Lost and found

Junamatkalla ei tullut nukuttua taaskaan kovin hääppöisesti, mutta petrasin kuitenkin huomattavasti viime vuodesta. Nyt ei tarvinnut sentään kurkkia ikkunasta koko ajan, missä olimme, ja kaikki junan omituiset äänetkin olivat jo tutumpia. Sen verran sain kuitenkin nukuttua, etten ollut Kolarissa ihan zombie.

Päätin tänä vuonna lähteä käymään Käsivarressa, koska en ole tutustunut alueeseen aiemmin. Olen kerran suorittanut Käsivarren läpiajon ukkelin ja yhden tuttavapariskunnan kanssa, kun teimme erittäin pikaisen Lapin ja Pohjois-Norjan kierroksen. Vuosi taisi olla 2000 tai 2001, ja ajoimme silloin 3 500 kilometriä viidessä päivässä. Nyt olen alkanut jostakin syystä inhota pitkiä automatkoja ja yritin siksi minimoida ne tälläkin reissulla käyttämällä autojunaa. Lapissa ei tosin voi oikein välttyä ajokilometreiltä, jos mielii nähdä usemman paikan.

Tässä eilisen ajoreitti.

Ensimmäinen pysähdykseni oli Pakasaivo, jota sanotaan myös Lapin Helvetiksi. Kuinka ollakaan, kun pääsin matkaan Kolarin asemalta, alkoi sataa.

Pakasaivo.

Pakasaivo on noin 60 metriä syvä rotkojärvi, joka on monella tapaa mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen. Järvi on ns. meromiktinen järvi, jonka pinta- ja pohjavesi eivät sekoitu lainkaan. Järvi on normaalia järvivettä noin 12,5 metrin syvyyteen asti, mutta sen jälkeen vesi muuttuu nopeasti hapettomaksi, ja rikkivetypitoisuus kasvaa. Rikkivetypitoisuus estää lahoamista, minkä seurauksena vuosituhansien aikana järveen uponneet puut, veneet ja sen sellaiset ovat säilyneet järven pohjassa maatumattomina. Ajatelkaapa jos järvi yhtäkkiä kuivuisi! Mitä kaikkea järven pohjasta saattaisi löytyäkään!

Pakasaivolla on myös vahva uskomuksellinen perinne, sillä se on yksi Lapin saivojärvistä. Saivo on saamelaisen uskomuksen mukaan vainajala eli paikka, jossa kuolleet elävät, ja sellaisen paikan uskotaan olevan järven alla. Saamelaisen uskomuksen mukaan Pakasaivon pohjassa on reikä, ja reiän toisella puolella on toinen järvi, mutta ylösalaisin. Tuon järven rannoilla asuu ja elää saivo-kansa, vainajat, eläviin nähden päät alaspäin.

Huhuu, onko siellä ketään?

Porojen näkeminen sykähdyttää aina, eikä minun tarvinnut ajaa Kolarista kuin viitisen kilometriä, kun ensimmäiset porot poukkoilivat tiellä. Myöhemmin näin valkoisia porojakin! En muista, että olisin koskaan ennen nähnyt valkoisia poroja.

Ruokintahetki. ❤

Kävin myös katsomassa Muonion kupeessa olevaa Äijäkoskea, joka oli pienoinen pettymys. Olin kuvitellut kosken paljon isommaksi ja mahtavammaksi. Vaikuttaakohan vuodenaika kosken kokoon jotenkin?

Lounaalle pysähdyin Kiela-luontokeskuksen ravintolaan. Kielassa on thairavintola, Silk Coffee Shop, joka väittää olevansa maailman pohjoisin thairavintola.

Käyn yleensä tuntemattomiin buffetpaikkoihin mennessäni katsomassa buffetpöydän tarjonnan ennen aterian maksamista, vaikka tämmöinen onkin jonkun mielestä varmasti todella moukkamaista. Nyt minulla oli kuitenkin kai niin kova nälkä, että unohdin käydä tarkistamassa buffetpöydän antimet. Virhe. Alkusalaatit ja keitto olivat aivan ala-arvoisia, mutta onneksi pääruoat sentään olivat maistuvia, vaikka ruoat olivatkin kovin vähissä.

Saihan tuolla kuitenkin vatsansa täyteen.

Totesin Käsivartta kohti ajellessani, että Lapissa ajaminen on - anteeksi vain - oikeastaan kamalan tylsää. Missään ei ole mitään nähtävää, ja pysähdyspaikatkin ovat harvassa. Maisemat ovat komeita vain paikoitellen, mutta pääosin maisemissa ei ole paljonkaan katsomista.

Tykkään ajaa nahkasormikkaat käsissä, ja jossakin vaihessa matkaa huomasin harmikseni, että olin kadottanut toisen käsineeni. Muistelin, mitä olin tehnyt, ja sitten muistin pysähtyneeni matkalla ottamaan vesipullon takakontista. Käsine oli varmaankin ollut siinä vaiheessa sylissäni, ja kun olin noussut seisomaan, se oli pudonnut tielle. Tämä sama on tapahtunut niin monesti ennenkin, ja käsineitä on noukittu milloin Prisman parkkipaikalta, milloin omalta pihalta. Vaikka hanskat olivatkin jo aika vanhat, silti harmitti.

Järämän linnoitusalue (noin 17 kilometriä Kaaresuvannosta pohjoiseen) oli kuulostanut mielenkiintoiselta paikalta, ja päätin pysähtyä tutkiskelemaan linnoitusaluetta. Ennen lipun ostamista menin käymään vessassa, ja löysin sieltä naisten lompakon, jonka joku oli unohtanut käsipyyhetelineen päälle. Vein lompakon kahvilan tiskille, ja ystävällinen isäntä tarjosi minulle siitä hyvästä kahvit. 😊

Järämän linnoitusalueen rakennuttivat saksalaiset vuonna 1944. Linnoituksen tarkoituksena oli turvata saksalaisten kulku Jäämerelle ja Pohjois-Norjan satamiin siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto onnistuisi valloittamaan Suomen.

Korsuja ja taisteluhautoja oli entisöity, ja linnoitus oli paljon suurempi ja mielenkiintoisempi kuin olin kuvitellutkaan.

Teräskaarikorsu.

Sama sisältä.

Komentokorsua.

Kierros oli noin puolentoista kilometrin mittainen, ja paikan pitäjä antoi mukaan kartan ja hyvät ohjeet kierroksesta. Hyvät jalkineet olivat tarpeen, sillä vesi oli tehnyt osan juoksuhadoista kulkukelvottomaksi, joten piti kiertää kivisten kallioiden kautta.

Lyhyen sadekuuron jälkeen aurinkokin alkoi pilkistellä.

Olen soiden suuri ystävä, ja kun kuulin Iiton palsasuosta, sitä piti tietysti pysähtyä ihmettelemään. Palsasuolle menee tien vieressä olevalta P-paikalta puolen kilometrin mittainen luontopolku, jonka varrella olevissa opastauluissa kerrotaan palsasuosta ja sen elämästä.

Palsa tarkoittaa ikiroudassa olevaa jättimäistä turvemätästä, jonka syntyminen vaatii kuivan ja kylmän talven sekä tuulen takia ohuena pysyvän lumipeitteen. Palsasuolla on siis jättimäisiä turvemättäitä, joiden sisällä oleva ikirouta ei sula kesälläkään. Ikiroutaa ei esiinny palsasoiden lisäksi muualla Suomessa.

Kuvan keskellä näkyy jättimäinen turvemätäs, palsa.

Hillanpoimijoita palsasuolla. Hillastajia näkyi muutenkin todella paljon.

Lähemmäs Kilpisjärveä tultaessa maisema alkoi vihdoinkin vähän muuttua ja tuntureitakin alkoi näkyä.

Huipulla näkyy Lammasoaivin arktinen tuulivoimapuisto.

Saana näkyy ensimmäisen kerran!

Saana lähempää. Enpä vielä tässä vaiheessa tiennyt, että tulisin kiipeämään tuonne ylös vielä saman päivän iltana.

Päivän ajomatka oli tullut vihdoinkin päätökseensä, ja oli aika asettautua yöpymispaikkaan taloksi. Olisin halunnut asua jossakin mökissä, mutta mietittyäni asiaa tarkemmin olin todennut, että yksinäinen mökki ei ole ehkä paras vaihtoehto minulle. Olen varsin herkkäuninen, ja jos asuisin yksin mökissä, rupeaisin kuuntelemaan jokaista rapsahdusta niin, että nukkumisesta ei tulisi mitään. Minun oli siis parempi yöpyä jossakin, missä oli muitakin ihmisiä lähellä.

Päädyin Santa's Chalets Rakka -lomahuoneistoon, ja valinta oli minulle juuri oikea. Asunnossa on tilaa, mutta ei liikaa, ja kaikki perusmukavuudetkin löytyvät. Minä kun en haluaisi tinkiä mukavuuksista matkallakaan, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan sitä tehdä. Päinvastoin.

Toinen makuuhuoneista.

Ilta oli vasta nuori, ja kun ilmakin oli kirkas, vaikkakaan ei aurinkoinen, päätin lähteä kiipeämään Saanalle.  Saanan huippu sijaitsee 1029 metrin korkeudessa, ja sinne olisi matkaa neljä kilometriä. Olin kuullut, että huipulle johtaisivat Suomen pisimmät portaat, mutta Kilpisjärven luontokeskuksessa olin saanut kuulla, että portaat oli purettu, sillä ne olivat olleet huonossa kunnossa. Nyt huipulle kiivetään pelkkää kivistä polkua pitkin. Uudet portaat meinataan rakentaa heti, kun rahoitus on saatu järjestettyä ja sopiva rakentaja löytyy.

Opasteet ovat selkeät, eikä reitiltä voi muutenkaan eksyä.

Alkumatka kuljetaan tunturikoivikossa.

Kaksi huonosti nukuttua yötä ilmeisesti painoivat sen verran, että alkumatkan jyrkempi nousu, jota riitti pari kilometriä, tuntui varsin rankalta. Kaipasin purettuja portaita, sillä portaat olisivat varmasti olleet helpommat nousta kuin kivikkoinen ja jyrkkä rinne. Vai olisivatko sittenkään? Ehkä portaat verottaisivatkin henkistä kanttia enemmän kuin paljas rinne?

Maisemat alkoivat kyllä palkita melkein heti, kun pääsi puurajan yläpuolelle.

Onneksi parin kilometrin jälkeen nousu muuttui vähän helpommaksi, ja alkoi helpottaa. Silti neljä kilometriä tuntui yllättävän pitkältä matkalta!

Huipulla kuitenkin totesin, että kaikki vaivannäkö oli kannattanut. Saanalta oli tullut paljon porukkaa alaspäin, mutta ilmeisesti oli jo sen verran myöhä (kello tuli puoli kahdeksan), että Saanan suosituin huiputusaika oli siltä päivältä ohitse, eikä huipulla ollut samaan aikaan ketään muita. Sain siis nauttia huipun näkymistä ihan yksinäni, mikä sopi minulle erinomaisen hyvin. Joihinkin kokemuksiin ei kaipaa ylimääräistä meteliä ja sählinkiä.

Jee! Mie tein sen!

Huipulla tuuli todella kylmästi, joten siellä ei tehnyt mieli viipyä kauan. Olin riisunut kiivetessäni pitkähihaisen aluspaidan pois, mutta nyt oli pakko laittaa se takaisin päälle. Kiitin mielessäni myös sitä, että olin tajunnut ottaa mukaan paksut rukkaset.

Huipulta laskeutuminen ei ollut sekään mitään herkkua, sillä alamäki otti todella pahasti polviin. Kivikossa joutui olemaan koko ajan polvet hieman koukussa ja jarruttelemaan. Pakko oli kuitenkin jatkaa vain matkaa, sillä enhän minä voinut Saanallekaan jäädä!

Olin ajatellut, että paluumatka tuntuisi helpommalta ja sujuisi nopeammin kuin nousu, mutta jokainen kilometri tuntui laskeutuessakin. Toivoin, ettei Saanalle kapuaminen pilaisi nyt heti alkuunsa suunnittelemiani patikkaretkiä ja että pystyisin kävelemään huomennakin.

Kun tunturikoivikko alkoi näkyä, onnellisempaa ihmistä kuin minä sai kyllä hakea.

Majapaikassa iloitsin, että olin ollut taas kaukaa viisas ja valinnut majoituksen, jossa oli oma sauna. Jostakin syystä sauna on Lapin-matkoilla aina poikaa! Saunan lauteilla ponnistelut unohtuivat ja rupesin miettimään, minne seuraavana päivänä suuntaisin.

Loppuun vielä kotimatkalla nähdyn poron hassu ilme.