Onko täällä metsässä mörköjä?

Vuorossa on lenkkeilyhaasteen toinen osa. Tajusin taannoin, että haasteessa taisi olla jokin aikarajakin, jonka rajoissa lenkit pitäisi suorittaa, mutta ajattelin vähän muuttaa sääntöjä ja tehdä näitä valokuvauslenkkejä silloin, kun siltä tuntuu. Ei siksi, että laiskottaisi, vaan siksi, että väliin pitää mahtua muutakin liikuntaa, kun polvikin tykkää vaihtelusta.

Vaihtelusta puheen ollen, löysin itseni muutama päivä sitten urheiluliikkeestä sovittelemasta uimapukuja - ja sovitteluasteelle se touhu myös jäi. Uimisen kanssa kävisi kuitenkin niin, että kävisin uimassa tasan kerran, eikä sitä yhtä kertaa varten oikein kannata uimapukua ostaa. Uiminen olisi varsin hyvää liikuntaa (näin olen antanut itselleni kertoa), mutta asiassa on semmoinen ongelma, että minä inhoan uimista. Inhoan uimapuvun nihkeyttä, uimahallin liukasta lattiaa, kylmyyttä, tungosta uima-altaassa, silmiin ja nenään menevää vettä, kloorin hajua ja märkää tukkaa. Liikunnan tarkoitus on kai tuottaa liikkujalle iloa, mutta uimahallissa käynti saa minut poikkeuksetta kiukkuiseksi. Vaan kuka tietää, ehkä minä vielä sen uimapuvunkin hankin. (Bikinit mulla kyllä on, mutta niissä tunnen oloni uimahallissa hirveän alastomaksi.)

Tällä lenkillä suunnistin kohti Espoon keskuspuistoa (juu, uskokaa tai älkää, Espoollakin on oma Central Parkinsa!) Keskuspuisto oli minulle ihan uusi lenkkeilypaikka - tai teknisesti ottaen kävin siellä kyllä jo viime viikolla, mutta silloin kävi niin surkuhupaisasti, että eksyin metsään. Lenkkeily meni suunnistamiseksi, ja kuvasaldo jäi todella köyhäksi, kun kaikki energia meni selviytymiseen.

Vähän harmittaa, että lenkkeilypäivä oli niin pilvinen, ja kuvat jäivät siitä syystä hyvin harmaiksi. Mutta sellainenhan tämä Suomen syksy on, pimeä ja harmaa. Eikä nyt ole edes vielä pimeä.

Ihmettelen sitä, että metsässä oleminen ei ole pelottanut minua tänä kesänä ollenkaan. Aiemmin en uskaltanut mennä syvemmälle metsään yksin, vaan piti liehua lähellä taloja - en siksi, että olisin pelännyt eksyväni, vaan siksi, että pelkäsin mörköjä. Puiden huminan keskellä oli aivan liian helppo ruveta mielikuvittelemaan kaikenlaista. Mutta tänä kesänä havahduin kerran mustikassa ollessani: hyvänen aika, minuahan ei pelota lainkaan! En ymmärrä, mihin ja miten pelko on hävinnyt, mutta pääasia on, että se on hävinnyt. Olen saanut elämääni ihan uuden ulottuvuuden, metsän.

Kun minua ei nyt enää pelota metsässä, uskallan poiketa poluiltakin, ja sillä tavalla viimeksi eksyinkin. Kun piti lähteä tutkiskelemaan, mitä tuonkin mäen päällä mahtaa olla ja mihin tuokin polku johtaa. On kyllä tunnustettava, että en varmasti olisi ollut niin huoleton, ellei olisi ollut kännykkä mukana. Kompassia en ole koskaan osannut käyttää, mutta onneksi sitä ei nykyaikana tarvitsekaan.

Vaikka keskuspuistossa tunsikin välillä olevansa ihan korvessa, totuus eli kaupungin läheisyys ei päässyt kuitenkaan missään vaiheessa tyystin unohtumaan. Ylitse lenteli jatkuvasti lentokoneita, jossakin kuului ambulanssin ujellus, metsäkoneet tekivät töitä, ja muita lenkkeilijöitäkin näkyi. Monella samoilijalla näytti olevan kori kädessään, ja koriin oli arvatenkin tarkoitus löytää sieniä. Minäkin yritin katsella niitä, mutta maasto näytti kyllä siltä, että se oli koluttu moneen kertaan.

Nami, nami, sieniä.

Joku oli käynyt Indiskassa ja heittänyt kuitin luontoa kaunistamaan.

Ainoa ärsytyksen aihe keskuspuistossa olivat työmatkapyöräilijät, jotka suorittivat kotiin pyöräillessään ilmeisesti päivän liikunta-annostaan. Vauhti oli tietysti hirmuinen, ja siinä meinasi lenkkeilijäparka jäädä polkupyörän alle pariinkiin otteeseen. Mietin vain, mitä olisi tapahtunut, jos minulla olisi ollut iPodit korvilla, enkä olisi kuullut pyöräilijöiden lähestymistä.

Musiikin kuuntelussani on muuten myös tapahtunut tänä vuonna ihmeellinen muutos. En aiemmin pystynyt lenkkeilemään, ellei korvissa jumputtanut jokin superhyvä biisi (kuten esimerkiksi tämä tai tämä), joka kannusti menemään kovempaa ja pidemmälle. Sitten kerran iPodini lukitusnappula hajosi, ja soitin jäi aina jotenkin päälle, mikä johti siihen, että akku oli aina tyhjä silloin, kun olisin soitinta tarvinnut. Se taas johti siihen, että en enää tarvinnutkaan koko soitinta ollenkaan, vaan voin nykyään keskittyä kuuntelemaan esimerkiksi, kuinka tikka hakkaa puuta. On ehkä ihan hyväkin olla kuuntelematta lenkillä musiikkia, koska reipasta musiikkia kuunnellessa tulee ihan vastustamaton halu juosta, ja se taas tietäisi läjäpäin ongelmia.

Kuntoiluvälineitä lenkkipolun varrella.

Kohmeloinen koppis.

Eikä siinä kaikki. Suorituskeskeiseen liikuntaan kuuluu tietysti myös se, että pitää kirjaa liikkumisistaan, ja tätä harrastin minäkin. Nyt olen ilmeisesti kuitenkin ihan lopullisesti seonnut, sillä on mennyt monta viikkoa ilman, että olen merkannut liikuntasuorituksiani ylös. Osaksi se johtuu varmaankin siitä, että en voi polveni takia liikkua niin paljon kuin haluaisin, vaan on ollut pakko opetella kuuntelemaan omaa kehoaan ja säätelemään liikuntaa tuntemusten mukaan. On ollut pakko omaksua rennompi asennoituminen liikkumista kohtaan, eikä liikuntapäiväkirjojen pitäminen oikein sovi sellaiseen. En esimerkiksi muista, mitä liikuntaa harrastin viime viikon tiistaina, ja vaikka epätietoisuus vähän kirpaiseekin (hulluutta on monta lajia...), se tuntuu samalla myös jollakin tavalla hyvin vapauttavalta. Tiedän, että olen liikkunut, ja se riittää. Voisiko olla niin hassusti, että olen oppimassa suorituskeskeisyydestä pois?

Mainittakoon tässä vielä, että tämä samainen ihminen ei vielä 2000-luvun alkuvuosina harrastanut liikuntaa lainkaan, koska liikunta oli niin vastenmielistä puuhaa, ja hikikin siinä tuli. Satunnaisia liikkumisjaksoja minulla oli ollut, mutta liikunta ei ollut koskaan muodostunut osaksi minua.

Sunan päässä keskuspuistoa oli portti (tarkemmin sanottuna kaksi pylvästä), Huuhkajaportti, joka on saanut nimensä läheisen kallioalueen, Huuhkajakallion mukaan.

Joku oli virkannut hauskat koristeet porttipylvään ja viereisen sähkötolpan ympärille. En tiedä, mitä virkaa näillä koristeilla oli ja kuka ne oli tehnyt, mutta siinähän ne olivat, lenkkeilijöiden ihmeteltävinä.

Portin vieressä oleva opastintaulu kertoi huuhkajasta seuraavaa:

"Suomalaisessa kansanperinteessä huuhkajaa on pidetty pahanilmanlintuna, jonka ilmestymistä pihapiiriin tai sen äänen kuulemista pidettiin kuoleman tai onnettomuuden enteenä. Tämän vuoksi huuhkajakanta melkein metsästettiin sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä. Suomalaisissa kansansaduissa pöllö taas kuvataan viisaana eläimenä. Eteläisemmän Euroopan lajistoon kuuluva minervanpöllö on erityisesti perinteinen antiikin viisauden ja filosofian symboli."

Oli kiva tutustua keskuspuistoon. Menen toistekin - tai siis kolmannen kerran.

Vätys

On tehnyt kovasti mieli kirjoitella, ja paljon olisi kirjoitettavaakin, mutta kun tuntuu, että mikään ajatus ei nyt oikein kestä kasassa tarpeeksi pitkään. Ajattelin siis tehdä perinteiset, eli alkaa vain lätistä jotain ja katsoa, mitä tekstiä tähän ilmestyy.

Minulla olisi hirveästi (vastenmielisiä) asioita tehtävänä, mutta en saa tartuttua oikein mihinkään toimeen. Siirrän ja siirrän tehtäviä, vaikka tiedän, että tekemättömät tehtävät jäävät vain kalvamaan mieltä. Parasta olisi tehdä kaikki vastenmielisimmät hommat heti pois alta, niin saisi niiltä rauhan. Kirjoittelen tehtävälistoja siinä toivossa, että asioiden näkeminen paperilla antaisi jonkinlaisen sysäyksen niiden tekemiseen, mutta sekään ei näytä oikein tepsivän. Siinä ne listat sitten pyörivät pöydällä, samalla kun minä lueskelen blogeja tai teen jotain muuta mukavampaa.

Tällaiselle nahjustelulle on psykologiassa ihan oikea termikin, aikaansaamattomuus (procrastination), eli itselle haitallinen viivyttely. Tyypillisimmin ihmiset ovat aikaansaamattomia sellaisten tehtävien kanssa, jotka koetaan itselle epämiellyttäväksi tai vaikeiksi, joiden tekemiseen ei ole mielenkiintoa, joiden aikaraja (jos sellaista on) on vielä kaukana ja joiden tekemisestä ei saada mitään palkkiota. Olen normaalisti suhteellisen aikaansaava, joskus jopa tehokaskin, mutta nyt olen vajonnut aikaansaamattomuuden suohon. Pitäisi varmaan ottaa itseään niskasta kiinni ja ruveta vaikkapa palkitsemaan itsensä jokaisesta suoritetusta paskahommasta. Mutta mikähän se palkinto sitten mahtaisi olla? Ei ainakaan mitään lihottavaa eikä kallista - eikä mieluusti mitään kovin vastenmielistäkään.

Yksi vetkuilua aiheuttavista tehtävistä on auton katsastuttaminen. Siinä on sellainen homma, jota vihaan yli kaiken. Jos menen katsastusmiehen mukaan katsastukseen, tunnen itseni ihan pöntöksi, kun en ymmärrä kummallisia autotermejä, joita katsastusmies minulle heittelee. Tarkkailen pelko persiissä katsastusmiehen jokaista liikettä ja ilmettä: mikähän siellä auton alla noin kovasti kiinnostaa? Jos taas en mene katsastukseen mukaan, vaan odottelen katsastuskonttorissa - siemaillen muka-tyynen näköisenä konttorin automaatin ilmaista cappuccinoa ja selaillen aina yhtä kiinnostavia Tuulilasi-lehtiä - saan olla koko ajan pelko persiissä, kun en yhtään tiedä, mitä katsastuksessa tapahtuu. Mitä jos katsastusmies onkin löytänyt autosta jonkin hirveän epäkohdan, ja edessä on tuhansien eurojen remontti!

Ennen kuin voin edes yrittää katsastukseen menoa, tiedossa on kuitenkin toinen epämiellyttävä homma. Toinen ajovalo on nimittäin palanut, ja se pitäisi vaihtaa. Joskus muinoin käytimme auton merkkihuoltamossa, mutta sitten päätimme, että se rahastus loppuu nyt - kyllä polttimot ainakin voi vaihdattaa muuallakin. Vaan eipä ollut halvempaa siellä muuallakaan: parin polttimon vaihdattaminen maksoi viisikymppiä! Aikamoinen hinta siitä, että joku ukko ropeloi autoa viisi minuuttia.

Nyt olenkin päättänyt säästää huomattavan summan rahaa ja vaihtaa polttimon itse. Opin kesällä vaihtamaan auton takavalon (siskon miehen ystävällisellä opastuksella), ja päättelin, että etuvalon vaihtaminen ei voi olla paljon sen vaikeampi juttu. Opiskelin asiaa netistä, ja aikani ohjeita lueskeltuani ja mallikuvia katseltuani homma vaikutti selvältä kuin pläkki. Otin ruuvimeisselit ja muut asiaankuuluvat työkalut mukaan ja kävin pyörimässä parkkipaikalla auton kimpussa - kaksikin kertaa. Sain kaksi etummaista ruuvia irti, mutta sitten tulikin tenkkapoo, kun en löytänyt konepellin alta mitään irrotettavaa. Yritin kuitenkin olla koko ajan hyvin asiantuntevan näköinen siltä varalta, että joku autoinsinööri kyttäsi ikkunasta. Nöyränä ruuvasin irrottamani ruuvit takaisin paikoilleen ja palasin internetin ihmeelliseen maailmaan etsimään lisäohjeita.

Sitten törmäsin sellaiseen jännittävään tiedonmuruun, että ennen kuin menee kopeloimaan etuvaloja, akku pitäisi kytkeä irti - kaiken varalta. Jaa niin minkä varalta? Akun sormeilu kuulosti niin pelottavalta, että tässä taitaa nyt kuitenkin käydä niin, että joudun suuntaamaan kohti autokorjaamoa. Ihan periaatteesta en haluaisi maksaa korjaamolle viittäkymppiä, kun kaupasta saa polttimon parilla eurolla. Seuraavaksi pitäisikin kai suorittaa jonkinlainen hintavertailu korjaamojen välillä, mutta kun sekin on niin vastenmielinen homma.

Yksi suurimmista syistä, miksi vihaan talvea, on se jokasyksyinen rengasrumba. Edellisen auton aikana ei ollut renkaiden kanssa samanlaista paniikkia, kun renkaat olivat meillä kanakopissa säilytyksessä, ja pystyin vaihtamaan renkaat tarvittaessa itsekin. Kerran olin juuri lähdössä autoliikkeeseen vaihdattamaan renkaita, kun rupesi satamaan yhtäkkiä ihan hirveästi lunta. Lähdin kuitenkin matkaan, kun ajattelin, että kyllä se sade siitä lakkaa. Lumisade yltyi kuitenkin niin sakeaksi, että meinasin ajaa tieltä ulos, joten ei auttanut muu kuin palata takaisin kotiin. Lopulta vaihdoin renkaat itse keskellä parkkipaikkaa.

Nyt talvirenkaat ovat merkkiliikkeessä säilytyksessä, mutta asiassa on se ongelma, että renkaat ovat niin huonokuntoiset ja vanhat, että niillä ei voi ajaa talvikeleillä enää lainkaan. Koska olen päättänyt, että en osta uusia renkaita ainakaan sieltä merkkiliikkeestä, koska ne ovat siellä kuitenkin tuplasti kalliimmat kuin muualla, minun pitää ensin hakea renkaat jollakin tekosyyllä sieltä liikkeestä, kun tarvitsen ne vanteet uusia renkaita varten. Koska meillä ei ole mitään paikkaa, jossa renkaita voisi säilytellä, minun pitää renkaat haettuani syöksyä saman tien jonnekin toiseen paikkaan ostamaan uudet renkaat ja vaihdattamaan ne (ja tätä ennen on pitänyt taas suorittaa tunnontarkka hintavertailu, mistä renkaat on edullisinta ostaa). Tämän kaiken pitäisi tietysti tapahtua sopivana ajankohtana eli silloin, kun talvirenkailla saa jo ajaa, mutta ennen kuin tulee talvi.
   
Taidanpa palata vätystelemään. Hyvää yötä ja huomenta.

Uskolliset ystävämme

Olen jo pitkään halunnut käydä lemmikkien hautausmaalla, ja tänään sain toiveen vihdoin toteutettua. Helsingin Keskuspuistossa Metsäläntiellä on Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämä eläinten hautausmaa, joka on ollut nykyisellä paikallaan jo vuodesta 1947. Siellä on yli 3000 pientä hautaa, joista suurin osa kuuluu luonnollisesti koirille ja kissoille.

Heti ensimmäisistä haudoista lähtien kävi selväksi, että tällä hautausmaalla ei noudateta mitään erityistä kaavaa hautakivien tai hautakirjoitusten suhteen, vaan sekä eläimen että omistajan persoonat saavat näkyä.

"Nuku hyvin isin oma pieni Kissu. Kiitos haleista."

Yksi hauta pisti erikoisuudessaan silmään jo kaukaa.

Tämä kisuli on viettänyt elämänsä aikana ilmeisestikin intialaista elämää.

Hautausmaalla oli toki muitakin eläimiä kuin koiria ja kissoja.

Hautausmaalla kävellessäni ja hautoja katsellessani aloin miettiä, onko ihmisen rakkaus eläimeen kovinkin erilaista kuin rakkaus toiseen ihmiseen. Ehkä eläimeen kohdistuva rakkaus on jollakin tavalla puhtaampaa ja pyytettömämpää? Ehkä meillä on ihmisiä kohtaan aina jonkinlaisia odotuksia, kun taas eläintä pystymme rakastamaan ihan vain siksi, että tämä on olemassa. Tällainen tunne minulle hautausmaalla tuli, ja täytyy tunnustaa, että jouduin nieleskelemään kyyneleitäni useammankin kerran.

Haudoilla oli persoonallisia koristeita, jotka toivat edesmenneet jollakin tavalla lähemmäs tai jotka olivat muuten vain kauniita.

Jäin miettimään, onko ihmishautausmailla jotenkin kiellettyä viemästä haudalle kuolleelle tärkeitä esineitä tai ylipäänsä muita esineitä kuin lyhtyjä ja kynttilöitä, vai eikö ihmisten haudoille vain ole tapana viedä tällaisia asioita.

Lyhdytkin olivat tällä hautausmaalla harvinaisen persoonallisia.

Kaunis, mutta surullinen paikka.