Etsin laatikosta yhtä kirjaa, mutta silmäni osuivat sattumalta toiseen kirjaan, jonka olin kerran ostanut Savonlinnan kirjaston poistohyllystä kolmella eurolla ja jonka olemassaolon olin ihan unohtanut. Sisko oli nähnyt kyseisen kirjan olevan myynnissä mutta jättänyt sen ostamatta, ja kuulin kirjasta häneltä. Minun piti siltä seisomalta lähteä pelastamaan aarre kirjastosta. Tämmöistä laatukirjaa harvoin saa kolmella eurolla!
Pikkuisen jännitti, vieläkö kirja olisi myymättä vai olisiko joku onnekas ehtinyt ostaa sen, mutta ei: siellä se komeili hyllyssä edelleen! Hieman oli pokassa pitelemistä, kun kiikutin kirjan kassalle, ja muistelen, että siinä maksaessa olisi ollut vielä jotain sählinkiäkin, mutta en muista enää mitä.
Saanko siis esitellä melkein Finlandia-palkitun teoksen nimeltä Tee itse seksilelusi.
Mitäänhän minä en ole tällä kirjalla tehnyt, mutta pakkohan tämä oli ostaa, kun kerran halvalla sai. Kuinkas tässä oli ihan selittelyn makua. 😆
Katsotaanpa, mitä kirja pitää sisällään.
Kuulostaa lupaavalta. Ei enää internetin pornotunkioita. 😆
Kirjassa on osio miehille, naisille sekä yhteiseen kivaan. Jotkin ideat ovat aika roiseja, joten luet omalla vastuullasi. 🙈
Alkuun muutama idea miehille.
Mikroateria on valmis!
Miksi neuloa enää villasukkia, kun voi tehdä jotain innovatiivisempaa! Rupeankin tekemään lerssinlämmittimiä ja lähden myymään niitä torille. Tästä saattaa tulla jopa ensi joulun lahjahitti. Itse kunkin selvitettäväksi jää, onko lerssinlämmitin pehmeä vai kova paketti.
Sitten on vuorossa naisten osasto.
Unohtakaa hulavanteet – nyt tulee tissienpyöritys!
Lopuksi vielä yhteistä kivaa -osasto.
Kun omin käsin näperretyt käsityöt alkavat täyttää kodin joka nurkan, edessä on säilytysongelma. Mutta ei hätää, kirjassa on ratkaisuehdotuksia tähänkin pulmaan.
Syksy aiheutti minulle ennen ahdistusta, jonka syynä oli kai taustalla väijyvä tietoisuus siitä, että edessä olisi taas pitkä talvi, ja seuraavaan kesään olisi todella pitkä matka. Etelää kohti suuntaavat lintuaurat aiheuttivat epätoivoa, ja puista putoilevat lehdet tuntuivat pieneltä kuolemalta. Edessä olisi taas monen monta kärsimyksen kuukautta - kylmyyttä, liukkautta, lunta, elinpiirin kapenemista sisätiloihin - ennen kuin elämä koittaisi!
Onneksi syysahdistukseni on vähentynyt vuosi vuodelta. Onhan se nyt aika rasittavaa ahdistua joka vuosi sellaisesta, jonka tuloa ei voi mitenkään estää. Vaikka syksy ei ole edelleenkään mikään suosikkivuodenaikani, pystyn sentään nykyään suhtautumaan siihen suhteellisen neutraalisti. Tuleva talvi ei pelota, eikä mennyt kesä herätä ikävää. Ehkä ulkoiset olosuhteet, kuten vuodenajat ja sää, eivät enää keinuta laivaani samalla tavalla kuin joskus menneinä vuosina.
Laivasta tuli mieleeni, että syksyssä on hyviäkin puolia. Yksi niistä on se, että televisiosta tulee taas ohjelmia, joita saattaa jopa katsoa. Yksi mielestäni tämän syksyn parhaista uutuuksista on Atlantin yli, jossa seurataan viiden suomalaisen julkkiksen purjevenematkaa Atlantin yli. Katselin viime viikolla ensimmäisen jakson melkein henkeäni pidättäen. Ohjelman ainoa miinuspuoli on se, että sitä ei pysty katsomaan netistä jälkeenpäin, koska viitoskanavan ohjelmat eivät käsittääkseni näy netissä. Olen niin tottunut katsomaan ohjelmia silloin kun itselleni parhaiten sopii, että asettautuminen tietyllä kellonlyömällä television eteen tuntuu hirveän vaivalloiselta. Toinen ohjelma, jota odotan kovasti, on Sohvaperunat, joka alkaa 29. syyskuuta. Jippii! Napakymppiäkin on varmaan ihan pakko vilkaista - jos ei muuten, niin nostalgiatarkoituksessa. Ohjelmasta on nimittäin miltei omakohtaisia kokemuksia, sillä kaverini osallistui kerran Napakymppiin, ja minä istuin katsomossa. Olipa jännää! 😎
Monet aloittavat syksyllä jonkin uuden harrastuksen, mutta itse en ole ollut koskaan mikään erityinen syksyinnostuja. (Taidan olla ennemmin sellainen pitkin vuotta -innostuja.) Uuden harrastuksen aloittamisen sijaan palasin yhden vanhan harrastuksen eli tähtitieteen pariin. Harrastin tähtitiedettä nuorena hyvinkin aktiivisesti, mutta harrastus jäi, kun muutin kaupunkiin valosaasteen keskelle. Nyt tuntui kuitenkin sopivalta ajalta elvyttää tuo rakas harrastus, ja aloitin sen palaamalla tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäseneksi. Kaukoputkikuumekin on valtaisa, mutta olen päättänyt edetä putken hankinnan kanssa hitaasti ja harkiten. Haluan nimittäin katsoa, kuinka kestävää laatua innostukseni on, ettei kaukoputken kanssa käy samalla tavalla kuin erään kosketinsoittimen! Olen nimittäin huomannut, että siihen aikaan, kun illalla olisi riittävän pimeää syvän taivaan kohteiden (tähtisumujen, tähtijoukkojen jne.) havaitsemiseksi, olen muka jo niin väsynyt, että ulos lähteminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Tiedän kyllä, että jos vain saisin itseni ulos, innostus veisi pian mukanaan, eli pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. Moni asiahan on sellainen, että jos rupeaa kyselemään itseltään, haluaako sitä tai tätä (esimerkiksi syödä karkkia tai muita herkkuja, juoda alkoholia tai maata sohvalla), niin vastaus on lähes aina sellainen, joka tuntuu tuottavan sillä hetkellä suurimman nautinnon. Ihminen on luonnostaan nautiskelija. Pitää vain päättäväisesti unohtaa sisäinen gallupointi ja pysytellä teoissa, sillä kyllähän me kaikki tiedämme, mikä meille on pidemmällä aikavälillä parasta.
Satuin taas kuvaamaan kuuta sellaisena iltana, että kuun valon ja varjon rajalta pystyi erottamaan Kultaisen kädensijan eli lähes kolmen kilometrin korkuisen vuorijonon, joka kohoaa Sateenkaarenlahden reunalla (olen merkinnyt sen kuvaan nuolella). Kuvasin samaa ilmiötä jo kolme vuotta sitten, jolloin kirjoittelin kuun pinnanmuodostumista enemmänkin. Joku oli päässyt näköjään keväällä lehteenkin, kun oli tullut ottaneeksi kuvan Kultaisesta kädensijasta.
Huomasin nyt myös nuo punaisen ympyrän sisällä olevat kaksi pistettä. Ilmeisesti ne ovat vuorten huippuja, jotka näyttävät olevan ikään kuin irrallaan kuun pinnasta, kun auringon valo osuu niihin. Yritin googlettaa, mistä huipuista mahtaisi olla kyse, mutta en löytänyt vastausta.
Neuletyötkin on kaivettu taas kesän jäljiltä esille. Kuvittelin neulovani läpi kesän, mutta neulominen onkin näköjään vuodenaikaharrastus. Sain tehtyä joskus keväällä elämäni ensimmäiset kirjoneulesukat, ja täytyy sanoa, että olen niistä aika ylpeä, vaikka eiväthän ne todellakaan mitkään täydelliset ole.
Tein kaiken lisäksi sen virheen, että neuloin sukat liian isoilla puikoilla, ja sukista tuli minulle hieman liian löysät. Onneksi sukat kelpasivat äidille! En siis enää kammoa kirjoneuletta yhtä paljon kuin ennen, vaan voisin jopa harkita neulovani toisetkin kirjoneulesukat, jos vain lanka olisi tarpeeksi ohutta, kuten noiden mansikkasukkien Venla-lanka. Ohuella langalla ja pienillä puikoilla kuvioista tulee selväpiirteisiä ja yksityiskohtaisia, mikä miellyttää silmääni. Paksummalla langalla syntyvät suttukuviot eivät innosta minua yhtään. (Kokeneempi neuloja saa varmasti paksummallakin langalla aikaiseksi hienoja kirjoneuleita, mutta minun on parempi pysytellä ainakin toistaiseksi ohuemmassa langassa.)
Uusimmassa Novitan lehdessä oli paljon neulevaatteita, jotka himottaisivat minua kovasti.
Yritän kuitenkin pysytellä erossa näistä projekteista, sillä minähän kielsin taannoin itseltäni suurempien vaatekappaleiden neulomisen, koska valmiit neuleet eivät ole olleet juuri koskaan sellaisia kuin olin ajatellut niiden olevan. Turha tuhlata tuntikausien työtä pettymykseen! Sellaisen myönnytyksen kuitenkin tein, että annoin itselleni luvan neuloa ponchon (ponchon ei kai luulisi voivan mennä hirveän pahasti vikaan?!). Minulla oli lapsena sinivalkoinen poncho, josta tykkäsin kovasti, ja siitä syystä minun on saatava poncho nyt aikuisenakin. Malli on tosin niin tylsä neuloa, että saa nähdä, valmistuuko poncho koskaan. Kerran olen työn jo purkanutkin, kun olin lukenut ohjeen taas väärin!
Törmäsin taannoin kirjastossa karttaan, jota piti vilkaista kahteen kertaan, ennen kuin saatoin uskoa silmiäni.
Kartan liepeessä kerrotaan:
"Suomesta löytyy suuri määrä paikkoja, joiden nimet yllättävät siveettömyydellään. Useimmat räikeät paikannimet kuuluvat pienille ja hieman tuntemattomille kohteille, joita ei yleisemmillä kartoilla näy. Toisaalta myös monen nyt neutraalilta kuulostavan nimen taustalla on astetta siivottomampi historia.
Siivottomien nimien taustaa ja alkuperää on selitetty monin eri tavoin. Erään legendan mukaan jatkosodan aikaan saksalaisten sotilaiden kustannuksella on haluttu leikitellä kertomalla paikannimistö normaalia alatyylisemmässä muodossa. Toisessa tarinassa kerrotaan, että paikalliset isännät ovat aikoinaan halunneet tehdä kiusaa nimistön kartoittamisesta vastuussa olleille nuorille yliopisto-opiskelijoille puhumalla Mulkkujärvistä ja Naimapoluista. Rivoja paikannimiä löytyy Suomesta kuitenkin niin paljon, että tuskin kyse on vain yksittäisistä pilosta tai tietoisista hävyttömyyksien keksimisestä. Esimerkiksi Paskalampia on maassamme lähemmäs toistasataa.
Useiden paikkojen kohdalla nimeäminen on tapahtunut havaintojen kautta. Paskalampi-nimi juontaa juurensa mutaisesta vedestä, ja pitkä kapea kukkula on saanut nimekseen Kyrpämäki."
Kartta on oikein mukavaa tutkittavaa tällaiselle huonon huumorin ystäville.
Porin läheltä löytyvät esimerkiksi Tussu, Iso-Värkki ja Kusiriutta.
Oulun lähellä puolestaan sijaitsevat muun muassa Hevonvitunperse, Hevonvitunsuo ja Kullinkari.
Joensuun läheltä voi löytää esimerkiksi Pierumyllyn, Pieni-Munatsun ja Munakukkulan.
Hieman pohjoisempana, Pudasjärven ja Kuusamon seutuvilla, sijaitsevat puolestaan Muna-Antin saari, Peräpaise ja Pierunoro.
Minneköhän sitä seuraavaksi lähtisi? Lähtisikö vaikkapa Perse-Juurakonmaahan tai Tuhnulahdelle? Vai sittenkin Varvinirssiin tai Runkkulankankaalle?
Rupesin tässä yhtenä päivänä miettimään huumoria ja sitä, miksi ihmisiä naurattavat niin kovin erilaiset asiat. Miksi se, mikä naurattaa minua, ei naurata jotakuta toista ollenkaan - ja päinvastoin? Kertooko huumorintajumme meistä jotakin? Mistä huumori ylipäänsä kumpuaa?
Huumori on oikeastaan aika vaikea laji, sillä sen kanssa saa olla joskus tarkkana. Yhdessä nauraminen on ihanaa, ja huumori yhdistää ihmisiä mielestäni luontevammin kuin mikään muu, mutta toisaalta huumori voi myös erottaa ja jättää jopa ulkopuolelle. Huumori ei myöskään tunnu olevan kaikille ihmisille yhtä tärkeää: joku toinen kaipaa elämäänsä enemmän huumoria ja hauskuutta kuin joku toinen.
Itsestäni tuntuu, että elämä kävisi kovin raskaaksi, jos huumoria ei olisi, ja siksi pyrinkin etsimään hauskuutta aktiivisesti elämääni. Yksinkertaisimmillaan huumorin etsintä voi olla sitä, että katson televisiosta jonkin hauskan ohjelman, joka naurattaa ja saa hyvälle tuulelle. Toisaalta pyrin lähestymään elämää kokonaisuutenakin huumorin näkökulmasta ja etsimään hauskuutta sieltäkin, missä sitä ei näyttäisi ensi silmäyksellä olevan. Huumori tuo myös moneen asiaan toisenlaisen näkökulman, eikä esimerkiksi epäonnistuminenkaan haittaa, kun sille voi myöhemmin nauraa.
Yritin etsiä kattavaa listaa huumorin eri lajeista, mutta koska en sellaista löytänyt, kokosin oman listan. Moni huumorin laji jäi varmasti puuttumaan listalta. Millainen huumori sinuun puree?
Tilannekomiikka ja hauskat sattumukset.
Perinteiset vitsit.
Hauskat kertomukset. Jokainen varmasti tuntee jonkun tarinaniskijän, joka ilahduttaa muita jutuillaan, jotka ovat ainakin hänen omasta mielestään hauskoja.
Vessahuumori eli pieru- ja kakkajutut.
Alapäähuumori.
Kohellushuumori: törmäilyä ja koheltamista esimerkiksi Duudsonien tyyliin.
Sarkasmi/lakonisuus.
Kuiva huumori.
Itsensä pilkkaaminen eli pilan tekeminen omista heikkouksista ja puutteista.
Sanailu ja kielellä leikittely, kuten munansaannokset ja sanojen kaksoismerkitykset.
Toisten kustannuksella vitsailu.
Musta huumori.
Käytännön pilat ja kepposet.
Itseäni naurattaa erityisesti tilannekomiikka. Yllättävät tapahtumat, jotka eivät sovi tilanteeseen lainkaan, saavat nauramaan. Kerron muutaman esimerkin, vaikka ne eivät näin jälkeenpäin kerrottuna ehkä nauratakaan. Tilannekomiikalle onkin tyypillistä, että jälkeenpäin kerrottuna tapahtumat eivät tunnu läheskään yhtä hauskoilta kuin sattuessaan.
Kohlasimme kerran äidin kanssa marketissa jotakin, ja vieressämme seisonut leikkelemyyjä ilmeisesti seurasi touhujamme. (Jostakin syystä minulle ja äidille sattuu aina kaikkea hassua, kun olemme yhdessä liikkeellä.) Kun hetken ajan päästä kävelimme leikkeletiskin ohi, myyjä madalsi ääntään ja tarjosi äidilleni leikkelettä, jonka hän oli käärinyt tupakan muotoon: "Palaako rouvalla?" Repesin tilanteelle niin totaalisesti, että minun piti poistua hekottelemaan toiseen hyllyvälikköön. Hetken ajan päästä äiti tuli tuomaan minullekin lihapalaa: myyjä oli kuulemma käskenyt äitiä viemään maistiaisia myös "siskolleen". Siinä vaiheessa minulta loppui huumori - olinko muka niin vanhan näköinen, että menisin äitini siskosta?! - vaikka myyjä oli tietysti vain yrittänyt imarrella äitiäni. Yhteen suuntaan kun kumartaa, niin toiseen pyllistää!
Tämä toinen episodi sattui joskus teininä, kun olimme äitini kanssa kauppakeskuksen hississä. Sain siinä hissimatkalla päähäni tehdä pienen käytännön pilan. Laitoin nenäni melkein kiinni ovenrakoon, siis siihen keskelle, josta ovet ensimmäiseksi aukeaisivat. Kun hissi pysähtyisi ja ovet avautuisivat, hissiä odottavat ihmiset saattaisivat säikähtää, kun naamani olisikin siinä ihan lähietäisyydellä. Kävi kuitenkin niin hassusti, että hissiä oli odottamassa romaninuorukainen, joka oli saanut täsmälleen saman idean kuin minäkin: hänkin oli laittanut nenänsä melkein oviin kiinni, ja ilmeisesti hänenkin aikomuksenaan oli säikäyttää hississä sisällä olijat. Kun hissi sitten pysähtyi ja ovet aukesivat, olimme nuorukaisen kanssa melkein nenät vastakkain. Säikähdimme kumpikin ensin ihan hirveästi, mutta lopulta säikähdys suli melkoiseksi naurukohtaukseksi.
Tilannekomiikassa naurattaa usein tilanteen absurdius. Tässä seuraavassa videonpätkässäkään ei naurata kiroilu, vaan se, miten absurdilta kiroilu tuossa tilanteessa tuntuu.
Käytännön piloissa minua ei naurata ihmisten höynäyttäminen, vaan näen käytännön pilatkin tilannekomiikan kannalta. Minusta on suunnattoman huvittavaa, kun asiat lähtevät kehittymään täysin ennalta-arvaamattomaan suuntaan.
Seuraavaksi kaksi klippiä Possesta, jota olen innostunut katsomaan vasta tänä vuonna ja joiden sätkyukko-osuudet ovat minusta parasta ohjelmassa. Sätkyukossa (tai -akassa) joku julkkis naamioidaan aina jonkin paikan työntekijäksi, ja Possen väki antaa julkkikselle korvanappiin ohjeita, mitä tämän tulee sanoa tai tehdä.
(Tämä ensimmäinen klippi on tosin jo viime kaudelta, ja jälkimmäinen liikkuu minun mielestäni jo hyvän maun rajoilla.)
Monenlaiset kielijututkin naurattavat.
Seuraavassa lääkäreiden saneluja kirjasta Molemmista päistä tähystetty:
Kävely hankalaa, ahdistavaa, kumartuminen ja ylösnouseminen aiheuttavat myös oireita. Puita sisään viedessään joutuu hengittämään.
Iho kunnossa, ei yski, eikä nuhi.
Potilas on nyt tilanteessa, että harkitsee tekonivelen asentamista omaisten kanssa.
Astunut toisella jalalla tyhjän päälle, oikea jalka ollut korkealla ylhäällä noin 1,5 metrin korkeudessa ja vääntynyt alas tullessaan.
Pakaran paiseen haavan paraneminen persekuntoon.
Tänään ensin ystävien kanssa kouristanut, tuotu tämän jälkeen sairaalaan kouristamaan.
Hänellehän on vuosikausia sitten tehty pukamien vuoksi avoleikkaus, lisäksi gynekologi operoinut omaa puoltaan.
Aamiaisella potilas oksensi kokonaisen kulhon.
Kaksi viikkoa sitten kaatunut, sormi ollut samaan aikaan korvassa.
*****
Vessahuumori ja alapääjutut naurattavat nekin, tiettyyn rajaan asti. Tämä oli minulla nuorena vessan seinällä, mutta jossakin vaiheessa elämää se hävisi. Ilahduin kovasti, kun löysin sen taas netistä!
Sen sijaan perinteiset vitsit eivät minua yleensä naurata, sillä jo vitsien lähtöasetelma (nyt kerron vitsin; kohta pitää nauraa) vie nauruhalut. Huumorin tulee olla jossain määrin spontaania, ja hyvässä huumorissa on minusta tilaa omalle oivaltamiselle - hauskuuden "pointti" pitää ikään kuin saada keksiä itse. Pilkkahuumori, piikittely tai minkäänlainen toisen ulkonäköön tai
henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuva huumori ei sekään naurata.
Myöskään Putouksen tyyliset hahmot, jotka toistelevat viikosta toiseen samoja hokemia ja joiden "hauskuus" perustuu naaman vääntelyyn ja/tai ulkonäöllisiin seikkoihin, eivät naurata. Hahmoistakin voisi saada niin paljon hauskempia, jos näyttelijät viitsisivät kehitellä hahmoja pidemmälle, mutta minusta tuntuu, että näyttelijät haluavat mennä yli siitä, missä aita on matalin. Vai naurattaako jotakuta tällainen?
Minusta tällainen huumori on katsojien aliarvioimista, ja tulen suorastaan pahalle tuulelle tällaisesta. On Putouksessa ollut sellaisiakin hahmoja, joissa on ollut vähän enemmän sisältöä, ja siksi olen sarjaa kai viitsinyt katsoakin. Tällaisista hahmoista mieleeni tulevat ensimmäiseksi Jussi Vatasen Karim Z. Yskowicz ja samaisen näyttelijän kotirouva Antsku, Antti Holman Kissi Vähä-Hiilari sekä Mari Perankosken Karjalan Kandalfi.
Entä niin sanottu huumorintajuttomuus: onko huumorintajuttomia ihmisiä olemassa? Joskus voisin vannoa, että huumorintajuttomia todellakin on olemassa, mutta ehkä kyse onkin vain siitä, että huumorintajuttomilta vaikuttavien ihmisten huumorintaju on aivan erilainen kuin minun? Ehkä emme naura samoille asioille, ja ehkä minä vaikutan toisen mielestä aivan yhtä huumorintajuttomalta kuin hän minun mielestäni? On myös mahdollista, että huumorintajuttomia ihmisiä todellakin on. Ehkä he syyllistyvät huumorintajuttomuudellaan jopa kuolemansyntiin.
Vaikka huumorilla onkin tärkeä sosiaalinen tehtävä, en kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että yksin naurattaisi vähemmän ja hillitymmin kuin seurassa ja että yksin nauramisessa ei ole järkeä. Itse ainakin nauran aivan samalla tavalla, olin sitten yksin tai jonkun seurassa. Nauran esimerkiksi joskus jotakin ohjelmaa katsoessani niin kamalasti, että pelkään naapurien häiriintyvän. Onneksi meillä on mukavat ja ymmärtäväiset naapurit! Omalla kohdallani muiden seurassa tai yksin nauraminen eroavatkin ehkä siinä, mikä kulloinkin naurattaa: seurassa naurattavat enemmän tilannekomiikka, sanailu ja hassut sattumukset, mutta yksin ollessa tulee naurettua enimmäkseen jollekin televisiossa nähdylle tai luetulle jutulle.
Yleisesti tunnutaan ajattelevan, että huumorintajulla ja persoonallisuudella on jonkinlainen yhteys ja että se, millainen huumorintaju meillä on, paljastaa myös, millaisia ihmisiä olemme. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, tehty tutkimuksia ja kirjoitettu artikkeleita. Uskon, että huumorintajumme todellakin kertoo luonteestamme jotakin, mutta en siltikään usko, että huumorintajun perusteella voisi luokitella ihmisiä mitenkään tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Väitän näin senkin takia, että itseäni esimerkiksi eivät naurata aina samat asiat, vaan huumorintajuni vaihtelee tilanteen, mielialan, seuran ja muiden tekijöiden mukaan. Huumorintaju kertookin mielestäni enemmän tavastamme tarkastella ympäröivää maailmaa kuin siitä, millaisia ihmisinä olemme. Joka tapauksessa huumori ja nauraminen ovat meille hyväksi: nauru rentouttaa, vähentää stressihormonien tuotantoa ja kivun tunnetta sekä lisää endorfiinien tuotantoa - mutta vain silloin, jos nauru on aitoa.
Huumori on myös erittäin kulttuurisidonnaista, ja saattaa viedä hyvinkin kauan, ennen kuin pääsee vieraaseen kulttuuriin niin hyvin sisälle, että alkaa nauraa samoille asioille kuin alkuperäisväestö. Tämä pätee erityisesti kielelliseen huumoriin, sillä kieleen perustuvia hauskuuksia voi muutenkin olla mahdoton kääntää toiselle kielelle. Erityisesti yhteiskunnallinen ja poliittinen huumori vaativat jonkinasteista yhteiskunnallista tietämystä.
Avautuvatko nämä intialaiset pilapiirrokset sinulle?
Toisaalta huumorintaju voi olla hyvin samanlainen kulttuurieroista huolimattakin. Ukkelin Tirupatin-kaverilla on esimerkiksi hyvin samankaltainen huumorintaju kuin itselläni, ja se perustuu hyvin paljon sanailuun ja tilannekomiikkaan. Kun olimme viimeksi Tirupatin-mökillä, ja istuskelimme illalla puutarhassa, kaveri laittoi hyttyskierukan palamaan, sijoitti sen tuolini alle ja totesi, että "se vie sun pierutkin mennessään".
Moni täällä Suomessa on jo varmasti lähtenyt juhannuksen viettoon (jos siis matka jonnekin käy), mutta minä se vain pyörin edelleen täällä kaupungissa. Ukkeli palaa työmatkalta vasta huomenna aattoiltapäivänä, joten pääsemme lähtemään matkaan vasta silloin. Vähän harmittaa, kun lähtö menee niin myöhäiseksi, mutta eipähän ainakaan luulisi olevan maanteillä ruuhkia, kun suurin osa on jo mökeillään makkaraa grillaamassa.
Meidän perheellä ei ole koskaan ollut mökkiä, vaikka olihan meillä muutamana kesänä se hirveä vuokrattu rotisko, jota myös kesämökiksi kutsuimme. Minä olen aina ollut samanlainen kulkijaluonne kuin
isänikin, eikä minulla ole ollut minkäänlaista mökkeilyviettiä. Olenkin aina vähän ihmetellyt
ihmisten intoa päästä viikonlopuiksi jonnekin korpeen, mutaisen lammen rannalle, jossa ei
pahimmassa tapauksessa ole edes juoksevaa vettä. Viime aikoina olen
kuitenkin alkanut hieman ymmärtääkin mökkeilijöitä: ehkä
arkikuvioista irtautumiseen tarvitaan ihan totaalinen maisemanvaihto, ja
minne muualle sitä viikonloppuisin lähtisi ellei mökille? Tuskin kukaan viitsii joka viikko sukulaisten luonakaan
vierailla, ja sukulaisten nurkissa pyöriminenhän ei tunnetusti ole
mitään lomailua. Suomessa oma mökki
tuntuu olevan jokaisen (tai ainakin joka toisen) haave, ja minulle on kyllä arvoitus, miksi näin on. Ehkä me suomalaiset olemme niin henkeen ja vereen
luontoihmisiä, että oma mökki luonnon keskellä on meille haaveiden täyttymys. Kaupungissa asuvilla kun luonto voi muuten olla melkoisenkin matkan takana.
Minulla on tänä vuonna vähän vaikeuksia virittäytyä juhannustunnelmaan,
mikä johtuu osin siitä, että aatto on jo melkein ohi, kun pääsemme
perille Itä-Suomeen. Harmittaa myös tämä sää, vaikka tiedän,
ettei se siitä harmittelemalla parane. Ukkeli varsinkin on niin kylmähinen, että hän ei viihdy näissä lämpötiloissa ulkona yhtään sen enempää kuin on pakko. Ei siis ilmeisestikään tarvitse hirveästi grillailla tai pelata pihapelejä. Mutta onneksi saunassa on lämmintä, ja siellä ukkelikin viihtyy. Varsinkin kun saunassa on ikkuna, josta näkee ulos. Toisaalta olen kokemuksen kautta oppinut senkin, että mitä suuremmat odotukset jotakin kohtaan on, sitä varmemmin joutuu toiveissaan pettymään. Tällä logiikalla ajatellen juhannuksesta pitäisi siis tulla ihan täydellinen!
Satuin eilisaamuna heräämään ennen neljää ja vilkaisemaan ikkunasta ulos. Kummallinen näky säikäytti minut: nyt on maailmanloppu vähintäänkin tullut!
En ole kyllä koskaan nähnyt tuommoista pilvimuodostelmaa. Tuossa tuntui olevan lähes jotain yliluonnollista.
Juhannuksen loppukevennykseksi vielä pieni ote Huussikirjasta. Jos tuntuu siltä, että on vaikeuksia englannin ymmärtämisessä, niin tässä on muutama lause, jolla pääsee hyvin alkuun.
Englanti-suomi -sanakirja
I have been there. - Minulla on papu siellä.
By the way. - Osta tie.
I'll be back. - Aion olla selkä.
God only knows. - Jumalan ainoa nenä.
Give me a break. - Anna jarru.
Press space bar. - Lehdistön avaruusbaari.
Just in case. - Vain salkussa.
I will never give up. - En koskaan anna ylen.
Oh dear. - Voi peura.
We are the champions. - Me olemme herkkusieniä.
I'm going to make you mine. - Teen sinusta kaivoksen.
Mukavaa juhannusta tai muuten vain kesäistä viikonloppua kaikille!
