Kahden autonkuljettajan loukussa

Pari viime päivää ovat olleet rauhallisia, etten sanoisi suorastaan vähän tylsiä. En ole jaksanut lähteä juuri mihinkään, joten kuviakaan ei tällä kertaa paljon ole.

Tiistai-iltana iloitsin, kun huomasin, että auringonlasku näkyy anoppilan katolle. Tuli kiire ottamaan valokuvia.

Kosteusprosentti on ollut viime päivinä aamuisin korkeampi kuin Hyderabadissa minusta tavallisesti (onneksi ilma on kuivunut päivän edetessä), ja aamulla on hikoiluttanut ihan hirveästi. Eilen aamulla yritin pilkkoa sipuleita, mutta se oli vähän vaikeaa, kun hiki valui päästä ihan solkenaan, ja sipulitkin saivat silmät vuotamaan pahemmin kuin koskaan. Yritin sinnikkäästi pilkkoa sipuleita, vaikka en nähnyt oikeastaan mitään, kunnes anoppi otti pilkkomishomman omiin käsiinsä.

Kerroinkin jo, että autonkuljettaja palasi Hyderabadiin aiemmin kuin mitä oli sovittu. Pojan kokeet päättyivät maanantaina, ja hän oli jo sunnuntai-iltana soittanut ukkelille palaavansa kaupunkiin tiistaina. Poika hyppäsi heti kokeiden päättymisen jälkeen bussiin ja saapui Hyderabadiin aikaisin tiistaiaamuna. Bussilta poika tuli suorinta tietä anoppilaan (puoli kahdeksalta aamulla) kysymään, missä sir (=ukkeli) on. Anoppi vastasi, että sir nukkuu vielä; mene suihkuun siitä ja tule myöhemmin takaisin.

Autonkuljettajan aikaistunut paluu oli ongelmallinen siinä mielessä, että tilapäinen autonkuljettaja oli palkattu viikon loppuun asti. Appivanhemmilla oli nyt siis kaksi autonkuljettajaa samanaikaisesti. Kun appivanhemmat miettivät, mitä asian kanssa tehtäisiin, ukkeli ehdotti, että pidetään molemmat autonkuljettajat viikon loppuun - eihän olisi kovin hyvä asia sanoa tilapäiselle autonkuljettajalle kesken kaiken, että tämän palveluksia ei enää tarvittaisikaan. Anoppi tuumasi, että "mitä me kahdella autonkuljettajalla tekisimme; meillähän on Satu". Ongelma ratkaistiin lopulta niin, että tilapäinen autonkuljettaja sai vapautuksen keskiviikosta alkaen. Onneksi mies sai heti töitä muualta, joten menetys ei ollut hänelle kovin suuri.

Pidin aiemmin tätä anoppilan oikeaa autonkuljettajapoikaa herttaisena tapauksena, mutta nyt hänen osakkeensa ovat laskeneet - etten sanoisi suorastaan romahtaneet. Ensinnäkin autonkuljettaja käyttäytyy kuulemma hyvin vain silloin, kun ukkeli on maisemissa, mutta heti kun ukkeli lähtee Suomeen, pojan tyyli muuttuu leväperäiseksi ja laiskaksi: poika tulee ja menee miten lystää eikä hän suostu tekemään mitään ylimääräistä, kuten kantamaan anopin kasseja. Poika on myös lainannut appivanhemmilta jonkin verran rahaa (muun muassa hammaslääkäriä ja moottoripyörää varten), mikä on ongelmallista sen takia, että appivanhemmat eivät halua antaa pojalle potkuja, ennen kuin tämä on maksanut velkansa. (Jos minulta kysytään, niin minusta pojalle saisi antaa kenkää välittömästi, koska eihän hän tule velkojaan koskaan kuitenkaan maksamaan.) Jos velkoja ei olisi, poika olisi saanut lähtöpassit jo kauan sitten, koska parempiakin autonkuljettajia on tarjolla.

Sitten ovat nämä autonkuljettajan kokeet, jotka poika kävi kirjoittamassa. Anoppi kertoi, että koko pojan koerumba oli yhtä huijausta: poika ei osaa englantia eikä hindiä, joita kokeissa pitäisi kuulemma osata, joten poika oli maksanut jollekin, jotta tämä toinen henkilö kävisi kirjoittamassa kokeet pojan puolesta. Kun ihmettelin, miten semmoinen oli mahdollista, ja että eikö kokeissa tarvinnut näyttää henkilölllisyystodistusta tai muuta vastaavaa, niin kuulemma vain ensimmäisenä koepäivänä tarvitsi näyttää henkkarit, ja sen jälkeen niitä ei enää kyselty.

Ukkeli taas kertoi, että kokeissa ei ollut saanutkaan käyttää kirjaa mutta että poika oli kuitenkin selvinnyt kokeista. Kun kysyin, miten se oli mahdollista, ja kerroin, mitä anoppi oli minulle kertonut, ukkeli tokaisi, että "mikäs ongelma siinä on, jos opettaja vähän auttoi häntä." Autonkuljettaja on nyt siis ilmeisesti suorittanut menestyksekkäästi peruskoulun, ja kohta hänellä on varmaan yliopistotutkintokin.

Tiistai-iltana kävimme ukkelin kanssa jäätelöbaarissa, jonka ukkeli tiesi hyväksi. Reissu venähti vähän myöhäiseksi, kun jäätelöbaariin oli kolmen vartin matka, ja lähdimme liikkeelle vasta puoli kymmeneltä.

Viikuna-mantelijäätelöä, juustokakkujäätelöä sekä tiramisua.

Reissu kuitenkin kannatti, sillä jäätelö oli äärettömän hyvää. 

Lähdemme huomenna koko konkkaronkka Tirupatiin appivanhempien "kesämökille". Minua nauratti, kun kuulin, että olemme menossa sinne: tajusin nimittäin, että eihän minun tarvitse lähteä mitään kummitustaloja etsiskelemään, kun minulla on sellainen omasta takaa. Olen nimittäin (omasta mielestäni) törmännyt kesämökillä kummitukseen, ja myös yksi ukkelin kaveri on sitä mieltä, että talossa kummittelee. Ukkeli sen sijaan tuhahti närkästyneenä kuullessaan "kummittelusta" - ja kielsi kertomasta asiasta äidilleen. Minulle jäi vähän epäselväksi, oliko kieltämisen syynä se, että anoppi alkaisi pelätä kummituksia vai että anoppi närkästyisi siitä, että ylipäänsä uskoin kummitusten olemassaoloon. Ilmeisesti lähinnä jotakin jälkimmäistä: anoppihan ei kummituksiin usko. Ehkä anoppi on oikeasti jonkinlainen anti-kummitus.

Olen kertonut kesämökin kummitustarinan varmaan jo ainakin pari kertaa, mutta kerron sen nyt vielä siltä varalta, että joku ei ole tarinaa kuullut. Tarinaan jo kyllästyneet voivat hypätä seuraavan kappaleen yli.

Tämä juttu tapahtui pari vuotta sitten mökillä ollessamme. Ukkeli ja anoppi olivat pihalla, ja minä olin talossa kahdestaan appiukon kanssa. Rupesin yhtäkkiä ihmettelemään appivanhempien makuuhuoneesta kuuluvaa melua. Appiukko kuului paiskovan makuuhuoneen kaapin ovia melkoisella voimalla, mikä ihmetytti minua, sillä appiukko on yleensä kovin rauhallinen mies. Appivanhempien makuuhuoneen ovi oli auki, ja yritin huoneen ohi keittiöön mennessäni vilkuilla, mitä appiukko oikein puuhasi, mutta en nähnyt appiukosta vilaustakaan. Kävin keittiössä, minkä jälkeen menin pihalle ukkelin ja anopin kanssa. Palasimme hetken päästä sisälle, ja kun appiukkoa ei vieläkään näkynyt, mieleeni juolahti kysyä, missä appiukko oikein oli. Ukkeli kertoi, että appiukko oli lähtenyt pari tuntia sitten jonkun tuttavansa kanssa Tirupatiin eikä ollut vieläkään palannut reissultaan. Olin siis ollut talossa koko ajan yksin.

Ukkeli sanoi minulle, että jos kerran mökillä kummittelee, minun pitäisi todistaa asia ja videoida kummittelu. Nyt siis oikein toivon, että törmäisin taas johonkin selittämättömään ilmiöön, jotta saisin videoitua todistusaineistoa. Pitää huolehtia siitä, että jään jossakin vaiheessa taloon yksin, jos kummitus vaikka "näyttäytyykin" yksistään minulle. Pitäkäähän peukkuja, että bongausmatkasta tulee menestyksekäs!
 

Lennämme Tirupatiin sellaisella lentoyhtiöllä, josta en ole ikinä ennen kuullutkaan, mutta eiköhän yhtiö ihan luotettava ole. Ruokaa lennolla tuskin saa, kun lento ei kestä kuin tunnin, mutta enköhän selviä hengissä ilmankin. Ukkeli on menossa lauantaina kaverinsa kanssa Nelloreen tapaamaan toista, jalkansa loukannutta kaveriaan ja viemään surunvalittelut yhdelle perhetuttavalle, jonka äiti kuoli äskettäin. Appivanhemmat puolestaan jäävät kesämökille ja vierailevat anopin vanhemman sisaren luona Tirupatissa. Minä en ole vielä päättänyt, kumpaan joukkoon liittyisin, mutta jos en osaa itse päättää, niin joku muu päättää varmaan mieluusti asian puolestani!

Mukavaa viikonloppua!