Laidasta laitaan (ja laidan yli)

Halusin käydä matkalla Riiasta Tallinnaan yhdessä paikassa, vaikka siitä tulikin puolisen tuntia ajomatkaa lisää, kun jouduimme poikkeamaan päätieltä sivuun. Suunniteltu pysähdyspaikka oli Rummun hylätty louhos ja vankila, jossa käynnistä olin haaveillut jo useamman vuoden.

Rummun louhokselta kaivettiin 1930-luvulta lähtien Vasalemman marmoria, ja työvoimana käytettiin viereisen Rummun vankilan (Murru vangla) vankeja. Vuonna 1991, kun Viro itsenäistyi ja neuvostovalta päättyi, vankila suljettiin, ja samalla myös kaivostoiminta loppui. Pumppujen pysähdyttyä pohjavesi nousi nopeasti kaivostunneleihin ja peitti pian alleen myös rakennukset, kaivinkoneet ja muut laitteet. Niin alueelle muodostui kirkasvetinen järvi, joka on nykyään ilmeisen suosittu uimapaikka paikallisten nuorten keskuudessa.

Saavuimme paikalle aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä, ja paikalla oli muutama muukin. Meinasimme ensin jättää auton portin ulkopuolella olevalle parkkipaikalle, kun löysimme autollekin vapaan kolon. Sitten näimme, että jotkut ajoivat autolla portista sisään, ja päätimme tehdä samoin.

Aluetta ympäröivät muurit piikkilankoineen ovat jäänteitä vankila-ajalta.

Sen verran jouduimme portilla pysähtymään, että maksoimme pääsymaksut (4 euroa per lärvi) ja saimme ranteisiimme siniset rannekkeet. Meitä ohjeistettiin myös, että auto pitäisi pysäköidä rannan lähellä olevalle parkkialueelle ja että alueella saisi olla iltakymmeneen asti.

Jo ensimmäinen silmäys järveen veti sanattomaksi. Vesi oli uskomattoman väristä, kalkkikivi valkoista ja vedessä törröttävät rakennukset absurdin näköisiä.

Kuten kuvasta näkyy, auringonottajia oli alueella paljon. Rannalle oli tehty myös terassi janoisille auringonpalvojille, ja vessarakennus oli niin uusi, että maali oli ehtinyt hädin tuskin kuivua.

Vessajonoa.

Rannan vieressä komeili valkoinen tuhkamäki, joka kohoaa 70 metrin korkeuteen. En oikein tiedä, miten mäki on syntynyt, mutta nettilähteiden mukaan "liuskekiven louhimisen tuloksena". (Eli siis miten?) Mäelle näytti menevän polku, joten jätin ukkelin terassille nauttimaan kylmää juomaa ja pinkaisin polulle.

Alkumatka sujuikin mukavasti, mutta sitten tuli varsin tiukka nousu. Mäkeä piti kiivetä melkein nelinkontin, kun jyrkkyys esti pystyssä etenemisen. Kaiken lisäksi olin lähtenyt mäkeen niin kuin nyt tällainen keski-ikäinen eukko yleensäkin lähtee vuorikiipeilemään, eli kesämekossa ja käsilaukku olalla. Käsilaukkua manasin eritoten (reppu olisi ollut paljon näppärämpi), ja mekkokin hieman arvelutti (perässä tulevalla ukolla oli varmaan suora näköyhteys mekon alle). En kuitenkaan ehtinyt jäädä miettimään yksityiskohtia sen tarkemmin, vaan punnersin itseni väkisin ylös ja pääsin kuin pääsinkin mäen laelle.

Kiersin ensin mäen takapuolelle katsomaan, miltä maisemat näyttivät mäen toisella puolella.

En uskaltanut mennä ihan mäen reunalle, koska pelkäsin, että maa saattaisi lähteä jalkojen alta, ja se olisi menoa sitten. Sitäkin mietin, millainen mäki mahtoi olla kiivetä sateella, ja pääsisikö mäelle silloin lainkaan.

Sitten olikin aika hyppelehtiä polkuja pitkin järven puolelle.

Paikallisten nuorten suurinta hupia näytti olevan raunioilta veteen hyppely.

Tyyli vapaa.

Rummu on myös erittäin suosittu sukeltajien keskuudessa, sillä vedenalainen maailma uponneine rakennuksineen tarjoaa hienon sukelluskohteen. Netissä on paljon sukellusvideoita rummusta, mutta esimerkiksi täällä on yksi lyhyt pätkä. Kuvia Rummun vedenalaisesta maailmasta voi käydä katselemassa vaikkapa täältä.

Näkymät huipulta olivat hienot, mutta en oikein osannut nauttia niistä, kun takaraivossa jyskytti vain yksi ajatus: kuinka hitossa pääsisin mäeltä alas? Yhdellä tytöllä oli ollut suuria vaikeuksia tulla alas jyrkimmästä kohdasta, ja pelkäsin, että alasmeno ei kävisi minulta yhtään sen helpommin. Ukkelilta tuli terassilta viesti, että "tule alas, sun olut lämpenee", joten ei auttanut muu kuin lähteä pelastamaan kalja. Kaiken lisäksi huipulla oli useita nuorisojoukkoja kaljakeissien kanssa, ja kaljatölkit sihahtelivat auki oikealla ja vasemmalla. Tunsin itseni taas vanhaksi akaksi, joka seisoi nuorten poikien keskellä kukkamekossa ja käsilaukku olalla. (Joku on ehkä rivien välistä – tai ei ehkä niin rivien välistäkään 😆 – hiffannut, että mulla on vissiin jonkinlainen ikäkriisi meneillään.)

Kuka ei kuulu joukkoon? Jaa, se taidankin olla minä.

Sinne perään sitten vaan. Hyvää matkaa.

Mietin, että ehkä jyrkän mäen laskeutumiseen pätee sama teoria kuin jäällä kävelyynkin: mitä enemmän pelkää ja varoo, sitä varmemmin kaatuu. Ei siis muuta kuin suorinta tietä alas, ketterästi kuin vuorikauris! Hehe.

Ukkeli oli terassilla kohtalaisen kärsivän näköinen, sillä kaiuttimista raikasi "I'm sexy and I know it", ja kolme nuorta – kaksi miestä ja yksi nainen – vääntelehtivät uimahousuissaan ja bikinissään musiikin tahdissa melkein ukkelin vieressä. Oli siis korkea aika lähteä menemään.

Paikkana Rummu oli ehkä vieläkin hienompi kuin olin etukäteen kuvitellut, mutta bilemeininki ei viehättänyt minuakaan tällaisessa paikassa yhtään. Ei tuolla ollut mitään toivoa fiilistellä paikan historiaa, eikä tuolla tehnyt mieli viipyä yhtään sen kauempaa kuin oli tarpeellista. Mutta jos tykkää ottaa aurinkoa, uida tai sukellella, niin Rummuun kannattaa ehdottomasti tehdä vaikka vähän pidempikin retki. Tallinnastakin on Rummuun vain noin 45 kilometrin matka.

Paikka on nyt kesällä auki aamusta iltaan, mutta aukioloajat kannattaa varmistaa Rummun Facebook-sivuilta tai ihan soittamalla.

Minulla olisi ollut noilla kulmilla vielä paljon muutakin katsottavaa, mutta en viitsinyt kiusata ukkelia enempää, joten ajoimme suorinta tietä hotellille.

Illalla kävimme vähän pyöriskelemässä vanhassakaupungissa, sillä tarkoitus oli saada jotain murua rinnan alle. Vähän ahdisti mennä mihinkään ravintolaan, kun ravintoloissa ei ollut oikein asiakkaita. Vika ei ollut tietenkään ravintoloitsijoiden, mutta siitä huolimatta tuntuu epämiellyttävältä olla ravintolan ainoa asiakas. Ravintoloiden ulkopuolella olevat tarjouskyltit tyyliin "koko ruokalista -50%" eivät yhtään auttaneet asiaa, päinvastoin. Jos ruokaa myydään alennuksella, tulee väkisinkin mieleen, yritetäänkö asiakkaalle myydä jotain vanhoja jämiä, ja uskaltaako sellaista ruokaa syödäkään.

Päädyimme Deja Vu:hun, jossa olemme poltelleet pari kertaa vesipiippua. Onneksi ruoka oli hyvää, ja pelmenit olivat suorastaan taivaallisia.

Tallinna illalla.

Seuraavana päivänä emme oikein tienneet, mihin suuntaan lähtisimme. Tuntui, että koko Tallinna oli nähty jo moneen kertaan, eikä mikään oikein innostanut. Lopulta ukkeli heitti, että lähdetään jonnekin Piritaan päin, ja niin käynnistyi päivän "katsotaan minne päädytään" -reissu.

Näimme ennen Piritaa tien oikealla puolella Maarjamäessä kolossaalisen rakennelman, ja sitä oli päästävä tutkimaan lähempää, kun löysimme sinne johtavan tienkin.

Kävi ilmi, että mäen laella oli useampiakin kohteita, muun muassa Maarjamäen muistomerkki sekä Kommunismin uhrien muistomerkki. Minulle jäi vähän epäselväksi, mikä kuului mihinkin, joten kuvat tulevat yhdessä klimpissä ikään kuin kaikki kuuluisivat samaan kokonaisuuteen (ja niin ne kai periaatteessa kuuluvatkin).

Tässä oli lueteltu Viron pahimpia paikkoja, joissa ihmisten pidätyksiä, kidutuksia ja murhia kommunismivuosina tapahtui, ja ensimmäisenä listassa mainittiin Patarein vankila. Olen itsekin käynyt kyseisessä vankilassa silloin, kun sinne vielä pääsi (postaus siitä täällä), ja Patarei oli kyllä aika hyytävä paikka.

Muistomerkiltä oli hienot näköalat merelle ja Tallinnan kaupunkiin.

Tämä seremoniakenttä on pyhitetty vuonna 1941 kaatuneiden neuvostosotilaiden muistolle, ja kenttä on kuulemma romahdusvaarassa, eikä sinne olisi saanut mennä. 

Maarjamäen muistomerkin alue oli todella laaja ja oikeastaan yllättävänkin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Kaikkein huikein rakennelma oli kuitenkin musta käytävä, joka johtaa rantakadulta mäelle.

Tämä 200 metriä pitkä käytävä symboloi uhrien kokemaa kärsimystä, ja käytävän seiniin on ikuistettu 20 000 virolaisen kommunismin uhrin nimet.

Jatkoimme matkaamme Piritaan päin. Emme olleet koskaan ennen käyneet Piritassa, mitä nyt vähän ihmettelimme.

Aika on ehkä ajanut jo vähän tämän Pirita Marina -hotellin ohi.

Piritan ranta oli minusta yllättävänkin viihtyisä.

Ranta on saanut sinisen lipun tunnuksen, mikä tarkoittaa sitä, että ranta täyttää kansainväliset Blue Flag -vaatimukset mm. vedenlaadun, palvelujen sekä turvallisuuden osalta.

Tallinnan kaupunkikin näkyy rannalle.

Joimme tässä terassilla kahvit ja jatkoimme taas matkaa. Olin nähnyt ennen Piritaa tien toisella puolella pystyssä töröttävän yksinäisen seinän, ja tämä kummallinen ilmestys oli mentävä luonnollisesti katsastamaan.

Kävi ilmi, että seinä kuului Pyhän Birgitan nunnaluostarin raunioihin. Luostari rakennettiin vuonna 1407 Ruotsin vallan aikana, ja se oli Vanhan Liivinmaan suurin luostari. Iivana Julman joukot tuhosivat luostarin vuonna 1577, ja luostari on ollut raunioina siitä asti. Jäljellä ovat massiivinen goottilaistyylinen, 35 metriä korkea julkisivu, päärakennuksen seinät, kivijalka, kellarit ja kalmisto.

Luostarin edessä on ikivanha hautausmaa.

Luostari teki suuren vaikutuksen näin raunioinakin.

Kaikki maan alle vievät ovet oli visusti lukittu, mutta lopulta löysin yhden oven, jonka sai auki.

Sissepääs.

Ihmettelin, miksi kellarissa oli tuoleja, mutta kaipa täällä oli joku istuskellut. Yhdessä nurkassa näytti siltä, että sieltä pääsisi vielä jonnekin.

Nyt on kumminkin pakko myöntää, että minulta meni pupu pöksyyn, enkä uskaltanut edetä enää pidemmälle, kun kännykän taskulamppukin tuntui valaisevan varsin heikosti. Palasin siis suosiolla maan pinnalle.

Raunioiden vieressä on uusi, vuonna 2001 rakennettu, Birgitan nunnaluostari. En tullut ottaneeksi luostarista kunnollista kuvaa, kun en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mikä rakennus oli, mutta tästä kuvasta näkyy vähän uutta luostaria.

Uusi luostari näytti minusta ihan joltain seurakuntakeskukselta. 

Oli aika etsiä jotain syötävää, joten käänsimme auton ja ajoimme Tallinnan vanhaankaupunkiin.

Ajelin ristiin rastiin vanhankaupungin kapeilla mukulakivikadulla, ja ukkeli pohti, että saakohan täällä edes ajaa autolla. Vastasin, että enpä tiedä. Ajellaan, kunnes joku tulee kieltämään. Löysimme lopulta parkkipaikan yhden kirkon kupeesta ja pääsimme jalkautumaan vanhankaupungin kaduille.

Vanhassakaupungissa pitää ihastella (ja kuvata) aina samat asiat: kauniit ovet ja viehättävät rakennukset.

Lounaalla sain selville, että lähistöllä olisi Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti samoissa tiloissa toiminut apteekki, joten suuntasimme seuraavaksi apteekille.

Raeapteek eli Raadin apteekki on ollut toiminnassa ainakin vuodesta 1422, ja apteekkitoiminta jatkuu yhä.

Sisältä löytyi hauska yhdistelmä toimivaa apteekkia ja museota.

Veden tislauslaite 1900-luvun alusta.

Apteekki oli vuosina 1581–1911 yhden ja saman suvun, Burchartien, hallussa, ja tuona aikana apteekissa ehdittiin nähdä kymmenen sukupolvea. Keskiaikana apteekki määräsi asiakkaille esimerkiksi sellaisia rohtoja kuin käärmeennahkaa, muumiomehua ja yksisarvisen jauhetta (mieskunnon parantamiseen). Apteekista sai myös arkipäiväisempiä tuotteita, kuten teetä, hilloa, viiniä ja marsipaania.

Autolle palattuamme meitä odotti lämmin tervehdys paikallisilta parkkipirkoilta, sillä tuulilasissa komeili parkkisakko. Kirkon eteen ei olisi sitten kai saanutkaan pysäköidä. Hieman otti päähän, mutta kun katsoin sakon suuruutta, helpotti vähäsen. Tallinnalainen parkkisakko oli näköjään vain 31 euroa, kun Helsingissä väärin pysäköinnistä saa pulittaa 80 euroa (tämä oli tullut todettua pari viikkoa aiemmin).

Raatihuoneentorilla kahvittelun jälkeen suuntasimme takaisin hotellille, jossa heräsi kysymys, mitä tekisimme seuraavan päivän. Laivamme lähtisi vasta puoli kahdeksalta seuraavana iltana, joten meillä olisi koko päivä aikaa. Ukkelilla olisi työpäivä, joten ainakin osa hänen päivästään kuluisi työpuheluissa. Minä olin ajatellut, että voisin käydä yksinäni esimerkiksi ulkoilmamuseossa, joka ei kiinnostanut ukkelia. Kokonainen päivä Tallinnassa tuntui kuitenkin pitkästyttävältä ajatukselta, ja heitin ukkelille, että mitä jos lähtisimmekin aikaisemmin kotiin.

Harvemmin on tehnyt mieli palata matkalta etuajassa kotiin, ja muistan itse asiassa vain yhden vastaavan tapauksen vuodelta 1999. Olimme silloin opiskelukaverini kanssa suorittamassa espanjan filologisiin opintoihin kuuluvaa kieliharjoittelua Málagassa, mutta Málaga alkoi kyllästyttää, ja päädyimmekin Teneriffalle. Kaverillani oli kuitenkin kotona kaikenlaista säätöä, joten hän palasi Suomeen aikaisemmin, ja kun minultakin alkoi olla rahat lopussa, tein lopulta samoin.

Paluumatkan muutos onnistui erinomaisen helposti netissä, ja muutoksesta koitui vain neljän euron suuruinen lisämaksu. Tällaiselle impulsiiviselle matkalaiselle on suuri ilonaihe, jos lähtö- ja paluuajan muutokset onnistuvat helposti, ja Tallink & Silja saa minulta tästä syystä täydet pisteet. Olin jo kerran aiemminkin muuttanut paluupäivää (sunnuntai-illasta tiistai-iltaan), ja sain tuolloin takaisin 32 euroa, kun uusi paluuajankohta oli halvempi kuin vanha.

Näkymä Swissotelin 30. kerroksen Horisont-baarista.

Illalla kävimme vielä drinkeillä hotellin ylimmän kerroksen baarissa ja syömässä taas yhdessä intialaisessa. Olimme baarin ainoat asiakkaat, ja suorastaan nauratti katsella, kun baarimikko hääräsi baaritiskin takana visiirissään ja kumihanskoissaan. Voi elämän kevät.

Vielä loppuun muutama sananen Tallinkin Business- ja Comfort-matkustusluokista. Comfort-luokka oli meille tuttu aiemmilta laivamatkoilta, mutta nyt päätimme kokeilla menomatkalla ensimmäistä kertaa Business-luokkaa.

Business loungea Megastarilla.

Business-luokan lippu oikeuttaa pääsyyn Business loungeen, jossa on tarjolla kylmiä ja lämpimiä ruokia, juomia (myös alkoholijuomia), lehtiä ja nopeampi premium-nettiyhteys kuin muualla laivassa. Lisäksi Business-luokassa matkustamiseen kuuluu Priority Car -etu, mikä tarkoittaa sitä, että auton saa laivalla sellaiseen paikkaan, että auton pääsee ajamaan ensimmäisten joukosta laivasta pois.

Meidän matkustusajankohtanamme Business loungessa oli tarjolla aamupalatyyppinen valikoima ruokia munakokkelista lihapulliin ja erilaisiin salaatteihin. Buffetkielto oli vielä voimassa, joten laivan henkilökunta annosteli ruoat asiakkaan toivomuksen mukaan lautaselle. Kahvit, virvoitusjuomat ja alkoholijuomat sai ottaa itse.

Comfort loungessa.

Comfort-luokan lippu oikeuttaa pääsyyn Comfort loungeen, joka ei minusta häviä istumamukavuudeltaan yhtään Business loungelle. Comfort loungessa on tarjolla pientä purtavaa (mm. leipää, juustoa, leikkelettä, paloiteltuja vihanneksia, pähkinöitä, keksejä jne.), mutta lämpimiä ruokia ei ole. Alkoholijuomista on maksettava erikseen.

Pikavertailuni tulos oli semmoinen, että Business-luokasta ei kannata maksaa, ellei sitten ole tarkoitus nauttia alkoholitarjonnasta oikein urakalla. Toki nopeampi nettiyhteys saattaa olla hyvinkin tärkeä asia jollekin businessmatkalaiselle, mutta en tiedä, onko netin nopeudessa todella niin suuri ero, että siitä kannattaisi maksaa. Comfort-luokka on ihan riittävän mukava sellaiselle, joka haluaa matkustaa hieman rauhaisemmassa ympäristössä. Hintaero Business- ja Comfort-luokan välillä on huomattava, sillä Business-luokan lippu kustantaa 65 euroa per henkilö ja Comfort-luokan 26 euroa per henkilö.

Autokannella oli paluumatkalla todella tyhjää.

Nyt päätän matkaraporttini tähän. Kiitos ja näkemiin! 😘