Patarein vankila

Tallinnassa tuli käytyä myös Patarein vankilamuseossa, kuten jo edellisessä postauksessa mainitsinkin. Minuahan oli jäänyt kaivelemaan se, etten ollut päässyt talvella San Franciscossa Alcatraziin, joten kun luin Tallinna-oppaasta Patareista, kiinnostuin välittömästi. Patareista kirjoitettiin: "sulkemisvuotensa 2004 jälkeen koskemattomana pidetty vankila on kolkko ja karmiva vierailukohde". Juuri muuta en sitten Patareista etukäteen tiennytkään.

Ukkeli ei halunnut lähteä mukaani Patareihin, mitä en ihmetellyt yhtään. Ei taitaisi vankila olla monen muunkaan käyntilistalla ykkösenä? Otin hotellin edestä taksin, mutta taksikuski ei ensin ymmärtänyt, minne olin menossa. Kun sitten selvisi, että olin menossa vankilaan, hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi sinne halusin. "Minä en kyllä haluaisi mennä vankilaan; pelkäisin että ovet menisivät takanani kiinni. Hirveää!" Taksikuski ehdotti minulle, enkö haluaisi mieluummin mennä viereiseen Lentosatamaan (Lennusadam), jossa olisi nähtävillä sukellusvenekin. Normaalisti olisin mennyt katsomaan sukellusvenettä innosta kiljuen, mutta nyt oli valittava joko vankila tai sukellusvene, ja vankila tuntui ehdottomasti kiinnostavammalta. Ei auttanut taksikuskinkaan muu kuin ajaa vankilalle. Kuski kuitenkin muisti opastaa ennen poislähtöään, mistä löytäisin taksin takaisinpäin, ja sitten vain peukut pystyyn: tsemppiä!

Vankila-alue oli niin suuri, että en ensin tajunnut, mistä sisäänkäynti löytyisi, mutta kyselemällä sekin selvisi. Lipunmyynti oli tuolla kuvan perällä keskellä näkyvässä kopperossa. Sieltä lipun myynyt nainen neuvoi minulle suuntaa, minne päin lähteä, mutta muuten vankilassa ei ollut minkäänlaisia opasteita.

Sellit olivat neljässä kerroksessa, ja sellit noudattivat jonkinlaista arvohierarkiaa niin, että pohjakerroksen sellit olivat kaikkein epämiellyttävimpiä. Pohjakerroksen kylmyyttä ja kosteutta käytettiin myös psykologisena aseena, enkä osaa edes kuvitella, millaista tuollaisessa paikassa olisi olla vuosikausia. Vankilassa oli nytkin kylmän kosteaa, ja olin tyytyväinen, että minulla oli takki päällä.

Patarei toimi vankilana vuosina 1920-2004, ja alkuvuosina vangit elivät melko itsenäistä elämää, mutta kun vankilajärjestelmää myöhemmin tiukennettiin, vankien olot pahenivat.

Koska vankilassa ei ollut minkäänlaisia opasteita, paikka ei tuntunut ollenkaan museolta. Vaikka olen yleensä tunkemassa itseni hyvin hanakasti kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin, jätin tällä kertaa ihan suosiolla pimeimmät käytävänpätkät ja sellit tutkimatta. 

Oman omituisen lisänsä vierailuun toi se, että en nähnyt paikalla kuin muutaman muun museovieraan. Muuten sain olla jättimäisessä vankilassa aika lailla yksikseni. Kun sitten yhtäkkiä jostakin nurkan takaa putkahti esiin joku toinen museokävijä, melkein säikähdin. Vankilassa järjestetään myös opastettuja kierroksia, ja opastuksessa on tietysti se hyvä puoli, että paikasta saa enemmän tietoa. Yksin kiertäessä kokemus oli hyvin toisenlainen, aika lailla autenttinen ja vähän ahdistava. Jollakin tapaa tuntui, että seinät osasivat puhua, ja ne kertoivat aika karuja asioita.

Hyvin pian kävi selväksi, että vankila ei ollut yhtään sellainen paikka kuin olin ehkä kuvitellut. Koska vankilan oli annettu olla suhteellisen koskemattomana, moni huone oli lähes siinä tilassa, millaiseksi se oli aikoinaan ehkä jäänyt. Tuntui kuin olisin ollut paikalla luvattomasti.

Vankilan kirjasto.

Tuntui todella absurdilta katsella esimerkiksi toimenpidehuoneita, joissa olivat välineet ja laitteet tallella.

Toisaalta toimenpidehuoneet olivat vankilan miellyttävin paikka, sillä ne olivat hyvin valoisia, ja muutenkin tunnelma oli niissä miellyttävämpi kuin muualla vankilassa.

Patarein epämiellyttävintä paikkaa ei sitäkään tarvitse kauan miettiä. Vastenmielisin paikka oli hirttohuone, jossa kuolemaantuomitut oli hirtetty. Hirttämisen jälkeen ruumiit oli kuljetettu kalliolle ja heitetty mereen.

En hirttohuoneessa käydessäni vielä tiennyt, mikä huone se oli ollut, mutta siellä tuli semmoinen olo, että sieltä oli päästävä äkkiä pois. Huoneen katossa ei ole enää koukkua, mutta koukun paikka näkyy reikänä katossa.

Vankilan olot olivat olleet surkeat, sillä vaikka sellit olivat useasti aika isoja, yhdessä sellissä oli asunut tavallisesti kolmekymmentä vankia.

Pieniä, muutaman neliömetrin kokoisia sellejäkin vankilassa oli, ja niistä näkyi, miten aikaa oli kulutettu kaikin mahdollisin tavoin.

Tämä selli esimerkiksi oli varmasti aikoinaan ollut kokonaan lehdistä leikattujen kuvien peitossa; nyt osa kuvista oli pudonnut tai hapertunut.

Yksi absurdeimmista kokemuksista oli huone, jossa riippui "pyykkinaruilla" paperilennokkeja. Myös lattia oli paperilennokkien peitossa.

Myös tämä seuraava huone oli vähintäänkin kysymyksiä herättävä:

Ihmettelin ylimmän kerroksen käytäviä, joissa oli kaikenlaisia maalauksia. Ehkä tässä kerroksessa asuivat vangit, joilla oli enemmän vapauksia?

Samoin ihmettelin jättimäisiä huoneita, joiden seinät oli maalattu silmiinpistävän värikkäiksi.

Monesta sellistä oli merinäköala, mikä ei vankeja varmaankaan paljon lohduttanut.

Vuonna 1980, kun Tallinna toimi Moskovan olympialaisten purjehdustapahtumien näyttämönä, merenpuoleisten sellien ikkunat verhottiin rautaristikoin, jotta estettiin se, että ulkomaiset purjehtijat ja vangit voisivat nähdä toisensa.

1970-luvulla vankien liikkumista rajoitettiin, ja aiemmin avoin vankilapiha jaettiin pieniin ulkoilualueisiin.

Ylhäällä oli vartijan koppi, josta vartija saattoi tarkkailla vankeja.

Vapaus odottaa.

Minulle jäi vankilavierailusta pitkäksi aikaa outo olo. Tuntui kuin olisin käynyt jossakin todella kaukana ja palannut sieltä hieman eri ihmisenä takaisin.

Monenlaista pohdittavaa jäi.


Lue lisää Patareista:

Patarei Prison, Tallinn: problematic built heritage and dark tourism
Abandoned Estonian Prisons Are a Little Slice of Hell
Lessons in Estonian culture for beginners #4: "Dark tourism" at the Patarei prison