilaiden parissa New Yorkissa. Tilanne on New Yorkissa todella paha, sillä ruumiita tulee jatkuvalla syötöllä. Viikonloppuna kuulimme kuitenkin serkun ja vaimon osalta hyviä uutisia: he olivat tehneet vasta-ainetestin, ja kummaltakin oli löytynyt koronan vasta-aineita. Serkku ja vaimo ovat siis sairastaneet koronan tietämättään ja voivat nyt huokaista edes jollakin tavalla helpotuksesta. Toki varotoimenpiteitä täytyy edelleen noudattaa.

Intiassa appivanhemmat kykkivät kotonaan, sillä kolmen viikon ulkonaliikkumiskielto on edelleen voimassa, eikä omaa asuinaluetta pidemmälle saa mennä. Seuralliselle ihmiselle, kuten appiukolle, kotiin erakoituminen on ollut erittäin haastavaa. Ulkonaliikkumiskieltoa jatkettiin vielä kahdella viikolla, joten piina jatkuu.

Tästä videonpätkästä näkee, kuinka aavemaiselta Hyderabad näyttää, kun kaduilla ei liiku ketään ja kun kaikki paikat on suljettu.



Kun tietää, millainen kuhina intialaisilla kaduilla normaalisti on, kontrasti on melkoinen. 

Olemme ukkelin kanssa pohdiskelleet, mistä johtuu, että koronakuolemia on ollut Intiassa niin vähän. Kuolleiden määrä miljoonaa ihmistä kohden Intiassa on vain 0.2, kun se esimerkiksi Suomessa on 10, Yhdysvalloissa 67 ja Espanjassa 368 (tietolähde). Ehkä kuolemien vähäisyys johtuu siitä, että Intiassa on liikkeellä kaikenlaisia viruksia jatkuvasti niin paljon, että ihmiset ovat siellä paljon vastustuskykyisempiä kuin meillä täällä lännessä. En tiedä, pitääkö teoriamme millään lailla paikkaansa, mutta ei tämä varmasti ihan mahdoton ajatuskaan ole.

Pääsiäinen on mennyt täällä aika lailla omalla painollaan, ja huomisesta alkaa sitten taas arki. Mitä se tulee tästä eteenpäin olemaan, jää varmaankin nähtäväksi.

Heippa! 😘

Sohvaperunat liikenteessä

Olen muistaakseni joskus kertonutkin, että kaikki kotiin liittyvät päätökset tapahtuvat meillä hyvin verkkaisesti, jos ollenkaan. Kotimme on samannäköinen vuodesta toiseen, sillä emme ole sisustajaihmisiä ollenkaan, minä vielä vähemmän kuin ukkeli. Minulle on oikeastaan aivan sama, miltä meillä näyttää; pääasia että homma toimii ja että kotona viihtyy.

Olemme suunnitelleet jo pitkään uuden sohvan hankkimista, mutta emme ole saaneet tehtyä tämänkään asian hyväksi mitään. On jotenkin niin rasittavaa juosta kaupoissa vertailemassa ja valikoimassa. Eilen kuitenkin tapahtui semmoinen ihme, että saimme äkillisen tarmonpuuskan: rupesimme selailemaan huonekalukauppojen nettisivuja ja mittailemaan paikkaa, johon sohvan tulisi mahtua. Saimme lähdettyä jopa kaupoille! Tarkoitus oli käydä muutamassa kaupassa katselemassa sohvia ja miettiä sen jälkeen asiaa.

Ensimmäisessä kaupassa oli useampikin sohva, joka olisi sopinut meille mittojensa puolesta, ja yksi niistä vaikutti jopa kelvolliselta tapaukselta. Se ei tosin ollut sellainen löhöämiseen kutsuva divaanisohva, jollaista minä olin ajatellut, vaan lähinnä istumiseen tarkoitettu malli. Värivaihtoehtoja oli kuusi, ja jos maksoi vähän lisää, saattoi valita neljästäsadasta väristä. Meille riittivät ne kuusikin vaihtoehtoa, sillä niistä löytyi parikin meitä miellyttävää väriä: beige ja vaaleanharmaa. Tummempi harmaa oli sekin ok. Sohva sai meidän mielestämme olla mahdollisimman neutraalin värinen, koska saattaisimme pian kyllästyä kovin erikoiseen väriin.

Olimme lähdössä jo seuraavaan kauppaan, kunnes myyjä kysäisi, haluaisimmeko kuitenkin vilkaista niitä muita kangas- ja värivaihtoehtoja. Ajattelimme, että ei kai siitä mitään haittaakaan olisi, ja marssimme värivalikoiman eteen. Löytyi lisää harmaan ja beigen eri sävyjä ja myös muita kivoja, hillittyjä värejä.

Lisää värivaihtoehtoja.

Myös yksi vihreä väri miellytti silmääni jostakin syystä kovasti. Ihastelin väriä ukkelille, ja ukkeli otti kangaspalan käteensä ja totesi kankaan tuntuvan erittäin miellyttävältä.

Niin me sitten ostimme vihreän sohvan.

En vieläkään ymmärrä, mitä oikein tapahtui. Meidän oli vain pitänyt katsella neutraalin värisiä divaanisohvia, mutta tulimmekin ensimmäisestä kaupasta vihreän sohvan omistajina ulos. Olen yrittänyt kuvitella, miten sohva sopisi meidän olohuoneeseemme, ja tullut siihen tulokseen, että ei mitenkään. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella mitään vihreää möhkälettä olohuoneeseemme! Ei kuitenkaan auta muu kuin alkaa sopeutua ajatukseen, sillä vihreä sohva on meille joka tapauksessa tulossa. Mutta ainakin sohva sopisi kahvakuulieni väriin!

Kahvakuulailut ovat kyllä (taas) hieman pannassa, sillä olen kärsinyt jo pitkään alaselkäkivuista. Kivut alkoivat liikuntataukoni aikana elokuussa, kun istuin liian pitkiä aikoja ilmeisesti huonossa asennossa. Intiassa kävin hieronnassa, joka auttoi, ja kivut hävisivät pikkuhiljaa. Nyt ne ovat kuitenkin palanneet, eikä eilinen kahvakuulan kanssa riehuminen ainakaan auttanut asiaa (ajattelin, että liikunta olisi selälle hyväksi, mutta olisi kannattanut liikkua ehkä vähän rauhallisemmin). Itku pääsi eilen illalla, kun selkäni oli niin kipeä.

Selkään koskee joka asennossa (paitsi makuulla), mutta istuminen tuntuu olevan selälle erityistä myrkkyä. Olenkin yrittänyt vältellä istumista, ja sen takia sain pestyä tänään ikkunatkin, kun oli keksittävä jotain seisoaltaan suoritettavaa tekemistä. Vaatekaapit ja vaatehuonekin pitäisi siivota, mutta kyseiset hommat sisältävät painavien laatikoiden nostelua, eli ne saavat ehkä vielä hieman odottaa.

Onneksi meillä on sellainen työpöytä, jonka saa nostettua seisomakorkeuteen, ja sillä lailla tätäkin postausta kirjoitan, läppärin edessä seisten. Mutta on se maan vetovoima vaan kumma juttu: kovasti tekisi mieli hilata persukseni penkkiä kohti tai vaihtoehtoisesti retkahtaa sängylle makaamaan.

Yritän nyt miettiä, että miten tästä eteenpäin. Ei varmaan auta muu kuin katsella, millaisiksi tulevat päivät muotoutuvat, ja mitä pystyn tekemään. Onpahan ainakin hyvä syy olla panostamatta ruoanlaittoon yhtään! Perjantainahan minä jaksoin vielä kokkaillakin, ja minulla on siitä oikein kuvallista todistusaineistoakin.

Mikä ei kuulu joukkoon: paistinpannu, kattila vai imuri?

Sinapinsiemenet ovat kivoja pikku pirulaisia: jos purkki putoaa kädestä, siemenet vierivät jokaiseen mahdolliseen (ja mahdottomaankin) paikkaan, ja niitä on äärimmäisen vaikea saada pois, muuta kuin imurilla.

Perjantai-iltaa viettelin yksinäni, sillä ukkeli oli kollegoidensa kanssa iltariennoissa. Iltani muodostuikin varsin hohdokkaaksi, sillä päädyin katsomaan Ensitreffit alttarilla -sarjaa. En ole sarjaa aiempina kausina seurannut, koska sarjan idea on tuntunut minusta niin typerältä. (Idea on lyhykäisesti se, että kolme paria menee sokkona naimisiin. Asiantuntijat ovat valinneet mielestään toisille sopivat puolisot, jotka tapaavat toisensa ensi kertaa vasta alttarilla.) Satuin näkemään sarjasta yhden jakson viimeksi vanhempieni luona ollessani, ja pieni kiinnostus sarjaa kohtaan heräsi. Mielenkiintoinen ihmiskoe!

Vaimo remppaa, ja mies toimii työnjohtotehtävissä.

Myös sohvalta käsin voi antaa ohjeita.

Sarja kiinnosti minua siksikin, että oli mielenkiintoista vertailla näitä länsimaisia "järjestettyjä avioliittoja" intialaisiin. Suurin osa intialaisista avioliitoistahan on edelleen järjestettyjä, ainakin perinteisemmissä piireissä.

Mieleeni tuli heti kaksi suurta eroavaisuutta. Ensinnäkin Ensitreffien avioliitoissa puolison valitsevat asiantuntijat, jotka tässä ohjelman suomalaisessa versiossa ovat logo- ja seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen, psykologi ja kirjailija Tony Dunderfelt sekä teologian tohtori ja rakkaustutkija Jason Lepojärvi. (Rakkaustutkija kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että melkein tekisi mieli ruveta sellaiseksi.) Sukulaiset tai muu lähipiiri eivät siis osallistu valintaprosessiin millään tavalla, vaan häät näyttävät tulevan heille usein yllätyksenä. Intiassa taas sopiva puoliso etsitään tavallisesti tuttavapiiristä, ja sukulaiset ja tuttavat ovat pääroolissa sopivaa puolisoa haettaessa. Täysin tuntemattomalle puolisoehdokkaalle omaa tytärtä tai poikaa ei mieluusti naiteta, koska tuntemattomuus on uhka, joka voi myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Toinen ero Ensitreffit-ohjelman avioliittojen ja intialaisten avioliittojen välillä on se, että Intiassa puolisot tapaavat toisensa ennen häitä ja myös tutustuvat toisiinsa.  

Kerronpa tähän väliin yhden esimerkin, joka on niin tuore, että se sattui viime viikolla. Ukkelin Ruotsin-serkun vaimon veljelle on nimittäin etsiskelty puolisoa, ja sellainen tuntui löytyneenkin. Kun kävimme Hyderabadissa yhtenä iltana syömässä tämän sulhon kanssa, hän esitteli ylpeänä tulevan morsiamensa kuvaa. Morsian oli kuvankaunis - hän olisi voinut olla vaikka filmitähti - mikä herätti minussa pientä varauksellisuutta. Ei sulhossakaan mitään vikaan ollut, mutta hän oli kuitenkin sellainen perusmies, ja mietinkin, että kovin oli epäsuhtainen pariskunta, ainakin noin ulkonäöllisesti. Kihlajaisia kuitenkin vietettiin, ja häätkin oli määrä järjestää pian.

Viime viikolla saimme kuitenkin kuulla, että kihlaus oli purkautunut. Morsian oli kieltäytynyt menemästä sulhonsa kanssa naimisiin, koska tämä kuulemma juopotteli koko ajan. Tosiasiassa mies ei juo alkoholia lainkaan. Oli käynyt myös ilmi, että tyttö oli tehnyt vanhemmiltaan salaa mallin töitä, ja kuka tietää, mitä muuta tyttö oli vanhemmiltaan ja tulevalta puolisoltaan salannut? Tyttö ei ollut ollut sulhon suvulle entuudestaan kovinkaan tuttu, ja ihmettelinkin, kuinka heidät oli alun perin edes toisilleen löydetty. Emme tietenkään tiedä asioiden todellista laitaa, mutta ukkeli epäili, että tytön vanhemmat olivat saattaneet pakottaa tytön naimisiin. Ehkä tytöllä oli ollut rakkausuhde johonkin toiseen (epäsopivaan) henkilöön, ja tyttö piti kiireesti naittaa jollekin toiselle, ennen kuin suurempaa vahinkoa ehti tapahtua. Mene ja tiedä.

Miehelle etsitään nyt kuumeisesti uutta morsianta, ja vaikka kaikki ovatkin harmissaan, että kaikki päättyi vähän nolosti, kaikki ovat kuitenkin sitä mieltä, että on hyvä, että asiat tulivat ilmi jo tässä vaiheessa. Olisi ollut aika ikävää, jos tosiasiat olisivat paljastuneet vasta häiden jälkeen!

Nyt lähden kokeilemaan uutta uunikalaa, joka ei hirveästi keittiössä seisoskelua vaadi. En ole koskaan ennen sumakkia tai sichuaninpippuria kokeillut tai edes maistanut, ja toivottavasti kala ei ole ihan kamalaa. Illanjatkoja!

Nenäliinat esiin ja telkkari auki

Raivostuttaa. Satuin eilen näkemään pätkän Suorana: Kortesmäki -keskusteluohjelmaa, jossa oli vieraana Juha Tapio, yksi Vain elämää -sarjan muusikoista. Vain elämää -sarjan ideanahan on se, että ryhmä tunnettuja suomalaisia muusikoita kokoontuu viikoksi yhteen, ja jokainen esittää kunkin artistin päivänä oman versionsa jostakin kyseisen artistin kappaleesta. Kappaleiden uudet tulkinnat ja niiden esitykset herkistävät muusikot, ja muusikoiden liikuttuminen on aiheuttanut suomalaisessa mediassa hämmennystä. Eihän itkeminen sovi suomalaiseen televisioon! Varsinkin miesten kyyneleet tuntuvat olevan jotakin sellaista, johon ei oikein osata suhtautua. Media onkin saanut revittyä niistä raflaavia otsikoita.   

Iltalehti kirjoitti taannoin otsikolla Kyyneleet virtaavat Vain elämää - sarjan avausjaksossa:

Ilkka Alanko itkee ensimmäistä kertaa julkisesti Vain elämää -sarjan toisen kauden avausjaksossa.

Kyynelkanavat aukeavat jo ensimmäisessä jaksossa. Alanko oli etukäteen päättänyt olla itkemättä, ja yrittää turhaan taistella kyyneliä vastaan erästä esitystä katsoessaan. - Ensimmäinen kerta, kun meitsi itkee julkisesti. 

Sen lisäksi, että tosimies ei itke, häneltä ei myöskään heru ymmärrystä kyynelehtijöille, vaan asia lyödään leikiksi. Tällä tavalla hän osoittaa itse olevansa säälittävien pillittäjien yläpuolella.

Ote Juha Tapion ja juontaja Joona Kortesmäen keskustelusta Suorana: Kortesmäki -ohjelmasta: 

- Kortesmäki: Onks tää (Vain elämää -sarja) sellainen itkukisa, että kuka saa eniten  kyyneleitä...?
- Juha Tapio: Ei... ei oo, ja... mun mielestä tää on vähän... Kautta historian tietääkseni ihmiset on nauraneet ja itkeneet ja huutaneet ja kuiskanneet, et tavallaan onks se nyt hirvee uutinen, jos joltakin vähän tirahtaa kyynel?
- Kortesmäki: Ehkä se on televisiossa.
- Tapio: Ilmeisesti se on uutinen.
- Kortesmäki: Se on niinku uutta televisioo... ehkä munkin pitäis useammin... herkistyä (naurahtaa).
- Tapio: Niin, palkintopallilla kuuluu herkistyä, se on se sallittu.
- Kortesmäki: Joo, ehkä pitäis ansaita se palkinto.

Minusta suomalaisessa yhteiskunnassa on jotain todella pahasti vialla. En ymmärrä, että kännisekoilut, yletön kiroilu, alastomuus, toisten ihmisten panettelu ja väkivalta ovat hyväksyttyjä suomalaisessa televisiossa, mutta itkeminen ei. Itkemisestä ja liikuttumisesta ei sovi myöskään puhua, paitsi leikin varjolla. Myönteinen liikuttuminen (verrattuna surusta kumpuavaan itkuun) tuntuu olevan medialle erityisen vaikea käsittää. Onhan se nyt ihan naurettavaa, että jokin koskettaa ihmisen sisintä niin, että tämä liikuttuu! Katsojia aidot tunteet näyttävät kuitenkin viehättävän, joten missä on vika?

Pelkäämmekö olla kosketuksissa syvimpiin tunteisiimme, emmekä halua nähdä muidenkaan ilmaisevan niitä, koska se saattaisi pakottaa meidät itsetutkiskeluun? Vai onko meidän padottava kielteiset tunteet sisäämme ja pidettävä kulissit pystyssä, koska tunteiden julkituominen paljastaisi meidän olevan heikkoja ja aiheuttaisi liian suurta häpeää? Vai onko meidän oltava sisukkaita suomalaisia, jotka pärjäävät heruttamatta kyyneltäkään, vaikka eteen tulisi mitä?  Vai olemmeko vain niin tunneköyhiä, joskus ehkä suorastaan tunneorpoja, että meiltä puuttuvat keinot koko tunneskaalan ilmaisemiseen, kun tunteita ei aina edes tunnisteta?

Olen pohtinut asiaa monesti aikaisemminkin ulkomaisia tosi-tv -ohjelmia katsellessani. Erityisesti amerikkalaisissa sarjoissa tunteet - niin myönteiset kuin kielteisetkin - näytetään hyvin avoimesti. Suomalaisen silmään näyttää oudolta, kun iso mies itkee vuolaasti, mutta vielä oudommalta tuntuu se, kun tämä samainen mies heittää avoimesti I love you vaikkapa jollekin kanssakilpailijalleen, joka hänkin on mies. Suomessa julkisten "rakkaudentunnustusten" tekeminen olisi niin hämmentävää, että mahtaisivatko ihmiset tajuta edes lyödä homon leimaa kyseiseen ihmiseen?

Suomessa ei muutenkaan voi sanoa ihmisille rakastavansa heitä, ellei kyseessä ole oma kumppani, lapsi tai lemmikkieläin. Kyllä ne muut osaavat lukea rakkauden rivien välistä tai tulkita sen teoista; mitä sitä suotta ääneen sanomaan. Rakkaudentunnustus saattaisi asettaa kuulijan noloon tilanteeseen: hän todennäköisesti hämmentyisi eikä tietäisi, miten reagoida. Tästä seuraisi molemminpuolinen häpeä: sanojaa hävettäisi, kun tuli paljastaneeksi tunteensa (ja olevansa samalla siis heikko ja toisesta riippuvainen), ja kuulijaa hävettäisi, kun ei osannut vastata sanojalle mitään, koska tunsi olonsa niin yllätetyksi ja häkeltyneeksi. Lopputuloksena molemmat toivovat, että tehdyn saisi tekemättömäksi.
 
Itkeminen aiheuttaa sekin epämiellyttäviä tuntemuksia. Itkevä ihminen on alaston ja haavoittuvainen, eikä kukaan halua olla alaston tuntemattomien ihmisten edessä. Itkeä saa korkeintaan vain kotona, neljän seinän suojassa, jossa kukaan ei ole näkemässä. Itkevä ihminen aiheuttaa myös kanssaihmisissään kielteisiä tunteita - kiusaantuneisuutta, hätäännystä, noloutta ja neuvottomuutta - kun he eivät tiedä, kuinka itkuun pitäisi suhtautua. On siis kaikkien osapuolten kannalta turvallisempaa pysytellä tunteiden kultaisella keskitiellä ja vältellä äärimmäisten tunteiden ilmaisua. Surua voi ilmaista, mutta ei saa itkeä; välittää voi, mutta ei saa sanoa rakastavansa.

Olin joskus itsekin melkoinen tunteiden patoaja. En halunnut itkeä, koska itkeminen oli minusta osoitus heikkoudesta, ja minähän en ollut mikään heikko. Olin miltei ylpeä siitä, että pystyin pitämään kyynelkanavat kuivina tilanteessa kuin tilanteessa. Mammani hautajaisissa 15-vuotiaana muistan itkun olleen lähellä, mutta selvisin tilanteesta sillä, että laskin koko hautajaisseremonian ajan päässäni vaikeita matematiikan laskuja. Niin sain pidettyä ajatukseni muualla kuin ihmisten mustissa vaatteissa, nenäliinoissa, surullisissa virsissä ja salin edessä olevassa arkussa, jossa makasi mammani.

Jälkeenpäin minulla oli omituinen olo. Olin ollut hautajaisissa - enkä kuitenkaan ollut. Kirkossa oli minun sijastani ollut vain tyhjä kuori, joka totteli nimeä Satu. Äitini ihmetteli jälkeenpäin itkemättömyyttäni, ja minusta tuntui, että äiti tulkitsi sen niin, että mamma (äitini äiti) ei loppujen lopuksi ollutkaan minulle kovin tärkeä ja läheinen. Miten saatoinkin olla niin itsekäs. Kannan syyllisyyttä tuosta vielä tänäkin päivänä. 

En muista, milloin itkin aikuisiällä ensimmäisen kerran oikein kunnolla, mutta muutama tunteenpurkaus on jäänyt hyvin mieleen. Kummallakin kerralla kohtasin niin vaikean tilanteen, että meinasin pakahtua, kun en pystynyt muuttamaan tilannetta mitenkään. Voimattomuus purkautui kyynelinä, ja lopulta kävi juuri niin kuin olin pelännytkin: kyynelistä muodostui vedenpaisumus, enkä meinannut saada itkua loppumaan millään. Lopulta itkin kaikkia elämässäni koettuja vääryyksiä, epäonnistumisia ja pettymyksiä samalla kertaa, ja lohduton toivottomuuden tunne vei kaikki voimat.

Vuosien päästä ymmärsin, että kokemusten voimakkuus johtui ehkä juuri siitä, että olin padonnut tunteeni niin monen vuoden ajan. Kun antaa itselleen luvan itkeä silloin kun siltä tuntuu, ei tarvitse itkeä kaikkia itkuja kerralla. Nyt, paljon myöhemmin, olen tajunnut jotain muutakin: samalla kun löysin itkun, löysin myös naurun. Nuoruusvuosina muistan olleeni naurun suhteenkin aika varautunut, ja nauroin harvoin ääneen (lukuun ottamatta naurukohtauksia ihan läheisimpien kanssa). Tunteiden näyttäminen vieraassa seurassa ei tuntunut turvalliselta: tunnekuohuissa menettää kontrollin itsestään, mikä ei ole hyvä asia. Vuosia myöhemmin huomasin kuitenkin nauravani puolituttujen kanssa sydämeni pohjasta - ja nauttivani siitä. Ihan kuin itkun löytyminen olisi avannut tien muillekin tunteille. Ehkä tunteiden patoaminen onkin jonkinlainen jatkumo: kun vaimentaa yhden tunteen, vaimentaa tietämättään muitakin tunteita, joita ei ole edes tarkoitus tukahduttaa.

Minulla on yhä tunteita, jotka mieluusti piilotan muilta ihmisiltä, kuten on varmasti kaikilla muillakin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen oppinut elämäni aikana edes jotain. Ainakaan en ole eturivissä tuomitsemassa niitä, jotka itkevät tai näyttävät televisiossa liikutuksensa. Hienoa, että he uskaltavat.

Pari vinkkiä tv-sarjojen ystäville

Voi tätä ihanuutta! Viime sunnuntaina alkoi neljäs tuotantokausi lemppariohjelmastani, joka on kaikkien kokkausohjelmien äiti ja isä: Masterchef Australia! Australian Masterchef on vain jotenkin niin paras verrattuna muiden maiden Masterchefeihin. Australian tuomarit ovat pökerryttävän lutuisia, kilpailijat aina niin kovin sympaattisia ja yleishenki koko ohjelmassa lämmin ja mukava. Tykkään!

 Tuomarit Gary Mehigan, George Calombaris ja Matt Preston.
Kuva: Throng

Katson tätä sarjaa netin kautta, kuten lähes kaikkia muitakin ulkomaisia sarjoja nykyään. Netissä ohjelmia voi katsoa missäpäin ja mistäpäin maailmaa tahansa, kunhan on vain tarpeeksi ketterä nettiyhteys. Parasta netin kautta katsomisessa on minusta kuitenkin se, että ohjelmia voi katsoa juuri silloin, kun itselle parhaiten sopii. Ei tarvitse kyttäillä ohjelmien alkamisaikoja eikä nauhoitella mitään, kun kaikki ohjelmat ovat yhden klikkauksen päässä.

Kuva: Zimbio.

Minulla on kaksi vakiosivustoa, joilta löytyvät oikeastaan kaikki lempiohjelmani - ja paljon muuta! Nämä sivustot ovat varmaan monelle jo entuudestaan tuttuja, mutta ehkäpä vinkit ilahduttavat jotakuta.

TV-Links -sivusto (katso tilannepäivitystä alempaa) on oikea aarreaitta jokaiselle tv-sarjojen ystävälle, sillä sarjavalikoima on todella kattava (tässä vain todella pieni murto-osa tarjonnasta): Suurin Pudottaja (USA:n lisäksi muistakin maista); Selviytyjät, Mad Men, Top Chefit USA:sta ja Kanadasta, Masterchefit muun muassa Australiasta ja Uudesta-Seelannista, Greyn anatomia, Unelmien poikamies, Täydelliset naiset, Big Love, Amazing Race, Huippumalleja mm. USA:sta, Diilejä mm. USA:sta ja Britanniasta,  Kauhukeittiö, Muodin huipulle esim. USA:sta ja Australiasta, House... Jaksot tulevat katsottavaksi parhaimmassa tapauksessa vain muutama tunti sen jälkeen, kun ne on esitetty kotimaassaan. Kun esimerkiksi Masterchef Australia on tullut Australiassa illalla, minä voin katsoa sen täällä Intiassa parhaimmassa tapauksessa jo samana iltana, mutta viimeistään seuraavana päivänä. Ei siis tarvitse odottaa kuukausi- tai vuositolkulla sitä, milloin jonkin sarjan seuraava tuotantokausi mahdetaan näyttää Suomen telkkarissa!

Sen lisäksi, että TV-Links -sivustolle tulevat kaikki tuoreimmat jaksot, monet sarjat löytyvät sivustolta ihan alusta asti. Sieltä löytyy myös vanhempia sarjoja, joita ei enää televisiossa näe, kuten esimerkiksi iki-ihana China Beach, komediasarja Hulluna sinuun, alkuperäinen Star Trek ja vanha suosikkini Beavis ja Butt-Head.

Kuva: The Telegraph.

Jaksoista on yleensä olemassa niin monta katsomistapavaihtoehtoa, että pää menee ainakin aluksi ihan pyörälle. Itseäni miellyttävät erityisesti GorillaVid, Sockshare, PutLocker ja Filebox, joka ei kylläkään toimi Intiassa, ainakaan minulla. PutLocker ei anna katsoa ohjelmia ilmaiseksi kuin tunnin verran päivässä, ja sitten pitää odottaa seuraavaan päivään, että voi jatkaa katselua. Muissa vaihtoehdoissa ei ole mitään aikarajoitteita, joten niitä käyttämällä ohjelmia voi katsoa niin paljon kuin vain sielu sietää, ja ihan ilmaiseksi! Mainoksia avautuu yleensä yksi per klikkaus (eli muutama per ohjelma), mikä ei ole minusta mikään sietämätön määrä. Turvallinenkin sivusto ilmeisesti on, koska ainakaan oma virusohjelmani ei ole koskaan herjannut mitään. Ohjelmia ei myöskään tarvitse ladata koneelle, vaikka sellainenkin vaihtoehto on yleensä aina olemassa.

Päivitys 18.7.2012. Jokin aika takaperin huomasin, että kaikki GorillaVid-, Sockshare- ja PutLocker -linkit olivat kadonneet kokonaan TV-Links -sivustolta. En yhtään tiedä, minkä takia ne on poistettu, mutta niiden kautta ei siis enää voi ohjelmia katsoa. Katseluvalikoima kutistui siis aika onnettomaksi, mutta on siellä vielä jäljellä esimerkiksi tuo Filebox. Muitakin kannattaa kokeilla, mutta ne eivät aina toimi, tai sitten ne syytävät jotain mainosroskaa. Harmi. :-(   

Päivitys 29.6.2014. Huomasin, että TV-Links on muuttanut nimensä TVMuseksi ja että linkit, joista voi katsoa kokonaisia jaksoja ilmaiseksi, ovat kadonneet sivustolta kokonaan. Jaksolinkkien takaa löytyy nykyään vain juonikuvauksia jaksoista ja lyhyitä teasereitä. Ilmaisten sarjojen perään haikaileva saa siis näköjään unohtaa TVMusen kokonaan. 

Onneksi löysin jokin aika sitten uuden sivuston, jolta voi katsoa aika monta sarjaa ilmaiseksi. Kyseessä on sivusto nimeltään Project Free TV, jonka kautta olen itse katsellut muun muassa Mad Meniä. 

RealityTVFan -sivusto toimii edelleen hyvin, ja itselläni ainakin allmyvideos- ja vidspot-muodot toimivat hyvin.

Päivitys 29.6.2014. Sain lukijalta vinkin Adblock Plussasta, jonka avulla pääsee eroon mainoksista (siis niistä, jotka avautuvat uusiin ikkunoihin ja joita on tosi ärsyttävä olla koko ajan sulkemassa). Kannattaa ehdottomasti asentaa tuo omalle koneelle, niin katselumukavuus kasvaa ihan uusiin sfääreihin.

Toinen hyvä, reality-ohjelmiin keskittyvä, sivusto on RealityTVFan (kiitos vinkistä, Laura! ). Tuolta sivulta voi katsella - nimensä mukaisesti - lähinnä tosi-tv:tä, ja nimenomaan sarjojen viimeisimpiä tuotantokausia, koska vanhempien kausien linkit on yleensä poistettu - tekijänoikeussyistä(?). Tuolla sivustolla minusta parhaimpia katselumuotoja ovat samat PutLocker, Sockshare, Filebox sekä VideoBam.

(Äiti! Kyllä mä teen muutakin kuin katon telkkaria. Välillä mä käyn jääkaapilla, että jaksan taas. )

Kuva: Herald Sun.