Monenlaista maradonaa

Tuossa melkein "meidän" makuuhuoneen ikkunan alla on armeijan työntekijöiden virkistyskeskus, jossa reippaat urheilijanuorukaiset pelaavat aika usein jalkapalloa ja muitakin pelejä. (Miesteema näköjään jatkuu. 😎)

Merkkasin kuvaan vähän muitakin siinä näkyviä paikkoja.

Virkistyskeskuksessa oli taas tällä viikolla jokin jalkapalloturnaus, ja miesten peliä katsellessani iski vanha tuttu kaihomieli.

En kuolannut tällä kertaa pelihousujen perään, vaan mietin sitä, kuinka mukava olisi ollut itsekin harrastaa jotakin joukkueurheilua. Harrastinkin nuorena pesäpalloa, mutta lopetin pelaamisen joskus teini-iässä. Pesäpallo ei olisi voinut silloin vähempää kiinnostaa. Pesäpallon lopettaminen harmittaa minua vielä tänäkin päivänä, vaikka toisaalta ymmärränkin päätökseni, sillä pelaaminen oli minulle henkisesti erittäin rasittavaa. Vaadin itseltäni todella paljon, ja otin pienetkin epäonnistumiset raskaasti. Jos mokasin jotenkin, minusta tuntui kuin olisin pettänyt koko joukkueen. Meillä oli kiva joukkue, hyvä joukkuehenki ja mukava valmentaja, mutta silti stressasin aina ihan hirveästi omaa suoriutumistani. En osannut koskaan oikein nauttia pelaamisesta, kun minulla oli aina niin hirveä jännitys päällä.

En ole koskaan lakannut haikailemasta joukkuelajien pariin, vaikka tässä iässä semmoiset haaveet saakin jo auttamatta haudata. Enkä ole muutenkaan varma, osaisinko suhtautua pelaamiseen yhtään sen rennommin nyt kuin silloin nuorempanakaan. Minusta tuntuu, että voisin tulla hyväksytyksi joukkueen jäseneksi vasta sitten, jos onnistuisin koko ajan täydellisesti. Kukaan ei ole koskaan antanut minun ymmärtää mitään tällaista, vaan olen kehitellyt pelkoni ihan oman pääni sisällä.

Vielä suurempikin pelon aihe olisi mahdollinen ulkopuolisuuden tunne: mitä jos tuntisinkin oloni joukkueessa ulkopuoliseksi? Jos ympärillä olisi koko joukkueellinen pelikavereita, mutta tuntisin silti olevani yksin? Olen painiskellut ulkopuolisuuden tunteen kanssa elämäni aikana niin paljon, etten enää jaksaisi sitä - ja kuitenkin se yllättää aina silloin tällöin (viimeksi tänään).

Joskus ajattelen, että olisi kiva, jos voisi kääntää kellon viisareita ja siirtyä vuosissa taaksepäin. Mutta toisaalta: osaisinko tehdä sittenkään mitään toisin, vaikka saisinkin uuden mahdollisuuden? Kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta sellaisen kuin olen, ja olen nykyiseen minääni aika tyytyväinen. Ehkä olisin päätynyt tähän samaan pisteeseen myös jotakin toista kautta, ehkä en. Nyt on näin, ja sillä hyvä.

Mitäköhän varten minä nyt tällaisia rupesin miettimään? Eteenpäin, sanoi mummo Tinderissä.

Huomenna on sitten se bolivialaisten äitienpäivä, ja täytyy kyllä sanoa, että bolivialaisten äitienpäivähössötys menee pikkuisen överiksi. Pari päivää sitten lehdessä vertailtiin esimerkiksi sitä, kuinka paljon erilaiset äidille tilatut serenadit tai bändiesitykset tulisivat maksamaan.

Esimerkiksi kuvassa näkyvä mariachifirma Mariachi del Alba (paikan ulkonäöstä päätellen laatulafka!) tarjoaa kymmenen laulun serenadikokoelman äidille hintaan 800 bolivianosia (99 euroa). Hintaan sisältyy myös mariachi-bändin kuljetus minne tahansa kantakaupungin alueella.

Minusta mariachi-musiikki on maailman hirveintä kuunneltavaa (anteeksi vain kaikki mariachin ystävät), ja varmaan repisin hiukset päästäni, jos pitäisi kuunnella mariachia kymmenen kappaleen verran. Jos kiinnostaa, miltä mariachi-serenadi äidille kuulostaa, sellaisen voi käydä kuuntelemassa esimerkiksi täältä.

Olin menossa torstaiaamuna Plazalle, ja näin (ja kuulin!) jo kaukaa, että Plazalla oli meneillään jotain erikoista. Plazaa ympäröivät tiet oli suljettu autoliikenteeltä, ja kaukana näkyi vellova ihmismassa. Asiaa piti mennä tietysti tutkimaan asiaa lähempää.

Normaalisti tämä on yksi keskustan ruuhkaisimmista kaduista.

 
Selvisi, että Boliviassa vietettiin torstaina kansallista rasismin ja syrjinnän vastaista päivää, ja meneillään oli marssi kumpaakin vastaan.

Valokuvat eivät kerro tunnelmasta mitään, joten tässä siis reportterinne video paikan päältä:



Boliviassa tehdään vuosittain 220 ilmoitusta syrjinnästä tai rasismista, ja määrä tuntuu minusta aika pieneltä, kun ottaa huomioon, että Boliviassa asuu kumminkin yli kymmenen miljoonaa ihmistä. Joko Boliviassa ei koeta syrjintää, tai sitten - mitä itse epäilen - syrjinnästä ei tehdä ilmoituksia samalla lailla kuin jossakin muualla päin maailmaa.

En ehtinyt kovin kauaksi Plazasta, kun törmäsin toiseenkin äänekkääseen mielenilmaukseen. Tämän mielenosoituksen marssijat olivat bussikuskeja sekä kauppiaita, jotka protestoivat sitä, että kaupunki oli sulkenut erään kadun bussiliikenteeltä. Otin videon tästäkin mielenosoituksesta, ja videolta näkyy muun muassa, kuinka paukut ammutaan suoraan kädestä. Paukut saadaan sytytettyä kätevästi suussa roikkuvalla tupakalla.



Vielä muutama kuvakin tästä jälkimmäisestä mielenilmauksesta:

Missä ihmisiä, siellä ruokaa.

 
Viisumistani ei ole kuulunut vieläkään mitään, joten jännitys alkaa tiivistyä. Viisumivapaat päiväni alkavat nimittäin käydä vähiin, ja niitä on - pikaisen laskutoimitukseni mukaan - jäljellä kokonaiset seitsemän (7) kappaletta. En melkein osannut laskeakaan noin moneen.

Ensi viikoksi on luvattu ihan kamalaa ilmaa, joten on pitänyt tankata tällä viikolla aurinkoa varastoon. Olen jopa makoillut muutamana päivänä uima-altaalla, mitä en normaalisti koskaan tee, syystä että auringossa makoilu on minusta kuolettavan tylsää. Onkin pitänyt heittää välillä rinksaa uima-altaassa. 

Siellä se aurinkokin möllöttää - pohjoisessa. 😀

Tänään kun olin uima-altaalla, ukkeli soitti minulle tuohtuneena, että etkö lue viestejäsi. Ukkeli ei ymmärtänyt, että olin uima-altaalla, vaan komensi minua menemään heti kotiin. Ihmettelin, mikä oikein oli hätänä, jolloin selvisi, että ukkeli oli viety poliisiasemalle ja että poliiseja oli ukkelin mukaan kaikkialla. Ukkeli oli ollut menossa hondurasilaisen kollegansa kanssa töihin Uberilla, mutta poliisipartio, joka oli tarkastanut autoja ja niiden matkustajia, oli pysäyttänyt myös kyseisen Uberin. Koska ukkelilla ja hondurasilaisella kollegalla ei ollut passeja mukana, heidät oli viety poliisiasemalle.

Onneksi hondurasilainen kollega osaa espanjaa, joten hän oli hälyttänyt apuun työpaikan lakimiehen (sen saman, joka hoitaa minunkin viisumiasiaani). Lakimies oli tullut poliisiasemalle ja ryhtynyt neuvottelemaan poliisien kanssa. Poliisit olivat aluksi pyytäneet maksuksi kahtasataa dollaria per nuppi, mutta lakimies oli saanut tingittyä maksun viiteenkymppiin. Niin ukkeli ja hondurasilainen kollega pääsivät lähtemään poliisiasemalta, eikä lompakkokaan keventynyt kovin paljon.

Ukkeli neuvoi minua pysymään kotona, kun minullahan ei ole tällä hetkellä passia ensinkään, kun se on siellä maahanmuuttoviranomaisten hallussa. Minulla ei kuitenkaan ole aikomusta mökkiytyä neljän seinän sisälle mokoman asian takia, mutta en viitsinyt hirveästi mainostaa asiaa ukkelille. Muistin kaiken lisäksi, että minulla oli ollut jo aiemmin tällä viikolla yksi läheltä piti -tilanne - en vain ollut tajunnut sitä silloin. Olin mennyt Uberilla keskustaan, ja matkalla oli ollut samanlainen poliisiratsia, ja poliisit olivat pysäyttäneet kaikki ohikulkevat autot. Jostakin syystä poliisit eivät kuitenkaan pysäyttäneet sitä autoa, jonka kyydissä minä olin, vaan antoivat auton mennä menojaan.

Lakimies oli muuten sanonut ukkelille, että minun pitäisi saada viisumini muutaman päivän kuluttua. Saa nähdä, miten käy!