Ilmaista kahvia ja pullaa!

Tarkoituksenani oli palauttaa äiti Viron-matkan jälkeen Savonlinnaan ja palata itse sen jälkeen pikaisesti kotiin, mutta suunnitelmat muuttuivat hierontahommien takia. 😆 Minulta meni nimittäin matkan aikana niska niin armottomaan juntturaan, että oli vaikea kääntää päätäni, ja päätin kääntyä hierojan puoleen. 

Ajattelin käydä hierojalla Savonlinnassa ja lähteä sitten takaisin kotiin, mutta sain kuulla, että niskani oli sen verran jumissa, että minun kannattaisi käydä hierojalla vielä toisenkin kerran. Koska hieroja oli niin mukava ja osaava, päätin ottaa sen toisenkin hierontasession Savonlinnassa ja jäädä kaupunkiin pari päivää aiottua pidemmäksi aikaa. Mutta eipä minulla ollut mitään kiirettä kotiin, kun ukkelikaan ei ole palaamassa Intiasta ainakaan ihan lähiaikoina. 

Citymarketissa oli Pirkan-päivän kahvitarjoilut, ja menestys oli taattu, kun tarjolla oli ilmaista pullaakin. 😆

Luulin, että niskani oli jumittunut huonon nukkuma-asentoni (nukun vatsallani) ja vaihtelevien sänkyjen ja tyynyjen takia, mutta hieroja äkkäsi, että syynä oli luultavasti runsas autolla ajaminen ja huono ajoasento. Tykkään ajaa autoa vasemmalla kädellä, ja koska nykyisessä autossamme ei ole ratin alaosassa semmoista "koloa", jossa voisin pitää kättäni ja ajaa autoa rennosti käsi sylissä, pidän nykyään kiinni ratin vasemmasta reunasta tai yläkulmasta. Johan sen nyt järkikin sanoo, että jos pitää jotakin ruumiinosaa koko ajan samassa asennossa, lihakset jumiutuvat.  

Liikunta on melkeinpä tärkein asia elämässäni, ja jos pääsen salille ja liikkumaan muuten, voin elellä missä vain. Treenaaminen ei ole ongelma Savonlinnassakaan, sillä ostin kesällä kymmenen käynnin passin läheiselle kuntosalille, ja kun käyttökertoja oli vielä jäljellä, pääsin tälläkin viikolla salille. Aiemmin kävin Savonlinnassa ollessani keskustan Kristallisportissa, jonne voi ostaa netin kautta kertakäyntejä, mutta Kristallisport on niin kaukana äidin asuinpaikasta, että se on siitä syystä hieman epäkäytännöllinen sali minulle. 

Saliturismia harrastavana täytyy esitellä täkäläinen Kulmasportkin lyhyesti.

Kulmasportissa ei ole mitään turhia krumeluureja, vaan tilat ovat varsin pelkistetyt.

Kuntosalin kanssa samassa rakennuksessa on padelhalli, ja tämä hieman epäilytti aluksi (siis niin, että häiritsisivätkö palloilijat salitreenaamista jotenkin). 

Pelaajia on kuitenkin sen verran harvakseltaan, että heistä ei ole ollut todellakaan minkäänlaista häiriötä, ja sitä paitsi minulla on treenatessa kuulokkeet aina päässäni, joten en edes kuulisi mitään. 

Kuntosport on varsin asiallinen sali, mutta ehkä suurimpana puutteena pidän sitä, että jos salilla on yhtään enempää porukkaa, tilaa toiminnalliseen treeniin ei hirveästi ole. Mitään askelkyykkyjä tuolla ei pysty juurikaan tekemään.

Yläkerrassa on laitteita ja pieni lämmittely-/jumppa-alue.

Parasta Kulmasportissa on se, että siellä on joitakin sellaisia juttuja, joita ei omalla kotisalillani Espoossa ole. Yksi tällaisista jutuista on seal row -penkki. 

Kyseinen penkki on aivan mahtava keksintö sellaiselle, joka ei voi tehdä esim. tavallisia kulmasoutuja. Minähän välttelen kulmasoutuja siitä syystä, että kulmasoutujen asento ("perse pitkällään") selkeästi rasittaa häntäluun aluetta ja aiheuttaa kipua. Mutta onneksi löytyy paljon muita soutuvaihtoehtoja, joita pystyn tekemään – ja onneksi pystyn tekemään nykyään melkein kaikkea muuta paitsi maastavetoja ja vuorikiipeilijän tapaisia juttuja, joissa häntäluun/lantion alue pyöristyy. Tuo seal row -penkki on myös lähes aina vapaa, ja jotenkin tuntuu, että ihmiset eivät ole oikein löytäneet liikettä. Mutta enpä minäkään osaisi kyseistä soutuvariaatiota, ellei PT olisi sitä minulle opettanut.

Toinen mahtava juttu Kulmasportilla on se, että käsipainot ovat kulmikkaita hex-käsipainoja, joita ei niitäkään omalla kotisalillani ole. On ärsyttävää, että kuntosaleilla on niin usein vain pyöreitä käsipainoja. Kulmasportissa pääsen kuitenkin tekemään esimerkiksi rakastamiani devil's pressejä! 

Kaikki käsipainot eivät tosin ole enää niin kovin kulmikkaita mutta kumminkin enemmän kulmikkaita kuin pyöreitä! 😆

Kulmasportissa voi treenata kesällä halutessaan myös ulkona. 

Löysin tällä viikolla myös Nojanmaan kuntoradan, joka kulkee osittain järvimaisemissa.

Ihmettelen, miten en ole löytänyt kyseistä kuntorataa aiemmin, vaikka se on vain kivenheiton päässä äidiltä ja vieläkin lähempänä siskoni entistä kotia.

Kävipä tällä viikolla ilmi sellainenkin asia, että olen ajellut pari kuukautta ilman auton takavaloja. Olen jotenkin ollut siinä uskossa, että jos auton etuvalot palavat, takavalotkin palavat, mutta näin ei näköjään olekaan. 😆 En myöskään ole jaksanut vaivautua selvittämään, mitä automme erilaiset valoasetukset tarkoittavat, vaan olen vain huristellut menemään. Vasta kun tuli syksy, ja siskoni huomasi automme olevan takaa pimeä, oli pakko ottaa ohjekirja esille ja ruveta tavaamaan sitä pitkin hampain. Miten käyttöohjeiden lukeminen voi ollakin niin vastenmielistä puuhaa!   

Piti lähteä ajelemaan iltapimeällä ja testailemaan auton valoja.

Mutta enpä kuulu muutenkaan niihin ihmisiin, jotka varautuvat etukäteen erilaisiin tilanteisiin, suunnittelevat elämänsä ennalta ja yleensäkin huolehtivat asioista jo paljon ennen kuin on viimeinen pakko. Sen sijaan olen vähän turhankin huoleton tyyppi, joka elää päivä kerrallaan siinä uskossa, että kaikki järjestyy aina parhain päin. 

Ukkeli on vähän samaa maata, ja kävipä tämän nykyisen auton oston kanssa sellainenkin nolo juttu, että emme tulleet ukkelin kanssa kysyneeksi ennen auton ostamista semmoistakaan asiaa, oliko autossa bensa- vai dieselmoottori. Vasta kun tuli aika tankata auto ensimmäisen kerran, alkoi salapoliisityö ja rupesi oikein jännittämään, olimmeko tulleet ostaneeksi bensa- vai dieselauton. 😆 

Viime Savonlinnan-reissun jälkeen mieltäni oli jäänyt kaivelemaan yksi patikkareitti, joten tällä kertaa piti käydä kiertämässä kyseinen reitti – tai siis lähinnä yrittämässä sitä. Kaikki ei nimittäin todellakaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Kyseinen reitti on Kolmen Kaijan kierros, joka pitää sisällään Kaijanharjun, Kaijansuon ja Kaijanlammen. Reitillä on pituutta kuutisen kilometriä, eikä lähtöpaikalle ollut äidiltä kuin viitisentoista kilometriä.

Pysäköin autoni sopivalle levennykselle ja lähdin seuraamaan laavu-kylttiä ja sinisiä reittimerkkejä (reitti oli merkitty lukemani mukaan sinisin täplin). 

Laavu jäi taakse heti alkumatkasta, minkä jälkeen polku nousi harjun päälle.

Kaijanlampikin alkoi vilkkua pian puiden lomasta. 

Mietiskelin, että missäköhän se suo sitten on, ja kaivoin kännykästä Karttaselaimen esille. Hämmästykseni oli suuri, sillä sijaintiani osoittava sininen pallo ei ollut lähelläkään Kaijanlampea, vaan kartta väitti, että katselin paraikaa jotain Ahvenlampea. Karttaselaimen täytyi olla väärässä, joten otin esiin Google Mapsin, joka kuitenkin väitti samaa kuin Karttaselainkin. Harmistuin ja panin kännykän takaisin taskuuni: miten nykyajan karttasovellukset voivat olla noin huonoja, etteivät osaa edes paikallistaa ihmistä oikein. Kai minä nyt itse tiedän, missä olen. 😆

Jatkoin matkaani sinisiä reittimerkkejä seuraillen, mutta pian harju loppui ja edessä oli yllättävä lasku.

Selvisinpä alas asti naarmuitta.

Edessä oli kummallinen metsäaukeama, enkä löytänyt aukeaman miltään laidalta enää niitä sinisiä reittimerkkejä, vaikka kuinka nuohosin joka kulman.

Missä olette, Kaijat?

Viimein oli pakko todeta, että karttasovellukset taisivat olla kuitenkin oikeassa. En ollut lähelläkään Kaijanlampea enkä edes Kolmen Kaijan reitilläkään, vaan olin lähtenyt kiertämään aivan toista järveä, Suurta Herajärveä. Miten tämä oli mahdollista, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Tässä vaiheessa oli tasan kaksi vaihtoehtoa: palata takaisin samaa reittiä tai sitten seurata metsätietä, joka näytti vievän isommalle tielle, jonka varrella autoni oli parkissa. 

Koska en halunnut palata samaa reittiä takaisin, valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, vaikka metsätie ei silmiä hivellytkään. 

Pienen Herajärven rannassa.

Jonkin ajan kuluttua metsätie loppui, ja matka jatkui taas polkua pitkin. Tässä vaiheessa olin jo tajunnut, että seurailin ilmeisesti hiihtoladun pohjaa.

Lopulta saavuin päätielle, ja tarkoitukseni oli ollut kävellä tietä pitkin autolle. Sen verran kuitenkin otti päähän pieleen mennyt patikkayritys, että sisuunnuin ja päätin jatkaa hiihtolatua pitkin Kaijanlammelle, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Hiihtolatu ei menisi lammelle, mutta suunnitelmanani oli rämpiä jostakin metsän poikki ja löytää tieni lammelle.

Nyt on vuorossa hakkuualue.

Lopulta jätin hyvästit hiihtoladulle (punaisella merkitty reitti) ja lähdin kävelemään polkua pitkin kohti lampea.

Yksi lyhyt metsäosuus täytyi voittaa, mutta pian tulin taas polulle, ja siellä se Kaijanlampikin viimein pilkotti! 

Oikea Kaijanlampi.

Täällähän on oikein opasteitakin – toisin kuin Herajärvillä. 😆

Loppupätkän onnistuin kulkemaan ihan oikeaa reittiä, mutta ehkä viisi kuudeosaa Kolmen Kaijan kierroksesta jäi minulta näkemättä, kun tuli haahuiltua väärällä järvellä.

Siellä urhea sotaratsuni odottelee!

Loppuun vielä oikea reitti vs. kiertämäni reitti.

Tuo punaisella merkitty osuus on se osa Kaijankierrosta, jonka onnistuin lopulta kulkemaan.

Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo ihan alkumetreillä, sillä minun ei olisi pitänyt lähteä tuon päätien länsipuolelle ollenkaan, sillä Kolmen Kaijan kierros pysyttelee koko ajan tien itäpuolella. Mutta tulipahan kierrettyä Suuri Herajärvi. 😆

Aurinkoista sunnuntaita!

😘