Outo yöllinen lintuhavainto

Olen kärsinyt viime aikoina nukahtamis- ja nukkumisvaikeuksista; illalla on vaikea saada unta, ja yöllä tulee heräiltyä vähän väliä. En tiedä, rasittaako kuumassa (38 asteessa) lenkkeily muka elimistöä jotenkin niin paljon, että se vie yöunetkin, vai onko minulla jokin muu ongelma.

Yhtenä tällaisena unettomana yönä menin parvekkeelle haukkaamaan hieman happea ja katselemaan yöllisiä näkymiä. Kello oli yli yksi, ja koko naapurusto oli vaipunut unten maille, lukuun ottamatta naapurin pihalla käyskentelevää saksanpaimenkoiraa ja yössä loistavia katu- ja mainosvaloja. Tuuli puhalsi sen verran, että se kahisutteli palmupuun lehtiä, mutta mistään yön viileydestä ei voinut todellakaan puhua. Kadun liikenne oli rauhoittunut niin, että katua pitkin kulki vain silloin tällöin joku - moottoripyörä, jonka päällä istuskelevat ukot huutelivat toisilleen; rämisevä rekka, joka näytti siltä, että se saattaisi levitä tielle hetkenä minä hyvänsä; iso bemari, joka suhahti ohitse sellaista vauhtia, että sen kerkesi juuri hätäisesti havaitsemaan. Koska meidän "kotikatumme" on hyväkuntoinen ja leveä, se houkuttelee erityisesti yöaikaan puoleensa kaikenlaisia kaahareita, jotka kiitävät eteenpäin kalliilla autoillaan aivan järjetöntä vauhtia.

Yhtäkkiä näin linnun, joka kiiteli ensin aikansa naapurin pihan yllä ilmassa ja laskeutui sitten parvekkeemme alla olevaan mangopuuhun. Olin ihmeissäni: eiväthän linnut minun mielestäni lennä öisin, eivätkä varsinkaan tuolla tavalla liitelemällä. Oli niin pimeää, että en erottanut linnusta mitään yksityiskohtia, mutta sen pystyin näkemään, että lintu oli musta ja melkein pelottavan suuri.

Lintu hääräsi mangopuussa oksien suojassa, ja päättelin sen etsivän sieltä jotain syötävää. Lintu oli parvekkeeltamme katsottuna puun takapuolella, joten en pystynyt näkemään lintua kunnolla, mutta sen verran kuitenkin oli valoa ja puun oksat harvat, että pystyin seuraamaan linnun liikkeitä oksien välistä. Se liikkui eteenpäin minusta ihan omituisella tavalla, ikään kuin ryömimällä. Mieleeni tuli ajatus, että mahtaakohan tuo otus olla lintu ollenkaan, kun se käyttäytyy noin kummallisesti. Pakko sen oli kuitenkin lintu olla, koska olin nähnyt sen lentävän! Ei se voinut mikään lepakkokaan voinut olla, kun se oli niin jumalattoman suuri.

Aikansa oksien välissä ryömittyään lintu ilmestyi minusta katsottuna puun etupuolelle, johon kävi valoa sen verran, että pystyin näkemään linnusta vilauksen. Ensin näkyi vain mustaa, mutta sitten pystyin erottamaan linnun pään. Voi hyvänen aika, miten säikähdin! Eihän linnulla ollut linnun päätä laisinkaan, vaan sillä oli ihan rotan naama! Meinasin seota jaloissani, kun tuli niin kiire sisätiloihin turvaan. Tuommoinen omituinen otus, kahden metrin päässä minusta!

Silloin viimeistään tajusin, että kyseessä taisi sittenkin olla jonkinlainen lepakko. Kun etsin googlesta tietoa, mitä syötävää lepakko mahtoi mangopuusta oikein etsiä, sain selville, että on olemassa intialainen lepakkolaji, intianlentäväkoira (Indian flying fox, Pteropus giganteus). 

Kuva: Bluepeace.

Intianlentäväkoira kuuluu maailman suurimpiin suurlepakoihin: sen siipien kärkiväli saattaa olla jopa puolitoista metriä! Intianlentäväkoira kuuluu myös hedelmälepakoihin, ja sen ruokavalioon kuuluvat pääasiassa kypsät hedelmät, kuten mangot, banaanit ja guavat. Nyt on mangokausi meneillään, joten ihan sesongin mukaisia hedelmiä otus oli löytänyt. 

Flying fox -nimitys johtuu siitä, että kyseinen lepakkolaji muistuttaa ulkonäöltään aika paljon kettua.  Kettumaisen ruumiin lisäksi sillä on nahkaiset lepakon siivet. Otus on kuvassa minusta oikeastaan ihan suloisen näköinen, mutta en siltikään haluaisi seisoa yön pimeydessä muutaman metrin päässä siitä. Isosta koostaan huolimatta intianlentäväkoirat ovat ihmiselle täysin vaarattomia, mutta hedelmäpuille ne saattavat tehdä suurtakin tuhoa.

Intianlentäväkoirat viettävät päiväsajan suurina yhteiskuntina sademetsissä, suoalueilla tai suurten vesialueiden lähellä. Ne roikkuvat päivän kotipuussaan pää alaspäin, siivet vartalonsa suojana.

Kuva: thewebsiteofeverything.

Illalla ne lähtevät etsimään ruokaa, joskus jopa 50 kilometrin päähän "kotipuustaan". Ne ovat lepakoiksi erikoisia metsästäjiä, sillä ne eivät käytä kaikuluotainsysteemiä , vaan ne löytävät ruoan näköaistinsa ja hajuaistinsa avulla. Ihmettelen vain, missä tämän näkemäni lepakon kotipuu mahtaa olla, kun eihän täällä mitään sademetsiä ole eikä kovin suuria vesialueitakaan. On vain muutamia järviä, ja niidenkin vesitilanne on aika heikko näin kuumimpaan aikaan vuodesta.

Muitakin eläimiä on tullut viime aikoina nähtyä.

Tämä perhonen lenteli yhtenä iltana sisälle, ja kai se löysi tiensä uloskin, koska sitä ei enää sen koommin näkynyt.

Tämä on vissiinkin jonkinlainen intialainen kurki. Näitä näkee yleensä paljon riisipelloilla, mutta tämä kyseinen yksilö tallusteli yhdessä puistossa.

Yhtenä aamuna, kun hain pyykkejä narulta (juu, meillä on joskus pyykit yön yli kuivumassa ), heitin pyykit olkapäälleni ja tulin sisään. Olohuoneessa luulin, että jokin vaatekappale oli lähtenyt valumaan selkääni pitkin, sillä tunsin selässäni liikettä. Ennen kuin aivot ehtivät tajuta, mistä oli kyse, ruumis oli jo aistinut sen, että kyseessä ei ollutkaan mikään vaatekappale. Olin ihan vaistomaisesti ruvennut hyppimään lattialla tasajalkaa ja kiljumaan kurkku suorana. Mekkoni alta putosi lattialle pieni lisko, joka oli tullut pyykkien mukana sisään. Lisko oli siitä poikkeuksellinen, että se ei ollut sellainen tavanomainen vaaleanpunainen, vaan se oli musta (joku tappajalisko tietysti!). Ukkeli, joka oli istunut parvekkeella lukemassa lehteä, tuli ihmetellen katsomaan, mikä minulla nyt (taas) oli. Saimme onneksi ajettua liskon sanomalehden avulla parvekkeen kautta ulos. Tämän episodin jälkeen olen aina ravistellut kaikki pyykit, ennen kuin tuon ne yön jäljiltä sisään - enkä varmasti ainakaan heitä niitä enää olkapäälleni!