Kamelin selkä

Muistatteko vielä Post Cardin, jossa kävimme ukkelin kanssa viime vuonna ja jossa pysäköintipalvelun ukko varasti autonkuljettajan kakkospuhelimen, joka oli jäänyt auton käsinojan säilytyslokeroon? Autonkuljettaja sai ihmeellisten käänteiden jälkeen puhelimensa lopulta takaisin (koko tarina löytyy täältä), mutta suivaannuimme varkaudesta sen verran, ettemme ole käyneet Post Cardissa sen koommin.

Perjantai-iltana päätimme kuitenkin lähteä yli vuoden tauon jälkeen Post Cardiin taas olusille ja syömään. Autonkuljettaja oli lähtenyt perjantaina vihdoinkin kotikaupunkiinsa muutamaksi päiväksi, joten lähdimme matkaan ukkelin kanssa kaksistaan. Tutkimme auton kaiken varalta ennen lähtöämme anoppilan parkkipaikalla läpikotaisin ja varmistimme, että missään ei ollut mitään varkaalle kelpaavaa. Post Cardin eteen päästyämme jätimme auton taas pysäköintipalveluun ja menimme sisään.

Etualalla on meidän loosi.

Keema podi idli. 

Oluet olivat ihanan kylmiä, ruoka hyvää (toki öljyistä, kuten kaikissa muissakin ravintoloissa) ja musiikkikin sopi meikäläisen makuun (vaikka volyymit olivatkin intialaiseen tapaan aivan liian kovalla).

Illan aikana soi muun muassa tämä: 

Someday I'll come home...

To the place I remember... ❤️ 

Post Card oli siis kaiken puolin hyvä kokemus, joten uusintakäynti kannatti. 

Seuraavana päivänä ukkeli rupesi kaivelemaan auton käsinojan säilytyslokeroa, kun hän meinasi suihkuttaa autohajustetta. Spraypullo oli ollut lokerossa vielä edellisenä iltana tutkiessamme auton, mutta nyt pullo oli kadonnut. Ukkeli soitti vielä autonkuljettajalle varmistaakseen, että pullo oli ollut varmasti autossa, ja silloin meille viimeistään valkeni, että pysäköintipalvelun ukko oli tonkinut jälleen auton ja varastanut tällä kertaa hajustepullon. Kuinka epätoivoinen ihmisen pitää olla, että jopa tuollainen autospray kelpaa saaliiksi?

Hajuste oli kuulemma maksanut 1500 rupiaa (14 euroa), ja hinta oli lukenut pullossa, joten voro oli ilmeisesti katsonut tuotteen sen verran arvokkaaksi, että se kannatti varastaa. Kun ukkeli kertoi puhelimessa autonkuljettajalle, että olimme käyneet jälleen Post Cardissa, jossa hänen kännykkänsä oli varastettu, ja että nyt autosta oli varastettu autospray, autonkuljettajan naurusta ei meinannut tulla loppua. 😅

Olen ikävöinyt omaa kuntosaliani Espoossa ihan hirveästi ja odottanut kuumeisesti, että pääsisin taas omalle salille treenaamaan. Treenit täkäläisellä Anytime Fitnessin salilla alkavat lähestyä loppuaan, enkä ole asiasta todellakaan pahoillani. 

Nämä fiilikset kruunasi se, että perjantaina tapahtumat hieman eskaloituivat salilla.

Salille oli ilmestynyt uusi valmentaja, jonka olin nähnyt jo edellisellä treenikerrallani. Mies oli ollut minulle ylitsevuotavan ystävällinen, mikä oli tuntunut jopa hieman vaivaannuttavalta. Perjantaina mies tuli juttusilleni, ja asia oli se, että mies tuli opastamaan minulle kyykkäyksen tekniikkaa. Ylävartaloni kallistuu kuulemma liiaksi eteenpäin, kun selkäni pitäisi olla kyykätessäni pystysuora. 

Opin kyykkäystekniikan aikoinaan PT:ltäni, jonka kanssa treenasin vuosikaudet, ja tiedän, että kyykkäysasento voi vaihdella monesta syystä (kuten ihmisen ruumiinrakenteen takia tai sen mukaan, haluaako kyykyn menevän enemmän pakaroille vai etureisille). Päätin silti kuunnella, mitä miehellä oli sanottavaa, koska ehkä hän näki tekniikassani jotain, mitä en itse nähnyt. Asiantuntijan näkemys on aina tervetullut.  

Lopulta ympärilläni oli kolme eri valmentajaa, jotka yrittivät kaikki yksissä tuumin saada minut kyykkäämään tavalla, joka oli heidän mielestään oikea. Ymmärsin hyvin, mitä miehet ajoivat takaa, ja jaksoin kuunnella heidän ohjeitaan aikani. Lopulta kiitin ukkoja neuvoista, jotta pääsisin heistä eroon ja saisin jatkaa treenaamista rauhassa. Oli vähän lannistunut olo, joten jätin kyykkäämiset sikseen ja siirryin seuraavaksi ylätaljaan. (Tykkään tehdä koko kropan treenejä sen sijaan, että noudattaisin jotain jaettua ohjelmaa.) 

Näin silmäkulmastani, että sama valmentaja tarkkaili taas tekemistäni. Sain tehdä rauhassa sentään kaksi sarjaa, ennen kuin mies ilmestyi viereeni. Riisuin taas kuulokkeeni, kun miehellä näytti olevan jotain sanottavaa. Tällä kertaa sain palautetta siitä, että alaselkäni ei ollut kaarella. Minulle tuli tunne, että mies oli päättänyt löytää jokaisesta tekemästäni liikkeestä jotain huomautettavaa, ja minulla alkoi keittää. Mies ei tiennyt mitään taustastani, tavoitteistani ja vaivoistani, ja silti hänellä oli pokkaa tulla jakamaan ohjeitaan ja sotkemaan treenini. Miehellä oli varmaankin ihan hyvät tarkoitusperät, mutta koska hän ei ole eikä tule koskaan olemaan minun valmentajani, miksi hän ei voinut antaa minun olla rauhassa? Sotkeutuuko ukko kaikkien muidenkin treenaamiseen samalla lailla?

Yritin olla ystävällinen ja kuunnella tälläkin kertaa, mitä miehellä oli sanottavaa, mutta silloin kamelin selkä katkesi. Sanoin ukolle, että älä tule väittämään minulle, että on olemassa vain yksi ja ainoa oikea tapa, jolla liikkeitä voi tehdä. Ihmisten kehot ovat erilaisia, ja ihmisillä on erilaisia rajoituksia, jotka eivät näy välttämättä päällepäin. Että tee sinä liikkeet omalla tavallasi; minä teen omallani! 

Mies katseli minua hetken hämmästyneen näköisenä mutta lähti sitten menemään. Sen jälkeen mies ei tullut sanomaan minulle enää mitään. 🤭

En olisi uskonut, että mikään voi ikinä vähentää treenihalujani, mutta perjantain jälkeen on ollut sellainen olo, että olen säälittävä, kun edes yritän mitään. Olen myös alkanut kyseenalaistaa omaa osaamistani. Ehkä en osaakaan oikeasti mitään, vaan teen kaiken väärin. Ehkä pitäisi vain luovuttaa ja antaa kunnon ja kropan rapistua.

Käydään kuitenkin lopuksi vielä appivanhempien tontilla. Ajelimme ukkelin kanssa tontille eilen iltapäivällä, ja tuli vähän haikea olo, koska tämä oli varmaankin viimeinen tonttikäyntini tällä erää. 

Minusta on aina yhtä virkistävää karistaa Hyderabadin pölyt jaloistaan ja päästä maaseutumaisiin maisemiin – jotka ovat kaiken lisäksi vain puolen tunnin päästä anoppilasta. 

Tontille vievä lyhyempi tie oli vihdoin avattu, ja vaikka tie ei ollut mikään sileäksi nuoltu motari, niin kyllä sillä pystyi ajamaan. 

Ystäväni perheen rakentama muuri. On muuten vankkaa tekoa. 🤭

Portti sekä ystäväni perheen että meidän tontille.

Tontille päästyämme piti ensimmäiseksi zoomailla ystäväni perheen taloa, mitä sillä oli tapahtunut sitten viime näkemän. 

Edistystä oli tapahtunut.

Meidän tontillamme oli tilanne silloin perustanvalamispujan aikana (eli 26. helmikuuta) se, että tontilla ei ollut muuta kuin porakaivo. Näin jo kaukaa, että meidänkin tontillamme oli tapahtunut jotain. 

Lähemmäs käveltyäni tuumasin, että täällähän on tapahtunut itse asiassa aika paljonkin. 

Ukkeli huuteli, että kävele eteenpäin ja mene katsomaan monttuja, ja minä tein työtä käskettyä. Ukkeli oli käynyt tontilla edellisenä päivänä ja viettänyt koko päivän ystäväni miehen kanssa, kun he olivat käyneet valitsemassa taloihinsa mm. ovia ja ikkunoita. Taloista tosin tulee käsittääkseni aika erilaiset, sillä ukkeli haluaa talostamme modernin ja aika minimalistisen. 

En tiedä perustojen valamisesta yhtään mitään, mutta minusta tämä näytti aika hyvältä. 

Kuvassa näkyy talonvahdin vaimo, joka kastelee betonia. Talonvahti, hänen vaimonsa ja kaksi lasta asuvat pienessä työmaaparakissa ystäväni perheen tontilla, ja heidän tehtävänään on pitää huolta kummastakin tontista. Työmaaparakki on rakennettu metallista, ja talonvahti kertoi, että kuumalla parakissa on todella kuuma ja kylmällä todella kylmä. Ukkeli oli vähän tuohtunut, kun ystäväni perhe ei ollut ajatellut lainkaan talonvahdin perheen asumismukavuutta. 🫣 Parakki olisi voinut olla jotakin muuta materiaalia, tai sitten sen päälle olisi voinut rakentaa jonkinlaisen katoksen.

Talonvahti toi meille tuolit, ja istuskelimme hetken auton vieressä juttelemassa talonvahdin ja hänen vaimonsa kanssa. Minä tosin olin enimmäkseen kuuntelupuolella, koska talonvahti puhuu jotain telugun murretta, jota minun on hieman vaikea ymmärtää. Talonvahti vannoi pitävänsä tonteistamme (ja mahdollisista tulevista kasveistamme 🤭) hyvää huolta, enkä yhtään epäile sitä. Uskollisuus ja luotettavuus ovat Intiassa melkeinpä tärkeimpiä arvoja, ja luotettavista ihmisistä on syytä pitää kynsin hampain kiinni. Autonkuljettaja on tästä hyvä esimerkki, sillä hän on kasvanut kaikkien näiden vuosien aikana melkeinpä osaksi perhettä.  

Kyllä tästä saattaa talo tullakin.

Viimeinen silmäys Himayat Sagar -järveen.

Sitten oli tullut aika lähteä ajelemaan takaisin kohti kaupunkia. Paluumatkalla ajoimme toista kautta, läpi läheisen kylän, joka on kävelymatkan päässä tontista. 

Mietiskelin, mahdanko joskus tulevaisuudessa käydä ostamassa tästä vihanneksia. 😅

Näimme tien varressa sikoja, jotka tonkivat roskakasasta syötävää, ja meinasin hypätä autosta ulos kuvaamaan niitä. Ukkeli kuitenkin kielsi minua, koska saattaisin kuulemma saada Japanin-jonkin. Avasin siis ukkelin puoleisen ikkunan ja kuvasin sikoja ikkunasta. 

Googletin myöhemmin kotona, mitä sioista (hyttysistä) voi muka saada, ja selvisi, että Japanin aivotulehduksen. En välttämättä haluaisikaan kyseistä tautia, koska se voi johtaa kuolemaankin. 🫣

Näimme paluumatkalla karmeassa kunnossa olevia kerrostaloja, ja ukkeli arveli, että nämä olivat jotain valtion köyhille rakentamia taloja. Joku on näköjään maalannut oman seinänsä vaaleanpunaiseksi. 😅

Kaunista sunnuntain jatkoa! Me käytimme tänään anopin hammaslääkärissä, kun hänellä on meneillään paikkojen uusimisoperaatio, ja sen jälkeen menimme koko perhe syömään sen perheen luottoystävän ja hänen äitinsä luokse. He olivat kutsuneet meidät vielä kerran luokseen, koska minä palaan kohta Suomeen. Luottoystävän äiti on ihana, ja joka kerta kun eroamme, vanhus tarttuu minua kädestä ja katsoo lempeästi hymyillen silmiini. 🥰