Ilman lihaskramppeja en saisi yhtään liikuntaa.


sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Masked Blogger

Kuukausi on mennyt uskomattoman äkkiä, ja marraskuun valokuvahaaste alkaa olla lopuillaan. Haasteesta on vielä jäljellä tämän viikon jälkeen yksi päivä, mutta voi olla, että minun haasteeni loppuu tähän sunnuntaihin – ellen sitten innostu osallistumaan joulukuun haasteeseenkin (eipä taida olla pelkoa).

23. päivä: Terävä

Maanantaina teki mieli makrokuvata, ja nappasin käteeni ensimmäisen terävän esineen, joka osui hollille.  




En osaa avata kirjeitä ilman kirjeveistä – tai siis osaan, mutta kuoren avaaminen sormella on sellaista räveltämistä, että hermo menee heti. Siitä syystä kirjeveitsen pitää olla koko ajan näkösällä. Tosin kirjeitä tulee nykyään entistä harvemmin, joten kirjeveistäkin tarvitsee entistä harvemmin.

24. päivä: Tyyneys

Osasin yhdistää tyyneyden vain mereen, ja koska meri ei ollut kyseisenä päivänä tyyni, oli turvauduttava vanhoihin kuviin. 

Kuvat on otettu viime kesänä (tarkemmin sanottuna kesäkuun 23. päivä) laivassa paluumatkalla Riiasta ja Tallinnasta kotiin. Oli todella lämmin päivä, ja meri on niin tyyni, että en muista, olenko nähnyt sitä koskaan yhtä tyynenä.

Minun pään sisälläni oli kaikkea muuta kuin tyyntä tiistaina, jolloin tuli tieto uusista koronarajoituksista. Vituttaa tämänhetkinen maailmantilanne niin paljon, ettei mitään rajaa. Toki olemme kaikki samassa liemessä, joten turha tässä on omaa vitutustaan mitenkään korostaa, eivätkä sadattelu ja pullikointi auta muutenkaan. On vain taas pakko sopeutua elämään rajoitusten kanssa.

Ärsyttää sekin, että yksi jos toinenkin ministeri tai terveydenhuollon edustaja esittää omia henkilökohtaisia mielipiteitään siitä, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä, mitä tullaan mahdollisesti tekemään tai mihin tämä kaikki mahdollisesti johtaa. Kaikenlainen spekulointi ärsyttää ihan hirveästi, sillä se vain lietsoo epävarmuutta ja ruokkii ahdistuneisuutta. Keskittyisivät faktoihin ja pitäisivät mielipiteensä omana tietonaan.

25. päivä: Tämä vuodenaika

Tämä vuodenaika on kostea ja pimeä, mikä ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä. Onneksi jouluvalot sentään piristävät katukuvaa. 


 

Kävimme keskiviikkona syömässä Gaijinissa, ja teimme illallisen jälkeen pienen happihyppelyn kaupungilla. Kävimme Gaijinissa ensimmäistä kertaa, ja vaikka ruoka oli ihan hyvää, mitenkään erikoisen hyvää se ei ollut, ja tuskin menen Gaijiniin uudestaan. Teimme kaiken lisäksi (taas) sen virheen, että otimme maistelumenun, joiden ongelmana on usein se, että kaikki ruoat alkavat maistua enemmän tai vähemmän samoilta. 

Paahdettua päivän kalaa, grillattua mustekalaa, miso-kukkakaalipyre, takuwania, merileväkaviaaria ja shisoöljyä.

Jälkiruoka eli karamellisoitua omena-mantelikakkua, cassia-kanelilla maustettua suolakaramellia, uuniomenajäätelöä, poltettu misodressing.

Annokset olivat myös yllättävän suuria maistelumenuannoksiksi, ja olimmekin kaiken sen ruoan jälkeen ihan pökerryksissä. Taitaa olla muuten ensimmäinen kerta, kun meikäläinen valittaa liian suurista annoksista! 

26. päivä: Reuna

Tämän päivän aihe oli taas hieman kinkkinen, ja aivoni löivät totaalisen tyhjää. En keksinyt mitään kuvattavaa. Kävin illalla Indian Marketissa ostamassa intialaisia vihanneksia ja etsiskelin kuumeisesti currylehtiä: eikö niitä ollut tullutkaan tällä viikolla? Aikani hyllyjä skannailtuani bongasin ilokseni hyllyn reunasta hintalapun, joka ilmaisi currylehtien olinpaikan. 


Kaikin puolin silmiä hivelevä otos, vai mitä? 😆 Ihan kaamea kuva, mutta parempaan en pystynyt.  

 

Vihanneksia oli tullut kauppaan ihan kivasti, joten sain varsin mukavan saaliin.

Pullokurpitsa, intialaisia pikkukurkkuja, chikkudukaya-papuja, vihreä mango, valkosipulia, karvaskurkkuja, okraa, rumpukeppejä,vihreitä chilejä, korianteria ja niitä currylehtiä.

Laitoin kuvan vihanneksista anopillekin, joka sitten soittikin minulle myöhemmin illalla pitkästä aikaa. Olen ollut maailman paskin miniä, enkä ole soitellut anopille moneen kuukauteen, ja soittelemiseni ovat vähentyneet muutenkin entisestään ihan minimiin. Puhelimessa lätiseminen ei vaan inspiroi yhtään. Anoppi ja appiukko katselivat parhaillaan Bigg Bossia, joka on teluguversio Big Brotherista. Harmittelin alkusyksystä, kun Bigg Bossia ei voinut katsella ilmaisena netistä, mutta ehkä parempi niin (on ollut ihan riittävästi katsomista suomalaisessa BB:ssäkin, joka onneksi loppuu tänään!). Teluguversion ihmiset vaikuttivat varsin mielenkiintoisilta, sillä mukana asukkaissa oli mm. 58- tai 59-vuotias nykyinen tubettaja, entinen maanviljelijä Gangavva.

Kuva: Wikipedia.

27. päivä: Kuva minusta

Nyt olikin hyvä tilaisuus esitellä maskeja, jotka tilasin jo heinäkuussa, kun alkoi vaikuttaa siltä, että tulee jonkinlainen maskinkäyttösuositus. Ajattelin vielä heinäkuussa, että jos maskeja pitää kerran alkaa käyttää, niin ainakin maskien pitäisi olla kivannäköisiä. 




No. Paljon on tapahtunut sitten heinäkuun, ja nykyään maskien ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, vaan pääasia on se, että maskin kanssa pystyy hengittämään mahdollisimman vaivattomasti. Käytänkin nykyään pelkästään kertakäyttömaskeja, sillä kangasmaskit ovat niin paksuja, että hengittäminen niiden kanssa on todella työlästä. 

Maskien kuvaamisen jälkeen keksin, että tulenpa samalla kaapista ulos meikittömän lärvini kanssa ja otan itsestäni kuvan myös ilman maskia. 

Enpäs kuollutkaan häpeästä.

28. päivä: Epätarkka

Mukataiteellinen otos lehdettömistä puista, jotka heijastuvat veteen.


29. päivä: Näkymä

Oli tarkoitus lähteä merta edemmäs kalaan ja mennä kuvaamaan jokin hieno maisema jonnekin, mutta sitten laiskuus yllätti, enkä jaksanutkaan lähteä mihinkään.

Viikko huipentuu siis parvekkeelta iltapäivällä kello kolmen jälkeen näpättyyn suttuisenharmaaseen maisemakuvaan.


Ukkeli bongasi muuten aamulla tuolta horisontista valaistun tornin, jota emme olleet aiemmin huomanneet. Vaikka zoomasin kameralla tornista lähikuvan, emme tulleet hullua hurskaammaksi. 


Torni näyttäisi olevan jossakin Kalasataman suunnalla, mutta miksi siinä on Stockmannin symboli? Voi voi, saakohan tässä nyt edes nukuttua, kun asia jää vaivaamaan niin kovasti.

😘

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Valoa pimeyteen

Kun etsiskelin dosakuvia edelliseen postaukseen, uppouduin katselemaan Intia-kuvia muutenkin, ja tuli taas mieleeni, että olisipa kiva päästä käymään Intiassa. Sitten ajattelin, että kun tässä nyt ei pääse matkustamaan, huvitellaan sitten kuvia katselemalla, ja päätin tehdä pienimuotoisen Intia-muistelukoosteen. Suurimman osan kuvista olen julkaissut joskus aiemmin, mutta julkaisusta on niin kauan, että kukaan ei luultavasti muista kuvia kumminkaan. Yritän olla mahdollisimman vähäsanainen, koska kuvia on paljon, mutta varoitan silti, että postauksesta tulee pitkä. Saatanpa joutua tekemään vielä toisenkin samantyylisen postauksen, koska mieluisia kuvia on niin paljon. 

Tykkään katsella ja kuvata ihmisiä erityisesti silloin, kun he ovat uppoutuneet johonkin tekemiseen tai kun heillä on jokin arkinen askare meneillään. Kauhea kyylä.

Riisipeltoa kyntämässä.

Riisintaimien istuttamista.



Palmuviinin eli toddyn pullotusta.


Mango chaat -kauppias.


Vada-linssikakkusten paistaja.

Rannerenkaiden tekijöitä Hyderabadissa.

 
Puhtaaksikirjoitustoimisto.

Ukkelin edesmennyt taata ayurveda-lääkkeidensä kanssa.


Ganesha-patsaiden tekijä ja hänen poikansa.



 
Kookoksia Keralan takavesillä.

Kuorma kulkee näppärimmin pään päällä.


Sormihirssipellossa.

Verkkojen vetämistä.





Turistipoliiseja Goassa.

Ihmisistä siirrymmekin sitten sujuvasti eläimiin. Koiria Intiassa näkee valtavasti, ja vaikka suuri osa koirien on kohtaloista kovia, eikä koiria halua ikuistaa kameralla tai edes katsoa, myös hellyttäviä otuksia näkee. 





Apinat ovat toisaalta hassuja ja toisaalta pelottavia. Itse pysyttelen apinoista mieluusti turvallisen välimatkan päässä! 









Kaduilla kuljeskelevat lehmät ovat tuttu näky jokaiselle Intian-kävijälle, ja nämä katulehmät ovat usein äärimmäisen surkean näköisiä. Lehmä on intialaisille pyhä eläin, mikä tarkoittaa myös sitä, että sitä ei saa tappaa. Kun lehmä tulee vanhaksi eikä tuota enää maitoa, köyhille usein ainoa vaihtoehto on jättää lehmä kaduille kuljeskelemaan, koska heillä ei ole varaa ylläpitää tuottamatonta eläintä. 

Eläimiä on Intian kaduilla muutenkin, ja mieleeni tuli yksi kerta Hyderabadissa, kun tätini oli meillä käymässä. Eksyimme autolla jonkin muslimialueen pienille kujille, ja lopulta tie oli niin kapea, että autolla pääsi hädin tuskin eteenpäin. Paniikki melkein iski, kun mietiskelin, miten pääsisimme sieltä ikinä pois, jos tie loppuisi. En ikimaailmassa pystyisi peruuttamaan koko matkaa takaisin ihmisten ilmoille. Eläimetkään eivät välittäneet siirtyä auton tieltä, ja piti olla tosi tarkkana, ettei osunut niihin. Yhdessä kohtaa jouduin sanomaan tädilleni, että "katso sinä siltä puolelta sitä lehmää, niin minä katson tältä puolelta tätä vuohta". Etenimme hitaasti mutta varmasti päät kummaltakin puolelta autoa ikkunasta roikkuen, ja pääsimme kuin pääsimmekin siitäkin paikasta läpi. Luojan kiitos eteemme tuli hylätty tontti, jonka edustalla sain auton käännettyä, ja pääsimme takaisin ihmisten ilmoille. Sen jälkeen päätin, etten enää ikinä lähtisi ajelemaan summamutikassa minnekään pikkukujille. 

Takaisin lehmiin. Maitoa tuottavista eläimistä pidetään kumminkin hyvää huolta, ja erityisesti kylässä, jossa anopin nuorempi sisko viljelee maata, oikein sydäntä lämmittää, kun eläimistä pidetään niin hyvää huolta. 



Heiniä säilytetään karjasuojien katoilla.


Tämä kuva on kylläkin Tirupatin läheltä kylästä, jossa ukkelin perheellä on "kesämökki".

Intialaisella oravalla on selässään kolme viirua, ja anoppi kertoi minulle kerran kivan tarinan, jonka mukaan viirut ovat tulleet oravan selkään Rama-jumalan sormista. Tarinan voi halutessaan lukea esimerkiksi täältä


En itse ole rantalomailun suuri ystävä, varsinkaan Intiassa, jossa intialaiset tulevat rannoille töllistelemään vähäpukeisia turisteja, mutta kyllä Intiastakin löytyy rantalomailuun ihan kelpo paikkoja. 

Kerala.

Goa.





Junamatka intialaisessa junassa on Kokemus, joka ei hevillä unohdu. Omasta (ainoasta) pitkästä junamatkastani on aikaa jo jonkin verran (muistaakseni noin 15 vuotta), enkä tiedä, kuinka paljon junat ja junamatkat ovat tässä ajassa mahtaneet muuttua. 

Suurinta hupia minulle oli roikkua avoimessa oviaukossa junan ollessa täydessä vauhdissa ja ottaa kuvia. Suomessahan junien ovet ovat visusti kiinni junan ollessa liikkeessä, joten junan oviaukossa roikkumisesta piti ottaa Intiassa kaikki ilo irti, kun se oli kerrankin mahdollista.

Tämän sillan ylitys oli tavallista jännittävämpi paikka, sillä toisella raiteella tuli juuri vastaan kolisteleva tavarajuna, ja pudotus alas jokeen oli melkoinen. 


Kun päivä kääntyi iltaan, kuvaushommelit oli lopetettava, sillä pimeässä ei nähnyt enää mitään.



Tämä postaus loppuu ihan justiinsa, mutta laitan loppuun vielä muutaman sekalaisen kuvan. 


Runoilija Kalidasan muistomerkki Ramtekissa.


Tämä kuva on Nelloresta vuodelta 2005, jolloin Nokia oli vielä jotain.





Ramoji Film Cityssä.





Swami Vivekanandan muistomerkki manner-Intian eteläisimmässä kärjessä Kanyakumarissa.
Intia loppuu Kanyakumariin, ja edessä on vain aava meri.


Lyhyestä virsi kaunis ja pitkästä vielä kauniimpi. 😆 

Nyt poistun takavasemmalle ja toivottelen jaksamista kaikille. 😘