Ikimuistoinen päivä

Jos tunteet kävivät matkalla välillä kuumina, niin matkalla koettiin myös varsin hienoja hetkiä. Yksi päivä oli jopa niin mahtava, että se oli minusta yksi elämäni parhaista päivistä. Päivä sisälsi runsaasti seikkailullisia aktiviteetteja. 😊

Kuulin yhtenä iltana synttärisankarin siskolta, että synttärisankari oli järjestänyt meille seuraavaksi päiväksi ohjelmaa. Sisko ei oikein tiennyt, mitä päivä tulisi sisältämään, mutta vaijeriliukua ainakin. Bussi lähtisi kymmeneltä, ja mukaan saisivat tulla kaikki, ketkä halusivat. Olin hinkunut vaijeriliukumaan koko loman ajan (olin nähnyt mainoksia kyseisestä aktiviteetista ja ajatellut, että se olisi aivan minun juttuni), enkä halunnut jättää tätä päivää mistään hinnasta väliin. 

Mukaan lähtivät kaikki muut paitsi ukkelin sisko, joka ei voinut hyvin, sekä siskon vanhempi tytär, jolla oli iltapäivällä paluulento New Yorkiin, koska hän ei ollut saanut töistä enempää lomaa. Pakkauduttuamme bussiin opas kertoi meille päivän ohjelman: tiedossa olisi vaijeriliukua, köysilaskeutumista, snorklausta tippukiviluolassa ja lopuksi lounas. Kuulosti todella jännittävältä! Harmitti vain, kun en ollut tiennyt, että menisimme uimaan, eikä mukanani ollut minkäänlaisia uimavehkeitä. Snorklaus piti siis jättää välistä. Mutta oli minulla onneksi taas käsilaukku. Hieno nainen ottaa käsilaukun mukaan vaijeriliukumaankin.

Aloitimme köysilaskeutumisesta. Ennen kuin pääsi tositoimiin, piti pukea asianmukaiset varusteet päälle: kypärä, valjaat ja hanskat.

Yeah, I am a sexy lady.

Sitten matkasimme hieman syvemmälle viidakkoon. (Kaikki aktiviteetit suoritettiin viidakossa, jossa on kuulemma runsaasti jaguaarejakin.)

Synttärisankari panee jalkaa toisen eteen.

Köysilaskeutumispaikan nähtyämme naamat hieman venähtivät (omani mukaan lukien).

Meidän oli tarkoitus laskeutua köyden varassa 20 metrin korkeudesta, mikä on ensikertalaiselle juuri niin paljon kuin miltä se kuulostaakin.

Ensin oli kuitenkin opeteltava hieman tekniikkaa.

 
Korkeus ei minua pelottanut, vaan minua huoletti se, miten osaisin tulla alas teknisesti oikein. Olen äärimmäisen huono omaksumaan käytännön juttuja nopeasti, varsinkin jos ne pitäisi oppia niin, että joku vain selittää ja näyttää. Minun pitäisi ensin ymmärtää taustalla oleva teoria (=miksi), jotta voisin omaksua käytäntöpuolen (=miten). Omituinen hiihtäjä.

Teinkin siis jo alhaalla päätöksen, että laskeutuisin viimeisenä tai lähes viimeisenä, jotta voisin katsella muita ja ottaa heiltä oppia. Silti epäilin, etten ikinä osaisi tulla alas oikein, vaan lätsähtäisin maahan tyylikkäästi kuin märkä rätti.

Viimeistään torniin kiivettyämme tajusimme, kuinka korkealla olimme.

Kaukana näkyy kaksi vaijeriliukutornia, joita oli metsän keskellä useampikin.

Kaikkien olisi pitänyt odottaa vuoroaan keltaisen viivan takana. Sehän onnistui oikein hyvin, kuten kuvasta näkyy.

Lapset laskettiin alas ensimmäisinä.

Aikuisten piti sitten osata se oikea tekniikka. Oikea käsi piti pitää alhaalla, ja vauhtia piti hallita oikean käden muutamaa sormea kevyesti yhteen puristaen, ei koko kämmenellä köyttä rutistaen. Vasemman käden piti olla ylhäällä köydessä, mutta se ei saanut puristaa köyttä ollenkaan, vaan sen piti vain tukea köyttä. Jalkojen piti olla ylhäältä lähtiessä vaakasuorassa, polvia ei saanut taivuttaa, eikä alaskaan kannattanut katsella. Niin paljon muistettavaa ja osattavaa!

Päätin kuitenkin, etten antaisi periksi, ja ihmeiden ihme: pääsin alas. Omasta mielestäni tulin alas vieläpä aika hyvin!

Täältä tullaan!

Prkl.

Melkein maassa!

Oli myös tosi kivaa, kun muut huusivat kannustushuutoja alhaalta. Tämmöisiä juttuja on paljon kivempi tehdä isolla porukalla kuin yksin!

Voin kertoa, että oli hieman tutiseva olo, kun pääsin maan pinnalle. Jalat olivat ihan spagettia! En ehkä ottaisi köysilaskeutumista harrastuksekseni, mutta yhden kerran tuo oli kivaa.

Kun kaikki olivat tulleet onnistuneesti alas (synttärisankarin vaimo tosin meinasi jänistää, mutta tuli kuitenkin alas toisella yrittämällä), oli aika siirtyä vaijeriliukutorniin. Sitä olin odottanut kaikkein eniten!

Vaijeriliuku tuntui köysilaskeutumisen jälkeen varsin helpolta, sillä sitä varten ei tarvinnut opetella mitään tekniikkaa; sen kuin vain istui ja antoi mennä!

Liukuja oli kolme: ensin liu'uttiin ensimmäisestä tornista toiseen, sitten toisesta kolmanteen ja lopuksi kolmannesta neljänteen. Liu'ut pitenivät koko ajan niin, että viimeinen liuku oli pisin. Unohdin ottaa kuvan taulusta, jossa kerrottiin liukutornien korkeudet ja liukujen pituudet, joten minulla ei ole antaa tarkkoja tietoja niistä. Korkealla kuitenkin oltiin ja pitkälle liu'uttiin. 😀

Otin videon, kun ukkelin nuorempi siskontytär liukuu. (En muuten ymmärrä sitä, miksi kuvanlaatu on videoissani aina niin huono, kun niitä katsoo Youtuben kautta. Läppäriltä katsottuna videot näyttävät ihan selviltä ja hyviltä. Pitäisiköhän kuvata kännykällä kameran sijaan? Miten te muut kuvaatte videoita? Olenkohan kysynyt tätä joskus aikaisemminkin?)



Toki piti videoida omakin liuku. Videoni on (huonon kuvanlaadun lisäksi) aika surkea siitä syystä, että minulla oli jostain syystä aina tapana ruveta pyörimään kesken matkan. Ehkä asentoni oli jotenkin väärä? Harmitti myös, kun minulla ei ollut sellaista kypärään kiinnitettävää kameraa, sillä oli vähän vaikea pitää kamerasta kiinni, kun vauhti oli aika kova, ja käsissä oli jättisuuret hanskat.  En mielelläni olisi halunnut pudottaa kameraa viidakon keskelle.



Vaijeriliukujen jälkeen oli vuorossa snorklaus, joka suoritettiin varsin eksoottisessa ympäristössä, tippukiviluolassa maan alla. Meksikossa on runsaasti maanalaisia vesiesiintymiä (cenotes), ja sellaisessa "vesiluolassa" tämäkin snorklaus suoritettiin. Koska minulla ei ollut sitä uimapukua, olin valmistautunut jäämään snorklausreissulta pois ja odottelemaan muita ukkelin kanssa. Ukkelikaan ei voinut mennä snorklaamaan, koska tippukiviluola ei sopinut ahtaan paikan kammoisille. Periaatteessa se ei olisi sopinut uimataidottomillekaan (puolet seurueestamme oli uimataidottomia), mutta pelastusliivien kanssa uimataidottomatkin saivat mennä snorklaamaan.

Ukkeli keksi kuitenkin matkamuistomyymälän luona, että voisin ostaa myymälästä itselleni shortsit ja t-paidan ja uida niissä. Päätin siltä seisomalta tehdä niin. Elämäni ensimmäinen snorklausreissu ei saisi kaatua siihen, että minulla ei ollut uimapukua! Väliäkö sillä, että minulla ei edelleenkään ollut pyyhettä tai edes kampaa (kampa ei kuulu hienon naisen käsilaukun varusteisiin). Neonvihreä t-paita ja oranssit shortsit menivät oikein hyvin uima-asusta. Onneksi minulla oli jo kokemusta shortsien käyttämisestä, koska muuten en olisi varmasti kehdannut olla shortseissa, ja snorklausreissu olisi jäänyt tekemättä. (Minulla ei ole tippukiviluolasta tai snorklauksesta valitettavasti yhtään kuvaa, sillä jätin kamerani ukkelin hoitoon.)

Ensimmäinen snorklaukseni ei ollut mitenkään mieltä ylentävä kokemus, mikä johtui täysin ympäristöstä. Luola oli valaistu, mutta yleisvaikutelma oli silti kostea ja pimeä. Luolassa lenteli lepakoita, joita pelkään yli kaiken. Vesi oli kylmää, ja pinnan alla oli teräviä kiviä, joten piti edetä varoen, jottei olisi iskenyt polveaan kiveen. Pari kertaa kuitenkin iskin. Päätäkin piti muistaa varoa, koska katosta roikkui teräviä tippukiviä. Kaiken lisäksi kukaan ei ollut neuvonut, miten snorklausvarusteiden kanssa piti toimia. Ihmettelin aluksi esimerkiksi sitä, miksi maskini huurustui niin, etten nähnyt sen läpi yhtään mitään. Phoenixin-serkun mies valisti sitten minua, että minun piti hengittää suun kautta snorkkelin läpi eikä nenän kautta maskiin. No niinpä tietysti! Purin myös snorkkelin päätä niin voimallisesti, että sain leukaperäni pian niin kipeiksi, että odotin vain, milloin snorklaus loppuisi. Sitäkään en ymmärtänyt, mitä maskin läpi olisi pitänyt katsella. Ehkä niitä tippukivimuodostelmia, koska ei kai tippukiviluolassa sentään kaloja ole? Jälkeenpäin ajattelin, että olisin nauttinut kierroksesta paljon enemmän ilman snorklausvarusteita, koska nyt kaikki energiani kului niiden kanssa sähläämiseen. En kuitenkaan valita, vaan olen iloinen, että sain kokea tuonkin. Ainakin olen ensi kerralla vähän viisaampi.

Oletko sinä kokeillut köysilaskeutumista, vaijeriliukua tai snorklausta, tai tekisikö mielesi kokeilla jotakin näistä?

On hyvä päättää tämä postaus asiallisesti eli lentokoneen vessaan.

Auringonlaskuselfie.

Tämä matkalainen päättää raporttinsa nyt tähän. Kiitos, että jaksoitte lukea!

P.S. Ukkeli lähti Intiaan, ja minä lähdenkin tästä kohta Itä-Suomeen. Alkoivat kotimaisemat jo kyllästyttää. 😀

Parisuhdekriisejä ja Chichén Itzá

Olen palannut kotiin, ja kokemuskiintiöni on nyt niin täynnä, etten halua tehdä mitään erityistä vähään aikaan. Haluan vain katsella telkkaria, lukea kirjoja ja mietiskellä syntyjä syviä. Dieetillekin pitää ryhtyä. Huomasin nimittäin järkytyksekseni painoni kohonneen loman aikana sen verran, että nyt on aloitettava kurinpalautus. Kummallista, etten huomannut painon nousua loman aikana, vaan totuus valkeni vasta kotona, kun kaikki vaatteet kiristivät, eikä peili meinannut riittää. Kaiken lisäksi kuvittelin syöneeni lomalla suhteellisen maltillisesti (kaikkia iltapalaksi kahvilasta haettuja kakkupaloja ei lasketa). Ilmeisesti nestemäisessä muodossa olevat kalorit lihottavat yhtä lailla kuin kiinteässä muodossa olevatkin eivätkä vain sujahda kehon läpi, kuten olin ajatellut. 😳 Onneksi tiedän, miten kiloni lähtevät, mutta ärsyttää se tosiasia, että kilot eivät lähde yhdessä päivässä, vaan siihen menee aikaa. En yhtään jaksaisi katsella itseäni tämmöisenä. On epäreilua, että kilojen kartuttaminen on niin helppoa mutta niiden karistaminen niin vaikeaa.

En yhtään ihmettele, että kesäloma on monelle parisuhteelle koetinkivi ja että avioerot lisääntyvät loman jälkeen. Koetuksella se oli parisuhde välillä meilläkin, eikä asiaa yhtään helpottanut se, että mukana oli 20 ukkelin sukulaista. Suurimmat myrskyt kohtasimme kuitenkin kaksistaan ollessamme. Kun on toisen kanssa yhdessä 24/7, ristiriitoja ja ongelmia ei pääse pakoon, ja matkalla eteen tulevat yllättävät tilanteet saattavat näyttää toisesta usein ihan uusia puolia ja kiristää tunnelmaa entisestään. Kävi kuitenkin sillä lailla onnelllisesti, että ristiriitatilanteet ajoivat meidät puhumaan asioista kerrankin oikein perusteellisesti. Meidän riitammehan johtuvat usein yksinkertaisesti väärinkäsityksistä, kun toinen kuvittelee tietävänsä, mitä toinen ajattelee. Nyt tuntuu, että ymmärrämme toisiamme taas hieman paremmin ja että olemme entistä läheisempiä. (Sitähän minä en taas tiedä, miten kauan tämä tunne tulee jatkumaan. 😆) Miten teillä muilla: tuleeko lomalla enemmän erimielisyyksiä puolison tai muun perheen kanssa kuin arkena?

Kuinka toimitaan, jos hurrikaani yllättää.

Paluumatkamme oli semmoinen, että lensimme Panamasta takaisin Cancuniin ja sieltä sitten seuraavana päivänä Houstonin kautta kotiin. Loppumatkasta koettiin kaikenlaisia mielenkiintoisia yllätyksiä. Cancunin lentokentälle saavuttuamme jouduimme tullin lisätarkastuksiin, kun minulle sattui huono arpaonni ja tullin "random-check" -nappulaa painaessani syttyi punainen liikennevalo. Yövyimme Cancunissa hotellissa, jonka hisseistä toinen oli korjattavana. Käytössä oli siis vain yksi hissi, mutta vieraat saattoivat käyttää korjauksen ajan myös tavarahissiä. Minulla oli iltapäivällä kiire pedikyyriin, ja hermostuin, kun kumpikaan hissi ei tullut. Päätin siis käyttää paloportaita. Kävi vanhanaikaisesti, eli en löytänytkään pohjakerroksessa tietä ulos, vaikka kokeilin jokaista ovea, ja panikoin. Tuoreessa muistissa on nimittäin edelleen se, kun kerran Intiassa jäin lukkojen taakse ostoskeskuksen parkkihallin suljettuun ja pimeään pohjakerrokseen, enkä päässyt sieltä ulos. (Lopulta vartija tuli pelastamaan minut nähtyään minut valvontakamerassa.) Houstonissa kumpikaan meistä ei päässyt maahantuloselvitysautomaatin läpi, vaan jouduimme jonottamaan tiskille lisäselvityksiä varten. Onneksi jonot eivät tällä kertaa olleet kovin pitkät, sillä olen kuullut, että joskus voi joutua jonottamaan kaksikin tuntia. (Ja huomatkaa: tällä kertaa olin jopa muistanut ottaa ESTAn, ettei ukkelin kaverin tarvinnut taas täytellä ESTA-hakemusta Intiasta käsin.) Ukkelin kuulokkeet katosivat Houstonin ja Frankfurtin välisellä lennolla, ja niitä etsittiin sitten lentohenkilökunnan avustuksella Frankfurtin lentokentällä, kun kaikki muut olivat jo poistuneet koneesta. Kuulokkeet löytyivät ukkelin penkin välistä, vaikka ukkeli oli ollut ihan varma, että minä olin laittanut ne laukkuuni. Helsingin lentokentällä erotimme jo kaukaa laukkuhihnalta ukkelin laukun, joka näytti hieman erikoiselta. Laukun ympärille oli kiedottu paksut valkoiset teipit, joissa luki "inspected", ja laukku retkotti puoliksi auki. Mitä lienevät kuvitelleet laukusta löytävänsä.

Matkustimme Panama City - Cancun välin United Airlinesin koneella, ja saimme taas nauttia Unitedin turvallisuusvideosta. Yleensähän lentokoneiden turvallisuusvideot (siis ne, jotka näyttävät, kuinka kiinnität turvavyön, kuinka asetat happinaamarin jne.) ovat kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, eikä niitä jaksa kukaan katsoa. Ilmeisesti amerikkalaiset eivät pysty katsomaan mitään, mikä ei ole viihdettä, ja niinpä turvallisuusvideostakin on tehty kevennetty versio. (Vanhemman Unitedin videon voi katsoa tuolta edellisen ESTA-linkin takaa.)

Bongasin merestä tällaisen erikoisen muodostelman matkalla Panamasta Cancuniin. Ehkä jokin matalikko?

Presidente Intercontinentalissa sanotaan olevan Cancunin paras ranta, mutta paha mennä sanomaan, onko se totta, kun en ole kaikkia Cancunin rantoja nähnyt. En ole muutenkaan ollenkaan rantaihmisiä - en tykkää suolaisesta vedestä, joka kirvelee iholla, enkä siitä, että hiekkaa menee joka paikkaan. Toki ranta oli kaunis katsella.

Party boat.

Pedikyyrissä on käyty!

Voileivät, joita saimmekin odotella vain tunnin.

Oli miten oli, en suosittele kyseistä hotellia kenellekään. Hotelli ei todellakaan ole hintansa väärti. Muutamina syinä mainittakoon erittäin kulahtaneet huoneet (ehdimme nähdä niistä kaksi, kun ensimmäinen ei vastannut varaustamme) ja aamiainen, joka katetaan avonaiseen ulkoravintolaan. Jo seitsemältä oli niin kuuma, että monet tuotteet (mm. juustot) olivat lötsähtäneet epämiellyttävän näköisiksi, eikä niissä olosuhteissa tehnyt tehnyt mieli syödä varsinkaan mitään liha- tai maitotuotteita. Kaiken lisäksi ravintolan ympärillä pyöri runsaasti variksia, ja satuin näkemään omin silmin, kuinka yksikin varis nokki tyytyväisenä buffetpöydässä vesimelonin palaa. Varmaan joku pahaa-arvaamaton hotellivieras poimi pian saman palasen lautaselleen.

Hotelli lentokoneesta nähtynä. Ranta on kyllä tuossa kohtaa leveä - jos se nyt on hyvä asia.

Tähän loppuun ajattelin vielä tehdä lyhyen koosteen retkestämme Chichén Itzálle. Olin aiemmin Hard Rock Rivierassa yhtenä päivänä niin kurkkuani myöten täynnä sitä resorttielämää, että sanoin ukkelille, että huomenna vuokraan auton ja lähden Chichén Itzálle. Mukaan saa tulla kuka haluaa, mutta minä ainakin lähden. Ukkeli ilmoitti lähtevänsä mukaan, ja seuraan liittyivät vielä myös ukkelin siskon mies sekä Ruotsin-serkku.

Ei ole enää pitkä matka!

Ukkeli on jo tottunut siihen, että otan ajaessani valokuvia, mutta pidättäydyin tällä reissulla ensi alkuun valokuvaamisesta, kun en tiennyt, mitä mieltä muut matkustajat siitä olisivat. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään, joten arvelin, että ei kai kuvaaminen sitten ketään haitannutkaan.

Chichén Itzá on ehkä tunnetuin mayojen aikakaudelta säilyneistä kaupungeista, ja jo senkin takia minusta tuntui, että olisi hirveän noloa, jos viettäisin viikon parinsadan kilometrin päässä Chichén Itzásta enkä edes kävisi katsomassa sitä. 

Olimme lähteneet liikkeelle aivan liian myöhään, joten paikalla oli jo hirveä määrä ihmisiä. Kuumuus yllätti täysin: vaikka auton mittari näytti "vain" 36 astetta, alueella ei käynyt pieninkään tuulenvire, joten ilma oli todella pakahduttava. Onneksi olimme kaikki älynneet ottaa hatut mukaan, sillä muuten olisimme saattaneet rutistua rusinoiksi. Aurinko-/sateenvarjo olisi ollut vieläkin parempi varuste, mutta semmoisia emme olleet tajunneet ottaa.

Päätimme ottaa portilta oppaan, koska opas saattoi hakea meille oppaiden luukulta liput paljon nopeammin, eikä meidän tarvinnut jonottaa lainkaan. Jonot olivat nimittäin melkoiset.

Chichén Itzán tunnetuin rakennus on El Castillo -pyramidi, joka oli samalla temppeli että kalenteri. En jaksa tässä kirjoitella kaikkia yksityiskohtia, mutta kiinnostuneet löytävät lisää tietoa googlettamalla. Minun täytyy tunnustaa, etten jaksanut kuunnella oppaan selostuksiakaan juuri lainkaan, sillä kaikki energiani meni siihen, että yritin selvitä hengissä siinä kuumuudessa.

Opas selostaa.

Siinä se nyt on!

Matkamuistoja.

Appelsiinijäätelö maistui taivaalliselta kierroksen jälkeen!

Enkä taida jaksaa muutenkaan kirjoitella enempää. Eiköhän tässäkin ollut jo ihan tarpeeksi. Lopuksi vain muutama kuva paluumatkan varrelta.

Paluumatkalla meidät yllätti todella rankka ukkoskuuro, ja oli ajettava meksikolaiseen tapaan hätävilkut päällä.

Pian paistoi kuitenkin taas aurinko.

Ihmettelimme moottoritien yli ripustettuja köysitikkaan näköisiä virityksiä, joita oli aina säännöllisin väliajoin. Tulimme siihen tulokseen, että ne oli laitettu ehkä apinoita varten, jotta apinat pääsisivät ylittämään tien turvallisesti?

Matkalta on tulossa vielä yksi postaus, ja sitten koko reissu on paketissa. Kyllä siitä on juttua riittänytkin.

Perhelomailun ihanuuksia

Tervehdys Panama Citystä! Saavuimme Panamaan tänään, joten Meksikon-loman ensimmäinen osuus on nyt ohi. Perheloma on siis myös päättynyt, ja jatkamme matkaa ukkelin kanssa kaksistaan. Helpotuksen huokaus! Vaikka joidenkin juttujen tekeminen on kivempaa suurella porukalla (palaan niihin aktiviteetteihin myöhemmin), niin lomailu pienemmällä porukalla on ehdottomasti enemmän minun juttuni. 

Panama City on vaikuttanut ainakin toistaiseksi ihan huikealta paikalta. Jo lentokoneessa silmiin pistivät korkeat pilvenpiirtäjät, joita on Panama Cityssä valtava määrä. 

Panaman kanava on tuossa nuolen osoittamassa paikassa.

Panamaan saapuessamme tuntui taas kovin vaikealta uskoa, että olin oikeasti siinä. Vastahan olin harmittellut sitä, ettemme olleet nähneet Korintin kanavaa kunnolla, ja nyt lentelin Panaman kanavan yllä. Elämä on joskus ihmeellistä.

Sen verran on tullut erinäisiä paikkoja kierreltyä, että en muistanut tänään Panaman lentokentällä edes sitä, mistä olimme tulossa. Seisoimme yhden matkalaukkuhihnan edessä ja tarkkailimme silmä kovana, mikseivät meidän laukkumme jo tule. Yhtäkkiä ukkeli huomasi, että meidän laukkumme olikin jo nostettu viereiseltä hihnalta alas odottamaan. Silloin tajusin, että olin kuvitellut tulleeni Copa Airlinesin lennolla 137 Mexico Citystä, kun olin oikeasti tullut Copa Airlinesin lennolla 317 Cancunista. 😀 Ukkelikaan ei ollut yhtään sen paremmin ajan tasalla, kun ei hänkään huomannut asiaa.

Panama City näkyvissä!

Mutta jospa palailen vielä hetkeksi muistelemaan perhelomaamme ja jätän Panaman tuonnemmaksi. Meksikostakin on tulossa vielä juttua, kun sielläkin tuli koettua kaikennäköistä mielenkiintoista - ei tosin läheskään niin paljon kuin olisin toivonut, kun jotenkin vain jämähdimme hotellille. Yksi syy oli se, että jos halusimme lähteä matkaan koko porukalla, niin niin suuren porukan kasaan saaminen ei ollutkaan mikään ihan helppo juttu. Yhtenäkin iltana, kun lähdimme Playa del Carmeniin syömään, piti ensin tilata kaksi neljäntoista hengen pikkubussia ja sen jälkeen yrittää haalia koko porukka koolle. Olin vielä huoneessa, kun ukkeli laittoi minulle viestiä, että tule aulaan; lähdemme nyt. Luulin olevani viimeinen paikalle saapuva, mutta mitä vielä: kesti vielä puolitoista tuntia, ennen kuin pääsimme lopulta lähtemään!

 

Ukkelin vanhimman serkun lapset eivät tulleetkaan Meksikoon, joten meitä oli lopulta koolla "vain" 22 henkilöä. Heti ensimmäisenä päivänä ukkeli perusti yhteisen Whatsapp-ryhmän, jossa tiedotettiin milloin minkäkinlaisista asioista ja jonka avulla saatiin porukka kasaan. 

Playa del Carmenissa.

Jatkuva toisten odottaminen on minusta hirveän turhauttavaa ja saa minut pahalle tuulelle, joten välillä meinasi hermo mennä. Ja menikin. 😐 Aika usein liikuimmekin pienemmissä porukoissa. Onnistuin välttelemään ukkelin veljen vaimoa eli rakasta kanssaminiääni suhteellisen menestyksekkäästi, mutta välillä oli pakko jutella hänenkin kanssaan. Tulen yleensä ihan hyvin erilaisten ihmisten kanssa juttuun, mutta kanssaminiä on sellainen ihminen, jonka kanssa en halua edes yrittää tulla toimeen. (Tunne on oletettavasti molemminpuolinen, sillä kanssaminiäkään ei ole tunkemassa minun seuraani mitenkään erityisen innokkaasti.) Mitä tahansa sanon hänelle, hän onnistuu aina vastaamaan minulle aina sillä tavalla, että tunnen itseni ihan idiootiksi. Viihdyn paljon paremmin “omien” ihmisten, kuten ukkelin siskon ja Phoenixin-serkun, kanssa.

Synttäreitä ei juhlittu muuten kuin syntymäpäiväkakun voimin. 

Luulin, että serkku pitäisi isommatkin pippalot, mutta olihan tuossa matkassakin tietysti jo itsessään juhlaa. Oli muuten melko turvallinen olo tuossa porukassa, sillä paikalla oli kolme lääkäriä. Synttärisankari itse on nefrologi, hänen vaimonsa on sisätautilääkäri ja serkun sisko eli Phoenixin serkku on yleislääkäri. Jos siis jotain terveysongelmia olisi tullut, niin apu olisi ollut varsin lähellä!

Japanilaisen ravintolan liveshow alkamassa.

Kortinpeluuta, johon minä en voi osallistua, kun en kestäisi mahdollista häviötä (pelissä pelattiin oikein kunnon rahapanoksin).

Syömisasiat olivat myös koko ajan hyvin pinnalla: kuka ei syö tarpeeksi ja kuka syö liikaa. Ukkelin sisko on niin laiha ja heikko, että yhtään kovempi tuulenpuuska veisi hänet varmasti mennessään. Sisko on ollut aina kovin huono syömään, ja hänen vanhemmasta tyttärestään on nyt tullut samanlainen. Kun äiti oli huolissaan tyttärensä syömättömyydestä, Phoenixin-serkku totesi hänelle, että kuinka tyttärestä voisi muunlainen tullakaan, kun äitikin on tuollainen. Ruotsin-serkun vaimolla taas tuntuu olevan päinvastainen ongelma, sillä vaimo on niin ylipainoinen, että muut ovat vähän huolissaan tämän terveydestä. Hyvin moni kommentoi myös minun ilmeisesti muuttunutta ulkonäköäni, enkä saisi kuulemma laihtua enää yhtään. Laihtumisen pelkoa ei ole kyllä tällä lomalla ollutkaan, sillä vaikka en olisi hirveitä määriä syönytkään, niin alkoholipitoisia juomia on tullut kyllä nautittua enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. On näköjään ihan mahdotonta vastustaa houkutusta, kun juomia suorastaan tyrkytetään joka paikassa, ja hotellihuoneen kaappikin on niitä pullollaan.

Pienessä hiprakassa on hirveän kiva ottaa selfieitä.

Yhtenä päivänä olin tulossa salilta, ja päätin käydä alakerran baarissa juomassa palautusjuoman eli oluen. Baarimikko kysyi minulta, että juotko oluen täällä vai otatko sen mukaasi. Enpä ollut ennen tällaistakaan kysymystä kuullut! Tietysti otin oluen mukaan, kun ei sitä kerran ollut pakko baarissa juoda. 

Palautusjuoma.

Hotellin kuntosali oli muuten aivan ihana, vaikka kahvakuulavalikoima olikin vähän surkea (painot loppuivat 18 paunaan eli kahdeksaan kiloon), eikä salissa ollut kunnon ilmastointia. Koska oltiin all inclusive -hotellissa, salillakin oli iso vitriini, josta sai mukaansa esimerkiksi hedelmiä ja salaatteja. Salin jälkeen saattoi mennä kylpylään saunaan tai johonkin poreammeeseen lillumaan. Aivan huippua!

Nautin salilla olemisesta ensimmäistä kertaa oikeastaan ihan todella. Aikaisemminhan olen tuntenut oloni salilla aina vähän epämukavaksi, kun en ole oikein tiennyt, mitä salilla pitäisi tehdä, mutta nyt olen oppinut treenaamaan kahvakuulilla, jumppapallolla sekä tangolla ja levypainoilla sen verran hyvin, että ei tarvitse jännittää muiden silmien alla harjoittelemista. Minun piti opettaa Phoenixin-serkullekin kahvakuulaliikkeitä, mutta hän oli aina ehtinyt käymään salilla niin aikaisin aamulla, että minä en ollut päässyt edes vielä liikkeelle. Vesiaerobic oli muuten niin hauskaa, että voisin harrastaa sitä vaikka koko päivän!

Vaahtobileet alkamassa altaalla.

Yhtenä päivänä reiteni olivat salista ja vesiaerobicista niin kipeät, että päätin mennä jonkinlaiseen hoitoon kylpylään, kun hinnatkin olivat niin edulliset. Kallein hoito eli kahdeksankymmenen minuutin parihieronta maksoi esimerkiksi vain 550 pesoa eli 24 euroa. Kylpylähoidoista vastaava suositteli minulle aromaterapiahierontaa ja sellaiseen sitten menikin, kun ei sekään maksanut kuin 220 pesoa. Kun juttelin seuraavana päivänä asiasta ukkelin vanhimman serkun kanssa, kävi ilmi, että kylpylähoitojen hinnat olivat dollareissa eivätkä pesoissa. Olin aivan järkyttynyt, sillä en voinut mitenkään käsittää, miten hieronta voi maksaa 220 dollaria (melkein 200 euroa).

Sillä aikaa kun olin ollut hieronnassa ja kylpylässä rentoutumassa, Whatsapp-ryhmässämme oli käyty keskustelua siitä, mitä seuraavaksi tehtäisiin. 

Muutama viesti tullut.

Viestejä tutkailtuani kävi ilmi, että muu porukka oli päättänyt lähteä riippuliitämään. Minua harmitti niin paljon, että en ollut päässyt mukaan, että hyvä etten tukehtunut kiukkuuni. Onneksi pääsin kokeilemaan eilen niin monta muuta juttua, että riippuliitämisen missaus ei harmittanut enää yhtään!

Ulkopuolisuuden tunteelta en voinut ihan kokonaan välttyä, ja huomasin taas, että ulkopuolisuuden tunne on eräänlainen noidankehä. Jos pelkään tuntevani itseni ulkopuoliseksi, pian tunnenkin oloni ulkopuoliseksi. Suuri osa ulkopuolisuuden tunteesta tässä ryhmässä juontaa varmaan siitä, että minulla ei ole lapsia, kuten muilla naisilla, ja koen olevani jotenkin vähän sellainen outo lintu. Usein päädyinkin miesten seuraan, esimerkiksi koripallokentälle tai baariin. Se ei kylläkään haitannut minua mitenkään, sillä pidän "miesmäisestä" meiningistä muutenkin.

Koripalloa.

Lentopalloa.

Ryhmä on suunnitellut uutta yhteislomaa ehkä parin vuoden päähän, mutta minä olen vähän ajatellut, että saatan jäädä siltä lomalta pois. Tuommoinen yhteislomailu on vain jotenkin hirveän kuluttavaa minulle. Asia olisi toinen, jos voisin itse valita matkatoverini, eikä tarvitsisi sietää epämiellyttäviä ihmisiä. 😀 On hirveän rasittavaa yrittää jaksaa löytää jutunjuurta sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei oikeastaan välittäisi edes jutella. 

All inclusive -lomailukaan ei taida olla minun makuuni, vaikka kyllä siinä tietysti hyvätkin puolensa on. Ruoka oli jokaisessa ravintolassa enemmän tai vähemmän samanlaista, ja ruokiin kyllästyi hyvin pian. Juomapuoli onkin tullut jo käsiteltyä, joten siitä ei tarvitse enempää puhua. Erilaiset aktiviteetit - varsinkin liikunnalliset - ovat kyllä ihania, ja niitä jäin kaipaamaan. All inclusive -lomailusta tulee mieleen vähän sellainen massa- tai liukuhihnameininki, joka ei miellytä varsinkaan ukkelia. Hän kun haluaa henkilökohtaista palvelua ja mahdollisimman hyvää sellaista.

Heinäkuun neljännen päivän rantabileet. Sain tanssia rannalla. ❤

Muutama ukkoskuuro saatiin koko aikana, mutta muuten ilma oli kaunis ja lämmin, jopa kuuma. 

Sataa.

Poltin olkapääni ja yläselkäni niin pahasti, etten muista, milloin olisin polttanut itseni viimeksi yhtä pahasti. En pystynyt nukkumaan kahteen yöhön kunnolla, kun iho oli aivan järkyttävän kipeä.  

Nyt on aika lentää unten maille, sillä kello on jo melkein puoli yksi. Suomessa on varmasti jo herätty uuteen päivää, joten oikein mukavaa päivää kaikille (muuallekin kuin Suomeen)! Pahoittelut vielä kaikista mahdollisista kirjoitusvirheistä ja siitä, etten ole ehtinyt lukemaan muiden kuulumisia lainkaan.