Sumuisen vuoren gorilla

Päätin tehdä eilen ennen lounasta pienen ruokahalun herättämislenkin Tsahkaljärvelle. Järvelle ei ole ole kuin kilometrin kävelymatka Kilpisjärven luontokeskukselta, joten lenkki kävisi pienestä happihyppelystä.

Järvelle johtaa leveä polku, oikeastaan tie, jota voisi ajaa autollakin. Autolla tietä oli mentykin, sillä rantaan rakennettiin jotain. Lautakasat eivät erityisesti kaunistaneet maisemaa.

Matkalla näkyi todella paljon poroja, ja joillakin niistä oli kellot kaulassa. Kellot kilkattivat mukavasti porojen liikkuessa. Arkoja porot tuntuivat olevan, sillä heti jos menin yhtään lähemmäs, ne lähtivät tanner tömisten karkuun. 

Ryhmäpotretti.

Äiti ruokkii.

Mie menen tänne puun taakse piiloon.

Yksi poro oli kuitenkin ihan erilainen kuin muut. Se ei pelännyt, vaan tuijotteli minua, ja lähti lopulta tulemaan minua kohti.

Mie en sinua pelkää.

Katsoin parhaakseni lähteä hipsimään, mutta poro lähtikin seuraamaan minua. Kävelin hyvän tovin poro kannoillani ja kuvittelin mielessäni, kuinka poro hyökkäisi takaapäin ja saisin sarvet persuksiini. Vilkuilin vähän väliä, vieläkö poro tuli perässäni, mutta onneksi poro luovutti lopulta. Mitähän porolla oli mielessä?

Joku pöljäke oli tulistellut polun vieressä.

Tulisteluhan on yksi näistä lappilaista termeistä, kuten myös evästely ja kahvistelu. Jäin miettimään, kuuluuko hifistely tähän samaan sarjaan. 😀

Joku on pudottanut suklaarusinansa. (Anteeksi, oli ihan pakko.)

Järven ranta oli kaunis, vaikka olikin varsin harmaata.

Tutkiskelin rantoja kiireettömästi, ja ajattelin taas, kuinka rakastankaan Suomen luontoa. Olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä kaikista maailman paikoista juuri Suomeen.

Luin jostain, että intialaisten turistien määrä on lisääntynyt Suomessa hurjasti, ja näin muuten Saanallakin intialaisia. Tuli jotenkin kotoisa olo.

Kaukana siintää Kilpisjärvi.

Majapaikan isäntä oli suositellut minulle läheistä lounaspaikkaa, josta sai kuulemma hyvää lappilaista ruokaa. Koska ruokahaluni oli herännyt, suuntasin patojen äärelle. En tiedä, olinko ymmärtänyt isännän suosituksen väärin, sillä Kilpiksen buffet ei ollut lappilaista nähnytkään. Tarjonta ei näyttänyt purkkiherkkusienineen ja kaupan punajuurisalaatteineen erityisen houkuttelevalta. Ehkä isäntä olikin tarkoittanut jotakin muuta ravintolaa? Jäin kuitenkin syömään, kun en viitsinyt enää muuallekaan lähteä. Sitä paitsi hyvällä leivällä (karpaloleipää!) ja pannukakulla saa paljon anteeksi.

Pannukakku ja siirappi oli vähän erikoinen makuyhdistelmä, mutta ei tuo nyt pahaakaan ollut.

Ihmettelin taas, miten minuun saattoi upota sellainen määrä ruokaa, eikä tullut edes ähky. Leipääkin söin kolme palaa ja pannukakkua kaksi.

Kerran nuorempana, kun olimme siskoni kanssa risteilyllä, kävin syömässä laivan ravintolassa lohiannoksen. Kun pääsimme takaisin hyttiin, totesin, että minulla oli edelleen nälkä. Menin takaisin samaan ravintolaan, ja myyjä katsoi epäuskoisena, että taasko tuo sama naama. Hän mätti minulle sellaisen kasan lihapullia, ettei ole ennen nähty. Halusi ehkä varmistaa, etten tulisi enää kolmatta kertaa syömään. 😀

Lounaan jälkeen päätin lähteä patikoimaan Kitsiputoukselle Mallan luonnonpuistoon. Toinen vaihtoehto olisi ollut kolmen valtakunnan rajapyykki Suomen, Ruotsin ja Norjan rajalla, mutta betonimöhkäleelle patikoiminen ei tuntunut minusta oikein kiinnostavalta ajatukselta. Olisihan rajapyykki saattanut olla hienokin kokemus, mutta minä jätin sen nyt välistä.

Olin löytänyt saunasta ajastustoiminnon (heureka!), ja kävin laittamassa ajastimen päälle ennen lähtöäni. Arvelin, että saattaisi olla mukava päästä saunaan, kun tulen Mallalta. Minusta kuoriutuu Lapissa aina oikea saunahullu, joka haluaa saunaan joka päivä.

Mallan luonnonpuiston lähtöpaikalta on noin viisi kilometriä Kitsiputoukselle, joten edestakaisin kuljettuna matkaa tulee kymmenisen kilometriä. Lähdin matkaan sillä periaatteella, että jos polvi alkaisi kipuilla, kääntyisin suosiolla takaisin.

Alkumatkalla oli vähän kivikkoista nousua, mutta muuten matkanteko sujui leveähköä ja hyvää polkua pitkin.

Ihmisiä tuli vastaan aina silloin tällöin, ja monet olivat ehkä tulossa sieltä kolmen valtakunnan rajalta.

Mietin taas Mallan puuttomassa maastossa kävellessäni, mitä tekisin, jos minulle tulisi vessahätä. Eihän tuollaisessa maastossa voi pyllistää mihinkään, kun se näkyisi kuuhun asti. Miten te muut toimitte, jos patikkareissun aikana tulee tuollaisessa aukeassa maastossa vessahätä? On ehkä vähän epäkorrektia kysellä toisten vessa-asioista, mutta asia vaivaa minua oikeasti.   

Puolivälin jälkeen maisema alkoi peittyä sumuun. Vettäkin tihutteli hieman, mutta ei niin paljon, että se olisi ollut haitaksi.

Olin tullut ilmeisesti jonkinlaiselle tunturin laelle, koska paikalla oli kivikasoja, ja polku lähti sen jälkeen laskeutumaan. Jonkinlainen taukopaikkakin siellä oli, vaikka luulin sitä ensin vessaksi. Toivossa on hyvä elää.

Tästä eteenpäin kulku muuttuikin hieman haasteellisemmaksi, sillä maasto muuttui rakka-kivikkoiseksi.

Siinä se polku menee.

En ole eläessäni nähnyt kerralla yhtä paljon kiviä kuin Mallassa. Miten kiviä voi edes olla noin paljon? Tämä kuuluu sarjaan "menee yli minun ymmärrykseni".

Pian alkoi kuulua veden kohinaa, mikä tiesi sitä, että Kitsiputous oli lähellä.

Kitsiputous, "Mallan kyyneleet", ei ole vain yksi vesiputous, vaan useamman vesiputouksen sarja. Kitsiputous on Suomen korkein yhtenäinen vesiputousten sarja, ja samalla se on myös yksi Suomen kauneimmista putouksista.

Nyt oli sen verran sumua, että koko sarjaa ei ollut mahdollista nähdä kerralla, kun osa putouksesta jäi sumun peittoon. Hieno se oli silti.

Tuomo Kesäläinen on sanonut minusta hienosti: tutustukaa maahan, jossa asutte, tutustutte matkalla itseenne.

Olen täysin samaa mieltä. Voin ravata ympäri maailman ja kiertää maita ja mantuja, mutta vasta Suomi juurruttaa minut jonnekin ja tekee minusta sen, joka olen.

Paluumatka tuntui varsin helpolta, kun nousut olivat nyt laskuja, ja tulinkin takaisin varsin ripeästi. Matkalla ohitin neljä ruotsalaisnaista, jotka kyselivät minulta, oliko Kilpisjärvi suunnassa, jonne he olivat menossa. Vakuuttelin naisille, että he olivat menossa oikeaan suuntaan.

Kun pääsin luonnonpuiston parkkipaikalle, siellä oli myös bussi, jonka kuski haahuili parkkipaikalla. Bussikuski lähestyi minua (ensin ruotsiksi ja sitten englanniksi, kun minä törppö en osaa toista kotimaista) ja kysyi, oliko minulla mitään tietoa ruotsalaisista naisista, jotka olivat patikoimassa. Kerroin, että olin nähnyt neljä ruotsalaista naista ja että kyllä he varmaan kohta sieltä tulisivat. Kuski oli tiedosta kovin tyytyväinen. En tiedä, kauanko hän oli siinä odotellut. Naisilla kun ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, päinvastoin.

Kitsiputouksen jälkeen kävin vielä Kilpisjärven retkeilykeskuksessa kahvilla ja testaamassa Saana-leivoksen.

Saana-leivos. Muistuttaa kyllä vähän esikuvaansa.

Myös retkeilykeskuksessa oli buffet, ja sen nähtyäni harmittelin, etten ollut tullut sinne syömään. Ruoka näytti tosi hyvältä, ja lihamurekettakin (suurta herkkuani) oli.

Kämpille päästyäni iloitsin siitä, että joku ihana ihminen oli älynnyt laittaa saunan valmiiksi. Oli mukava päästä suoraan saunaan.

Polvi kesti kierroksen hyvin, mutta pientä jäähdyttelyä se kaipasi. Harmitti, että olin unohtanut ottaa kylmägeelipussin mukaan, mutta onneksi wokkivihannekset ajavat saman asian.

Wok Classic: nautitaan vain ulkoisesti.

Kohta pitäisi ruveta pakkaamaan kamoja, sillä jatkan tänään matkaa. Tiedossa on pitkähkö ajomatka, mutta onneksi matkalla on tiedossa pari kivaa pysähdyspaikkaa - jos säät sallivat. Tällä hetkellä näyttää varsin huonolta, sillä taivas on harmaa, tihuttaa vettä ja tuulee melkoisesti. Yölläkin tuuli niin, että humina kuului sisälle asti.