Suomi-ajatuksia

Kun palaan pidemmän ulkomailla olon jälkeen takaisin Suomeen, pystyn tarkastelemaan Suomea ja omia ajatuksiani hetken aikaa jotenkin objektiivisemmin. Näen selvemmin ne asiat, jotka täällä ilahduttavat ja jotka ovat mieleeni, mutta huomaan myös ne asiat, joista en suuremmin pidä. Tämän viimeisimmän, reilun parin kuukauden mittaisen, matkan jälkeen mieleeni tuli seuraavanlaisia asioita. 

Ensimmäiseksi asioita, jotka Suomessa ilahduttavat.  

Viileys

Toki jos olisin palannut Suomeen heinäkuun helteillä, tilanne olisi toinen, mutta nyt maaliskuun lopulla vastassa oli ihana viileys. Olen nauttinut ihan suunnattomasti siitä, että kun avaan parvekkeen oven, vastassa on rapsakka kevät, ja sisään alkaa tulvia välittömästi viileää ilmaa. Totuin Intiassa painostavaan lämpöön ja hikoiluun, joka alkoi heti, kun sammutin aamulla ilmastointilaitteen ja astuin makuuhuoneesta ulos. Totuin myös siihen, että kun menin illalla puoli seitsemän aikaan lenkille, oli vielä 32 astetta lämmintä, ja lippis ja alusvaatteet kastuivat aina hiestä märiksi. En edes muistanut, miten ihanalta viileä ilma tuntuu, ennen kuin palasin Suomeen ja pääsin taas nauttimaan viileydestä. 

Ensimmäiset leskenlehdet! (22.3.2026)

Puhdas ja hyvänmakuinen hanavesi

Kaiken lisäksi hanasta tuleva vesi on myös tähän vuodenaikaan jääkylmää, mikä on ihanaa! Ukkeli on kieltänyt minua juomasta anoppilan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä, koska vedestä ei kuulemma tiedä, mitä se sisältää, eikä ukkeli juo itsekään muuta kuin pullovettä. Autonkuljettaja roudaakin meille aina säännöllisin väliajoin pullokeissejä, joissa on ehkä 12 tai 15 isoa vesipulloa. 

Luin jostain, että pullovettä ei pitäisi juoda kuin hätätapauksessa (mikromuovin takia), eikä missään nimessä ainakaan säännöllisesti joka päivä. Olin toki tiennyt aiemminkin, että mikromuovia kertyy muovipulloista elimistöön, mutta tällä kertaa uutinen kolahti erityisen syvälle varmasti sen takia, että satuimme olemaan Intiassa ja juomaan pullovettä päivittäin. Kaiken lisäksi olen varma siitä, että intialainen muovi on jotain ö-luokan muovia, josta irtoaa hiukkasia paljon enemmän kuin vaikkapa suomalaisista pulloista. Ajatus kehooni kertyvistä muovihiukkasista alkoi ahdistaa niin paljon, että rupesin juomaan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä ukkelilta salaa. 🤭

Raikasta suomalaista hanavettä.

Laadukkaat paperituotteet

Tarkoitan nyt siis lähinnä talous- ja vessapaperia, jotka ovat Intiassa aivan kaameaa kuraa. Vessapaperi on niin ohutta, että kun yrittää aloittaa uutta rullaa, paperi hajoaa suikaleiksi, ennen kuin paperista saa irti kunnollisia paloja. Talouspaperi taas on niin kovaa, että jos paperia käyttää niistämiseen, se on sama kuin jos tunkisi nenänsä sirkkeliin. Olen vienyt joskus Intiaan mennessäni mukanani vessapaperia ja talouspaperia, mutta koska ne vievät matkalaukussa ikävästi tilaa, yritän käyttää nykyään intialaisia papereita. Siitä pidän kuitenkin aina huolen, että minulla on mukanani riittävä määrä suomalaisia nenäliinoja flunssan varalta. Intialaiset nenäliinat kun ovat nekin täysin luokattomia, eivätkä ne kestä edes yhtä kunnon niistämistä, kun räkä roiskuu jo sormille.   

Autoilun helppous

On niin mukavaa, kun voi olettaa, että kaikki osaavat (ainakin suurin piirtein) liikennesäännöt ja myös noudattavat niitä. Mitään kovin yllättäviä tilanteita ei tule Suomessa vastaan juuri koskaan, kun taas Intiassa jo pelkkä seitsemän minuutin ajomatka salille pitää sisällään varmasti ainakin parikymmentä riskitilannetta, kun joku koukkaa eteen tai porhaltaa ohi auton sivupeiliä hipoen. 

Parkkipaikkoja on saatavilla täällä ihanan paljon, ja hyvin harvoin tulee eteen sellainen tilanne, että parkkipaikkaa ei kerta kaikkiaan löydy. Hyderabadissa sain joka kerta hermoilla, löytyykö salin kellariparkista parkkipaikka vai ei, ja pari kertaa päädyin maksamaan sata rupiaa parkkihallin vartijalle, joka järjesti minulle erikoispaikan. Sen jälkeen mies rupesikin erityisen ystävälliseksi ja tuli avaamaan minulle aina ovenkin. 🫣 

Suomessa autoilu on niin helppoa, että se on suorastaan tylsää, ja siksi täällä pystyy katsomaan autoa ajaessa hyvin tv-ohjelmia kännykältä. Minulla on erikseen ns. auto-ohjelmat, joita katson pelkästään autolla ajaessani. Nämä ohjelmat eivät ole niin hyviä, että viitsisin oikein katsomalla katsoa niitä kotona telkkarin tai läppärin ruudulta (tyyliin Maajussille Morsian, Olet mitä syöt, Yökylässä Maria Veitola tai Sunnuntailounas). Parasta on, jos auto-ohjelmat ovat suomen- tai englanninkielisiä, jottei tarvitse seurata tekstitystä, sillä tekstityksen seuraaminen häiritsee ajamista ikävästi. Esimerkiksi Espanjan Temptation Island oli turhan haastava auto-ohjelma, sillä en osaa espanjaa kuitenkaan niin hyvin, etteikö pitäisi vilkaista aina välillä tekstityksiä. Kun kääntelin rattia, tekstitys jäi aina mutkissa ratin taakse ikävästi piiloon, ja sitten piti yrittää kuikuilla tekstiä ratin välistä. Tämä ei ole tietenkään kovin viisasta ajokäyttäytymistä ja kuuluu luultavasti kategoriaan "asioita, joita ei kannattaisi kertoa blogissa". 🤣

Temptation Island Suomi.

Joskus tosin käy niin, että auto-ohjelma osoittautuukin niin hyväksi, että se saa ylennyksen auto-ohjelmatasolta, ja siitä tulee kotona katsottava ohjelma. Suurmestari on esimerkiksi sellainen. En ollut katsonut kyseistä ohjelmaa aiemmin, ja luulin, etten pitäisi siitä, mutta lopulta katsoin kaikki kaudet (pari viimeistä kautta oikein television kautta). 

Saan pukeutua niin kuin haluan

Eli suomeksi sanottuna: saan kulkea kotona lököverkkareissa, ylisuurissa t-paidoissa ja ilman rintaliivejä! Ei tarvitse koko ajan pelätä sitä, että joku tulee kylään, eikä tarvitse olla suurin piirtein edustuskelpoinen koko ajan. Sitä paitsi minullahan on Suomessa kotiovi kiinni, joten tulijat joutuvat soittamaan ovikelloa, eikä kukaan edes pääse sisään ilman minun lupaani. Eläköön, ihana epäsosiaalisuus!

Suomessa voi luottaa asioihin ja ihmisiin (ainakin pääsääntöisesti) 

Täällä voi luottaa ihmisten sanaan: luvatusta pidetään kiinni eikä ihmisiä yritetä tieten tahtoen vedättää tai suorastaan huijata. Suomessa voi kulkea kadulla rauhassa ilman että tarvitsee pelätä kulkukoiria, äkillisiä monttuja tai sitä, että tulee hengittäneeksi tien vieressä palavasta jätekasasta haitallisia aineita keuhkoihinsa. Täällä voi luottaa siihen, että ruoka ja juoma on turvallista, eikä tarvitse koko ajan epäillä kaikkea. 

Minulta jää Intiassa monta asiaa syömättä (varsinkin hedelmistä) sen takia, koska niissä saattaa olla ainakin anopin mukaan ties mitä myrkkyjä. Suomessa voi myös luottaa siihen, että kaikki toimii sillä lailla kuin pitää, ja elämä noudattaa selkeästi määriteltyjä rajoja, joita kaikki noudattavat. 

Saan syödä mitä haluan 

Koska en halua tehdä syömisestäni numeroa, sopeudun syömään anoppilassa sitä, mitä anoppi on päättänyt kunakin päivänä laittaa. Intialainen ruokavalio on lyhyesti sanottuna erittäin hiilihydraattipitoista, hyvin proteiiniköyhää ja usein myös rasvaista. Anoppilassa syödään enimmäkseen kasvisruokaa, ja vähäiset proteiinit tulevat lähinnä palkokasveista ja kananmunista, joita syödään ehkä pari kertaa viikossa (tyyliin muna per henkilö). Anoppilassa ei käytetä soijaa (jota en kyllä söisikään) eikä paneer-juustoa, joka ovat monelle muulle intialaiselle hyvä proteiininlähde. Palkokasvien osuuskin on päivittäisessä ruokavaliossa niin pieni, että palkokasvilla ei kateta kuin murto-osa proteiinintarpeesta. Valkoista riisiä sen sijaan syödään kahdesti, usein kolmestikin päivässä. Riisi on se, jolla vatsa täytetään, ja siihen päälle tulee sitten kaikki muu. Kasvikset ovat aina kypsennettyjä, eikä raakoja kasviksia syödä lainkaan (tuskin tarvitsee selittää, miksi). 

Sopeudun anoppilan ruokavalioon, koska kuten sanoin, se on helpointa. Suomeen palattuani olen ollut taas vähän järkyttynyt, kun olen miettinyt, millaisella ruokavaliolla olen elänyt viimeiset pari kuukautta. Salipäivinä tilasin sovelluksella kanaa, jota paistelin pannulla, tai sitten tein smoothieta Suomesta tuomastani proteiinijauheesta, mutta siitä huolimatta päivittäinen proteiininsaantini oli varmaankin naurettavan alhainen. Käytän Suomessa paljon raejuustoa ja rahkaa, ja niitähän ei saa Intiassa ollenkaan. Jos jotain samantapaista valmistetta saakin, siinä on jokin outo sivumaku ja koostumus, eikä sitä tee mieli syödä. 

En siis pysty sanoin kuvailemaan, miten onnellinen olin, kun pääsin Suomeen ja sain taas koostaa päivän ateriat täysin oman mieleni mukaan! Ensimmäinen salaattilautasellinen oli kuin pala taivasta, ja teki mieli itkeä, kun tuoreet kasvikset maistuivat niin hyviltä. 

Tosin on pakko sanoa sekin, että intialainen ruokavalio sopii jostain syystä vatsalleni paljon paremmin kuin suomalainen tapani syödä. En tiedä, onko syynä maito, ruisleipä, prosessoitu ruoka (lähinnä eineskeitto lounaalla ja kalkkunaleike leivän päällä) vai raa'at kasvikset, mutta jotakin näistä epäilen. Minulla on Suomessa jatkuvasti ilmavaivoja, ja vatsani turpoaa iltaan mennessä palloksi, mutta Intiassa minulla ei ole oikeastaan lainkaan tällaisia ongelmia. Epäilen eniten raakoja kasviksia, sillä ongelmat ovat pahimmillaan ison salaattiannoksen jälkeen. Täytyisi yrittää muuttaa ruokavaliotani jollakin lailla, mutten oikein tiedä, miten. 

Hajuttomuus ja puhtaus

Täällä eivät haise jätteet, järvivedet, viemärit, pakokaasut tai lehmänpaska, vaan kaikkialla on puhdasta ja hajutonta. Hajut ovat tuoreessa muistissa senkin takia, että viimeisinä päivinä anoppilan kulmilla ja varsin Durgam Cheruvun eteläkulmassa haisi kammottavalle, eikä asunnon ovia pystynyt pitämään auki lainkaan. Appiukon ystävä, joka asuu ihan järven vieressä, kertoi, että haju lähti vesihyasintin jäänteistä, jotka olivat jääneet veteen mätänemään. Kun ystävä oli soittanut kaupungille ja pyytänyt siivoamaan jätteet, kaupunki oli vastannut, että ei ole varaa. 🙄  

Loppuun vielä muutama epämiellyttäväksi kokemani asia Suomessa.

Hiljaisuus

Jos yläkerrasta ei kuulu tavanomaisia ääniä – lasten tömistelyä, ravaamista ja kiljumista – meillä on kotona hiirenhiljaista, eikä kuulu mitään. Ei siis kertakaikkiaan mitään. Ulkonakin on hiljaista ja rauhallista, ja kun katselen tätä maisemaa, tuntuu siltä kuin joku olisi painanut kaukosäätimen pysäytysnappulaa ja pysäyttänyt koko Suomen. Kaikki vaikuttaa jotenkin niin kuolleelta, että minusta tuntuu kuin minut olisi haudattu elävältä. Hiljaisuus tuntuu Intian jälkeen todella oudolta, jopa epämiellyttävältä, vaikka asian voisi luulla olevan päinvastoin. Voisi myös kuvitella, että minulla olisi Intiaan mennessäni ongelmia sopeutua meteliin, mutta sitä ongelmaa ei koskaan ole, vaan totun meluun heti. 

On todella outoa, että hiljaisuus häiritsee minua Suomeen palattuani näin paljon, sillä viihdyn kyllä hiljaisuudessa noin muuten. Tykkään olla suomalaisessa metsässä, jossa ei nyt mitään varsinaista torimeininkiä ole, tai kasata palapelejä, jolloin seuranani on vain omat ajatukseni. Minun pitäisi olla siis tottunut hiljaisuuteen. Siitä huolimatta tämä pysähtyneisyyden tunne yllättää joka kerta. Miten täällä voi olla näin kuollutta? Missä ovat kaikki ihmiset? Missä on kaikki elämä?

Olen yrittänyt miettiä, miksi hiljaisuus ärsyttää ja ahdistaa, ja paras arvaukseni on se, että melun ja härdellin keskellä tunnen olevani itsekin jotenkin paljon enemmän elossa. Menetän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä osan vireydestäni, ja minustakin tulee hiljainen, taantunut ja vetäytyvä. En tykkää siitä yhtään. 

Toisaalta on myös pakko myöntää, että kun kotiinpaluusta on kulunut kohta viikko, hiljaisuudesta on alkanut löytyä myös miellyttäviä puolia. Oli ihana meditoida tänäkin aamuna, kun oli ihan hiirenhiljaista. Tuntui kuin rauha olisi laskeutunut koko sieluuni. Ensimmäiset päivät hiljaisuuden kanssa ovat kuitenkin aina vaikeita, mutta sitten alkaa löytyä se metsän keskellä kasvanut suomalainen, joka nauttii rauhasta. 

Outo negatiivinen ilmapiiri

Suomessa on aistittavissa minusta ihan omanlaisensa tunnelma, joka leijuu kaiken yllä. Tunnelmaa on hyvin vaikea pukea sanoiksi, mutta ensimmäisiä mieleen tulevia sanoja ovat jonkinlainen kireys tai kyräily. Tuntuu siltä kuin suomalaiset tarkastelisivat asioita negatiivisuuden kautta ja haluaisivat koko ajan löytää kaikesta jotain kielteistä, jotta voisimme sitten paheksua sitä ja tuntea itsemme sitä kautta pikkuisen paremmiksi kuin muut. Suomessa vallitsee minusta sellainen yleisen paheksunnan ilmapiiri. Pitää koko ajan paheksua jotain, ja toisten onnistumisista on vaikea iloita, koska onnistuminen ei osunut omalle kohdalle. 

Täällä kiinnitetään hirveästi huomiota huvittavan pieniin asioihin, ja niistä tehdään iso numero. Ikään kuin monet ihmiset suorastaan eläisivät sillä, että saavat päivitellä jonkun toisen tekemisiä. Mediat nostavat milloin kenetkin tikun nokkaan, ja sitten tämä ihminen ja hänen toimintansa lynkataan yhteistuumin. Virheitä ei suvaita, mutta silloin jos joku niitä tekee, niistä iloitaan salaa: löytyipä taas uusi kohde, josta saa olla taas jotain mieltä ja johon purkaa omaa pahaa oloaan. 

Ehkä kaikki tämä selittyykin sillä, että olemme niin sanotusti maailman onnellisin kansa. Ehkä meillä on Suomessa niin vähän vakavia ja perustavanlaatuisia ongelmia – kuten sotiminen, korruptio, turvattomuus, epätasa-arvo – että "ongelmia" pitää kehitellä muilla tavoin. Ehkä suomalainen ei osaa eikä uskalla olla tyytyväinen ja onnellinen, koska onnihan voidaan ottaa hetkessä pois. On parempi olla koko ajan pikkuisen varuillaan, valittaa ja vahtia muiden tekemisiä, jottei tarvitsisi keskittyä omaan elämäänsä ja yrittää parantaa sitä.