Ajattelen – siis olen

Olen muuttunut reilun kahden viime vuoden aikana hurjasti, mikä johtuu siitä, että rupesin keväällä 2023 meditoimaan. Sitten kiinnostuin myös henkisyydestä, mikä omalla kohdallani tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että rupesin elämään enemmän hetkessä, pysähtymään ja hiljentymään. Koska moni asia on nyt toisin kuin pari vuotta sitten, teki mieli tehdä jonkinlainen kooste tärkeimmistä asioista, jotka olen kahden viime vuoden aikana oppinut. 

Ajatuksiaan ei tarvitse "ostaa"

Meillä on päässämme ääni, jolla puhumme itsestämme ja muista, ja se ääni on monesti vaativa, syyttelevä, kyseenalaistava ja jopa ilkeä. Ajatuksemme ovat usein negatiivisia, vääristyneitä ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvia. On todella rasittavaa, jos ajatusmylly pyörii päässämme koko ajan, ja olemme kuin sätkynuket uskoen jokaiseen ajatukseen, joka putkahtaa päähämme. Ajatuksilla on tapana muuntua myös tunteiksi: kun ääni päässäni puhuu minusta rumasti, alan myös tuntea itseni onnettomaksi, ahdistuneeksi ja mitättömäksi.  

Meditointi auttoi minua huomaamaan, miten mieleni käyttäytyy, mitkä teemat toistuvat, ja mikä johtaa tyypillisesti mihinkin. Yksi toistuva teema on sellainen, että koen jonkun tehneen vääryyttä minua kohtaan, ja alan märehtiä tätä asiaa aina sopivan tilaisuuden tullen. Sopiva tilaisuus on yleensä jokin sellainen tekeminen, joka ei vaadi suurta keskittymistä, joten ajatuksille jää sopivasti tilaa mellastaa (kuten palapelin kasaaminen), tai joka on hyvin rutiininomaista (kuten siivoaminen). Rupean tahtomattani pyörittelemään tapahtunutta tilannetta päässäni, ja mieleni alkaa luoda erilaisia skenaarioita, kuinka asian ratkaisen ja kuinka pääsen tilanteen herraksi. Pikkuhiljaa saan lietsottua itseni sellaiseen raivoon, että olen valmis vaikka sotaan, ja tämä kaikki tapahtuu lähes automaattisesti, ilman että itse edes huomaan, mitä päässäni tapahtuu.

Nyt pystyn jo tarkkailemaan ajatuksiani sen verran hyvin, että huomaan heti ajatukset, jotka saattavat saada aikaan tällaisen ajatusten vyöryn, ja katkaisen ajatusketjun heti alkuunsa. Kaikkien ajatusten ei tarvitse antaa viedä mukanaan, eikä niille tarvitse antaa voimaa kasvaa. Mitä enemmän pyörittelee päässään jotain, sitä enemmän ajatukseen sekoittuu tunnetta ja sitä kauemmas todellisuudesta ajautuu. Miksi siis lietsoa itsensä sekopäisyyden rajoille tieten tahtoen? 

Ihmismieli on kuitenkin siitä jännä kapistus, että se ei anna helpolla periksi, ja samat ajatukset pyrkivät päähän aina uudestaan ja uudestaan, mutta harjoitus tekee mestarin – tai ainakin hyvän oppipojan. Valppautta, sinnikkyyttä ja toistoa ajatusten kontrollointi kuitenkin vaatii. 

Sänkyyn mennään nukkumaan, ei ajattelemaan 

Aiemmin oikein odotin sitä hetkeä, että pääsen sänkyyn, sillä minusta oli ihana ajatella kaikenlaista ennen nukahtamista. Usein siinä kävi vain niin, että rupesin ajattelemaan kaikkea kivaa niin kiivaasti, että uni ei tullutkaan, vaan ennemminkin piristyin. Nukahtaminen siirtyi monella tunnilla, ja seuraavana päivänä oli väsynyt olo. Sitten ihmettelin, miksi en saa iltaisin unta. 

Pikkuhiljaa opin taidon, jonka ansiosta nukun nykyään paremmin kuin koskaan ennen: lopetan ajattelemisen nukkumaan mennessäni. Kun laitan pääni tyynyyn, en anna ajatusten enää tulla, vaan jään leijumaan jonnekin tyhjyyteen. Aluksi ajattelun lopettaminen tuntui vaikealta ja vastenmieliseltäkin, koska onhan se nyt kiva antaa ajatustensa juosta mukavien asioiden perässä. Lopulta taito kehittyi ihan huomaamatta, ja nykyään unimoodiin siirtyminen tapahtuu suhteellisen automaattisesti. Jos minun on ihan "pakko" ajatella jotain, ajattelen vaikkapa jonkin tv-sarjan juonenkäänteitä tai muuta jonninjoutavaa, jolla ei ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Olen valppaana myös yöllisillä vessakäynneillä, sillä vessakäynti on oikein otollinen aika päästää ajatuksensa lentoon, varsinkin silloin, jos elämässä on jotain stressaavaa meneillään. Voisin jopa väittää, että tämä on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka olen elämäni aikana oppinut. 

Kipu ei ole yhtä kuin minä, enkä minä en ole yhtä kuin fyysinen ruumiini 

Muistan kesän 2022, kun minulle tuli selittämättömiä kipuja joka puolelle kehoa, ja tuntui, että kroppani hajoaa siihen paikkaan. Olin todella ahdistunut, itkuinen ja turhautunut koko kesän, ja monena päivänä makasin vain sängyssä odottaen, milloin kivut menisivät ohi ja milloin olisin taas normaali. Jälkeenpäin ajatellen taisin vain pahentaa oloani sillä, että annoin kivulle henkisen yliotteen, sillä psyykkiset tekijät ovat niin suuri osa kipua. 

Nykyään ymmärrän, että kipu on vain tuntemus kehossani, ja kehoni on vain kuori, joka peittää todellisen minäni. Minä ja kehoni emme ole yksi ja sama asia. Kipu saa olla siellä, missä se on, mutta minun ei tarvitse samastua siihen tai lamaantua sen takia. Minun ei tarvitse myöskään antaa sille yhtään ylimääräistä huomiota, vaan voin antaa kivun elää omaa elämäänsä samalla kun minä elän omaani. On myös turha valittaa kivusta muille, koska muut eivät pysty tekemään kivulleni mitään. Myötätunto hivelee vain huomion tarvettani mutta ei poista kipua. Kivun esille tuominen ja huomion hakeminen vain pahentavat tilannetta, sillä mitä enemmän kipuun keskittyy, sitä isomman roolin se elämässä ottaa. 

Tunteet pitää elää 

Ajatukset ja tunteet ovat sillä lailla erilaisia, että ajatuksiaan pystyy analysoimaan ja hallitsemaan, mutta tunteisiin eivät järkeilyt tepsi, vaan tunteita on lähestyttävä eri tavoin. Usein tapahtuu esimerkiksi niin, että tunnen oloni ahdistuneeksi, ja alan hämmästellä, mistä ahdistus oikein kumpuaa. Tapahtuiko minulle jotain, mikä herätti ahdistuksen, vai sainko sen aikaan omilla ajatuksillani? Koska ahdistus ei ole mikään kiva tunne, yritän päästä siitä mahdollisimman pian eroon ja rupean esimerkiksi puuhailemaan jotain, mikä vie huomioni ahdistuksesta pois. 

Ongelma on kuitenkin se, että sivuutetut ja tukahdetut tunteet jäävät vaanimaan meitä ja tulevat ulos piilostaan joskus myöhemmin. Vaikka pääsin ahdistuksesta tällä kertaa eroon, se palaa taas jonakin toisena hetkenä. Jos haluan päästä tunteesta oikeasti eroon, ei ole muuta keinoa kuin kohdata se. Tunnetta on vain siedettävä, kunnes siltä loppuu voima ja se hiipuu pois. 

Joskus teen niin, että jos minua alkaa vaikkapa ahdistaa, istun rauhassa, hiljaa hengitellen ja ajattelematta mitään. Annan tunteen olla ja kuulostelen, miltä se tuntuu. Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti päästä tunteesta eroon vaan kohdata se sellaisena kuin se on, ilman että mieli tekee siihen omia lisäyksiään tai luo kertomuksiaan sen ympärille. Usein käy kuitenkin niin, että pikkuhiljaa oloni helpottaa, ja sydän tuntuu hieman kevyemmältä. Jo siitäkin tulee hyvä mieli, että tiedän toimineeni tavalla, joka luultavasti edistää hyvinvointiani, sen sijaan että olisin valinnut helpon tien ja paennut tunnetta. 

Epämiellyttäviä tunteita voi olla hyvin vaikea kohdata, koska olemme niin tottuneita pyrkimään eroon kaikesta epämiellyttävästä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se kannattaa. Kun tunne pikkuhiljaa kutistuu ja vaimenee, tilalle tulee rauha ja levollisuus sekä ymmärrys siitä, että vaikealta tuntuviin tunteisiin ei kuole.   

On kuitenkin tilanteita, jolloin on parempi jättää tunteet omaan arvoonsa tai jopa harhauttaa niitä. Itselläni tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, jos olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen jonkin mitättömän asian takia (tyyliin vatsa ei toimi ja turvottaa). Jos annan kiukun yhtään kasvaa, tilanne lähtee eskaloitumaan välittömästi: Isken varpaani ovenkarmiin, pudotan hammasharjan vessanpönttöön tai kaadan maidot lattialle. Seuraavaksi kiukuttelenkin jo ukkelille tai raivoan auton ratissa, kun joku ääliö hidastelee edessäni. Lopulta koko maailma on perseestä, ja koko elämä on päin helvettiä – ja kaikki tämä vain sen yhden turvonneen vatsan takia.  

Tällaiset tunneketjut on paras katkaista heti alkuunsa, koska alkusyy on yleensä todellakin mitätön, eikä kiukuttelu auta asiaan tai muuta tilannetta millään lailla. Parhaat aseeni tällaisissa tilanteissa ovat huumori, harhautus ja huomion suuntaaminen muihin ihmisiin. Saatan laskea mielessäni leikkiä ärsyyntymisestäni tyyliin "Voi voi, kun elämä onkin hankalaa, kun mahaa turvottaa. Tämähän onkin oikein maailmanluokan ongelma", ja joskus jo tämä auttaa, kun tajuan itsekin asian naurettavuuden. Joskus harhautan ajatuksiani suuntaamalla huomioni pois ärsytyksen aiheesta ja pakotan itseni keskittymään johonkin ihan muuhun. Paras keino on kuitenkin ruveta katselemaan ympärilleni, hymyillä ihmisille ja huomata, että maailmassa on muitakin kuin minä ja turvonnut mahani. Kiukku ei tykkää siitä, jos se ei saakaan haluamaansa huomiota, ja ystävällisyys ja lempeys ovat sille pahinta myrkkyä.  

Saan nauttia elämästäni ilman syyllisyydentunteita 

Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos nautin elämästäni, vaikka maailmassa soditaan ja nähdään nälkää, eikä minun tarvitse ottaa maailman murheita kannettavakseni ja murehdittavakseni. Miten se auttaa ketään, jos "elän hengessä mukana" ja tunnen jatkuvaa syyllisyyttä omasta ilostani, vaikka muualla on niin paljon kärsimystä. 

Elämä on ainutkertainen lahja, jota pitää arvostaa, ja paras tapa arvostaa elämää on nauttia siitä. Se on terveellä tavalla itsekästä. Ei siitä saa minkäänlaista palkintoa, jos elää jatkuvassa tunnontuskassa, onneaan peitellen tai anteeksipyydellen, eikä siitä ole myöskään mitään hyötyä kenellekään. Ei jumala tai universumi ole yhtään sen armollisempi eikä kukaan saa sädekehää päänsä päälle, vaikka jättäisi oman elämänsä elämättä muiden kärsimyksen takia. 

Uskon, että elämästä nauttiva ihminen on paras lahja myös muille. Levollinen ihminen levittää ympärilleen hyvää energiaa ja pystyy olemaan läsnä myös muille ja saa sitä kautta muut tuntemaan, että he ovat tulleet nähdyiksi ja kuulluiksi. Kukaan ei pysty pelastamaan koko maailmaa, mutta omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan paljon siihen, millaiseksi ympärilläni olevat ihmiset olonsa tuntevat. 

Minun ei tarvitse olla kenenkään ovimatto 

Lempeys, empatia, ystävällisyys ja myötätunto ovat hyviä ja tarpeellisia arvoja, mutta joskus tarvitaan myös rohkeutta asettaa toiselle rajat. Valitettava tosiasia kun on, että jotkut käyttävät hyväntahtoisuutta hyväkseen (tarkoituksella tai tiedostamattaan), eikä kenenkään tarvitse sallia sellaista. 

Muistanette, kun kirjoittelin taannoin miellyttämisenhalustani ja siitä, miten minun on välillä vaikea asettaa rajoja muille, pitää puoliani ja tuoda julki omia toiveitani. Tuntuu, että se kirjoitus jotenkin herätti minut, sillä hyvin pian jutun kirjoittamisen jälkeen minusta alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun ei tarvitse hyväksyä ihmisiltä enää mitä tahansa.

Aiemmin ongelmani oli varsinkin se, etten tiennyt, missä kulkee hyväksyttävän käytöksen raja. Millaiset asiat ovat ns. sallittuja toiselta ihmiseltä ja millaiset eivät? Milloin on sopivaa pitää puolensa ja ilmaista, että tämä ei käy, ja milloin puolensa pitäminen menee liiallisuuksiin ja muistuttaa kiukkuisen pikkulapsen käyttäytymistä? Yhtenä päivänä minulle sitten välähti: minulla on oikeus asettaa rajani juuri sinne, minne haluan. Minä olen se, joka päättää, mitä hyväksyn ja mitä en, koska kukaan muu ei voi tietää, mikä minusta tuntuu sopivalta ja mikä ei. 

Aloin nähdä erään läheisen käytöksen uudessa valossa ja tajusin, että kyseinen ihminen osasi hyvin hienovaraisesti manipuloida ja syyllistää minua. Todennäköisesti hän ei tehnyt sitä tahallaan, niin että olisi tiedostanut toimintatapansa, vaan luultavasti elämä oli kohdellut häntä niin, että se oli saanut hänet käyttäytymään tällä tavalla. 

Erään tilanteen päätteeksi päätin, että tämä on nyt loppu, ja myös ilmaisin asian hyvin selvästi. Vastaanotto oli yllättävä, mutta viesti tuntui menevän perille. Suhteemme koki pienen kolauksen, ja tällä hetkellä olemme kai jonkinlaisessa käymistilassa. 

On parempi keskittyä itse tekemiseen kuin tekemisen lopputulokseen 

Miten monta kertaa olenkaan tehnyt jotain tylsää juttua ja miettinyt, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Olisinpa siellä tai täällä, tai sitten kun saan tämän valmiiksi, teen sitä tai tätä! Jos annamme valtaa tällaisille ajatuksille, elämme jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä, odottaen aina sitä seuraavaa ja mukavampaa juttua. Elämästä tulee pelkkää odottamista, ja kun yksi odottaminen päättyy, toinen alkaa. 

Ikävä juttu on vain se, että emme tiedä, tuleeko sitä seuraavaa hetkeä koskaan, koska voimme kuolla kupsahtaa vaikka tällä hetkellä. Eräs buddhalaismunkki arvuutteli kerran munkkikokelailta, mikä on ihmisen elinajanodote, ja veikkaukset liikkuivat luonnollisesti useissa kymmenissä vuosissa. Oikea vastaus oli yllättävä mutta järkeenkäypä: noin kolme sekuntia eli yhden henkäyksen mitta. Eikö siis ole parempi antaa ajatustensa olla karkailematta ja nauttia esimerkiksi siitä, kuinka vessanpönttö puhdistuu tai kuinka voin myöhässä olevaa lentoa odotellessani katsella ihmisiä ja imeä sisääni intensiivistä lähdön tunnelmaa?  

Kannattaa harkita hyvin tarkkaan, mitä sanoo 

Ääneen lausuttuja sanoja ei saa takaisin, ja sanoilla pystyy tekemään peruuttamatonta vahinkoa. Anteeksipyyntö ei poista sitä, mikä on jo sanottu, eikä se tuo takaisin menetettyä luottamusta. Välillä tekee kiukuspäissään mieli töksäytellä kaikenlaista, koska se muka jotenkin helpottaa omaa oloa, kun "saa vähän päästellä höyryjä".  

Triggeröidyin aiemmin todella helposti, ja asiat menivät usein tunteisiini. Meillä kaikilla on kipupisteemme, joihin tökkäämällä ihmiset osuvat arkaan paikkaan, ja nousemme välittömästi puolustuskannalle. Selittelin olevani sellainen tyyppi, joka kiihtyy helposti nollasta sataan, vaikka oikeasti olin henkilö, joka ei osannut kontrolloida tunteitaan mitenkään. Reaktio tuli välittömästi, ennen kuin kerkesin itsekään oikein tajuta, mitä tapahtui. 

Nykyään jos joudun sellaiseen tilanteeseen, joka olisi aiemmin triggeröinyt minut sekunnissa raivon partaalle, järki ehtii paikalle ensin. Tunnistan, että jaahas, nyt tämä osui minua arkaan paikkaan ja että tässä olisi mahdollisuus suutahtaa. Ehdin myös miettiä, onko tämä sellainen asia, jonka takia minun kannattaa suutahtaa, vai olisiko parempi antaa asian vain olla. Lähes aina päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ensinnäkin usein on niin, että toinen osapuoli ei ole edes tietoinen siitä, että hän osui arkaan paikkaani, ja riehaantuminen tällaisessa tilanteessa olisi outoa. Joskus taas toisella osapuolella on paha olo, ja hän etsii itselleen taistelukumppania, haluten tieten tahtoen ärsyttää, jotta saisi sitä kautta toisellekin pahan olon. 

Jos minun siis tekee mieli töksäyttää toiselle rumasti, vedän niin sanotusti hätäjarrusta ja pysähdyn kysymään itseltäni, haluanko todellakin sanoa näin ja mihin sillä pyrin. Sisältääkö asiani tilanteen kannalta olennaista tietoa, vai haluanko vain nolata tai alistaa toisen ja saada itseni sillä tavalla tuntemaan toista paremmaksi? On muutenkin hyvä tiedostaa omat motiivinsa, sillä olemme mestareita selittelemään ja vääristelemään asioita itsellemme. Täydellinen rehellisyys on raadollista, sillä se paljastaa, millaisia ihmisiä todella olemme, eikä totuutta ole useinkaan mukava kohdata. 

Totuuden nimessä on sanottava, että edelleen tulee vastaan tilanteita, jotka saavat minut kiihtymään nollasta sataan, mutta onneksi niitä tulee hyvin harvoin. Ne ovat myös aika hyvin ennakoitavissa, sillä niissä on yleensä mukana jokin riskitekijä, kuten väsymys. 

Tulevaisuutta ei voi ennakoida 

Ihmisen mieli on semmoinen, että se suunnittelee jo etukäteen, miten asiat tulevat tulevaisuudessa menemään, ja luonnollisesti ne tulevat menemään aina niin kuin me haluamme. Jos asiat sitten menevätkin toisin kuin olimme kaavailleet, olemme luonnollisesti harmistuneita ja pettyneitä. 

Mitä vähemmän ihmisellä on ennakko-odotuksia, sitä parempi. Suunnittelulla on toki paikkansa, mutta emme voi koskaan tietää lopputulosta ennalta, ja on hyvä olla varautunut siihen, että lopputulos saattaa olla myös jokin muu kuin se, mitä me toivomme. Jos on liian fiksoitunut ennakko-oletuksiinsa ja käsikirjoittaa tapahtumat ja kohtaamiset päässään jo ennalta, ei osaa olla avoin ja vastaanottavainen, ja merkityksellisiä asioita jää huomaamatta matkan varrella. Jos taas pitää silmänsä ja korvansa koko ajan auki, elämä saattaa lähteä ihan eri suuntaan kuin olimme ajatelleet, mikä ei ole välttämättä lainkaan huono asia. Se suunta saattaa olla juuri se, minne meidän oli tarkoituskin mennä, ellemme olisi niin kiihkeästi puskeneet eteenpäin sitä vaihtoehtoa, joka oli omasta mielestämme paras. 

Jos huomaan mieleni harhailevan tulevaisuuteen, sanon itselleni, että äläpäs mene asioiden edelle. Emme ole vielä siellä, vaan nyt eletään tätä hetkeä. Mitä enemmän pystyn pitämään mieleni läsnä tässä hetkessä, sitä tasapainoisemmaksi ja levollisemmaksi itseni tunnen. 

Arki on parasta

Olin aiemmin helposti ikävystyvä tyyppi, joka kaipasi aina jotain toimintaa, jotain uutta elämäänsä. Arki oli tylsää pakkosuorittamista, ja elin tulevia kohokohtia – matkoja, juhlia, mitä tahansa arjesta poikkeavaa – varten. Sitten iskä, jolla oli Lewyn kappale -tauti, joutui saattohoitoon ja kuoli, ja me istuimme äidin ja siskon kanssa iskän sängyn vieressä tämän viimeiset päivät ja seurasimme iskän taistelua kuolemaa vastaan. 

Tuo kokemus muutti asenteeni arkea kohtaan täysin. Nykyään ei ole mitään ihanampaa kuin se, jos aamulla on kaikki ennallaan ja päivästä tulee enemmän tai vähemmän samanlainen kuin eilisestäkin. Saan elää päiväni tutun kaavan mukaan ja tehdä arjen rutiinijuttuja – niitä samoja, jotka olen tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. Maailmassa on siis tänäänkin kaikki hyvin.

Henkinen kasvu on tuonut arjen arvostukseen oman lisänsä, ja minun pieni ja vaatimaton arkeni, jossa ei normaalisti kummoisia tapahdu, tuntuu ihan täydelliseltä. Mitä muuta osaisin kaivata, kun minulla on jo kaikki?