Terveellistä kotiruokaa

Bolivian enemmän ja vähemmän hirveiden ruokien jälkeen Intia on tuntunut taivaalta, ja olen entistä vakaammin sitä mieltä, että intialainen ruoka on maailman parasta. Ymmärrän toki, että mausteiset ja joskus vähän epäilyttävän näköiset intialaiset mössöt eivät ole ehkä kaikkien mieleen, mutta minun makuhermooni intialainen ruoka osuu paremmin kuin mikään muu. Arvostan myös intialaista kekseliäisyyttä, sillä intialaiset osaavat käyttää vihanneksia ja linssejä todella monipuolisesti ja saavat vähistäkin aineksista aikaiseksi hyvää ruokaa.

Vaikka olen intialaisen ruoan suhteen hyvin kaikkiruokainen, minullakin on ruokia, joista tykkään enemmän ja joista tykkään vähemmän. En erikoisemmin pidä okrasta, ja sangatia (sormihirssipuuroa) sekä maksaa tai muita sisäelimiä en syö ollenkaan. Kerran erehdyin maistamaan jossakin ravintolassa aivoista tehtyä currya, paikallista herkkua, ja meinasin pyörtyä, kun kuulin mitä ruoka piti sisällään. En myöskään erityisemmin tykkää idleistä, höyrytetyistä linssi-riisikakkusista, jotka ovat täällä hyvin tyypillinen aamiaisruoka. Syön idlejä kyllä, ja varsin hyvällä halullakin silloin, jos kyytipoikana on riittävästi chutneytä (esimerkiksi maapähkinöistä tai kookoksesta tehtyä mausteista kastiketta).

Tämän postauksen kuvat eivät ole mikään esteettinen nautinto, mutta ei voi mitään.

Idlejä, currylehtijauhetta ja maapähkinächutneytä.

Idli ja sambarkeittoa (linsseistä ja kasviksista tehtyä paksua keittoa).

Olen yleensä syönyt intialaiset leivät käsin, mutta riisin ja muiden ruokien syömiseen olen käyttänyt haarukkaa tai lusikkaa, niin Suomessa kuin täällä anoppilassakin. Jos olen ihan rehellinen, niin olen ollut sitä mieltä, että sormin syöminen on sottaista puuhaa ja että se näyttää ällöttävältä. Sain kuitenkin Boliviassa eräänä päivänä jonkinlaisen herätyksen, sillä tajusin, miten paljon paremmalta ruoka maistuu, kun sen syö sormin. Myös ruoan vieminen suuhun metallisella ruokailuvälineellä tuntuu jotenkin kylmän kliiniseltä.

Pohjoisintialainen kasvisthali.

Rakastan intialaisia thaleja, jotka tarkoittavat monesta pienestä annoksesta koostuvaa ruokaa. Thali-lautasella tuodaan ruokien kanssa aluksi jotakin intialaista leipää, esimerkiksi rotia tai naan-leipää, kuten kuvan annoksessa. Kun on syönyt leivän, lautaselle tuodaan riisiä, ja kaikkia ruokia saa halutessaan santsata. Kuvasta puuttuvat alkukeitto, sambar- ja rasam-keitot sekä jäätelö ja hedelmät.

Intialaisessa ruoassa on paljon hyvää, mutta on siinä huonoakin. Omasta mielestäni intialaisessa ruoassa on parasta tietysti maku, mutta jos tykkää siitä, että raaka-aineiden oma maku tulee selvästi esiin (esimerkiksi että kala maistuu kalalta), niin voi olla, että intialainen ruoka ei oikein maistu. Monia mausteita ja ruoka-aineita käytetään Intiassa yhtä lailla ruoka-aineina kuin luonnonlääkkeinäkin, ja monen aineksen uskotaan edistävän terveyttä ja ehkäisevän sairauksia. Minusta olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa luonnonlääketiedosta on uskomusta ja kuinka suuri osa siitä on tieteellisesti todistettua faktaa.

Koska täällä ei syödä juuri mitään kypsentämättä, ruoka myös sulaa paljon helpommin kuin raaka ruoka. Tykkään syödä Suomessa päivittäin salaattia, vaikka olenkin huomannut, että elimistölläni on vaikeuksia sulattaa raakoja kasviksia. Raaoista kasviksista tulee hirveät ilmavaivat, mutta sitä vaivaa ei täällä Intiassa ole. 😊  Toisaalta intialainen ruoka on varsin raskasta, ja kärsinkin Intiassa varsin usein siitä, että vatsani ei toimi kunnolla ja että minulla on paksu ja turvonnut olo. (Tosin se voi johtua jo ihan syödyn ruoan määrästäkin!) Toisaalta raskas hiilihydraattipitoinen ruoka tuo myös unen paremmin kuin kevyemmät eväät.

Poori-leipäsiä ja kanacurrya. Ehkä paras yhdistelmä maailmassa.

Dosa ja chepala pulusu eli kalaa tamarindikastikkeessa.

Suurin ongelma intialaisessa ruokavaliossa ovat minusta rasvaiset ja makeat välipalat, joita täällä syödään ihan päivittäin. Välipalat maistuvat tietenkin äärettömän herkullisilta, mutta terveellisyys on niistä kaukana. Koska olemme täällä vain rajallisen ajan, olen noudattanut anoppilan ruokailuaikoja ja -tapoja, enkä ole välittänyt kieltäytyä kyseisistä välipaloistakaan. Ehtisin kyllä taas syömään terveellisemmin ihan kyllästymiseen asti! Nyt nautin jokaisesta suupalasta, vaikka sitä läskiä taas vähän tulisikin.

Uusi makeiskauppa, jonka kävimme anopin kanssa testaamassa.

Olen aivan hulluna intialaisiin makeisiin, ja jos pitäisi valita, otanko intialaisen makeisen (esim. suosikkini sunnundan) tai suklaata, niin valitsisin ehdottomasti ensiksi mainitun.

Sunnunda-makeinen.

Tässä joitakin välipaloja, joita olen menneen viikon aikana syönyt. Näitä välipaloja syödään yleensä siinä neljän, viiden aikaan iltapäivällä, eli samaan aikaan, kun minä söisin Suomessa salaattia tai hedelmiä. 😆

Mirchi bajji eli täytetty ja uppopaistettu vihreä chili.

Sipulisamosa ja pala kova, makea maitomakeinen.

Mausteista snack-sekoitusta ja sunnunda-makeinen (tehty urad dal -linsseistä, sokerista ja gheestä).

Ponganalu eli dosa-taikinasta paistettuja pehmeitä pallukoita. Kyytipoikana mausteista tomaattipikkelssiä.

Ariselu eli sitkeä palmusokerimakeinen ja chegodiluja eli riisijauhoista tehtyjä uppopaistettuja renkaita.

Varsin terveelliseltä näyttäviä välipaloja, vai mitä?

Hedelmiäkin syödään täällä kohtuullisen paljon, mutta enemmän minä syön hedelmiä Suomessa kuin Intiassa. Mangosesonkikin on jo alkanut, mutta vaikka mangoja on myynnissä pilvin pimein, mangot eivät ole vielä ollenkaan sellaisia kuin niiden pitäisi olla. Syynä on se, että mangoviljelijöillä on kiire saada hedelmänsä markkinoille, joten viljelijät käyttävät kemikaaleja, jotka kypsyttävät mangot nopeammin. Mangoja kannattaisi ostaa vasta toukokuun puolella, kun luonnon kypsyttämät mangot saapuvat myyntiin, ja mangot alkavat maistuakin joltain. Olemme ostamaan muutaman mangon kokeeksi kahdesta eri paikasta, mutta kumpikin kerta oli pettymys. Kemikaaleja käytetään Intiassa muutenkin varsin paljon, ja esimerkiksi rypäleet kannattaa pestä kuumassa suolavedessä ennen niiden syömistä. 

Anoppi osti vihannestorilta kaksi kiloa punaisia kuivattuja chilejä, sillä hän tekee osasta chilijauhetta. Osa lähtee meidän mukanamme Suomeen. Chilisäkit olivat juuri saapuneet torille, ja näkymätöntä chilipölyä oli kaikkialla. Yskimme ja aivastelimme kilpaa, kun chili kävi hengitykseen.

Koska chilit eivät olleet vielä täysin kuivia, seurasi operaatio nimeltä chilien kuivattaminen auringossa. Kannoimme - autonkuljettaja, anoppi ja minä - chilit katolle, jossa anoppi levitti ne vanhan kankaan päälle. Anoppi oli nähnyt katolla aiemmin vanhan ison rautahäkin, ja autonkuljettajan tehtävä oli laittaa häkki chilien päälle, jotta pulut eivät pääsisi levittelemään chilejä. Häkissä olevan suuaukon autonkuljettaja tukki löytämällään metallinpalalla. Chilit olivat katolla auringonlaskuun asti, jolloin menimme anopin kanssa hakemaan chilejä. Mitä näimmekään: suuaukon metallinpala ei ollut kunnolla paikallaan, ja paikalle saapunut pulujengi oli ehtinyt tehdä tuhojaan. Pari pulua oli häkissä nauttimassa eksoottisista antimista ja loput tepastelivat häkin ulkopuolella chilikasassa, jonka ne olivat sinne levitelleet. Kävi ilmi, että anopin tuttava, joka oli käynyt hakemassa iltapäivällä katolta chilejä, ei ollut laittanut metallinpalaa kunnolla paikalleen, ja niin pulut olivat päässeet tutkimusretkelle.

Sanoin anopille tarvitseni myös tamarindia, sillä en iljennyt tunnustaa anopille käyttäneeni viime aikoina pelkästään kaupan valmista tamarinditahnaa. Anoppi tiesi tutun myyjän, jolta saisi hyvälaatuista tamarindia.

Laaduntarkkailija.

Vihannestoria ja sen meininkiä katsellessani ajattelin taas, että joku hygienian suhteen tarkempi ihminen saattaisi olla vihannestorilla aika "ihmeissään". Vaikka myyntipisteet ovat periaatteessa ihan siistit ja myyjien kädet varmastikin puhtaat, niin supermarkettiympäristö tuntuu silti tällaisesta länsimaisesta hienohelmasta vihannestoria puhtaammalta ja varmemmalta ostopaikalta. Ymmärrän kyllä, miksi anoppi ei halua ostaa tuoretuotteita supermarketista. Hänen mielestään kun supermarkettitavara on laadultaan huonompilaatuista ja kalliimpaa kuin vihannestorien tuotteet. Anoppi on varmasti myös, ainakin osittain, ihan oikeassa.

Pussiin mahtuu enemmän tavaraa, kun painaa välillä nyrkillä.

Vihannestorin vieressä onkin sitten lehmien seisova pöytä.

Kävimme myös tutussa teräastiakaupassa, kun anopin piti korjauttaa tehosekoitinkulho, ja minä halusin itselleni säilytysrasian mausteita varten. Olen tähän asti säilyttänyt mausteita pienissä lasipurkeissa maustekaapissa, mutta olen tullut pikkuhiljaa siihen tulokseen, että intialainen mausterasia, masala dabba, on paljon kätevämpi kuin erilliset purkit.

Tuo teräsastiakauppa on teräastioiden ystävän taivas, mutta kaupassa myydään myös muita keittiötarvikkeita, kuten riisinkeittimiä, termospulloja, painekattiloita ja erilaisia tehosekoittimia. 

Teräsastiat myydään painon mukaan, ja asiakkaan valitsemat astiat laitetaan vaa'alle ja punnitaan. Minusta tuo teräskauppa on ihana, ja minun teki taas mieli rohmuta kaupan hyllyt tyhjiksi. Onneksi järki kuitenkin heräsi ja muistutti, että meillä on teräsastioita jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kaupassa on myös keittiölaitteiden korjaustiski, jonne anopillakin oli asiaa. Tehosekoittimen kulhon terä ei pyörinyt kunnolla, ja vika piti korjauttaa. Tiskille oli jonoa, mutta anoppi oli ovela ja kävi sujauttamassa kulhonsa tiskille. Sitten menimme katsotaan mausterasioita. Kun mausterasia oli valittu, anoppi meni jonon ohi korjaustiskille, koska hänen kulhonsa oli siellä jo odottamassa, joten hän oli ikään kuin jonossa ensimmäisenä. Yksi jonossa seissyt nainen tuohtui anopin toiminnasta ja yritti tunkea anopin ohi. Minä seurasin kiinnostuneena tapahtumia sivusta. Anoppi sanoi naiselle, että hänen asiassaan ei menisi kuin viisi minuuttia ja että hän menisi ensin, mutta toinen nainen sanoi, että ei hänen asiassakaan menisi kuin viisi minuuttia ja että hän menisi ensin. Molemmat yrittivät tunkea tiskille toistensa ohi, mutta lopulta korjaaja hoiti tilanteen diplomaattisesti, ja hoiti kummankin naisen asiat samanaikaisesti. 😀

Olen viettänyt paljon aikaa keittiössä anopin kanssa ja oppinut taas monta uutta ruokalajia.

Tässä tulee ruokaa kuivatuista pikkukaloista.

Viimeisimmän ruoan eli katkarapubiryanin ohje oli sellainen, että anopinkin täytyi luntata muistivihkostaan, kuinka biryani tehdään. Anoppi oli saanut ohjeen naiselta, jonka luona kävimme sunnuntaina kylässä. Koska olin tykännyt ruoasta (sitä oli tarjolla sunnuntaina), anoppi opetti biryanin valmistuksen nyt minulle. Vaikka anoppi saattaa tulistua joskus aika nopeasti, täytyy sanoa, että joskus suorastaan ihmettelen, kuinka kärsivällinen anoppi on minun kanssani. Itseltäni saattaisi mennä hermo aika pian, jos joku pyörisi koko ajan jaloissani ja kyselisi milloin mitäkin. Mutta hyvä niin! 😘