Marraskuu

Marraskuu on monelle haastava kuukausi. Aurinkoa ei juuri näy, ja vaikka näkyisikin, pimeä tulee aikaisin. Kesä on ohi, eikä talvikaan ole vielä alkanut, joten marraskuu on jonkinlainen välikuukausi. On harmaata, ankeaa ja kuollutta. 

Luin viime viikolla Hesarista jutun nimeltä Rakkaudesta kaamokseen, joka kertoi Sonja Hämäläisestä ja muista hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka – päinvastoin kuin moni muu – nauttivat marraskuusta ja pimeydestä yleensä. Tutkimusprofessori Timo Partonen kertoo artikkelissa, että osa ihmisistä kokee voivansa parhaiten silloin, kun päivät ovat lyhyitä ja valoa on vain vähän. Hänen mukaansa ilmiötä voi kutsua "käänteiseksi kaamosoireiluksi". Tällaisia ihmisiä läpi päivän jatkuva valoisuus saattaa ahdistaa ja aiheuttaa levottoman olon. Pimeä tuntuu levollisemmalta, koska se ei aiheuta ylivireyttä.

Tunnistin jutusta itseni, sillä olen aina tykännyt pimeydestä, marraskuustakin. Pimeydessä on jotain turvallista vaikka toki joskus myös jotain pelottavaakin. Pimeys antaa ikään kuin luvan vetäytyä kotiin tekemään kivoja juttuja, kuten kasaamaan palapelejä, neulomaan sukkaa, lukemaan kirjaa tai katsomaan YouTubea. Ei tarvitse riekkua missään eikä tuntea samanlaista syyllisyyttä kuin kesällä, jos istuu kotona aurinkoisena päivänä ja kaunis päivä menee niin sanotusti hukkaan.

Minulla on tapana herätä aamulla ennen viittä, ja tunnistan jo vastapäisen talon ikkunoista ne, joissa on myös valot noihin aikoihin tai joihin ne syttyvät pian. Tykkään fiilistellä pimeyttä tuijottelemalla ikkunasta kadulle ja ihmettelemällä maailman pysähtyneisyyttä. Kadulla näkee tuohon aikaan oikeastaan vain Boltin takseja, jotka jostain syystä tykkäävät parkkeerata pidemmäksi aikaa katumme varteen. Paljon muuta ei tuohon aikaan sitten tapahdukaan.

Tänä vuonna olen nautiskellut erityisen paljon marraskuun tunnelmasta, ja laitoin joulukynttelikötkin ikkunoihin jo lokakuun lopussa. Minulla on ympäri kämppää sijoiteltuja LED-kynttilöitä, jotka palavat ajastetusti ympäri vuoden, mutta vasta näin pimeänä vuodenaikana ne pääsevät oikeuksiinsa. Erityisen iloinen olen siitä, että älysin laittaa kynttilät vessaan ja kylppäriin. Ne tuovat juuri riittävästi valoa, ettei tarvitse räväyttää kirkasta kattovaloa päälle, kun käyn yöllä vessassa. Kirkkaat valot vievät unet silmistä, ja on hankala nukahtaa uudelleen, mutta kynttilät valaisevat lempeämmin. 

Kynttilät valaisevat yöllistä vessassa kävijää.

Lakkasin myös jossain vaiheessa katsomasta yöllä herätessäni kelloa, mikä on parantanut uneni laatua huimasti. Aiemmin minulla oli tapana katsoa joka kerta yöllä herätessäni kelloa, ja sen jälkeen käynnistyi pakonomainen laskentatoimitus: Kuinka monta tuntia olen nukkunut? Kuinka monta tuntia ehdin vielä nukkua? Sitten piti ahdistua milloin mistäkin syystä tyyliin "olen nukkunut vasta kolme tuntia, mutta mulla on jo ihan pirteä olo" tai "tunnin päästä pitää nousta, mutta heräsin jo nyt, enkä saa varmaankaan enää unta". Kun en tiedä kellonajasta tuon taivaallista, yölliset matematiikkasessiot ovat jääneet pois, kuten myös niitä seurannut ahdistus.

Harkitsin jopa oikean herätyskellon hankkimista kännykän sijaan sen jälkeen, kun luin jostain, että kännykästä lähtee säteilyä, joka haittaa unta. Kännykkää ei tulisi kuulemma pitää makuuhuoneessa lainkaan, mikä on vähän hankalaa, jos tarvitsee herätyksen. Googlettelin erilaisia herätyskelloja, mutta ongelmaksi muodostui herätysääni, sillä en halua herätä mihinkään kamalaan piippaukseen. Jätin kuitenkin kellon ostamatta, kun totesin, että suurimman osan ajasta kellolla ei olisi mitään käyttöä. Sisäinen kelloni herättää minut 95-prosenttisesti paljon ennen kellon herätystä, enkä edes muista, milloin viimeksi olisin herännyt kellon soittoon. 

Olen yllättänyt itseni kaipaamasta lunta! Olen inhonnut lunta melkein koko aikuisikäni lähinnä käytännön syistä, sillä se hankaloittaa autoilua ja liikkumista muutenkin. Kun meillä oli 2000-luvun alussa Toyota Yaris, jäin sillä niin monta kertaa kiinni lumeen, että hieman traumatisoiduin siitä. On tavattoman turhauttavaa ja noloa yrittää saada autoa liikkumaan, kun pyörät pyörivät tyhjää. Mutta niistäkin tilanteista selvittiin – jos ei muuten niin viimeistään kevään tullessa. 😆

Tänä vuonna mieleeni on kuitenkin hiipinyt sellainen ajatus, että minun ei tarvitse automaattisesti yhdistää lunta ja autoilua keskenään. Enhän minä ole auton ratissa jatkuvasti, ympäri vuorokauden ja läpi talven! Voin siis rajoittaa talviautoilusta ahdistelemisen vain niihin hetkiin, kun olen oikeasti ratin takana, ja nauttia muun ajan lumen kauneudesta. Todennäköisesti tämä vaatii hieman työstämistä, sillä olen melko varma, että kun ensimmäiset lumihiutaleet osuvat maahan, vatsaani alkaa kääntää, kun "kohta maassa on puoli metriä lunta, auto ei pysy tiellä, ja lumikasat vievät kaikki parkkipaikat". Mutta ensimmäinen askel uuteen ajattelutapaan on nyt otettu, ja tarvitsee enää juurruttaa uusi ajatusmalli päähän. Se onnistuu varmasti, vaikkei se tietysti hetkessä käy. 

Lähestyvä joulu tuntuu sekin kivalta ajatukselta, mikä on erittäin kummallista, sillä en ole koskaan ollut mikään jouluihminen. Oikeastaan en odota itse joulunpyhiä, mutta tämä pimeän joulunalusajan tunnelmointi viehättää. Jopa kauppojen joulukrääsä tuntuu jotenkin kotoisalta: näin on aina ollut, ja näin tulee aina olemaan. Kaupoissa on joka vuosi samat jutut – joulusuklaat, lahjakorit, kinkut, punaiset jouluneuleet ja flanellipyjamat – ja ajatus tuntuu tänä vuonna jotenkin turvalliselta ja miellyttävältä. Ehkä nykyisessä epävakaassa maailmantilanteessa kaipaa jotain kiinnekohtaa, jotain tuttua, mihin voi tukeutua? 

Vaatekauppojen tarjonta sen sijaan huvittaa. Eksyin kaupoille, kun tarvitsin uudet housut, ja totesin, että hörhellys- ja kimalleaika on taas alkanut. Tuntuu, että joka vuosi tähän aikaan kaupoissa pyörii samat vaatteet kimalteineen, pitseiseen ja paljetteineen.

Käyttääkö joku oikeasti tällaisia vaatteita ja missä? Minusta tällaiset ovat kertakäyttövaatteita, joita käytetään ehkä pikkujouluissa ja jotka jäävät sen jälkeen roikkumaan kaappiin käyttämättöminä.

Housutkin jäivät ostamatta, sillä totesin, että leveät trumpettilahkeet taitavat olla nyt muotia, kun kaupat tursusivat sellaisia. En voisi kuvitellakaan käyttäväni leveälahkeisia housuja, sillä minulla olisi sellaiset päällä tunne, että lahkeisiin on tarttunut pöytäliina tai jotain muuta ylimääräistä. 

Farkkuja olisi ollut tarjolla pilvin pimein – muitakin kuin trumpettilahkeisia – mutta olen tullut niin mukavuudenhaluiseksi, että käytän farkkuja enää todella harvoin. Ärsyttää, jos vaate kiristää mistään tai jos vaatteen päälläolon ylipäänsä huomaa jostain. Päätökseni olla ostamatta uusia vaatteita, ellen todella tarvitse jotain, on ollut erinomainen, ja se on saanut uusia piirteitä: en osta mitään, ellei vaate heti ensi näkemällä ja kokeilemalla tunnu omalta. Yleensä nämä "rakkautta ensi silmäyksellä" -vaatteet ovat niitä, joita tulee oikeasti käytettyä ja joista tulee lempivaatteita. Löydän tällaisia vaatteita kuitenkin todella harvoin, joten vaateostokset jäänevät tulevaisuudessakin vähiin. En pidä tätä huonona asiana ollenkaan, koska minulla on kyllä vanhoja riepujakin sen verran, että saan peitettyä niillä itseni.

Toppatakkini oli ainakin kymmenen (ellei viisitoista) vuotta vanha, ja siitä oli hajonnut vetoketju, joten uusi toppatakki oli kumminkin pakko ostaa. Kun pidin järjen mukana, uusi takki löytyi alle viidessätoista minuutissa, mikä on ehkä nopein vaateostokseni ikinä. Aiemminhan olen saanut menemään kaupoissa tuntikausia, kun on pitänyt vertailla kaikkien kauppojen valikoimat, jotta löytyisi se paras vaatekappale – ja silti olen usein lähtenyt kotiin tyhjin käsin. Kauppojen valikoimatkin tuntuvat nykyään todella kummallisilta, mikä kertoo kai vain siitä, että olen pudonnut lopullisesti kelkasta.

Tuntuu, että henkisyyspohdiskeluistani on ollut apua näinkin arkisessa asiassa kuin ostosten teossa. Shoppailuun on tullut uudenlaista päämäärätietoisuutta, ja pystyn näköjään ajattelemaan hyvin käytännöllisesti ja järkevästi: takin värin pitää olla sellainen, että siinä ei näy lika; sen pitää olla lämmin ja siinä pitää olla huppu ja taskut. Autoilevan ihmisen takkihan likaantuu usein ihan huomaamatta, kun pitää tunkea itsensä autoon ahtaalla parkkipaikalla tai koukkia syvältä takaluukusta jotain. Takin (tai ylipäänsä minkään muunkaan vaatteen) ei ole enää tarkoitus korostaa persoonaani tai olla "minun näköiseni", vaan sen tarkoitus on vain pitää minut lämpimänä ja olla muutenkin käytännöllinen.

Vaatteisiin kohdistuva huomio tuntuu jopa kiusalliselta, sillä haluaisin olla mahdollisimman näkymätön. Lainaan Tommi Korpelaa, joka sanoi jossakin haastattelussa, että nollana on hyvä olla. Olen samaa mieltä. Toki saattaa olla kyse siitäkin, että viidenkympin rajapyykki on iskostanut mieleeni jonkinlaisen arvottomuuden tunteen, enkä koe ansaitsevani tulla nähdyksi. Mutta luulen kuitenkin, että suurimmaksi osaksi on kyse siitä, että vaatteet ovat menettäneet entisen merkityksensä, enkä tarvitse niitä enää muuhun kuin kehoni verhoamiseen. 

Muistanette Adidaksen kukkaverkkarin, josta tuli muutama vuosi sitten kertaheitolla suosikkiasuni varsinkin matkoilla. (Asu oli päälläni esimerkiksi Viron-reissulla.) Rupesinkin kutsumaan vaatetta matkaunivormuksi, kun minulla oli aina se päällä matkustaessani. Nyt olen kuitenkin ruvennut tuntemaan oloni siinä hieman vaivaantuneeksi, sillä se on juuri sellainen vaate, joka ei jää ihmisiltä huomaamatta. 

Kun istuimme äidin kanssa Kyproksella hotellin aulassa odottamassa lentokenttäbussia, baaritiskillä pizzaa odotellut ruotsalainen mies lähestyi minua. Odotin jännittyneenä, että mitähän asiaa miehellä voi minulle olla. No ukkohan tuli ihastelemaan verkkariani ja kysymään, mistä olin sen ostanut. Mies oli tainnut nauttia useammankin tuopillisen, kun asun värejä ja muotoja piti ihastella niin perusteellisesti. Kerran taas Frankfurtin lentokentällä vastaani tuli tummaihoinen nainen, joka suuntasi askeleensa minua kohti. Lähestymisen syykin selvisi pian, sillä nainen osoitti pukuani ja sanoi: "that is so beautiful". Naisella itsellään oli päällään kirkkaanpunainen lyhyt kotelomekko, joten hän ehkä arvostaa värikästä pukeutumista. 😆 Verkkarini aiheuttaa usein vastaavanlaisia tilanteita, ja vaikka en mitenkään kammoa tuntemattomien lähestymisiä, niin vähän hassua ja kiusallista tämä silti on, kun kyse on kuitenkin vain yhdestä vaatekappaleesta.

Jos viihdyn marraskuun pimeydessä, niin kevät onkin sitten hankalampi juttu, sillä minulla on ollut varsinkin viime vuosina tapana ahdistua pahasti keväällä ja alkukesästä. Se valtava valon määrä tuntuu melkeinpä väkivaltaiselta, eikä valoa pääse edes pakoon minnekään. Olenkin kokenut synkimmät hetkeni keväällä, ja siitä syystä olen hieman alkanut pelätä, millaisia fiiliksiä kevät tuo aina tullessaan. Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaan nautitaan nyt tästä pimeydestä. 😎