Shoppailijan painajainen

Ilmojen viilennyttyä huomasin, että minulla ei ole kunnon kenkiä. Tajusin tämän kyllä jo aikaisemminkin kesällä - niinä päivinä, kun satoi vettä - mutta koska sateisia päiviä oli niin vähän, minun ei kesän aikana tarvinnut kiinnittää kengättömyyteeni vakavissani huomiota. Olen tähän asti suihkinut menemään intialaisilla lipsuttimilla, ja koska olen viettänyt viime vuosina syksyt ja keväät Intiassa, minun ei ole tarvinnut ostaa (tai edes omistaa) mitään välikausikenkiä. Vanhat kävelykengätkin ovat jääneet Intiaan, kun olen käyttänyt niitä lentomatkoilla, enkä ole viitsinyt tuoda niitä enää takaisin Suomeen, kun ne kumminkin ovat niin vanhat ja rumat.

Tänään oli aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja suunnistaa kohti kenkäkauppaa. Koska olen ostopäätöksissä semmoinen jahkailija, en suuremmin pidä shoppailusta: voin saada itseni kaupoissa aivan näännyksiin, ilman että muka löydän itselleni mitään sopivaa. Tulevaa kenkäkauppakierrosta ajatellessani havahduin siihen, että shoppailu on Suomessa sentään suhteellisen helppoa ja miellyttävää. Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun saa kävellä kauppaan suoraan sisään tai kun saa viedä sovituskoppiin mukanaan vaikka viisitoista tuotetta kerralla!

Intiassa kauppaan ei mennäkään noin vain. Jos kädessä sattuu olemaan muuta kuin käsilaukku - esimerkiksi ostoksia jostakin toisesta kaupasta tai kangaskassi, jossa on vaikkapa vesipullo - nämä muut pussit ja kassit pitää jättää kaupan ovella laukkusäilytykseen. Tavaroita vastaan annetaan omaa kassilokeroa vastaava numeroläpyskä, jonka palauttamalla omat tavaransa saa taas mukaansa kaupasta lähtiessään. Ovella seisoo vartija, joka vahtii jokaista ohikulkijaa haukkana ja joka huutaa heti perään, jos yrittää viedä kauppaan jotakin ylimääräistä. Joskus säilytykseen pitäisi jättää jopa tyhjä kauppakassi, jonka on ottanut mukaansa mahdollisia ostoksia varten. Toisaalta tavarasäilytykset myös helpottavat ostosten tekoa, kun ei tarvitse raahata kaikkea mukanaan, mutta yleensä kassien pakkosäilytys pelkästään ärsyttää minua. Erityisesti monikerroksisissa kaupoissa, joissa tiedän tulevani ulos eri kerroksesta kuin mistä menin kauppaan sisään, kassisäilytys ärsyttää, kun pitää palata tavaroiden takia takaisin sisääntulokerrokseen.

Sitten kun on kassisäilytyksestä selvinnyt, vuorossa on ruumiintarkastus, joka suoritetaan naisille erillisessä, verholla suljetussa kopperossa ulko-oven läheisyydessä. Siellä flegmaattinen naisvartija (naisia tarkastavat vain naisvartijat) käy asiakkaan läpi metallinpaljastimella tai tutkii tämän käsikopelolla, ettei asiakas vain ole piilottanut vaatteiden alle mitään epäilyttävää. Sen jälkeen tutkitaan käsilaukku, ja tarkastus saattaa olla mitä tahansa ylimalkaisen vilkaisun ja perinpohjaisen tonkimisen väliltä. Kauppaan pääsy saattaa tyssätä kameraan, sillä monet kaupat eivät anna laisinkaan viedä kameroita kauppaan. Kamera kuuluu minun käsilaukkuni perusvarusteisiin, joten olen ollut kamerani takia useammin kuin usein lirissä. Olen yrittänytkin painaa mieleeni ne kaupat, joihin ei saa viedä kameraa, ja yrittää muistaa jättää kamera suosiolla autoon, ettei sitä tarvitsisi jättää kaupan tavarasäilytykseen (sieltä se kumminkin häviäisi).

Ongelmia saattaa koitua myös sellaisista tavaroista, joiden ei ikinä osaisi kuvitella tuottavan ongelmia kaupan ovella. Yksi tämmöinen itselleni usein harmia tuottava esine on minttupastillirasia, joka myös kuuluu käsilaukkuni perusvarusteisiin. Joissakin kaupoissa rasiaan laitetaan tarra (ilmeisesti sen merkiksi, että pastillit ovat olleet mukana jo kauppaan tullessa - ihan kuin Intiassa edes myytäisiin mitään Mynthoneita), mutta yhteen tavarataloon pastilleja ei saa viedä ollenkaan. Tämä on varsin outoa, sillä kyseisessä tavaratalossa ei myydä lainkaan elintarvikkeita. 

Kun on vihdoinkin onnistunut pääsemään kauppaan sisälle, alkaa kissa ja hiiri -leikki. Minä tykkäisin katsella vaatteita ja muita tuotteita ihan rauhassa ja omin päin, mutta tällainen ei sovi intialaiseen mentaliteettiin, ei sitten mitenkään. Tuskin ehdin ensimmäiselle vaaterekille, kun myyjä (pahimmassa tapauksessa useampi) on jo vieressäni nostelemassa rättejä minun nähtäväkseni. Kiinnostaisiko tämä? Entä tämä?

Ensimmäisinä vuosina ahdistuin myyjien tyrkyttämisestä niin, että minulta meni shoppailuhalut ihan kokonaan. Nykyään myyjät ovat monessa kaupassa huomattavasti vähemmän aggressiivisia kuin ennen (ehkä he ovat saaneet jonkinlaista asiakaskoulutusta?), joten shoppailu ei ole enää yhtä vastenmielistä kuin ennen. Olen myös vuosien saatossa kehittänyt itselleni toimintamallin, jonka avulla pääsen tyrkyttäjistä eroon: sanon myyjälle kerran ystävällisesti, että en tarvitse apua, ja jos myyjä ei usko vaan jatkaa omaa showtaan, en reagoi myyjän ehdotuksiin enää mitenkään, vaan olen niin kuin en näkisi enkä kuulisi häntä lainkaan. Karua, mutta toimii. Kukaan ei jaksa kovin kauan puhua seinille. Intia on opettanut minua niin, että pystyn tutkimaan vaatteita kaikessa rauhassa, vaikka vieressä sähläisikin myyjä tai pari. Joissakin sellaisissa kaupoissa, joissa käyn usein, minut tunnetaan jo sen verran hyvin, että kukaan ei enää tule häiritsemään minua. Jos sitten joskus harvan kerran tarvitsen myyjiltä apua, saan melkein juosta etsiskelemässä heitä.

Kun joskus valitin ukkelille, että miksi hemmetissä Intiassa ei saa olla kaupoissa rauhassa, ukkeli totesi sen johtuvan siitä, että intialaiset asiakkaat ovat erilaisia: he nimenomaan vaativat palvelua. Myyjien pitää olla salamana esittelemässä asiakkaille tuotteita ja palvelemassa näitä, koska intialaiset äänestävät hyvin äkkiä jaloillaan, jos he eivät saa kaupassa palvelua. Ukkelin teorian jälkeen tarkkailin kaupoissa intialaisia asiakkaita ja huomasin asian olevan juurikin näin. Intialaiset eivät pidä itsepalvelusta, vaan he tykkäävät jopa hieman juoksuttaa myyjiä. Sitä vartenhan myyjät kaupoissa ovat!

Minulle sopii suomalainen palvelukulttuuri paremmin kuin hyvin. Minusta on kiva, että myyjä huomioi minut kauppaan astuessani, huikkaa minulle tervehdyksen ja kysyy, voiko hän olla avuksi. Kun vastaan vaikkapa vain katselevani, myyjä neuvoo minua kääntymään hänen puoleensa, jos satun tarvitsemaan apua. Pidän siitä, että saan katsella rauhassa, mutta samalla minulla on kuitenkin tieto siitä, että minut on huomioitu ja että myyjä on lähettyvillä valmiina auttamaan.

Eri asia onkin sitten se, kun tarvitsisi myyjältä apua, mutta näköpiirissä ei ole ainoatakaan myyjää. Erityisesti isoissa automarketeissa myyjiä saa etsiskellä kissojen ja koirien kanssa. Toisaalta on myös sellaisia kauppoja, kuten K-Rauta, joissa on palvelutiskejä pilvin pimein, mutta ne ovat erikoistuneet eri osa-alueisiin. Asiakkaan pitää osata kysyä neuvoa oikealta tiskiltä, tai muuten häntä juoksutetaan tiskiltä toiselle. Tämä on erityisen raivostuttavaa silloin, kun tiskeillä on vuoronumerot, ja omaa vuoroaan joutuu odottelemaan kauan. Sitten kun vuoro tulee, saakin kuulla, että kyseistä asiaa pitääkin kysyä toiselta palvelutiskiltä, koska se tiski on erikoistunut juuri niihin nippeleihin, joita tarvitsen.

Myyjien määrä ei kyllä kerro Intiassakaan mitään laadusta, sillä usein myyjät näyttävät olevan kaupoissa vain haahuilemassa ja aikaansa kuluttamassa; mitään turhan monimutkaista (kuten pesuohjeita) heiltä ei kannata kysyä. Olen todennut, että osaan itse katsoa vaatteista täysin samat asiat kuin myyjätkin, ja ne pesumerkinnätkin tuntuu olevan minulla paremmin hallussa kuin heillä. Jos etsin jostakin vaatteesta tiettyä kokoa, enkä löydä sitä vaaterekistä, en enää viitsi kysyä myyjää avuksi, koska tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Myyjä tulee ja plaraa läpi saman vaaterekin kuin minäkin (vaikka olen sanonut myyjälle katsoneeni kaikki ne jo läpi) ja käy hakemassa paikalle vielä toisenkin myyjän, joka käy myös läpi saman vaaterekin. Sitten myyjä kertoo minulle, että sitä kokoa ei taida olla enää saatavilla.

Jos käy niin onnellisesti, että kaupasta on löytynyt jotain sovitettavaa, on suunnattava kohti sovituskoppia. Minulla on tapana haalia mukaan sovitukseen kerralla kaikki vaatteet, jotka ovat näyttäneet minusta kiinnostavilta, ja vaatteita saattaa hyvinkin olla viisitoista kappaletta. Intian kaupoissa sovituskoppiin saa kuitenkin viedä samalla kertaa tavallisesti vain kolme, joskus vain kaksi vaatetta, ja loput sovitettavat vaatteet pitää jättää sovituskoppien edessä päivystävälle työntekijälle säilytykseen. Kun on saanut ensimmäiset vaatteet sovitettua, sovitetut vaatteet pitää luovuttaa samaiselle työntekijälle, ja hän antaa taas sallitun määrän uusia vaatekappaleita asiakkaalle koppiin. Jos vaatteita on viisitoista kappaletta, arvaatte varmaan, mikä rumba tästä syntyy, varsinkin kun sovituskopeilla on tavallisesti ruuhkaa, ja vaatteita liikkuu edestakaisin paljon. Usein on käynyt niin, että minun vaatteeni - joko jo sovitetut ja hyväksi havaitut tai vasta sovitukseen tulevat - ovat kadonneet myyjän "säilytyksestä", kun joku toinen myyjä on jo palauttanut ne takaisin paikoilleen kauppaan. Jokaisen kahden tai kolmen vaatteen sovituskerran jälkeen pitää myös vetää omat vaatteet takaisin päälle, koska sovituskoppityöntekijä on tavallisesti juuri palvelemassa muita asiakkaita, jolloin häntä pitää huhuilla, eikä sovituskopin ulkopuolella viitsi oikein puolialastomanakaan pomppia (varsinkaan, kun intialaisten ukkojen pitää aina toimia vaimojensa makutuomarina ja seistä tönöttää sovituskoppien ulkopuolella). Monimutkaisempiin tilanteisiin - kun olisin esimerkiksi halunnut pitää jonkin vaatteen kopissa, kun en ole osannut päättää, otanko sen vai en - en jaksa edes mennä. Sanon vain sen, että jos ei vaatteiden sovittaminen ole muuallakaan kivaa, Intiassa se on erityisen tuskallista. 

Tämänpäiväinen shoppailukokemus oli kuitenkin varsin miellyttävä, ja kengätkin lopulta löytyivät - ystävällisen myyjän avustuksella. Sain kierrellä, katsella ja kokeilla kenkiä ihan rauhassa, ja myyjä pysyi näkymättömissä. Kun olin lopulta päättänyt, että nämä kengät voisin ottaa, ja rupesin etsimään kengälle paria, myyjä ilmestyi välittömästi paikalle. Ja kaupat tuli.