Laiha läski vai lihaksikas laiha?

Piru vieköön, kun olisi vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta kun ei meinaa ehtiä! Tarvitsisin myös sellaista keskeytymätöntä kirjoitusaikaa, mutta sellaista on tässä taloudessa vähän vaikea saada. 😅 Ajatukset katkeilevat kirjoittaessa välillä aika pahasti, mutta yrittäkää kestää.

KRB-kansallispuisto on yksi lempipaikoistani Hyderabadissa, ja olen kirjoittanut puistosta monesti ennenkin. Olen käynyt siellä lenkkeilemässä siitä lähtien, kun tulin ensimmäisen kerran Hyderabadiin, eli vuonna 2009. Tapasin ennen lenkkeillä puiston ulkopuolella kulkevalla kävelypolulla, mutta eilen päätin mennä - toisen kerran elämässäni - sisälle kansallispuistoon, jossa kulkee myös mukavia kävelypolkuja. Nämä alkupuolen kuvat ovat kuitenkin puistoa ympäröivältä polulta, jossa kävin maanantaina.






Puiston ilme vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja sadekauden jälkeen vuoden loppupuolella puisto on ihanan vihreä. Nyt kesällä puisto näyttää vähän ankealta, kun osa kasveista on kuivunut. Puisto muuttuu taas vihreämmäksi, kun sadekausi alkaa kesäkuussa.

KBR-puisto on yksi paikoista, joita voisin sanoa jopa rakastavani. Viihdyn hyvin monessa paikassa, ja minun on helppo olla kotonani melkein missä tahansa, mutta harvassa paikassa on minulla sellainen riemullisen levollinen olo, kuten KBR-puistossa.

Maanantain kävelyreitti puiston ulkopuolisella polulla.

Entinen kotikatumme, joka näkyy puiston yhdeltä laidalta.

Yritin miettiä, mikä on se tekijä tai syy, joka tekee jostakin paikasta meille rakkaan. Ehkä paikoista tulee meille rakkaita samasta syystä kuin ihmisistäkin: ne saavat meidät tuntemaan myönteisiä tunteita ja antavat meille energiaa sen sijaan että kuluttaisivat sitä. Uskon myös, että tottumuksella on myös jotakin tekemistä asian kanssa: mitä enemmän totumme johonkin paikkaan, sitä tärkeämmäksi se tulee meille. Paikkaan alkaa pikkuhiljaa liittyä kaikenlaisia muistoja ihmisistä, tapahtumista ja elämäntilanteista, ja paikasta tulee osa meitä.

KBR-puisto on minulle rakas tietysti siitäkin syystä, että saan tehdä siellä sitä, mitä rakastan eniten, eli liikkua. Vaikka en pystykään enää polveni takia juoksemaan puistossa, kuten aiempina vuosina, ripeä kävelykin tuottaa ihan samanlaista iloa.



Olin hieman järkyttynyt, kun sovittelin Suomessa tavaroita pakatessani intialaisia kurtiani (tunikamaisia pitkia paitoja siis). Lähes jokainen kurta - muutamaa lukuun ottamatta - kiristi yläselästä, hartioista ja hauiksista. En ollut tajunnut, että samalla kun voimaharjoittelu oli tuonut ylävartalooni voimaa, se oli tuonut myös lihaksia - jopa siinä määrin, että ennen löysähköt kurtat eivät meinanneet enää mahtua päälleni. Koska olin panostanut treenissäni erityisesti yläselkään, minun olisi pitänyt olla vain tyytyväinen, että harjoittelu oli tuottanut tulosta. En ollut kuitenkaan tajunnut, että lihakset kasvaisivat jo kolmen kuukauden harjoittelun seurauksena noin paljon, että vaatteet rupeaisivat kiristämään.

Olin ajatellut meneväni Hyderabadissakin jollekin salille, mutta nyt piti laittaa koko salitreenit uudelleenharkintaan. En ole koskaan halunnut olla ns. lihaksikas nainen, mutta nyt näytti uhkaavasti siltä, että minusta oli kovaa vauhtia tulossa sellainen. En siis tiedä, miten salitreenaamisen kanssa jatkossa käy. Muutanko treenejäni radikaalisti, käynkö salilla enää ollenkaan vai jatkanko samaa rataa silläkin uhalla, että lihakseni kasvavat edelleen. 



Painoni siis on tuskin ainakaan laskenut, ja siksi olenkin todella ymmälläni, kun anoppi valittaa kaikille, kuinka Satu on laihtunut ja kuinka hän oli ennen paljon paremman näköinen, kun oli vähän pyöreämpi. Anoppi onkin kysynyt minulta monta kertaa, olenko jollakin laihdutuskuurilla, kun naamakin on kaventunut kuulemma niin paljon. Tämä kaikki tuntuu minusta todella absurdilta, sillä nämä viime kuukaudet ovat olleet oikeastaan ensimmäiset kuukaudet koko aikuisiälläni, kun olen syönyt todella reippaasti, kaloreita laskematta ja huonoa omaatuntoa potematta. Jokin tässä ei nyt mätsää. Ehkä anopin pitäisi mennä näöntarkastukseen?

Salitreenit piti unohtaa täällä siitäkin syystä, että polveni kipeytyi varsin pahasti jo heti ensimmäisenä päivänä Intiassa, ja toinenkin polvi on oireillut. Polvi on ollut todella hyvässä kunnossa (lukuun ottamatta taannoisen hiihtolenkin aiheuttamia kipuja) ainakin viimeiset puoli vuotta, ja siitä syystä ihmettelen, miksi polvi kipeytyi melkein heti, kun astuin Intian maaperälle. En ole keksinyt muuta syytä kuin ilmaston, sillä olen epäillyt aiemminkin, että Intian ilmasto ei oikein sovi polvelleni. Tämä selitys kuitenkin hieman ontuu(!), sillä minun ongelmani on polviruston pehmentymä (kondromalasia), eikä kuumuuden pitäisi minun mielestäni vaikuttaa millään lailla rustoihin. Mutta ehkä kyse onkin jonkinlaisesta kuumuuden aiheuttamasta tulehduksellisesta reaktiosta nivelissä?

En ole kertonut täällä polvivaivoistani kenellekään mitään, koska en kestä sitä häslinkiä, joka asiasta syntyisi. Kyselyjä ja neuvoja tulisi koko ajan: istu niin tai näin, pidä jalkaasi niin tai noin, älä tee sitä; tee tätä. Parempi olla sanomatta mitään, niin saan olla rauhassa.

Autolla ajaminen ruuhkassa (mikä tarkoittaa kytkinjalan kovaa käyttöä), kävelylenkit ja sen semmoiset eivät ole tietysti ainakaan hyväksi polvelle, mutta en nyt jaksa välittää. Kun kerran polvi on jo muutenkin kipeä, niin ei kai pieni lisä enää haittaa tee (vaikka tietysti se tekee).

Varsinainen kansallispuisto oli niin mukava paikka, etten voinut ymmärtää, miksi en ollut käynyt siellä kuin yhden kerran. Ehkä asialla oli jotain tekemistä ensikokemukseni kanssa, joka oli vähän nihkeä. Puistoon ei saanut viedä silloin kameraa, ja minä vedin tietysti herneet nenään, kun kamera piti palauttaa autoon. Sain kuitenkin erävoiton portinvartijasta, sillä anoppilan silloinen autonkuljettaja salakuljetti kameran minulle, ja sain kuin sainkin viedyksi kameran puistoon. 😝 Kansallispuistoon on toki myös sisäänpääsymaksu, mutta se on niin pieni (25 rupiaa eli 30 senttiä), että se tuskin on ollut syynä puiston karttamiseen.

Eilinen kävelylenkki kansallispuistossa.

Luin lehdestä, että noin neljäänkymmeneen hyderabadilaiseen puistoon oli suunniteltu laitettavan kaupunkilaisten iloksi ilmaisia kuntosalivälineitä. Laitteita ei ehditty kuitenkaan laittaa kuin kuuteen puistoon, kun suunnitelma kariutui. Syynä oli hyderabadilaisten kurittomuus: laitteita oli rikottu tai sitten niitä oli varastettu. Täällähän varastetaan mitä kummallisempia asioita, jopa viemärinkansia. Kaikesta kun voi saada rahaa, kun sitä myy eteenpäin.

KBR-puistossa laitteita kuitenkin vielä oli, ja ne näyttivät olevan myös ahkerassa käytössä.

Tuntui vähän hassulta, että samalla kun ihmiset kuntoilivat laitteissa, viereisessä pusikossa touhusi iso riikinkukko, joka repi puskasta vihreitä lehtiä suuhunsa. Riikinkukkoja on puistossa muutenkin paljon, ja ne tuntuvat olevan varsin tottuneita ihmisiin. Puistossa on myös paljon muita eläimiä, mutta niitä ei tällä kertaa hirveästi näkynyt. Ehkä pitäisi sanoa, että onneksi!

Varoitus puistossa olevista myrkyllisistä käärmeistä.

En ihan välttämättä haluaisi törmätä iltalenkilläni kobraan - vaikka saisihan siitä varmasti hienon valokuvan!

Näin puistossa myös kissaperheen, jota olisi ollut mukava mennä kuvailemaan lähempääkin. Kissat olivat kuitenkin hyvin arkoja, eikä puistossa saanut poiketa merkityiltä kävelyreiteiltä.

Kaksi pentua juoksi pusikkoon piiloon, mutta tämä rohkein jäi tarkkailemaan tilannetta.

Mutta sitten sekin rupesi syömään.

En aina jaksa välittää ihan kaikista kielloista Intiassa tai muuallakaan, mutta KBR-puiston kieltoja oli pakko noudattaa. Puistossa oli nimittäin kameroita siellä täällä, enkä halunnnut todellakaan saada porttikieltoa puistoon. Missä minä sitten lenkkeilisin?

Palosammutuskalustoa.

Intiassa on muutenkin turha kuvitella tekevänsä mitään salaa, sillä jossakin on aina vähintään yksi silmäpari, joka näkee, mitä teet. Varsinkin ulkomaalainen on valtavan kiinnostava tarkkailun kohde. Eilenkin, kun saavuin puiston parkkipaikalle ja kiinnitin vyölaukkua ja juomavyötä paikalleen, viereisessä autossa istunut mies avasi oikein ikkunan ja tunki päänsä ikkunasta ulos, jotta näkisi paremmin, mitä teen.

Puistossa on myös näkötorni, josta voi tarkkailla puistoa yläilmoista.

Appiukko oli jokin aika sitten sairaana, ja ukkelin Phoenixin-serkku sanoi, että appiukon ruokavaliossa olisi proteiinien osalta paljonkin parantamisen varaa. Appiukkohan on lähes pelkästään kasvissyöjä, sillä hän ei syö eläinkunnan tuotteita kananmunaa ja satunnaista kalanpalaa lukuun ottamatta. Toinkin Suomesta appiukolle kokeeksi ison pussillisen proteiinijauhetta, jota appiukko voisi ottaa maidon kanssa.

Olin suhtautunut aiemmin erittäin varauksella kaiken maailman proteiinijauheisiin, sillä ihminen saa mielestäni kaikki tarvittavat ravintoaineet ruoasta, jos vain syö monipuolisesti ja riittävästi. Boliviassa minulle tuli kuitenkin hankaluuksia proteiinin kanssa, sillä siellä ei ole mitään rahkoja ja raejuustoja, joita olen tottunut Suomessa syömään, enkä viitsisi syödä lihaa ja kanaakaan ihan jatkuvasti. Linsseistä ja pavuista en suuremmin pidä (paitsi intialaisissa ruoissa), ja kananmunia joutuisi syömään melkoisen määrän päivässä, jos meinaisi tyydyttää proteiinin tarpeensa pelkästään niillä. Samalla treenasin salilla varsin kovaa, joten proteiinia oli saatava, tavalla tai toisella. Ostin siis tammikuussa Suomesta kokeeksi proteiinijauhetta ja vein sitä mukanani Boliviaan. Kun totesin proteiinijauheen olevan joissakin tilanteissa ihan hyvä ratkaisu, toin sitä nyt appiukollekin.

Nyt anoppi tekee joka aamu appiukolle proteiinijuomaa, johon tulee kuumennettua maitoa ja proteiinijauhetta. Maidon ja proteiinijauheen anoppi sekoittaa intialaisella tehosekoittimella, mixiellä, jotta seoksesta tulisi tasaista. Yritin neuvoa anoppia, että jauhetta saisi laittaa ihan kunnon määrän ja että appiukko voisi nauttia proteiinijuoman parikin kertaa päivässä, mutta anoppi ei ottanut neuvoja kuuleviin korviinsa. Jos nimittäin jauhetta käyttää säästeliäästi, sitä riittää pidemmäksi aikaa. 😆

Olemme käyneet myös anopin kanssa läheisessä korttelipuistossa iltakävelyllä. Anoppi käy useana iltana viikossa heittämässä pari kierrosta puiston ympäri, aivan kuten niin moni muukin intialainen. Moni tulee myös puistoon vain istuskelemaan ja seurustelemaan naapureiden kanssa.

Kun olimme lähdössä yhtenä iltana puistoon, anoppi käski laittamaan tukkani kunnolla, kun se oli jumpan jälkeen epämääräisellä syheröllä. Jos haluan muutenkin tietää, mikä minulle sopii ja mikä ei, niin anoppi kyllä kertoo. Anopilta ei tarvitse edes kysyä hänen mielipidettään, kun se tulee kysymättäkin. Minulle sopii anopin mielestä parhaiten sellainen suora, ihan päätä myöten menevä hiustyyli, jollainen minulla oli KBR-puistossa käynnin jälkeen, kun olin hikoillut lippalakki päässäni kaksi tuntia. 😂

Homeongelman päivitys ei näköjään mahtunut tähän postaukseen, mutta jatkan siitä sitten seuraavassa. Nyt on pakko lopettaa, tai en saa tätä postausta ikinä julkaistua. Tämäkin keskeytyi ainakin 50 kertaa monta kertaa, ja viimeisimmäksi ihan tässä viimeisessä kappaleessa, kun tuli vieraita.