Villasukan rauhoittava vaikutus

Perjantai 2. helmikuuta, Frankfurt, hotelli Steigenberger Airport
kello 11.58 paikallista aikaa

Istun tällä hetkellä Frankfurtissa hotelli Steigenbergerissä, vaikka meidän ei pitäisi olla Frankfurtissa ensinkään. Meidän pitäisi olla tällä hetkellä jo melkein Sao Paulossa, mutta kun Suomessa sattui tulemaan eilen pikkuisen lunta. Olen ollut toistaiseksi onnekas ja onnistunut välttämään lumimyräkät ja niistä aiheutuneet viivästykset Helsinki-Vantaalla, mutta tällä kertaa nakki napsahti. Koneemme saapui Frankfurtista ajoissa, ja tilanne näytti siinä vaiheessa ihan hyvältä, kun koneen oli arvioitu lähtevän takaisin Frankfurtiin vain 40 minuuttia myöhässä. Mutta sitten lentokentällä sössittiin useampaankin otteeseen maakaluston kanssa, ja lentomme lähti lopulta melkein kolme tuntia myöhässä. Saavuimme Frankfurtiin melko tarkalleen samaan aikaan, kun Sao Paulon jatkolento lähti Frankfurtista.

Olisin normaalisti stressannut tilannetta hirveästi ja laskenut tunteja ja minuutteja miettien, ehtisimmekö Sao Paulon -jatkolennolle. Tällä kertaa oloni oli kuitenkin todella rauhallinen, ja syynä oli se, että minulla oli mukanani sukkapuikot ja lankaa. Olin nimittäin kuullut, että koneeseen saisi viedä puiset neulepuikot, vaikka metalliset puikot ovatkin kielletyt. Olin tiennyt tämän jo kauan, mutta silti en ollut jostain syystä ottanut koskaan neuletta koneeseen mukaan. Nyt en voi muuta kuin ihmetellä miksi, sillä neulominen säästi minut tälläkin reissulla monelta mielipahalta. Jos olisin vain istunut ja odottanut, olisin tullut kärttyiseksi ja levottomaksi, kun en olisi osannut ajatella muuta kuin sitä, että saattaisimme myöhästyä jatkolennoltamme. Nyt kun käsilläni oli jotain konkreettista tekemistä, ajatuskin kulki jotenkin selvemmin, ja pystyin jopa näkemään tilanteen hyvät puolet. En kyllä enää ikinä lähde lennolle ilman sukkapuikkoja!

Olen tykästynyt nykyään piirakkasukkien neulomiseen. (Ohje löytyy täältä, ja tiimalasikantapään ohje löytyy esimerkiksi täältä.) Piirakkasukkien neulominen on kivan vaihtelevaa, mutta malli on kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen, jotta ohjetta ei tarvitse kuljettaa mukana (tietysti sen jälkeen, kun on tehnyt riittävän monet piirakkasukat). Sukat myös syntyvät yhdessä hujauksessa. Harmittelinkin, kun en ollut ottanut enemmän lankoja mukaan, sillä tällä vauhdilla langat loppuvat minulta alta aikayksikön. Sukan varsi ja kantapää oli nimittäin tehty, ennen kuin olimme edes lähteneet Helsingistä. 😀

Sama päivä, Frankfurtin lentokenttä, Senator Lounge, 
kello 18.07

Söimme lounasta hotellin ravintolassa, jonka nimeä en edes yritä lausua.

Nyt olemme päässet taas lentokentälle ja käyneet läpi passi- ja turvatarkastukset. Aikaa koneen lähtöön on vielä monta tuntia, sillä tulimme kentälle tarkoituksella todella aikaisin. Kun virkailija antoi meille eilen illalla uudet liput Frankfurtin kentällä, saimme tämän päivän Sao Paulon -lennolta kaksi viimeistä(!) paikkaa, jotka olivat molemmat ikkunapaikkoja. (Jos noita kahta paikkaa ei olisi ollut, olisimme joutuneet viettämään Frankfurtissa kaksi vuorokautta, sillä Lufthansa lentää Sao Pauloon vain kerran vuorokaudessa.) Virkailija ei voinut muuttaa istumapaikkoja, mutta ukkeli tiesi, että jos tulisimme kentälle tänään ajoissa, saisimme paikat ehkä muutettua.

Jokaisella on varmasti elämässään asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta, ja yksi minun ahdistuksen aiheistani on se, jos joudun istumaan lentokoneessa ikkunapaikalla jonkun tuntemattoman vieressä. Vaikka tiedän, että voin pyytää vierustoveria nousemaan ylös milloin tahansa, ikkunapaikalla istuminen tuntuu siitä huolimatta kamalan ahdistavalta. Tuntuu kuin olisin vankilassa! Painajaismaisimpia ovat yölennot. Kun vieruskaveri käy pitkäkseen ja rupeaa nukkumaan sikeästi, olen jumissa vieruskaverin ja seinän välissä. Tuntuu hirveän vaikealta herättää täysin tuntematon ihminen syvästä unesta tai vaihtoehtoisesti yrittää kömpiä hänen ylitseen. Minulla on oltava tieto siitä, että pääsen liikkumaan silloin kun haluan, tai muuten tulen hulluksi. Nyt saan kuitenkin onneksi istua ukkelin vieressä, ja nyt voisin istua ikkunapaikallakin. Ukkelin kun voi tökkiä huoletta hereille milloin vain. 😊

Yksi Frankfurt-vuorokauden hyvistä puolista oli se, että pääsisin Frankfurtiin kaupoille etsimään kenkiä. Minun oli nimittäin pitänyt ostaa maaliskuisiin häihin jotkin hienommat kengät Suomesta, mutta en ollut yksinkertaisesti ehtinyt käydä kaupoissa. Etelä-Amerikasta - tai ainakin Boliviasta ja Brasiliasta - on nimittäin aivan turha etsiä koon 40 kenkiä, sillä suurin koko sikäläisissä kenkäkaupoissa on 39. Jos jokin pari 40-koon kenkiä löytyykin, kengät ovat niin rumia ja vanhanaikaisia, että mieluummin kuljen ilman kenkiä kuin semmoiset jalassa.

Selfie photo box frankfurtilaisessa ostoskeskuksessa.

Bershkassa oli yhtä paljon vaatteita maassa kuin rekeillä. Tästä tunnistaa laadun. 😀

Frankfurtista ei kuitenkaan löytynyt kenkiä eikä mitään muutakaan, mutta tulipahan nähtyä sieltäkin jotakin muuta kuin vain lentokenttä. Knöödeleitäkin tuli maistettua ja pretzeleitä syötyä! Sitä vain jäin miettimään, paistaako Frankfurtissa koskaan aurinko. Frankfurtissa on nimittäin ollut aina siellä käydessäni harmaata ja kylmää.

Olen joutunut nyt lentokentällä kahdesti sellaiseen hipaisutestiin, että läppärini on pyyhkäisty pienellä lapulla, minkä jälkeen lappu on syötetty koneeseen. Koneen on ilmeisesti tarkoitus paljastaa, jos henkilö on käsitellyt viime aikoina räjähteitä tai huumeita. Ukkeli joutui tänään oikein perusteellisiin tarkastuksiin, sillä häneltä pyyhittiin aivan kaikki housunkauluksesta alkaen! Ukkeli matkustaa niin paljon Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä, että varmasti jo se yksistään riittää herättämään epäilykset.

Mihinkäs se hiiri oikein katosi?

En taida kutoa sukkia tällä Sao Paulon lennolla, sillä olen juonut pari lasia skumppaa. Saattaisi olla, että piirakkasukkiin saataisiin aivan ennen näkemätön malli, jos nyt rupeaisin neulomaan. Aikaa koneeseen nousuun on jäljellä edelleen reilusti, mutta koska en jaksa enää kirjoittaa, täytyy yrittää keksiä muuta aktiviteettia. Voisin esimerkiksi hakea lisää skumppaa.

Lauantai 3. helmikuuta, Guarulhoksen lentokenttä, Sao Paulo
kello 7.40 paikallista aikaa

Huh. Reilut yksitoista tuntia lentämistä takana, ja olemme vihdoin saapuneet Etelä-Amerikan maaperälle Sao Pauloon. Vielä olisi viimeinen kolmen tunnin rutistus Santa Cruziin. Tämä onkin ollut elämäni pisin lentomatka, joka tulee kestämään kaikkiaan 48 tuntia (jos mitään lisäviivytyksiä ei tule!). Että terveisiä vain sinne Helsinki-Vantaalle. Toivotaan, että tänä talvena ei tule enempää lunta. 😆

Elokuva nimeltä Anna minun syödä sinun haimasi. Tämän on pakko olla hyvä.

Päivä on valkenemassa Brasiliaan.

Saavuimme Brasiliaan varsin näyttävästi. Emme olleet saaneet vielä Frankfurtista maihinnousukortteja Sao Paulo - Santa Cruz -lennolle, ja transit-alueen turvatarkastukseen oli tullut jokin uusi sääntö, jonka mukaan ilman maihinnousukorttia ei pääse suoraan turvatarkastuksen läpi toiseen lähtöterminaaliin. Varausvahvistus ei riitä dokumentiksi, vaan matkustajien pitää suorittaa kaikki maahantulovelvollisuudet ja mennä hakemaan maihinnousukortit ulkokautta. Ei auttanut, vaikka kuinka jankkasimme ja jankkasimme, että ei tämmöistä sääntöä ole ennen ollut. Lopulta raivostuin ja huusin kaikki suomalaiset kirosanat, jotka mieleeni tulivat. En ole taas ihan hirveän ylpeä käytöksestäni. Ukkelikin menetti hermonsa, mikä on varsin epätavallista, ja huusi turvatarkastuksen naiselle, että taidatkin olla ensimmäistä päivää täällä töissä, kun et tiedä mistään mitään.

Kysyimme apua Lufthansan lentohenkilökunnalta, joka oli juuri tulossa lentokoneesta. Tilanne ratkesi lopulta niin, että saimme luvan mennä turvatarkastuksen läpi, jos joku Lufthansa lentohenkilökunnasta tulisi saattelemaan meidät. Ihan naurettavaa. 

Täällä voi vaihtaa vauvansa, jos se ei miellytä.

Sama päivä, lento G3 7714 Sao Paulo - Santa Cruz
kello 10.52

Nyt on ihan hirveä päänsärky, sillä hermojamme koeteltiin Sao Paulon kentällä vielä viimeisen kerran. Kun menimme hakemaan maahantulokorttejamme GOL:n tiskiltä, kävi ilmi, että minulla ei ollutkaan varausta Santa Cruzin lennolle, vaan varaus oli tehty vain ukkelille. Lufthansan työntekijä oli tehnyt Frankfurtissa jonkin mokan, eikä kumpikaan meistä ollut huomannut, että varauslapussa oli vain ukkelin nimi. Lento oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, ja minut pantiin jonotuslistalle. Ukkeli sanoi, että hän ei lähtisi yksin Santa Cruziin, joten näytti siltä, että matkamme pitenisi vielä vuorokaudella. Pääsisimme viettämään yömme taas jossakin Sao Paulon lentokenttähotelleista. Seurasi kaksi piinallisen pitkää tuntia ja hieman suukopua ja muuta kivaa, mutta ihme tapahtui, ja minäkin sain paikan lennolta. Pääsimme koneeseen ihan viimeisellä sekunnilla, kun portin ovet olivat jo sulkeutumassa.

Nyt tarvitsee jännittää enää sitä, tulevatko laukkumme, ja missä kunnossa ne ovat. Tein nimittäin ison annoksen inkivääri-valkosipulitahnaa, ja jos se on levinnyt laukkuun, haju on melkoinen.

Nyt laitan tämän postauksen tulemaan, ja toivon, että se saapuu täältä korkeuksista sinne maan pinnalle. Safkakin näkyy tulevan juuri! Juhuu!