Sitä ei saa, mitä tilaa

Sain taas hyvän muistutuksen siitä, että Intiassa ei kannata koskaan sanoa, että jokin toimii loistavasti, koska seuraavassa hetkessä se lakkaa takuulla toimimasta. Nyt kävi näin nettiyhteyden kanssa, sillä netti lakkasi sunnuntai-iltana toimimasta.

Nettiyhtiö väitti, että syynä oli se, että appivanhemmilta oli jäänyt lasku maksamatta. Appivanhemmat taas väittivät kiven kovaan, että lasku oli maksettu. Ukkeli oli kiireinen koko eilisen päivän eikä ehtinyt nettiyhteyksiä selvittelemään, mutta appivanhemmat soittelivat päivän aikana aika monta puhelua, ja nettiyhtiön kaverikin - oranssiin turbaaniin pukeutunut sikhi - kävi ovella "keskustelemassa" anopin kanssa. Siinä vaiheessa, kun nettiyhtiön mies ja anoppi lähes huusivat toisilleen ja anoppi uhkasi tehdä kaverista valituksen, minä katsoin parhaakseni siirtyä takavasemmalle ja jatkaa anopilta kesken jäänyttä lattian luuttuamista. Anoppi oli sitä mieltä, että mies ei osannut tehdä töitään, kun ei ollut pitänyt kirjaa maksetuista laskuista.

Ukkeli tuli kotiin vasta myöhään illalla, kun minä olin jo nukkumassa, ja hääräsi hetken läppärillään. Kello 23.50 puhelimeni piippasi sen merkiksi, että olin saanut sähköpostia, mistä tiesin, että netti toimi taas. Kun kysyin ukkelilta, mitä hän oikein oli tehnyt, että oli saanut netin toimimaan, ukkeli vastasi, että "maksoin laskun".

(Päätin muuten siirtää ne valokuvahaastepostaukset tuonnemmaksi, kun tuntuu, että Intia-jutut kiinnostavat lukijoita enemmän kuin jotkin yksittäiset valokuvat. Ketään ei varmaan harmita?)

Ei mennyt minun ja ukkelin sunnuntainen ostosreissukaan ihan putkeen.

Suunnistimme sunnuntaina Inorbit-ostoskeskukseen, ja päätimme käydä ensiksi kahvilla Starbucksissa ja jatkaa shoppailua vasta sen jälkeen. (Tarkemmin sanottuna ukkelin piti jäädä kahvilaan istuskelemaan ja odottamaan, kun minä shoppailen. Missä wi-fi, siellä ukkeli.) Minä kerkesin saamaan frappuccinoni, mutta sitten ostoskeskukseen tuli sähkökatko, ja Starbuckskin meni pimeäksi.

Ukkeli ei ollut vielä saanut kahviaan, eikä kahveja voitu valmistaa ilman sähköä. Oletimme, että sähköt palautuisivat pian, koska olivathan ne aina ennenkin palanneet muutamassa minuutissa. Istuimme sinnikkäästi pimeässä kahvilassa odottamassa sähköjen palautumista ja ukkelin kahvia, ja pohdimme niitä onnettomia, jotka olivat olleet sähkökatkoksen aikaan hississä.

Jaksoimme odottaa sähköjä 55 minuuttia, mutta sitten totesimme, että taidammekin tästä lähteä.

Inorbitin pimeä käytävä.

Shoppailuhalut olivat menneet, joten päätimme palata suorinta tietä kotiin.

Tässä muutama kuva ostoskeskuksesta, kun siellä vielä oli valot.

Vero Moda, Only, Zara ja Mango ovat kaikki tehneet maihinnousun Intiaan. Hyderabadin naisetkin ovat länsimaistuneet viime vuosina huimasti, ja farkut ja paita -yhdistelmä näyttää olevan aina vain suositumpi. Lyhyitä housuja tai hameita täällä silti vielä harvemmin näkee, mutta uskon, että tämäkin asia tulee lähivuosina muuttumaan radikaalisti.

Intialaiset ovat aina valmiita osallistumaan kaikkeen - oli se sitten ostoskeskuksen laulu- tai tanssikilpailu tai tämmöinen autorata kuin Inorbitissa tällä kertaa. Ideana oli ajaa kauko-ohjattavalla autolla rata läpi, ilman että yksikään pahvimuki kaatui. (Tälle nuorelle kuskille kävi kuin Räikköselle, että auto päätyi heti lähdön jälkeen katsomon puolelle.)

Ostoskeskusjuna lapsille.

En ole koskaan nähnyt Inorbitin vieressä olevaa Durgam Cheruvu -järveä yhtä kuivana kuin se nyt oli. 

Järvessä ei ollut yhtään vettä, vaan koko järvi kasvoi vihreää ruohoa.

Inorbitiin (kuten muihinkin ostoskeskuksiin) päästäkseen pitää ensin pysähtyä auton turvatarkastukseen, jossa toinen ukko avaa takakontin ja katsoo, mitä siellä on, ja toinen peilaa vähän auton alustaa.

Kuvasin samalla "ostos"reissulla vanhan kotitalomme.

Makuuhuoneemme parveke oli tuo vasemmassa ylälaidassa näkyvä parveke.

Olihan tuolla ihan kiva asua, mutta en mitenkään erityisesti kaipaa noita aikoja. Tuolla oli aika yksinäistä, sillä tunsin olevani ihan eri planeetalta kuin naapurin naiset (minua eivät kiinnostaneet vaatteet tai korut, ja elämäntyylini oli muutenkin aivan erilainen kuin heidän).

Tuommoinen pieni kerrostalo (talossa oli vain 12 asuntoa) on Hyderabadissa aika harvinainen, sillä kaupunkiin rakennetaan nykyään melkoisia kolosseja.

Kolosseissa on varmasti hyvätkin puolensa, ja itse asiassa voisin tuollaisessa asuakin, jos talo olisi sopivalla paikalla kivassa ympäristössä, ja palvelut olisivat lähellä.

Tuli tarkastettua taas Hyderabadin metrorakennelmat, jotka eivät ainakaan tällä puolen kaupunkia näyttäneet edistyneen yhtään sitten viime näkemän. Taloja kuitenkin puretaan sen tieltä edelleenkin.

Roadblock ahead.

Appivanhemmat lähtivät lauantaina aamupäivällä jonkun sukulaisen kuoleman yksivuotismuistojuhlaan, joten anoppi teki minulle ja ukkelille lounaan ruoat valmiiksi ja keitti vielä riisitkin etukäteen, jotta meidän ei tarvinnut ostoksilta tullessamme kuin ottaa ruoat esille. Ruokien säilytyksen kanssa ei Intiassa olla mitenkään turhantarkkoja, ja nämäkin curryt ja riisit odottivat keittiön 34 asteen lämpötilassa viitisen tuntia. Syötyämme pakkasin kaikki ruoat huolellisesti jääkaappiin ja tiskasin tiskit.

Kun anoppi palasi juhlasta, hän kysyi missä curryt ja riisit olivat, jolloin selvisi, että riisiä ei olisi saanut laittaa jääkaappiin. Riisi tulee kuulemma säilyttää huoneenlämmössä, koska jääkaapissa riisi kuivuu. Illalla minä, anoppi ja ukkeli söimme ravintolassa, joten jäimme kotiruoasta paitsi, mutta appiukko, joka oli ollut hammaslääkärissä eikä ollut siitä syystä päässyt ravintolaan, söi taas sitä vajaat 12 tuntia huoneenlämmössä ollutta riisiä. Ei varmaankaan ollut kuivaa?

Ravintolassa iloitsin kaikkien lempiherkkujeni näkemisestä niin, että tilasinkin kaikki heti kerralla.

Plain dosa.

Button idli & vada.

Poori korma.

Kotiapulainen oli anoppilasta pari päivää poissa, kun hän oli mennyt kotikaupunkiinsa Rama Navami -juhlan takia. Normaalisti kotiapulainen tulee aamulla lakaisemaan ja moppaamaan lattian sekä tiskaamaan astiat ja sitten taas iltapäivällä tiskaamaan. Kotiapulaisen poissa ollessa anopin pitää tehdä nämä työt itse, mikä ei ole ihan pieni juttu, kun ruoanlaittokin vie aamuisin niin monta tuntia. Tarjouduinkin vapaaehtoiseksi kodinhengettäreksi, jotta todellisuus ei ihan unohtuisi lomaillessakaan.

Lattioiden pesu ei ole anoppilassa mitään lempihommaani, sillä vaikka lattiat pestään nykyään mopilla (ei siis enää rätin kanssa lattialla möyrimällä), pesu suoritetaan intialaiseen tapaan kuivaamalla moppi käsin - ämpärissä kun ei ole mitään koria, jossa mopin voisi rutistaa kuivaksi. Minusta tuntui ensi alkuun hieman ällöttävältä ottaa lattialla pyörinyt likainen moppi käteeni, mutta sitten käskin itseni lopettaa hienohelmailun ja keskittyä työntekoon. Sen jälkeen asian kanssa ei ollutkaan enää mitään ongelmaa.

Täällä on pakko pestä lattiat joka päivä, kun muuten jalkapohjat tulevat ihan mustiksi, kun pölyä tulee niin paljon. Anoppi ihmetteli, kuinka minun lattianpesuveteni muuttui ämpärissä niin mustaksi kotiapulaisen veteen verrattuna, mutta sitten hän keksi, että minä painan moppia paljon enemmän kuin kotiapulainen, jolloin likakin lähtee paremmin. Kotiapulainen vain hieman sivelee lattioita.

Tehokkaalla työskentelyllä on kääntöpuolensa: siinä tulee aivan hirveä hiki. Lauantaina yritin mopata ilman hikipyyhettä (siis pyyhettä, johon saatoin pyyhkiä välillä päätäni), mutta kun vettä rupesi tulemaan lattialle enemmän minun päästäni kuin mopista, oli pakko ottaa hikipyyhe käyttöön. Sunnuntaina osasin varustautua jo hikinauhalla (olipa hyvä, että olin ottanut sen mukaani!). Olen joskus aiemminkin ihmetellyt sitä, kun intialaiset eivät näytä hikoilevan yhtä paljon kuin minä (tosin olenkin erityisen hikoilevaa sorttia), ja kysyinkin anopilta, hikoiliko hän koskaan samalla lailla kuin minä, että vettä valuu päästä oikein noroina. Anoppi vastasi, että kyllä hänkin hikoilee töitä tehdessään, mutta "en noin paljon".

Pilapiirros päivän lehdestä: "Miksi tuhlata kaasua edes munakkaiden paistamiseen?"

Pilapiirroksesta tuli muuten mieleeni, että muna ei auringossa paistu; oli kuinka kuuma tahansa. (Testattu on.)

Liikunnan saralta on iloisia uutisia. Lauantai-iltana kahvakuulailin ja sunnuntai-iltana kävin vajaan kahdeksan kilometrin mittaisella lenkillä. Molemmat sujuivat yllättävän kivuttomasti (kahvakuulailu tapahtuikin tosin ilmastoidussa makuuhuoneessa). Lenkilläkään kuumuus ei mitenkään hidastanut vauhtia tai intoa, vaikka lämmintä olikin vielä illalla 38 astetta.

Kävin lenkkeilemässä vanhassa tutussa KBR-puistossa, josta olen kirjoittanut niin monet kerrat, etten nyt jaksa enää etsiä linkkejä vanhoihin kirjoituksiin. Puistoon on anoppilasta autolla sellainen vartin matka, mutta ruuhka-aikana aika saattaa tuplaantua.

KBR-puiston ulkomuoto oli tällä kertaa pienoinen järkytys, sillä puistossa oli niin kuivaa, etten muista, olenko koskaan nähnyt puistoa samanlaisena.

Olin varustautunut kuuman ilmanalan lenkkeilyyn asianmukaisesti, sillä minulla on juomavyö, jossa on neljä pientä juomapulloa. Inhoan sitä, jos lenkkeillessä (yhtä lailla kävellessä tai juostessa) pitää kantaa käsissä jotakin, joten tuo juomavyö on ollut todella näppärä. Koska halusin mukaani vielä myös kameran ja kännykän, ja auton avainkin piti saada jonnekin mahtumaan, enkä halunnut kantaa reppua selässäni (kun ei se ainakaan yhtään viilentäisi oloa), olin Suomessa tehnyt radikaalin ratkaisun ja ostanut kunnon vanhanajan munapussin (vai mikä vyölaukku se viralliselta nimeltään on). Hieman oli taiteileminen, että sain kietouduttua kahteen vyöhön, mutta homma toimi lopulta niin hyvin, että olin ratkaisuun oikein tyytyväinen.

Kuivuudesta huolimatta riikinkukot olivat jälleen paikalla.

Päivän sääennusteessa oli luvattu ukkoskuuroja, ja illalla olikin uhkaavasti alkanut näyttää siltä, että saattaisi tulla ukkonen. Minun oli pitänyt ottaa mukaani muovipussi, johon saisin käärittyä sateen sattuessa kameran ja kännykän, mutta olin unohtanut muovipussin. Jos ukkoskuuro nimittäin todellakin kohdalle osuisi, sade ei tulisi ihan pienenä liruna, vaan se olisi semmoinen sade, joka kastelisi aivan kaiken.

Taivas näytti uhkaavalta, salamoi ja ukkonenkin jyrisi, joten oli mentävä eteenpäin puolijuoksua, kun en halunnut, että sade kastelisi kamerani ja kännykkäni. Loppumatkasta rupesi jo ripottelemaan vettä, joten pari viimeistä kilometriä piti juosta. En edes ehtinyt miettiä, mitä polvi mahtaisi juoksusta tuumata. Koska olen hyväuskoinen hölmö ja luotan aina hyvään tuuriini ja siihen, että olen syntynyt onnellisten tähtien alla, uskoin nytkin, että ehtisin autolle ennen kaatosadetta. Ehdin siis hyvin ottamaan valokuviakin.

Turvallista lenkkeilyä - ellei sitten pelkää saavansa kuulasta kalloonsa.

Loppumatkasta nousi hirveitä tuulenpuuskia, jotka nostivat kuivat hiekan polulta pölypilviksi ja jotka pyörittivät puista pudonneita lehtiä isoiksi kasoiksi. Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin päässyt autolle, kaatosade alkoi.

Autonkuljettaja tuli kaupunkiin jo tänään, vaikka hänen piti tulla vasta loppuviikosta, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa!

(Suokaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet ja muut vastaavat. On vähän vaikea keskittyä, kun anoppi kälättää koko ajan tuossa vieressä. )