Myrsky (ei vesilasissa)

Monen tuskaisen kuuman viikon jälkeen eilen tapahtui jotain kummallista: taivas meni pilveen ja alkoi tuoksua sateelta. Elosalamat läiskivät taivaalla pitkin iltapäivää, ja lämpötilatkin laskivat normaalista 38-40 asteesta kahteenkymmeneenyhdeksään. Pieni sadekuuro kasteli maan, mutta sen suurempaa sadetta pilvistä ei tullut. Mikä pettymys. Ette uskokaan, kuinka ihanalta sade ja sateen tuoma lämpötilojen lasku tuntuu, kun on kulkenut monta viikkoa hiki jatkuvasti päästä valuen! 

Illalla ilmassa alkoi taas tuoksua sade, ja tuuli nousi nopeasti sellaiseksi, että tavarat lensivät parvekkeella kumoon, ja läpiveto pudotteli sisälläkin tavaroita alas. Muun muassa seinäkalenteri ja pöytätabletit löytyivät lattialta. Ukkonen alkoi jyristä ja taivas taas salamoida, ja minä sain päähäni, että minun on saatava kuva salamasta, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Salamoiden kuvaaminen kun on siinä mielessä ongelmallista, että kuva pitäisi osata ottaa juuri sillä hetkellä, kun salama välähtää. Jos laukaisijaa painaa vasta sitten, kun huomaa salaman, kameralle tallentuu vain salaman jälkeinen musta taivas. Seisoin siis parvekkeella laukoen kamerallani umpimähkään toivoen, että olisin niin onnekas, että sattuisin ottamaan kuvan juuri salaman välähtäessä.

Sain ikuistetuksi vain salaman valaisemaa taivasta mutta en itse salamaa.

Kun ukkonen tuntui siirtyvän eteläisemmälle taivaalle, minäkin menin makuuhuoneen parvekkeelle kuvaamaan. Sade tuntui yltyvän, ja aina välillä piti kuivailla kameran linssiä, kun siihen lensi vesipisaroita. Parveke suojasi kuitenkin sateelta onneksi suhteellisen hyvin.

Ukkonen räiski ympärilläni siihen malliin, että minua alkoi jo pikkuisen pelottaa, ja yritin pysytellä lähellä seinää. Mieleeni tuli yksi ukkelin kommentti, jonka hän sanoi, kun katselimme taannoin Maailmojen sota -elokuvaa telkkarista. Elokuvan yhdessä kohdassa maan alta alkaa nousta jättimäisen kokoisia örkkejä, ja kaikki juoksevat kauhuissaan niitä pakoon. Yksi mies kuitenkin kyyristelee kamera kädessään erään auton takana ja yrittää saada örkeistä kuvaa. Kun naureskelin ukkelille, että katso tuota hullua, kun se yrittää vielä tuossakin tilanteessa valokuvata, ukkeli totesi, että tyyppi on ihan kuin sinä.

Mutta kun tarpeeksi kauan yrittää, niin ennen pitkää yritys palkitaan!

Kun salama oli ikuistettu, jäin vielä parvekkeelle ottamaan kuvia siitä ihanasta sateesta.

Tajusin, että ukkonen oli tosi lähellä, sillä talomme takana sijaitsevan kukkulan suunnasta kuului kaksi kertaa hirveä rysäys. Mietin, että pitäisiköhän minun lähteä sisätiloihin, mutta en kuitenkaan ihan vielä malttanut. Vasta kun salama iski tien toiselle puolelle johonkin sähkökaappiin - noin kahdenkymmenen metrin päähän minusta - niin, että kipinät sinkoilivat kaikkialle, ja koko katu meni pimeäksi, luikin vähin äänin sisään. Ehkä tämä valokuvaaminen sai riittää tältä erää.

Sitten alkoi sade. Toki aiemminkin oli satanut, mutta se ei ollut ollut mitään tähän verrattuna. Sadepisarat alkoivat pommittaa ikkunoita ja kattoa sellaisella voimalla, että ukkeli epäili kyseessä olevan raekuuron. Minun piti tietysti mennä katsomaan tätäkin ihmettä ulos, mutta heti kun avasin parvekkeen oven, kastuin yhtä märäksi kuin joku olisi heittänyt päälleni ämpärillä vettä. Katu alkoi tulvia, ja tulvivista viemäreistä alkoi nousta ällöttävä haju, joka tunkeutui sisälle asti.

Meinasimme käydä nukkumaan, mutta sitten ukkeli huomasi, että makuuhuoneen lattia tulvi. Tulvan syytä ei tarvinnut kauan etsiä, sillä ilmastointilaitteen sivusta valui tasaisena norona vettä. Kun asentajat aikanaan laittoivat ilmastointilaitetta paikalleen, he eivät viitsineet tilkitä reikiä sementillä (jättivät kuitenkin sementtijauhepussit meille, että me voisimme tilkitä reiät, jos haluaisimme), vaan reiät jäivät hieman putkia isommiksi. Jos sade tulee sopivassa kulmassa, rei'istä pääsee vettä sisään, ja jos sataa tarpeeksi voimallisesti, lattialle syntyy pienimuotoinen järvi.

Tässä se ilmastointilaite on vielä asennusvaiheessaan.

Asentajat olivat niin surkeita vätyksiä, että otin kostoksi kuvan toisen ukon työkalupakista. Aikamoinen romuläjä, vai mitä?

Piti siis alkaa luututa lattiaa. Kun lattia oli saatu sunnilleen kuivaksi, laitoimme ilmastointilaitteen alle vielä kaksi ämpäriä, johon vesi saisi yöllä valua. Läts, läts, läts. Kyllä nyt nukuttaa hyvin.

Kävin vielä varmistamassa, että ulko-ovi oli lukossa - ja silloin huomasin oven vieressä olevan ikkunan verhon olevan läpimärkä. Siirrettyäni tuolit sivuun totesin, että tässäkin päässä asuntoa satoi sisään. Näiden kyseisten ikkunoiden karmit ovat niin vanhat ja lahot, että jos sataa tarpeeksi voimallisesti (ja sopivassa kulmassa, hehe), sadevesi pääsee sisälle.

Heittelin tuolit ja kengät syrjään, käärin maton rullalle ja siirsin senkin kauemmas, ja kävin hakemassa taas lattialuutun. Kuivasin lattian ja levittelin ikkunan eteen paksun kasan sanomalehtiä. Toivoin, että ne imisivät yön aikana sisään satavan veden itseensä, ettei olisi aamulla ihan hirveästi luututtavaa. 

Surkeasti nukutun yön jälkeen aamu valkeni aurinkoisena ja kauniina, aivan kuin yöllä ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ukkosmyrskystä muistuttivat vain märkä tie, nihkeä ilma, myrskyn seurauksena puista irronneet lehdet ja oksat, joita lakaistiin talojen porttien edustoilta pois, ja veden kaivama uoma naapurin pihalla. Nyt taivaalla salamoi taas, ja todella, todella toivon, että sama show ei toistu tänäkin yönä. Tämä sade riitti taas vähäksi aikaa!

***

Tänään kävin pitkästä aikaa kirjakaupassa. Kirjakaupat ovat minusta ihania, ja erityisesti tykkään sellaisista kirjakaupoista, joissa on upottavia tuoleja kirjojen selailua (jopa lueskelua) varten, ja joissa saa viettää vaikka koko päivän ilman, että kukaan tulee kyselemään mitään.

Kirjakaupan pitää olla myös sopivan kokoinen. Liian pienessä kaupassa valikoima ei ole riittävän iso, ja liian suuressa kaupassa taas tulee jotenkin eksynyt olo, kun siellä on ihan liikaa kaikkea. Oma suosikkikirjakauppani on juuri oikean kokoinen - kirjoja on riittävästi mutta ei liikaa, ja siellä on ihan omanlaisensa rauhallinen tunnelma, joka houkuttelee selailemaan kirjoja kaikessa rauhassa ja unohtamaan ajankulun.

Ja taas yhdet taloustikkaat.

Tällä kertaa hakusessa oli Sannan suosittelema Kiran Desain Hullabaloo in the Guava Orchard ja joitain itsensäkehittämisoppaita, kun minä meinaan nähkääs ruveta paremmaksi ihmiseksi (siinä sitä onkin työsarkaa! ). Kaikki löytyi - ja lisääkin olisi löytynyt, mutta aloitetaan nyt näillä.

Saattaa olla, että palaan näihin kirjoihin myöhemminkin, sillä ainakin tuossa keskimmäisessä näyttää olevan tosi hyviä neuvoja ja mielenkiintoisia juttuja, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin.

Olen joskus etsinyt Hyderabadista kirjastoja, ja joitain olen löytänytkin, mutta en ole vielä niistä yhdessäkään käynyt. Kirjastot ovat täällä käsittääkseni maksullisia, enkä tiedä, olisiko niiden jäseneksi kovin kannattavaa liittyä, ainakaan jos ei lue kovin paljon. Kirjat ovat täällä nimittäin niin halpoja ostettuinakin, että ne melkein kannattaa minusta ostaa ihan omaksi. Nuokin kuvassa olevat kirjat maksoivat kaikki yhteensä 750 rupiaa, euroissa noin kympin.

Lempikirjakauppani yhteydessä on myös kiva kahvila, jossa on nautittu yksi jos toinenkin pala suklaakakkua.

Suklaakakusta tuli mieleen viimeviikkoinen syntymäpäiväni (näppärä aasinsilta, eikö ). Minulle ja ystävälleni on muodostunut jonkinlainen pienimuotoinen traditio, että vien hänet aina syntymäpäivänäni lounaalle. Menimme ravintolaan, jossa lounas tarjoillaan seisovasta pöydästä, ja tarjoilija ohjasi meidät vapaaseen pöytään. Ennen kuin lähdimme hakemaan ruokaa, ystäväni sanoi, että odotellaanko viisi minuuttia, kun siellä näyttää olevan niin kova ruuhka. Juttelimme siinä odotellessamme niitä näitä, ja sitten yhtäkkiä näin, kun tarjoilija suunnisti salin poikki suoraan meitä kohti - iso suklaakakku ja kynttilä kädessään!

Ja siinä näkyy taas mun oikea nimikin. Pitäisiköhän Hipun tulla ihan kokonaan kaapista ulos, hihii.

Ystäväni oli käynyt ostamassa kakun yhdestä leipomosta, tuonut sen etukäteen ravintolaan ja pyytänyt tarjoilijaa tuomaan kakun pöytään, sitten kun tulisimme paikalle. Kun tarjoilija sytytti kynttilän, ravintolan kaiuttimista alkoi kuulua Happy Birthday, ja ihmiset alkoivat taputtaa. Olin aivan häkeltynyt ja liikuttunutkin, koska ei minulle kovin usein tällaisia yllätyksiä järjestetä. Tämä säilyy takuulla muistoissa pitkään.

Tontti keskellä ei-mitään & monsuunin merkkejä

Kävimme ukkelin kanssa katsomassa yhtä tonttia lähellä Himayat Sagar -järveä Hyderabadin ulkopuolella. Tontti oli kukkulan päällä, joten sinne piti hieman kavuta.

Onneksi nousu ei ollut kovinkaan vaivalloinen, vaikka aurinko porottikin ihan suoraan pilvettömältä taivaalta.

Ylhäältä aukesivat mukavat näköalat ympäröivälle maaseudulle. 

Järvikin näkyi, ja kaukana horisontissa häämöttivät myös Hyderabadin laita-alueen uudet, jättimäiset toimistorakennukset.

Viehätyin paikasta ja lähialueesta oikein kovasti. Jotkin paikat ovat sellaisia, että niissä tuntee olonsa heti kotoisaksi, ilman että viehätyksen syytä osaa edes tarkemmin selittää. Tämä paikka oli juuri sellainen. Voisin kuvitella itseni totaalisen hyvin asumaan tänne, vaikka lähistöllä ei ollut edes mitään kovin kummoisia palveluja.

Kävelymatkan päässä tontista oli pieni kylä, josta löytyy varmaankin kaikki tarvittavat peruspalvelut, eikä kaupunkiinkaan ole matkaa kuin 20 kilometriä.

Kävimme pyörähtämässä kylän laidalla, ja kyläkin vaikutti viehättävältä, hieman uneliaalta paikalta. Ikään kuin siellä olisi ainainen sunnuntai.

Poispäin ajellessamme näimme aloe vera -viljelyksiä.

Aloe verat oli istutettu jostakin syystä vieri viereen pyöreälehtisten kaktusten kanssa.

Näimme myös nättejä kukkapeltoja, joissa kasvatetaan kukkia myyntiin.

Tämä taas on jonkinlainen taatelipalmu, ellen aivan väärässä ole.

Himayat Sagar -järvi on yksi niistä vesialueista, joista Hyderabad saa juomavetensä.

Järvessä uidaan, pestään pyykkiä ja sitä myös roskataan surutta.

Hyderabadin vesitilanne on ollut tänä kesänä huonompi kuin koskaan aikaisemmin, ja vedestä on ollut monin paikoin huutava pula jo pitkään. Monet ovat joutuneet turvautumaan kaupungin vesitankkeriautoihin, jotka tuovat vettä 5000 litran tankeissa. Meidänkin talon juomavesi on tuotu tankkiautolla jo parin kuukauden ajan. Kaupungin laillisten autojen lisäksi Hyderabadissa on satoja "yksityisyrittäjiä" eli laittomia tankkiautoja, jotka käyvät varastamassa veden surutta sieltä mistä saavat.

Joskus tankkiautoja katsellessani tulee mieleen, että kuinkakohan suuri osa vedestä loppujen lopuksi pääsee perille. Tankkiautot ovat yleensä nimittäin aina niin piripintaan täytettyjä, että jos tiessä on pienikin töyssy tai monttu, vettä loiskuu tielle ämpärikaupalla. Joskus autoissa on suorastaan reikiä, joista valuu vettä tielle tasaisena norona.

Kesän kuumuus on pahentanut huonoa vesitilannetta, enkä edes uskalla ajatella, kuinka monta ihmistä ja eläintä on tämänkin kesän aikana kuollut janoon. Yhtenä päivänä satuin liikennevaloissa vesitankkiauton taakse, ja tien vieressä päivysti lauma kerjäläislapsia, jotka tulivat koputtelemaan valoihin pysähtyneiden autojen ikkunoihin. Yksi tyttö - olisiko ollut kuuden, seitsemän vanha - ei tullutkaan kerjäämään keneltäkään mitään, vaan hän meni tyhjän vesipullon kanssa edessäni olleen tankkiauton taakse. Tyttö yritti kaikin voimin kääntää tankkiauton hanan sulkijan auki, pitäen samalla pulloa hanan alla. Vaikka tyttö kuinka yritti ja yritti, hän ei saanut hanaa auki, ja hanasta valui pulloon vain muutama onneton tippa. Lopulta tyttö antoi periksi ja kaatoi pulloon valuneen lirunkin pois. Minua alkoi ahdistaa ihan hirveästi: miten julmaa taistelua elämä täällä joskus onkaan.

Pian tämän jälkeen yksi kerjäläispoika tuli koputtamaan käsi ojossa ikkunaani. En koskaan anna kerjäläisille - varsinkaan lapsille - mitään, mutta nyt ojensin pojalle ikkunan raosta vesipullon jämän, joka oli pyörinyt autossani. Siitä oli hetkellisesti varmasti paljon suurempi apu kuin muutamasta lantista, jotka eivät päätyisi lapselle kuitenkaan.

Kaikkien elämä helpottuu kohta ainakin vähän, kun monsuuni- eli sadekausi alkaa. Monsuuni saapuu manner-Intiassa aina ensimmäisenä Keralaan, jonne se saapuu normaalisti kesäkuun ensimmäisen päivän paikkeilla ja josta se sitten etenee hiljalleen muualle Intiaan. Joka vuosi viimeistään toukokuun alussa alkaa hirveä spekulointi siitä, tuleeko monsuuni ajallaan vai myöhässä ja millaiset sateet tänä vuonna saadaan. Ilmatieteen laitos antaa säännöllisin väliajoin ennusteita monsuunin etenemisestä ja saapumisajankohdasta, ja ennusteet muuttuvat jatkuvasti. Tulee aina mieleen suomalainen vääntäminen juhannuksen säästä tai siitä, missä päin maata saadaan nauttia valkoisesta joulusta.

Monsuuni saapui Keralaan muutama päivä sitten, hieman myöhässä, ja sen on arvioitu saapuvan Hyderabadiin muutaman päivän päästä. Monsuuni tarkoittaa sitä, että aurinkoiset päivät ovat aika lailla ohitse monen kuukauden ajaksi, kun taivaan täyttävät pilvet ja sadettakin saadaan, aika usein ukkosten kera. Lämpötilat laskevat, ja Hyderabadin normaalisti kuiva ilmasto muuttuu niin kosteaksi, että pyykkien kuivattaminenkin on vaikeaa. Vaikka en mitenkään rakasta intialaisen kesän kuumuutta ja jatkuvaa hikoilua, kesä on silti minusta miellyttävämpi vuodenaika kuin monsuunikausi. En pidä monsuunin pimeistä päivistä, jatkuvasta kosteudesta ja säiden arvaamattomuudesta: suhteellisen kaunis ilma saattaa muuttua hetkessä kaatosateeksi. Joitakin muutoksia säätilassa oli jo tänä aamuna nähtävissä, sillä ulkolämpötila alkoi aamulla pitkästä aikaa kakkosella eikä kolmosella, ja keittiön hanasta tuleva vesikin oli kylmää. En muista, milloin hanasta on tullut viimeksi kylmää vettä.

Nyt on semmoinen aika vuodesta, että joka paikka tursuaa mangoja. Mangopuutarhan omistavilla ihmisillä on mangoja enemmän kuin he ehtivät syödä, ja meillekin on jo pari sukulaista soitellut ja tarjonnut mangoja. Appivanhemmillakin on maaseutumökkinsä yhteydessä mangopuutarha, ja sieltä laitettiin viime viikolla kolme isoa laatikollista mangoja tulemaan bussikyydillä Hyderabadiin. Minä ja ukkeli saimme yhden kenkälaatikollisen oman puutarhan mangoja, ja voi hyvänen aika, miten hyviä ne ovatkin. Voisin elää loppuelämäni mangoilla!

 

Koti se on tämäkin

Kummallista, mutta kun tänään ajelimme Hyderabadin lentokentältä anoppilaan ja kun myöhemmin pyöriskelimme kaupungissa, tuntui kuin en olisi täältä poissa ollutkaan. Miten siitä voi olla muka yli puoli vuotta, kun olin viimeksi täällä? Ensimmäisenä päivänä elo ei ole ainakaan vielä tuntunut läheskään niin kauhealta kuin olin kuvitellut; kaikki on tuntunut jollakin tapaa vain aika normaalilta, ihan kuin jollakin kummallisella tavalla kuuluisin tänne. Toki hermot menivät jo tänäänkin - useampaankin otteeseen! - mutta kai se kuuluu täällä asiaan.

Näkymä anoppilan parvekkeelta tänään iltapäivällä.

Ilman lämpöisyys hieman yllätti, sillä olin kuvitellut Hyderabadissa olevan huomattavasti viileämpää. Viime vuonna yölämpötilat laskivat muistaakseni joulukuussa alle kymmenen asteen, ja olisin laittanut jalkaani villasukat, jos minulla olisi ollut semmoiset mukanani. Appiukko kertoi, että viime aikoina on ollut poikkeuksellisen kylmä, mutta ei se nyt minusta niin kauhean kylmä ole, jos päivällä on 30 astetta ja yölläkin vajaat 20. Ilma on kylläkin jotenkin omituisen kostea, joten mistään kuohkeista kampauksista on turha haaveilla.

Sen verran kuitenkin palelin tuossa päivällä univelkoja pois nukkuessani, kun kattotuuletin pyöri taustameluja häivyttämässä, että piti kaivaa ihan oikeat peitot esiin ja käydä ostamassa niihin pussilakanat. Kaikki kaupat olivat aivan hirvittävän täynnä, koska oli viikonloppu ja varmaan myös siksi, että oli uudenvuodenaatto. Kauppakeskusten järkyttävä meteli alkoi heti tökkiä, eikä siellä tehnyt mieli pyöriä yhtään enemmän kuin oli pakko. Hypercity-tavaratalossa sijaitseva viinakauppa oli sekin niin ääriään myöten täynnä, että en ole koskaan tainnut nähdä siellä samanlaista tungosta.

Vuodenvaihteen ruuhkaa intialaisessa Alkossa.

Kodinsisustusliikkeessä.
Ei löydetty muuta kuin kaksi pannunalustaa anopille.

Raha-automaatille oli varttitunnin jono, mutta jonottaminen oli hyvää harjoitusta kärsivällisyydelle. Hypercityn kassajono oli toinen kärsivällisyyttä koetteleva paikka, mutta yritin huvitella senkin ajan ja tehdä pientä empiiristä tutkimusta siitä, mitä intialaisten ostoskärryistä löytyy uudenvuodenaattona. Perunalastupusseja niissä ainakin oli, ja paljon!

Intialaiseen ostoskeskuskulttuuriin kuuluu se, että niissä on kaikenlaisia meluisia tapahtumia lapsille ja aikuisille. Inorbitissa oli tänään meneillään jonkinlainen lasten tanssitunti.

Pimeä alkaa laskeutua läntisen Hyderabadin ja Durgam Cheruvu -järven ylle.

Meidän oli ollut tarkoitus mennä koko perheen voimin syömään jonnekin, mutta anoppi ei sitten halunnutkaan lähteä, koska hän ei syö lauantaisin (ja muistaakseni tiistaisin ja torstaisin) uskonnollisista syistä ei-kasvisruokaa. Appiukko ei syö ei-kasvisruokaa muulloinkaan, joten hänelle on ihan sama, minä päivänä hän käy ravintolassa. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että koska tänään on uudenvuodenaatto, kaikki paikat olivat jo etukäteen täyteen varattuja. Niinpä päädyimme lopulta yhteen baariin, joka ei ottanut pöytävarauksia vastaan lainkaan. Erilaiset uudenvuoden bashit ovat täällä ravintoloissa hyvin suosittuja, ja niissä on silloin erikoista ohjelmaa. Tämä kyseinen baari oli kuitenkin päättänyt tehdä poikkeuksen ja olla järjestämättä mitään erityistä uudellevuodelle. Paikalle oli kuitenkin tilattu pari dj:tä, ja volyymit oli väännetty niin kaakkoon, että appiukko piteli välillä korviaan.

Dj:t soittavat.
Musa oli kyllä hyvää, mutta vähän liian kovalla. T. nimim. vanha.

Itsekin olin matkasta vielä vähän väsynyt, enkä ollut juhlatuulella yhtään. Koska olin kuskina, en voinut edes juoda mitään mocktaileja vahvempaa, joten keskityin sitten taas syömäpuoleen, johon on tullut keskityttyä viime päivinä vähän turhankin kanssa. Intiassa on tapana syödä drinksujen kanssa suolaisia alkupaloja, jotka tarkoittavat erilaisia intialaisia pikkuruokia. Ne voivat olla esimerkiksi vartaita, mausteisia herkkusieniä, uppopaistettua kalaa tai kiinalaisittain maustettuja kasviksia. Koska kyseisessä baarissa ei tarjottu muuta ruokaa kuin näitä alkupaloja, vedimme niitä illalliseksemme, eli niin paljon, että vatsa alkoi kupruilla.

Alan tässä pikkuhiljaa valmistautua petiin, mutta sitä ennen pitää vielä hieman setviä matkalaukkuja. Matkatavarat saatiin kaikki perille, ja Mumbaihin asti kaikki sujui suorastaan loistavasti, vaikka meillä olikin neljä matkalaukkua, jotka painoivat lähes sata kiloa, ja vielä muhkeat käsimatkatavarat päälle. Mumbaistakin matkatavarat saatiin muutaman mielenkiintoisen juonenkäänteen jälkeen lähtemään edelleen Hyderabadiin. Ehkä kerron niistä juonenkäänteistä joskus myöhemmin; nyt en jaksa.

Sainpas roudattua jouluksi saamani piparkakkutalonkin melkein ehjänä Intiaan! Ainostaan nallepiparin käsi murtui - ja nyt olen pistellyt murtuneen raajan jo poskeeni.

Huomenna se sitten alkaa, ihan uusi vuosi 2012. Minä en tänäkään vuonna tee muita lupauksia kuin sen saman vanhan kuin aina muinakin vuosina: lupaan olla lupaamatta mitään.

Erikoisia liftareita

Kävin tänään viemässä appiukon lentokentällä, sillä hän oli Hyderabadissa pari päivää ja lähti nyt takaisin Nelloreen. Ajelin lentokentältä palatessani taas leveää kehätietä, joka on eräänlainen moottoritie, koska siellä eivät esimerkiksi autoriksat saa ajella (vaikka kyllä niitä siitä huolimatta tiellä näkee). Tien vierellä on kylttejä, että tielle ei saa pysähtyä, ja jos tulee hätätilanne ja pakollinen tarve pysähtyä, pitää pysähtyä aivan tien vasempaan laitaan.

Kun tie oli muuten suhteellisen tyhjä, näin jo kaukaa, että tien laidassa seisoi kaksi poliisia. Lähestyessäni he siirtyivät hieman keskemmälle tietä ja rupesivat huitomaan käsillään. Luulin ensin, että he aikovat pysäyttää minut jostakin syystä, kunnes huomasin, että heillä oli peukalot pystyssä. He liftasivat! Hidastin ällistyneenä, mutta en kuitenkaan pysähtynyt, ja poliisitkin siirtyivät hieman naureskellen takaisin sivummalle, kun huomasivat minut, ulkomaalaisen naisen. Olipa erikoinen tapaus, tuumin, ja jatkoin matkaani.

Jonkin matkaa ajeltuani huomasin tien sivussa taas kaksi poliisia - ja nämäkin poliisit liftasivat! Mitä kummaa! Minkä ihmeen takia poliisit oikein liftailevat täällä kehätien sivussa? Mitä he ylipäänsä tekevät kehätien varrella, keskellä ei mitään, ilman minkäänlaista kulkuneuvoa? Ufoko heidät on sinne tiputtanut? Minulta meni koko homma aivan täysin yli hilseen, mutta ei ole tosiaankaan ensimmäinen kerta, kun Intiassa näin käy. :-D

Kehätie päättyy ja kaupunki alkaa.

Kesän virallisesti alettua maaliskuun alussa täällä on alkanut olla jo aika kuuma. Päivällä on semmoiset 32-33 astetta ja yöllä reilut 20, ja aurinko on paistanut viime päivinä pilvettömältä taivaalta. Parina yönä on jo tullut mieleen, pitäisiköhän laittaa ilmastointi päälle; toistaiseksi on pärjätty pelkällä tuulettimella. Tämä on kuitenkin vasta alkua, sillä kuumimmat ajat ovat vasta tulossa. Nyt ei parane valittaa, vaan pitää olla ihan hissukseen, kun talvella tuli valitettua kylmästä... Kyllä johonkin pitää olla tyytyväinenkin! :-)

Totuttelua ja mellakointia

Kun toissayönä katselin lentokoneen ikkunasta Hyderabadia, minut valtasi epätoivo: voi ei, taasko olen täällä. Minulle tulee nykyään aina tällainen olo saapuessani Intiaan ja pelkään joka kerta, että olotila jää pysyväksi, enkä jostain syystä pystykään olemaan Intiassa. Suomalaisen elämän helppous ja yksinkertaisuus polttelee vielä mielessäni, eikä Intian kaaos ja anarkia voisi vähempää houkutella. Esimakua intialaisesta mentaliteetista saa jo lentokoneen laskeutuessa: Varmasti ainakin yksi henkilö nousee hortoilemaan käytävälle, ennen kuin turvavyö-valo on sammunut tai jopa ennen kuin kone on edes pysähtynyt. Ainakin yksi kännykkä piippaa, vaikka elektronisia laitteita ei vielä saisi laittaa päälle. Noin joka toisen käsimatkatavara on niin painava, että laukun omistaja ei jaksa itse nostaa laukkuaan ylähyllyltä, vaan hänen pitää pyytää lentoemäntä tai vierustoveri apuun.

Hyderabadin lentokenttä on kuitenkin hyvä paikka laskeutua Intiaan, sillä se on niin moderni, siisti ja tehokas. Kaikista lentokentistä, joilla olen Intiassa ollut, pidän eniten juuri Hyderabadin lentokentästä. Delhin uusi lenttokenttäkin on kuuleman mukaan hieno, mutta siellä en ole vielä käynyt. Kaikki sujuu Hyderabadin kentällä nopeasti ja järjestelmällisesti, ja maahantulotiskin setä jopa hymyilee minulle luovuttaessaan passini takaisin.

Kiva pikku kanaali Hyderabadin lentoasemalla.

 Kun astelee ulos intialaiselta lentokentältä, tuntuu siltä kuin kävelisi pitkin punaista mattoa: ulosmenokäytävän molemmin puolin, kaiteiden takana, on paksut muurit ihmisiä, jotka tuijottavat uteliaan kärkkäästi jokaista ulostulijaa. Minulle tulee heistä mieleen valokuvaajat, ja odotan melkein, milloin salamavalot alkavat räpsyä. Nämä aitojen takana kyttäilevät ihmiset ovat tuleet tietenkin vastaanottamaan lentokentältä jotakuta. Intialaiseen tapaan vastaanottajia saattaa joskus olla useampikin: kun ensimmäisen kerran saavuimme mieheni kanssa Hyderabadiin vuonna 2005, meitä oli vastassa neljätoista ihmistä. Osa porukasta oli mieheni sukulaisia, lisäksi oli muutama autonkuljettaja, ja loppujen henkilöllisyydestä en päässyt koskaan selvyyteen.

Kun autonkuljettaja kaahaa yhden aikaan yöllä kahdeksankaistaista kehätietä hurjaa vauhtia, minulla on aikaa tuijotella ulos yön tyhjyyteen ja miettiä syntyjä syviä. Tuumaan mielessäni, että laskeutumishetkellä tuntemani epätoivo johtuu varmaan siitä, että olen viettänyt niin paljon aikaa samoilla seuduilla Hyderabadissa, ja kaikki on tullut jo tutuksi ja kovin arkiseksi. Enää ei tule sellaisia jännityksen perhosia vatsaan kuin ensimmäisillä Intia-visiiteillä. Arki on pitkälti aika samaa sekä Suomessa että Intiassa, vaikka ympäristö ja arjen toimintatavat ovatkin aivan erilaisia. Pikkuhiljaa epätoivo alkaa hälvetä, kuten aina ennenkin, ja alan tuntea oloni taas kotoisaksi.

Ensimmäinen päivä, eli eilinen, meni samoissa merkeissä, kuten aina ennenkin: siivotessa, siivotessa ja siivotessa. Vaikka mies oli ollut Hyderabadissa jo reilun viikon, ja joku oli kuulemma käynyt siivoamassa ennen hänen tuloaan, asunto oli aivan järkyttävän pölyinen. Sateista on jo sen verran aikaa, että ilma on muuttunut tosi kuivaksi ja pöly kulkeutuu sisään mitä ihmeellisimmistä raoista. Avasin aamulla vanhasta tottumuksesta ovet ja ikkunat, sillä joulukuussa yöt olivat kylmiä, mutta päivät kuitenkin suhteellisen lämpimiä, joten luukut oli hyvä pitää päivällä auki, jotta asuntokin hieman lämpenisi. Nyt kuitenki rupesin iltapäivällä ihmettelemään, kuinka täällä on näin kuuma. Tajusin, että ilma on tainnut muuttua jo sen verran kesäisemmäksi, että luukut on parasta pitää keskipäivällä kiinni.

Katsellessani parvekkeelta ulos totesin, kuinka kuivan näköiseksi maisema on muuttunut kuukaudessa, parissa. Kun Suomessa lämpötila sanelee vuodenaikojen vaihtelun, täällä sade on ratkaisevin tekijä. Modernin säätieteen mukaan Intiassa on kolme vuodenaikaa; kesä, sadekausi ja talvi. Kesä kestää maaliskuusta kesäkuuhun, sadekausi kesäkuusta lokakuuhun ja talvi lokakuusta maaliskuuhun. Vuosissa on tietysti eroja, ja esimerkiksi viime vuonna Hyderabadissa saatiin sadetta vielä marraskuussakin.

Vanha kanafarmi, jonka kuvasin katoltamme marras-joulukuun vaihteessa. Kaikki on sadekauden jäljiltä vielä hyvin vehreää.
 

Sama kanafarmi tänä aamuna.

Jos elämä ei ole Intiassa muutenkaan yhtä yksinkertaista kuin Suomessa, eilen ja tänään elämää on Hyderabadissa (ja muilla Telanganan alueilla) vaikeuttanut vielä bandh, jonka voisi kai suomentaa jonkinlaiseksi boikotiksi. Andhra Pradeshin osavaltio muodostuu kolmesta alueesta, Andhrasta, Rayalaseemasta ja Telanganasta. Jotkut, mm. TRS-puolueen kannattajat, haluavat Telanganalle itsenäisen osavaltion aseman ja hakevat pontta mielipiteilleen mellakoimalla ja aiheuttamalla kaikenlaista sekasortoa ja harmia muulle väestölle vahingoittamalla esimerkiksi julkisia kulkuvälineitä. Päätös Telanganan tulevaisuudesta piti tehdä jo tammikuun alussa, mutta sitä ei ole vieläkään tehty, vaan asia odottelee pääsyä parlamentin käsittelyyn. Epätietoisuus rassaa Telanganan kannattajia, mikä ilmenee väkivaltaisuuksina ja vahingontekoina.

Itsenäisen Telanganan kannattajat yrittävät nopeuttaa asioita julistamalla kaksipäiväisen boikotin, bandhin, joka alkoi eilen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Hyderabad viettää kaksi päivää hiljaiseloa, kun ravintolat, elokuvateatterit, ostoskeskukset, bensa-asemat, virastot, koulut jne. on suljettu. Sulkeminen on pitkälti varotoimi, jolla pyritään välttämään mahdolliset selkkaukset ja väkivallan kohteeksi joutuminen. Julkiset kulkuvälineet eivät nekään liikennöi samasta syystä, ja esimerkiksi Andhra Pradeshin tieliikenneyhtiölle APSRTC:lle aiheutuu bandhista päivässä lähes miljoonan euron menetys. Pelkona on, että Telangana-aktivistit, mm. Osmania-yliopiston opiskelijat, hyökkäävät auki olevia laitoksia ja julkisia kulkuvälineitä kohti mm. heittelemällä kiviä ja polttopulloja. Jo tammikuussa, kun päätös Telanganan kohtalosta piti tehdä, liikkeet valmistautuivat ilkivaltaan ja levottomuuksiin peittämällä kauppansa verkoilla.

Mercedes Benz -liike ja vähän iso "moskiittoverkko".

Koko GVK one -ostoskeskus on suojattu verkolla. Kuinkahan kauan tämänkin verkon asetteluun on mahtanut kulua?

Tavalliset ihmisetkin välttelevät bandhin aikana ulkona liikkumista, erityisesti niillä alueilla, joilla aktivistit tunnetusti aiheuttavat levottomuuksia. Turvallisuudessa on kuitenkin eroja eri kaupunginosien välillä, ja esimerkiksi alue, jolla me asumme, on kaukana levottomuuksien keskipisteestä ja siten (käsittääkseni!) myös varsin turvallinen. Kaupatkin olivat täällä ainakin eilen pääasiassa auki. Toistaiseksi bandh on sujunut suhteellisen rauhanomaisesti muuallakin kaupungissa - mitä nyt jotkut opiskelijat ovat heitelleet poliiseja kivillä ja poliisi on vastannut kyynelkaasulla; muutamaa bussia on vahingoitettu kivillä; yksi maitolaitos ja yksi pankki on ryöstetty ja joihinkin liikelaitoksiin on hyökätty. Eiköhän tämä toinenkin päivä suju ihan rauhallisissa merkeissä.